Rintasyövän sairastamisesta ja hoidosta aiheutuneisiin kehollisiin muutoksiin sopeutuminen: haasteet ja selviytymiskeinot

Kirjoittanut Johanna Hätilä

 

Kehollisuus on ajankohtainen teema nykymaailmassa muun muassa 2010-luvulla laajaa huomiota saaneen kehopositiivisuus-kampanjoinnin myötä, jonka sanoma on erikokoisten, -mallisten ja -näköisten kehojen normalisointi usein mediassa ihannoidun tietynlaisen kehotyypin rinnalle. Vaikka kampanjaa ympäröivä keskustelu on kenties yleisimmin linkittynyt painoon liittyviin kysymyksiin, on sen pääasiallisena viestinä kaikenlaisten ”erilaistenkin” kehojen pitäminen arvokkaina ja hyväksyttävinä. (Cohen, Irwin, Newton-John & Slater 2009, 47–48.) Kehollisuuden teemat kiinnostivat minua pohtiessani mahdollista aihetta pro gradu -tutkielmalleni. Tutkielmasuunnitelmaseminaarissa käytyjen keskustelujen jälkeen päätin ottaa tutkielmani aiheeksi rintasyöpään sairastuneiden naisten kokemukset kehoistaan sairauden ja hoitojen aiheuttamien muutosten jälkeen.

Syöpään sairastuminen on itsessään kehollisuuteen kytkeytyvä ilmiö, sillä solutasolla tapahtuva sairaus aiheuttaa muutoksia muun muassa fyysiseen toimintakykyyn ja koettuun olotilaan. Sairautta seuraavien muutosten lisäksi sen erilaiset hoitomuodot, kuten leikkaukset ja lääkehoidot, vaikuttavat kehoon monilla tavoin. (Isola & Kallioniemi 2013, 11–12; Joensuu 2013, 132.) Rintasyövästä aiheutuneiden kehollisten muutosten on havaittu aiheuttavan osalle sairastuneista epävarmuutta omasta kehosta, negatiivisia kokemuksia itsestä ja haitallista terveyskäyttäytymistä (Brunet, Sabiston & Burke 2013, 344). Kehoon liittyvä epävarmuus voi olla peräisin ensinnäkin fyysisistä muutoksista, jotka johtuvat esimerkiksi rinnanpoistoleikkauksesta tai rinnankorjausleikkauksesta. Myös kehon muutoksiin linkittyvät psyykkiset ja sosiaaliset seikat voivat altistaa epävarmuudelle, kuten sairastumisen myötä heikentynyt mielenterveys, alhainen itsetunto tai kumppanin ongelmat ymmärtää sairastuneen kokemuksia. (Fobair, Stewart, Chang, D’Onofrio, Banks & Bloom 2006, 579.)

Rintasyöpään sairastuu vuosittain noin 5000 suomalaista naista, joista yhä useampi parantuu kehittyneiden hoitomuotojen ansiosta. Täten yhä useampi nainen on joskus sairastanut rintasyöpää, muttei sairasta sitä enää. (Joensuu & Huovinen 2013, 595; Rintasyöpä.fi 2020.) Yhä useampi nainen myös elää rintasyövästä seuranneiden kehollisten muutosten kanssa, minkä vuoksi näitä kokemuksia on tärkeää tarkastella. Rintasyöpäkokemuksia on tutkittu eri tieteenaloilla aiemminkin. Sosiaalipsykologisen näkökulman tutkielmaani tuo se, että tarkastelun kohteena ovat kokonaisvaltaisesti yksilöiden kokemukset, heidän käyttämät selviytymiskeinot sekä tutkimusaineistoksi tuoteuista kertomuksista muodostuvat tarinatyypit. Tutkimuskysymykset liittyvät kehollisista muutoksista seuranneisiin haasteisiin, haasteisiin sopeutumiseksi käytettyihin selviytymiskeinoihin sekä siihen, miten hyvin kehollisten muutosten ja niistä seuranneiden haasteiden kanssa sopeudutaan elämään. Tutkielman aineisto koostuu kahdestatoista kertomuksesta, joiden kirjoittajat ovat naisia, joille on tehty rinnanpoistoleikkaus osana rintasyövän hoitoja vähintään kaksi vuotta ennen kertomuksen kirjoittamishetkeä.

Tutkielman tulosten mukaan rintasyövän sairastamisesta ja hoidosta aiheutuneista kehon muutoksista seuranneet haasteet jakautuvat neljään teemaan, jotka muodostuvat kahdesta kolmeen luokasta. Teemat ovat fyysiset haasteet (vaihdevuosioireet, kielteiset tuntemukset, leikkausalueiden parantuminen), ulkonäköön liittyvät haasteet (ulkonäön muutokset, pukeutuminen), psyykkiset haasteet (kehonkuva, naiseus, uskomukset terveydentilasta) sekä sosiaaliset haasteet (seksuaalisuus, kehon paljastaminen, toisten suhtautuminen). Tuloksiksi muodostuneet teemat kuvastavat haasteiden yksilöllisyyttä, moninaisuutta ja monialaisuutta. Toimintakykyyn liittyvien fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten haasteiden rinnalle noussut teema ovat ulkonäköön liittyvät haasteet. Ulkonäkö ei tämän tutkielman perusteella ole keskeisin huolenaihe, vaikka siihen liittyviä mainintoja oli löydettävissä lähes kaikissa kertomuksissa. ”Normaalin” toimintakyvyn palautuminen näyttäytyy useimmille merkittävämpänä. Haasteiden moninaisuuden vuoksi kaikki eivät koe samoja muutoksia hankaliksi. Lisäksi haasteiden kesto vaihtelee: osa on vain väliaikaisia, kun taas osa vaikuttaa elämään vielä pitkään parantumisen jälkeenkin.

Kehon muutoksista seuranneisiin haasteisiin sopeutumiseksi käytetyt selviytymiskeinot jaettiin Folkmanin ja Lazaruksen (1984) mallin mukaisesti ongelmasuuntautuneisiin- ja tunnesuuntautuneisiin selviytymiskeinoihin. Ongelman lähteeseen vaikuttamaan pyrkivät ongelmasuuntautuneet keinot jakautuivat tutkielmassa terveyskäyttäytymiseen (mm. liikunta) sekä asusteisiin ja tukituotteisiin (mm. päähinevalinnat). Ongelmasta seuranneiden tunteiden hallintaan pyrkivät tunnesuuntautuneet keinot puolestaan jakautuivat kolmeen luokkaan: sosiaaliseen tukeen (mm. puoliso), omaan asenteeseen ja merkityksenantoihin (mm. myönteisten puolten etsintä) sekä luoviin keinoihin (mm. valokuvattavana oleminen). Kertomuksissa mainittiin molempia selviytymisstrategioita melko tasapuolisesti. Tietynlaisten keinojen sijaan sopeutumisen kannalta vaikuttaisi tärkeältä itsellä toimivien selviytymiskeinojen löytäminen. Mitä enemmän kertomuksissa raportoitiin yksittäisiä selviytymiskeinoja, sitä tehokkaammin sopeutumisen kuvattiin sujuneen.

Sopeutumisen tehokkuuden tarkastelua varten muodostin kertomuksista kolme sopeutumisen tasoa ilmentävää tarinatyyppiä. Jaottelu pohjautui Gergenin (1994) progressiiviseen, regressiiviseen ja stabiiliin narratiivin muotoon. Muodostetuista tarinatyypeistä ensimmäinen on muodoltaan progressiivinen hyvän sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutoksille ei anneta merkittävää painoarvoa. Toinen tarinatyyppi on stabiili kohtalaisen sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutosten kanssa opetellaan elämään. Viimeinen muodostetuista tarinatyypeistä on muodoltaan regressiivinen vaikean sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutokset vaikuttavat elämänlaatuun negatiivisesti. Tutkimusaineiston kertomuksista eniten – kuusi kappaletta – sijoittui kohtalaisen sopeutumisen tarinatyypin alle, eli suurin osa kokemuksista vaikuttaisi olevan jotain tehokkaan ja hankalan sopeutumisen välimaastossa. Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu yhtä tehokkaasti, minkä vuoksi kehollisten puolten huomioiminen osana rintasyövästä toipumisen prosessia on tärkeää niin yksilön, lähipiirin kuin hoitohenkilökunnankin toimesta.

Peilasin tutkielman tuloksia myös Frankin (2013) muodostamaan sairausnarratiivien jaotteluun palautumis-, kaaos- ja etsintänarratiiveihin. Tiivistetysti palautumistarinassa tavoitellaan sairastumisen jälkeen paluuta ”normaaliin” tilaan, jolla tarkoitetaan sairastumista edeltänyttä tilaa. Kaaostarinassa kertoja ei kykene luomaan kokemuksistaan yhtenäistä tarinaa, vaan kerronta on poukkoilevaa. Se korostaa ihmisen haavoittuvuutta ja kehon kykenemättömyyttä palautua entiseen. Etsintätarinassa ajattelutapa muuttuu sairauden myötä siten, että luodaan uusi subjektiivinen käsitys normaalista. Saavutettua uutta viisaampaa elämäntasoa pyritään käyttämään johonkin toiseen tarkoitukseen ja jakamaan tietoutta myös muille. (Emt., 75–84, 97–102, 115–116.) Tutkielmani kertomukset heijastelivat eniten palautumistarinan logiikkaa, jossa toivottiin paluuta normaaliksi miellettyyn elämään. Kaaostarinan mukaisia haavoittuvuuden ja avuttomuuden elementtejä on löydettävissä osassa kertomuksista, vaikka varsinaisia kaaosnarratiivin kriteerit täyttäviä kertomuksia ei aineistossa ole. Myös etsintätarinan piirteitä on löydettävissä muun muassa sellaisissa kuvauksissa, joissa omaa sairauden myötä muuttunutta kehoa saatettiin näyttää toisille ihmisille häpeilemättä.

Kahdentoista kertomuksen tutkimusaineisto on saattanut olla liian pieni siihen, että joukkoon olisi mahtunut varsinaisia kaaos- tai etsintänarratiiveja. Parantumista ja paluuta entiseen käsittelevä puhe on keskiössä suurimmassa osassa kertomuksista. Kaaosnarratiivien jakaminen sosiaaliseen tarinavarantoon olisi toivottavaa tulevaisuudessa, sillä tosielämässäkään kaikki sairauskokemukset eivät ole selviytymistarinoita, vaan joukkoon mahtuu myös traagisia vaikeita kokemuksia. Myös etsintänarratiivien lisääntyminen olisi myönteistä tulevaisuudessa erilaisten kehollisten ominaisuuksien hyväksymisen näkökulmasta. Kehopositiivisuus-ajattelun mukainen kaikenlaisten kehojen normalisointi voi olla vielä niin alkuvaiheessa, että erilaisina pidettyihin kehollisiin ominaisuuksiin suhtautuminen hyväksyvästi on vasta aluillaan. Olisi kuitenkin rintasyövän sairastamisen jälkeisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, ettei kehollisia muutoksia tarvitsisi hävetä tai peitellä.

 

Lähteet

 

Brunet, Jennifer, Catherine M. Sabiston & Shaunna Burke. 2013. ”Surviving breast cancer: Women’s experiences with their changed bodies.” Body Image 10:3, 344–351.

Cohen, Rachel, Lauren Irwin, Toby Newton-John & Amy Slater. 2019. “#bodypositivity: A content analysis of body positive accounts on Instagram.” Body Image 29, 47–57.

Fobair, Pat, Susan L. Stewart, Subo Chang, Carol D’Onofrio, Priscilla J. Banks & Joan R. Bloom. 2006. ”Body image and sexual problems in young women with breast cancer.” Psycho-Oncology 15:7, 579–594.

Folkman, Susan & Lazarus, Richard S. 1984. Stress, Appraisal, and Coping. New York: Springer Publishing Company.

Frank, Arthur. 2013. The Wounded Storyteller. Body, Illness & Ethics. Second Edition. Chicago: The University of Chicago Press.

Gergen, Kenneth J. 1994. Realities and Relationships. Soundings in Social Construction. Cambridge: Harvard University Press.

Isola, Jorma & Anne Kallioniemi. 2013. ”Määritelmät, jaottelu ja näkemykset syntymekanismeista.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 10–12.

Joensuu, Heikki. 2013. “Syövän hoidon yleiset periaatteet.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 131–138.

Joensuu, Heikki & Riikka Huovinen. 2013. “Yleisyys, ehkäisy ja diagnostiikka.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 595–596.

Rintasyöpä.fi. 2020. Rintasyöpä. https://rintasyopa.fi/ (Luettu 9.1.2020.)

 

 

Ohjaus ja neuvonta käytännössä: vapaaehtoiskoulutus Kompassilla

Kirjoittanut: Teresa Rikkonen, Saara Kultamaa, Emma Puodinketo & Aino-Maija Antikainen

 

Sosiaalipsykologian maisterivaiheen opintojaksolla “Ohjaus ja neuvonta käytännössä” harjoitellaan ryhmän vetämistä esimerkiksi uraohjausryhmää tai keskusteluryhmää ohjaamalla. Opintojaksolla opiskelijat saavat myös itse ehdottaa tahoja, joilla voisi olla tarvetta ryhmänohjaukselle, ja tätä kautta päädyimme tekemään yhteistyötä Kompassin, Kuopion Setlementti Puijolan kansainvälisen kohtaamispaikan, kanssa. Kompassilla oli toive järjestää kansainväliseen vapaaehtoistoimintaan valmentava koulutus, ja ideasta innostuneina lähdimme kehittämään vapaaehtoiskoulutusta osana opintojamme. Koulutuksen teemoiksi valikoituivat maahanmuutto ja kotoutuminen, asenteet ja ennakkoluulot, vapaaehtoistyöntekijän rooli sekä ryhmänohjaus- ja vuorovaikutustaidot. Näiden teemojen kautta pääsimme soveltamaan sosiaalipsykologian osaamistamme käytäntöön.

Tapasimme Kompassin edustajien kanssa muutamaan otteeseen koulutuksen suunnittelu- ja toteutusvaiheessa, ennen varsinaista koulutuksen vetämistä. Ensin muodostimme yhdessä sisällön perusrakenteen, ja saimme samalla hyviä vinkkejä esimerkiksi maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvien lähteiden etsintään. Tuotimme sitten itsenäisesti koulutuksen diat, ja pyrimme tekemään koulutuksesta mahdollisimman keskustelevan ja monipuolisen lisäämällä erilaisia osallistavia ohjelmanumeroita. Kävimme vielä esittelemässä valmiit diat Kompassilla, ja saimme heiltä joitain parannusehdotuksia. Markkinointi hoitui myös yhteistyössä Kompassin kanssa. Suunnittelimme ja toteutimme itse flyerit, julisteet sekä Facebook-tapahtuman kansikuvan, ja Kompassi hoiti tulostuksen ja Facebook-tapahtuman luomisen. Me pidimme huolen julisteiden ja flyerien jakelusta Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen sekä Savonian tiloihin, jaoimme tapahtumaa omilla some-tileillämme ja ilmoitimme koulutuksesta myös ISYY:n viikkotiedotteissa sekä Savonian opiskelijoiden intranetissä. Edellä mainittujen lisäksi toteutimme myös lyhyen mainosvideon Setlementti Puijolan viestintäpäällikön kanssa. Vaikka koulutuksen valmisteleminen oli melko työlästä, koimme saavamme valtavasti arvokasta käytännön kokemusta aiheesta. Opimme laajasti koulutuksen kehittelyn eri vaiheista, niin asiasisällön rakentamisesta, osallistavien tehtävien ja diojen luomisesta, kuin markkinointiinkin liittyvistä tehtävistä.

Markkinointi sujuikin ilmeisen hyvin, sillä ilmoittautumisia saimme maksimimäärän eli 20. Lopulta muutaman viime hetken perumisen jälkeen, koulutuksen kokonaisosallistujamäärä oli noin 14-16 henkilöä. Osa koulutuksen osallistujista oli itsekin maahanmuuttajataustaisia, joten koulutus järjestettiin kaksikielisesti, niin suomea kuin englantia hyödyntäen. Ryhmää ohjatessamme opimmekin myös kaksikielisyyteen liittyvistä haasteista: välillä oli vaikea muistaa sanoa samat asiat uudestaan englanniksi, kun mielessään oli edennyt jo seuraaviin teemoihin. Välillä puolestaan suomen kieli tahtoi unohtua, kun innostui puhumaan englanniksi. Lisäksi osallistujien yhtenä haasteena oli kärsivällisyys käsitellä ja kuunnella samat asiat kahteen kertaan. Kansainvälisissä ympäristöissä monikielisyys on kuitenkin arkipäivää, joten koulutus tarjosi tästäkin aiheesta hyvää kokemusta, niin meille ohjaajille kuin osallistujille.

Ohjaajina opimme valtavasti uutta kehittäessämme ja vetäessämme tätä koulutusta. Osallistujat olivat erityisen keskustelevia, ja saimme kuulla heiltä monia mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia aiheisiin liittyen. Koulutuskerroista rakentuikin sellaisia, että oikeastaan kaikki oppivat kaikilta. Tätä myös toivoimme, sillä tarkoituksemme oli välttää oppilas–opettaja -asetelmaa. Oli myös hienoa saada osallistujilta rehellistä palautetta ja kehitysehdotuksia. Sisällöllisen oppimisen lisäksi opimme kurssin tavoitteiden mukaisesti myös itse ryhmän ohjaamisesta: aikataulun noudattamisen haasteista, osallistujien ryhmäytymisestä, keskustelun avauksesta, ohjauksesta sekä ryhmätilanteen päättämisestä. Saimme myös huomata, ettei koulutuksen toteuttaminen alusta alkaen ole mikään ihan yksinkertainen ja nopea prosessi, vaan vaatii paljon aikaa ja paneutumista aiheeseen. Ehkä juuri pitkän keston vuoksi projekti olikin työelämää ajatellen niin opettavainen: matkan varrelle mahtui monia hyvin erilaisia työvaiheita ja tehtäviä, joista kaikkia ei edes osannut ajatella projektin alussa. Yksi kurssin tärkeimmistä anneista oli myös ehdottomasti oman työelämäverkoston kasvattaminen: oli mahtavaa päästä tutustumaan tarkemmin Kompassin toimintaan ja tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Kaiken kaikkiaan arvostimme kovasti kurssin käytännönläheisyyttä ja kokemus oli todella antoisa!

 

Ajan sosiaalipsykologia

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Tuoreessa teoksessaan Tidens socialpsykologi ruotsalainen professori Thomas Johansson käsittelee mielenkiintoista aihetta, ajan sosiaalipsykologiaa. Johansson on tullut laajassa tuotannossaan tunnetuksi muun muassa sosiologisen aikalaisanalyysin teemojen tarkastelusta sosiaalipsykologisten ilmiöiden alueella. Hän on kirjoittanut esimerkiksi sukupuolesta, kehollisuudesta, kuntosaleista, dopingista, nuorisosta ja koulumaailmasta. Johdannossa hän toteaa, että idea kirjaan syntyi edellisen aikalaisanalyysin sosiaalipsykologiaa käsitelleen teoksen myötä. Kirja on tiiviiseen muotoon kirjoitettu erittely ajan ja sen ilmiöiden olemuksesta eri tarkastelutasoilla yksilötason kokemuksesta arjen sosiaaliseen rakentumiseen ja edelleen historialliseen ja globaaliin tasoon. Seuraavaksi lyhyesti kiteytyksiä kirjan sisällöstä.

Aluksi Johansson pohtii mitä ajan sosiaalipsykologia[i] oikein tarkoittaa. 1980- ja -90-luvut merkitsivät länsimaissa voimakasta pohdintaa sen suhteen, missä tilassa ja tilanteessa länsimaiset yhteiskunnat oikein ovat. Näinä vuosikymmeninä sosiologiassa muotoiltiin monia aikalaisanalyyttisia teorioita, kuten postmodernin ja refleksiivisen myöhäismodernin teoriat. Kaikille suhteellisen saman ja samanaikaisen, yhteiskunnan ideasta siirryttiin pohdintoihin, jossa yhteiskunnalliset kokemukset alkavat ilmetä ihmisten kokemusmaailmassa erilaisina ja eritahtisina, mutta toisaalta myös standardoituina ja homogeenisina vaikkapa globaalisen kulutusmarkkinoiden myötä. Tähän kehityskulkuun vaikuttivat esimerkiksi sähköinen tiedonvälitys, internet, automatisaatio ja nopea matkustaminen. Ajan ja tilan kokemusten muutokset ovat olleet keskeisiä teemoja viime vuosikymmenten sosiologisessa keskustelussa. Johansson näkee, että ajan sosiaalipsykologian pohdinnoissa nämä sosiologiset keskustelut ovat tärkeä tausta, jota vasten on syytä erityisesti pohtia, kuinka ajan kokeminen on oleellista ihmisten kokemukselle omasta identiteetistä. Hän mainitsee kaksi ruotsalaista tutkijaa, jotka ovat olleet edelläkävijöitä ajan sosiaalipsykologisten ilmiöiden tarkastelussa: sosiaalipsykologi (pietarsaarelaislähtöinen) Johan Asplund (1937-2018) pohti ajan ja tilan kysymyksiä 1980-luvun alun kirjassaan, ja sosiologi Anthony Giddensin ajatteluun suuresti vaikuttanut aikamaantieteilijä Torsten Hägerstrand (1916-2004) kehitti ”aikatilan” käsitteen.  Maailmalla amerikkalainen Joseph E. McGrath kirjoitti 1988 ajan sosiaalipsykologiaa käsitelleen kirjan ja viime vuosina saksalainen yhteiskuntateoreetikko Hartmut Rosa on tullut tunnetuksi ajan kiihtymistä (acceleration) käsittelevistä kirjoistaan. Edellä mainitut ovat toimineet tärkeinä lähteinä Johanssonille, jonka mukaan sosiaalipsykologisesti on tärkeää ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät koe aikaa samalla tavoin elämässään.

Aikaa voidaan tarkastella ihmisten kokemuksessa kolmella eri tavalla. Puhutaan syklisestä, lineaarisesta ja sosiaalisesta ajasta. Syklinen, kiertoon perustuva, ajankokemus on meille luontaista. Se palautuu taivaankappaleiden ja luonnon rytmiin: kokemuksessamme kuukaudet, vuodenajat ja vuodet vierivät ja se heijastuu myös biologiseen kokemukseemme vaikkapa unen tarpeena vuorokauden mittaan. Lineaarinen aika on suoraviivaista, eteenpäin kulkevaa ja sillä on alku ja loppu. Pilkottavissa olevana ja mitattavana lineaarinen aika rytmittää arkielämäämme kellon ja kalenterin kautta. Lineaarisen aikakäsityksen mukaan ihmiselle voidaan määrittää alku ja loppu syntymä- ja kuolinvuoden mukaan. Maailmanuskonnoissa tulkitaan pääasiassa sykliseen käsitykseen perustuen, että ihmisen elämällä on jatkuvuutta jossakin toisessa aikaulottuvuudessa. Sosiaalisesta ajasta alkoi puhua sivilisaatioteoreetikko Norbert Elias. Hän tarkoitti sillä jokaisen sisäistämää ymmärrystä yhteiskunnan ajasta ja siihen liittyvästä itsekurista, joka mahdollistaa sosiaalisten käytäntöjen koordinoinnin. Esimerkiksi myöhästyminen sovitusta sosiaalisesta tilaisuudesta ilmentää tätä.

Johansson jatkaa ajan erittelyä puhumalla arkielämän ajasta. Tätä hän erittelee kolmen sosiologin ajatusten kautta. Anthony Giddens on saanut mainetta rakenteistumisen teorian sekä refleksiivisen modernin ajatusten kehittelijänä. Giddens on kirjoittanut, kuinka teknologinen kehitys muuttaa ajan ja tilan kokemuksia – tätähän meneillään oleva etäopetuksen ja -työn buumi todentaa. Mikrososiologeilta Giddens lainasi ajatuksen, jonka mukaan toistuvat rutiinit ja arjen rytmit ylläpitävät, siis rakenteistavat, yhteiskunnan rakenteita. Modernisaatio merkitsee myös tulevaisuusorientoitunutta, refleksiivistä elämänasennetta ihmisillä. Suunnittelemme tulevaa, kolonisoimme tulevaisuutta, ennakoimalla mihin voimme päätyä valinnoillamme. Hän puhuu kohtalokkaista hetkistä, joissa valinnoillamme on kauaskantoisia ulottuvuuksia. Edesmennyt Zygmunt Bauman (1925-2017) käsitteli paljon samoja teemoja kuin Giddens mutta pessimistisempään sävyyn. Hänelle nykyajan keskeinen aikakokemus on epävarmuus. Tulevaisuus, jota pitäisi suunnitella, on useimmille hämärän sumun peitossa. Aikaa koetaan myös epätasa-arvoisesti, pysähtyneisyyden ja liikkeen kokemukset vaihtelevat yhteiskunnallisen sijoittumisen mukaan. Hartmut Rosa taas kuvaa kuinka digitaalinen kapitalismi erilaisine tehokkuusvaatimuksineen on tehnyt ajan kokemuksesta kiihtyvän. Internetin mahdollistama tuotannontapa ei nuku koskaan ja tuottaa koko ajan. Tämä on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä subjektiivisesti koemme hyvinvointimme kannalta hyväksi elämänrytmiksi. Vastarinnaksi kiihtymiselle onkin syntynyt erilaisia hitauden kulttuureita, kuten esimerkiksi slow food-liike.

Psykologisella ajalla tarkoitetaan yksilön subjektiivista aikakokemusta ja siihen liittyviä ongelmia kuten aikapainetta, stressiä. Tämä kokemus syntyy esimerkiksi modernin palkkatyön aiheuttamista ilmiöistä, kuten kiireestä ja deadlaineista sekä näiden sovittamisesta vaikkapa perhe-elämän vaatimuksiin. Matkapuhelimet, some ja sähköposti ovat muuntaneet työn ja yksityiselämän rajapintoja peruuttamattomasti. Jatkuva kiire ja stressi aiheuttavat aikapaineeseen liittyviä uusia sairauksia, kuten loppuunpalamista ja masennusoireyhtymiä. Toisaalta vapaa-aikaan suhtaudutaan tietoisen suunnitelmallisesti, tavoitellen esimerkiksi yhteistä laatuaikaa, joka myös itsessään voi tuottaa stressikokemusta. Ihmisen biologinen kello voi olla syvässä ristiriidassa nykyajan aikavaatimusten kanssa ja tämän vuoksi unesta ja nukkumiseen liittyvistä ongelmista on tullut tärkeä tutkimuskohde eri tieteenaloilla. Johansson käy läpi myös työelämän muutosta fordismista post-fordismiin, liukuhihna-ajasta, joustavaan ja prekarisoituvaan aikaan. Työelämän aika on yhä pirstaleisempaa ja se koetaan eri ryhmien välillä kovin eritavoin. Kiireisellä eliitillä tunnit eivät tunnu riittävän vuorokaudessa, ja kokemuksena tämä on kovin erilainen nollatuntisopimussuhteessa olevan kanssa.

Perheiden aikaa käsittelevässä luvussa Johansson tuo esille ajan sukupuolittuneisuuden. Perheisiin liittyvät ajankäytön tutkimukset ovat osoittaneet yllättävän pysyvän eron esimerkiksi siinä kuinka paljon miehet ja naiset käyttävät aikaa kotitöiden hoitamiseen. Ruotsissa on ollut käytössä käsite ”isäaika”, jolla 1950-luvulla tarkoitettiin väsyneenä töistä kotiin palaavien isien lasten kanssa leikkimiseen käyttämää tuntia. Kotiäideillä tällaiseen laatuaikaan ei rytmittynyt omaa ajanjaksoa. Sosiologi Arlie Russell Hochschildt on kehittänyt tunnetyön käsitteen sekä tehnyt tunnetuksi ajatuksen kuinka tyypillisesti työssä käyvät naiset tekevät kolmea vuoroa työtä jatkuvasti.[ii] Ensimmäinen vuoro viittaa aikaan palkkatyössä, toinen vuoro tarkoittaa työajan jälkeisiä kotitöitä kotona, jotka tasa-arvoistumiskehityksestä huolimatta jäävät ajallisesti yhä usein naisten kontolle sekä kolmas vuoro, jolla Hochschildt tarkoittaa perheeseen suuntautuvaa tunnetyötä, kuuntelemista, organisointia ja suunnittelua, joka niinikään on usein naisten vastuulle jäävä tehtäväkenttä. Johansson tuo esille, kuinka perheaika on yhä monimutkaistunut ja pirstaloitunut, muuttuen moniulotteista koordinaatiota vaativaksi, koska työelämän, vapaa-ajan ja perhemuotojen moninaisuus on kovin suurta.

Kirjan loppuosa sisältää pohdintaa sukupolvista, tulevaisuudesta ja utopioista. Erilaiset sukupolvitypologiat ovat olleet muodikkaita viime vuosina. Puhutaan boomereista, milleniaaleista, Y- ja Z-sukupolvista. Osalla hyvä aika on vahvasti menneisyydessä, johon viittaa nostalgian[iii] ja sen ilmentymien keskeisyys tässä ajassa. Zygmunt Baumanin viimeisiin kirjoihin kuului teos Retrotopia, jossa tätä ilmiötä eriteltiin muun muassa politiikan teon motiivina. Nuorille tulevaisuus on jotakin odotettavaa, mutta myös pelottavaa. Jeffrey Arnettin käsite emerging adulthood pyrkii tätä pitkittyvää nuoren aikuisuuden aikaa käsitteellistämään. Utopia viittaa ihmisen kykyyn ja pyrkimykseen kuvitella parempi tulevaisuus ja toimia sen eteen. Utopia-ajattelu on ollut modernin politiikan ydintä. Haasteena utopioille Johansson nostaa esille ympäristökatastrofin näkymän, siis dystopisen tulevaisuuden.

Niinpä. Kirjoitan tätä tekstiä koronakriisin aikana, etätöissä, kuten niin moni muukin juuri nyt. Globaali pandemia on juuri sellainen dystopinen tapahtuma, jota monet ovat viime vuosikymmeninä pelänneet. Tämä tilanne virittää juuri pohtimaan aikaan liittyviä kysymyksiä. Kuinka vaikeaa on hahmottaa omaa olemistaan ajassa, kun sitä leimaa epävarmuus. Kestääkö tämä viikkoja vai kuukausia? Entä sen jälkeen? Toipuvatko yhteiskunnat tästä entiselleen? Entäs jos? Tällainen poikkeuksellinen kriisitilanne on monessa suhteessa ajan kokemuksen testi. Tämä merkitsee sen pohdintaa, ovatko näkymät lyhyitä vai pitkiä tai miltä tämä poikkeavaan hetkeen jumittuminen oikein kokemuksena tuntuu. Viime päivinä on voinut lukea kuinka oman aikansa ruttokaranteenissa olleet William Shakespeare ja Isaac Newton käyttivät eristysaikansa hyödyksi ja tuottivat jotakin pysyvää taiteen ja tieteen muodossa. Jotakin hyvää ja pysyvää voimme siis toivoa nytkin syntyväksi. Ehkä se on jotakin kollektiivista oivallusta yhdessä elämisestä.

Thomas Johanssonin ajan sosiaalipsykologiaa käsittelevä kirja oli oivaltaa luettavaa. Siinä oli pienessä sivumäärässä todella paljon asiaa. Tämä antaa varmasti virikkeitä opetussisältöjen pohdintaan. Ajan teemat ovat jotakin ihmisyyteen syvästi kuuluvaa.

 

Lähde

 

Johansson, Thomas (2020). Tidens socialpsykologi . Upplaga 1. Lund: Studentlitteratur, 2020.

 

 

 

[i] Hyvä suomenkielinen johdatus ajan sosiaalipsykologiaan löytyy artikkelista Ylijoki, Oili-Helena (2014) Toiminnan aika. Teoksessa Pekka Kuusela & Mikko Saastamoinen toim.: Hyvä elämän sosiaalipsykologia. Unipress.

[ii] Ks. Eeva Jokinen ja co. kirjoitus tässä.

[iii] Nostalgiasta katso esimerkiksi lehtorimme Eemeli Hakokönkään väitöskirja.

Ryhmäoppiminen sosiaalipsykologiopintojen kontekstissa: esimerkkinä opintopiiri

 

Kirjoittanut: Helena Rovamo, Sosiaalipsykologian maisterivaiheen opiskelija

 

Vygotskyn kehittämä sosiaalisen konstruktivismin teoria on innostanut myös kasvatustieteilijöitä ja sillä on ollut vaikutuksensa oppimiskäsitysten muotoutumisessa. Sosiaalisessa konstruktivismissa tiedon nähdään rakentuvan sosiaalisen kanssakäymisen kontekstissa. Sosiaalinen kanssakäyminen mahdollistaa tiedon jakamisen sekä jaetun tiedon kriittisen tarkastelun ja vertailun. Konstruktivismiin pohjaava oppimiskäsitys näkee opettajan roolin ennen kaikkea oppimisen mahdollistajana ja oppimisprosessin ohjaajana. (Pritchard & Woollard 2010, 34–40.)

Yksi konstruktivistista oppimista tukeva menetelmä on opintopiiri, jollaisen järjestin osana aikuisopettajan pedagogisten opintojen harjoittelua Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Harjoittelujaksoni aikana suunnittelin ja toteutin opintopiirin kurssista Mielenterveyden sosiaalipsykologia. Opintojakson tavoitteena on, että opiskelijat perehtyvät mielenterveyden ja sosiaalisten tekijöiden välisiin yhteyksiin, sekä pohtivat sosiaalipsykologisen tiedon soveltamista mielenterveyden kysymyksissä. Opintopiiri toteutettiin alkuvuodesta 2020 tammi-helmikuun aikana. Opintojaksolle osallistui yhdeksän maisteriopiskelijaa ja se kokoontui yhteensä kuuden tapaamiskerran ajan.

Opintojakson suunnitteluvaiheessa rakensin jokaiselle kokoontumiskerralle oman teemansa opintojakson kurssikirjallisuuden pohjalta. Kurssikirjallisuudesta muotoutui yhteensä viisi teemaa, joiden käsittely jakautui opintopiirin tapaamisten mukaisesti: keskeisiin käsitteisiin tutustuminen, mielenterveyden sosiaalipsykologinen tutkimus, yhteiskunnallinen sekä kriittinen näkökulma mielenterveyden kysymyksiin sekä lopuksi tiedon soveltaminen tulevaisuutta ajatellen. Tapaamisten lisäksi opiskelijat kirjoittivat kirjallisuuteen ja tapaamiskertoihin pohjaten oppimispäiväkirjaa.

Opintopiirin tapaamiskerroilla tarkastelimme kurssikirjallisuutta erilaisia oppimismenetelmiä hyödyntäen. Opintojakson toteutukselle oli ominaista visuaalisten menetelmien hyödyntäminen oppimisessa, sillä harjoittelujaksoni ohjaaja Jari Martikainen on erikoistunut noiden menetelmien käyttöön. Visuaalisista menetelmistä opintojaksolla hyödynnettiin erityisesti erilaisten kuvien tarkastelua. Näiden lisäksi tapaamiskerroilla käsiteltäviä aihepiirejä lähestyttiin myös muiden oppimismenetelmien kautta, kuten pienryhmissä keskustellen, Padlet-työkalua hyödyntäen sekä erilaisia keskustelua herätteleviä keinoja, kuten väittämiä, hyödyntäen.

Opintojaksosta saatu palaute oli sävyltään positiivista. Opiskelijat kokivat kurssin työmäärän olleen sopiva ja opintopiirin tukeneen heidän oppimistaan. Kiitosta keräsivät ennen kaikkea erilaisten oppimismenetelmien laaja hyödyntäminen sekä visuaalisten menetelmien käyttö. Myös opiskelijoiden kirjoittamista oppimispäiväkirjoista välittyi, että aiheiden käsittely ryhmän kanssa tuki heidän oppimistaan. Monissa päiväkirjoissa mainittiin yksittäisiä käsitteitä tai aihepiirejä, jotka opiskelijat olivat kokeneet haasteellisiksi, mutta jotka keskustelun kautta avautuivat heille. Itselleni opintopiirin ohjaajana merkittävin palaute oli, että opiskelijat kokivat oppineensa uutta mieluisassa opiskeluilmapiirissä. Haasteelliseksi osallistujat kokivat opintopiirin ajankohdan: tapaamiset ajoittuivat iltoihin klo 16-18 välille.

Kasvatuspsykologisessa tutkimuksessa on tarkasteltu ryhmissä oppimista erityisesti sen valossa, miten yhteistoiminnallisuus voi edistää oppimista. Ryhmäoppimisella tarkoitetaan menetelmiä, joissa oppilaita rohkaistaan työskentelemään yhdessä, jolloin myös järjestämäni opintopiirin voidaan nähdä yhtenä ryhmäoppimisen muotona. Ryhmäoppimisessa opiskelijan rooli aktiivisena tiedon rakentajana korostuu, eli oppiminen on opiskelijalähtöistä perinteisen tiedon siirtämisen sijaan. Kasvatuspsykologisissa tutkimuksissa on yleisesti korostettu ryhmäoppimisen myönteisiä vaikutuksia opiskelijoiden suoriutumiseen. Selitystekijöissä on kuitenkin vielä näkökulmaeroja: toisissa näkemyksissä painotetaan opiskelijoiden korkeampaa motivaatiota, kun taas toisissa korostetaan argumentoinnin merkitystä. (Lehtinen, Vauras & Lerkkanen 2016, 216.)

Puuttumatta nyt sen syvemmin ryhmäoppimisen taustalla vaikuttaviin elementteihin, voidaan ryhmäoppimisen eduiksi nostaa muutamia sosiaalipsykologian asiantuntemusta kehittäviä tekijöitä. Luontaisesti, vuorovaikutusta voidaan oppia vuorovaikutuksen kautta (emt., 193). Valmistumisen jälkeen sosiaalipsykologit toimivat työelämässä asiantuntijoina osana moniammatillista työyhteisöä, jossa vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu. Tässä kohtaa voisin nostaa esiin myös näkemyksen, jonka mukaan asiantuntijuuden ei nähdä muodostuvan ainoastaan yksilöllisten kykyjen kautta, vaan yhteisöön osallistumisen ja kasvamisen prosessina (Hakkarainen, Lallimo & Toikka 2012). Kasvatuspsykologisissa tutkimuksissa on myös havaittu, että yksi tehokkaimmista oppimismenetelmistä on ilmiön tai asian selittäminen jollekulle toiselle (Lehtinen, Vauras & Lerkkanen 2016, 219): opintopiiri kykenee luomaan tilanteen, jossa ilmiöiden selittäminen ja niistä keskusteleminen on luontevaa ja koetaan merkitykselliseksi. Lisäksi on havaittu, että sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne edistää ryhmän oppimista (emt., 217).

Mitä tästä nyt tulisi tuumata? Ensinnäkin haluan nostaa opintopiiriin osallistuneiden opiskelijoiden näkemyksen, että tämän kaltaisia opintojaksoja tulisi järjestää tulevaisuudessa useamminkin. Tästä voidaan toki tarjota myös opiskelijayhteisöön vastatoive: osallistukaa kontaktiopetukseen. Mikäli kontaktiopetukseen ei ole osallistujia, ei niille nähdä tulevaisuudessa järjestämisperusteita. Tässä vaiheessa joku nokkela on keksinyt ratkaisun: opiskelijat voisivat itse järjestää keskenään opintopiirejä kurssikirjallisuuden läpi käymiseen! Tämänkaltaisessa ratkaisussa ei mielestäni kuitenkaan kyetä hyödyntämään nimenomaan sitä pedagogista näkökulmaa ja oppimismenetelmiä, jotka mahdollistivat tämän opintopiirin myönteisiä oppimiskokemuksia. En halua nostaa itseäni tässä asiassa jalustalle, vaan kiittää ohjaajaani hyvästä ohjauksesta opintopiirin suunnittelun ja toteutuksen taustalla.

Loppuun haluan todeta, että opintopiiritapaamiset eivät varmastikaan sovellu jokaiselle opiskelijalle. Osa ei voi osallistua paikkaan ja aikaan sidottuihin tapaamisiin etäisyyksien vuoksi, osa joistain muista syistä. Kuitenkin näen, että lähiopetuksessa – esimerkiksi opintopiiripohjaisen toteutuksen kautta – kyetään sekä tukemaan opiskelijoiden oppimisprosessia, että valmistamaan heitä tulevaisuuden työelämän tarpeisiin.

 

Lähteet:

Hakkarainen, Kai, Jiri Lallimo & Seppo Toikka. 2012. ”Kollektiivinen asiantuntijuus ja jaetut tietokäytännöt”. Aikuiskasvatus 32:4, 246–256.

Lehtinen, Erno, Marja Vauras & Marja-Kristiina Lerkkanen. 2016. Kasvatuspsykologia. Jyväskylä: PS-kustannus.

Pritchard, Alan & John Woollard. 2010. Psychology for the classroom: constructivism and social learning. Abingdon: Routledge.

 

Vanhemman masennus lapsuudenkokemuksena

 

Kirjoittanut Anni Töysä

Miltä tuntuu, kun oma vanhempi on lapsuudessa ollut masentunut? Miten kokemusta käsitellään myöhemmin aikuisuudessa ja millaiseksi osaksi omaa elämäntarinaa lapsuudessa koettu vanhemman masennus muodostuu? Tällaiset kysymykset pyörivät mielessäni silloin, kun aloin suunnittelemaan aihetta pro gradu -tutkielmalleni. Päädyinkin tutkimaan vanhemman masennukseen liittyviä lapsuudenkokemuksia tarinallisesta näkökulmasta.

Masennus on maailmanlaajuisesti merkittävä ilmiö. Suomessa diagnoosikriteerit täyttävästä masennuksesta kärsii samanaikaisesti noin 5–6 prosenttia aikuisväestöstä, eli noin 250 000 aikuista. (Heiskanen, Tuulari & Huttunen 2011, 8.) Masennus koskettaa siis myös Suomessa monia ihmisiä ja samalla heidän läheisiään. Voidaan ajatella, että jokaisella masennusdiagnoosin saaneella on ainakin kaksi läheistä. Tämän olettamuksen mukaan voidaan arvioida, että masennus koskettaa Suomessa tälläkin hetkellä noin 500 000–600 000 läheistä. Usealla masentuneella läheisiin kuuluu myös oma lapsi, ja mitä nuoremmasta lapsesta on kysymys, sitä kokonaisvaltaisemmin masennus vaikuttaa hänen kokemukseensa. Näitä lukuja tarkasteltaessa on pidettävä kuitenkin mielessä, että eri arvioiden mukaan jopa enemmistö masennuksesta kärsivistä ei päädy hoidon piiriin eri syistä. (Männikkö, Koponen & Jähi 2017, 170–173.) Voidaankin siis olettaa, että masennuksesta kärsivien läheisiä on tälläkin hetkellä Suomessa paljon edellä mainittua enemmän.

Lapselle vanhemman masennus ei ole ensisijaisesti diagnoosi, vaan se näyttäytyy jokapäiväisessä arjessa vanhemman kanssa käydyssä vuorovaikutuksessa ja vanhemman toiminnassa. Lapselle vanhemman masennus on kertomusta inhimillisestä kärsimyksestä, jonka syyt usein jäävät arvailujen varaan. Masennuksesta ei kukaan kärsi tyhjiössä, vaan se koskettaa vahvasti myös masennuksesta kärsivän läheisten elämää. Vanhemman masennus raivaa tiensä lapsen elämään ja arkeen, mutta silti masennuksesta kärsivien lapset jäävät usein vaille tukea. Oma kiinnostukseni aiheeseen kumpuaa omakohtaisista kokemuksista. Halusin tarkastella tutkielmassani aihetta, koska koin sen kiinnostavaksi ja tärkeäksi. Aihe on minun näkökulmastani myös saanut aivan liian vähän huomiota tieteellisessä ja yleisemmin julkisessa keskustelussa.

Tarkastelin tutkielmassani vanhemman masennusta ja siihen liittyviä lapsuudenkokemuksia sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Tutkielmani on toteutettu laadullisena kyselytutkimuksena, jonka aineisto on kerätty Internetin keskustelupalstojen välityksellä. Aineisto koostuu kolmestatoista vastauksesta puolistrukturoituun tutkimuskyselyyn. Vastaajat olivat 18-44 -vuotiaita henkilöitä, jotka ovat kokeneet vanhemman masennuksen ollessaan alaikäisiä. Tutkielman aineiston analysoin narratiivisen teema-analyysin avulla. Analyysin teoriapohjana käytin Vilma Hännisen (1999) tarinallisen kiertokulun teoriaa sekä Kenneth ja Mary Gergenin (1984) tarinallisen muodon teoriaa. Tutkielmassani masennus nähtiin psykiatrisen sairausnäkökulman sijaan ihmisen sosiaalisuutta ja toimijuutta muokkaavana tekijänä, joka vaikuttaa rooleihin, vuorovaikutukseen ja tunneilmaisuihin ja välittyy myös sitä kautta masennuksesta kärsivän läheisille (ks. esim. Romakkaniemi 2010; Heiskanen ym. 2011; Aldrige 2006). Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta vanhemman masennus näyttäytyy lapselle muun muassa vuorovaikutuksen, tunneilmaisujen ja vanhemman roolin muutosten välityksellä. Nämä muutokset vaikuttavat siihen, miten lapsi kokee vanhemman masennuksen.

Vanhemman masennukseen liittyvissä lapsuudenkokemuksissa yhdeksi tärkeimmistä teemoista nousi puhumattomuus ja negatiiviset tunteet. Puhumattomuus näkyi vanhemman masennukseen liittyvissä lapsuudenkokemuksissa sekä perheen sisäisenä puhumattomuutena että vanhemman masennuksen peittelemisenä perheen ulkopuolisilta ihmisiltä. Vaikka vanhemman masennukseen liittyi jokaisessa tarinassa useita vahvoja kielteisiä tunteita, kuten pelkoa, surua ja vihaa, jäivät vastaajat usein lapsuudessaan yksin tunteidensa ja tarpeidensa kanssa. Tutkielmassa kävikin vahvasti ilmi, että vanhemman masennus lapsuudessa on eristävä ja yksinäisyyttä luova ilmiö. Sen lisäksi, että perheen sisäinen puhumattomuus eristi vastaajia muista perheenjäsenistä, vanhemman masennukseen liittyvä häpeä loi hiljaisuuden muurin suhteessa perheen ulkopuolisiin ihmisiin. Vanhemman masennus aiheutti lapsuudessa myös syyllisyyden tunteita, sillä moni vastaaja koki lapsuudessa olevansa kokonaan tai osittain syypää vanhemman masennukseen tai siihen liittyviin vanhemman tunnereaktioihin. Vastaajat kokivat myös saaneensa vanhemman masennuksesta liian vähän tietoa lapsuudessa, minkä vuoksi arkea ja vanhemman käyttäytymistä oli vaikea ymmärtää tai ennustaa. Vanhemman masennukseen liittyi kuitenkin myös rakkauden ja välittämisen kokemuksia, vaikka tilanne koettiinkin vaikeaksi.

Vanhemman masennuksen kokeminen lapsuudessa on usein merkittävä kokemus, jota käsitellään vielä myöhemmin omassa aikuisuudessa (Jähi 2004, 156–160). Tarkastelin tutkielmassani sitä, millä tapaa vanhemman masennus näyttäytyy vastaajien elämäntarinassa nykyään, kun he muistelevat kokemusta. Vanhemman masennus rakentui aineistossa neljän eri merkityksen varaan. Vanhemman masennus nähtiin kärsimyksenä, rikkautena, uhkana ja varoittavana esimerkkinä. Kaikissa tarinoissa vanhemman masennuksen nähtiin aiheuttaneen kärsimystä lapsuudessa, ja osassa tarinoita se aiheutti kärsimystä edelleen. Vanhemman masennukselle annetut merkitykset erosivat kuitenkin siinä, miten ne suhtautuivat koettuun kärsimykseen. Tarinat, jossa vanhemman masennus rakentui rikkaudeksi, näkivät koetun kärsimyksen kasvattaneen ihmisenä, jolloin koetut vaikeudet kääntyivät elämää rikastuttaneeksi asiaksi. Vanhemman masennuksen kärsimyksenä näkevissä tarinoissa vanhemman masennus oli vaikea lapsuudenkokemus ja joillain se vaikeutti elämää ja aiheutti osalla kärsimystä edelleen nykyisyydessä. Tarinoissa, joissa vanhemman masennus rakentui uhaksi tai varoittavaksi esimerkiksi, oli myös koettu lapsuudessa kärsimystä vanhemman masennukseen liittyen. Näissä tarinoissa eroa oli siinä, miten vanhemman masennuksen nähtiin voivan aiheuttaa kärsimystä myös tulevaisuudessa. Vanhemman masennuksen uhkana näkevissä tarinoissa pyrittiin suojautumaan vanhemman masennuksen aiheuttamilta negatiivisilta tunteilta ja ikäviltä lapsuudenmuistoilta. Sen sijaan tarinoissa, joissa vanhemman masennus rakentui varoittavaksi esimerkiksi, pelättiin ja pyrittiin suojautumaan siltä, että joutuisi itse tulevaisuudessa kärsimään masennuksesta. Vanhemman masennus sai erilaisia merkityksiä tarinoissa, riippuen siitä, millaisia lapsuudenkokemuksia siihen liittyi ja millaisena tarinan nykyhetki ja tulevaisuus näyttäytyivät.

Vanhemman masennus ja siitä puhuminen on edelleen yhteiskunnassamme tabu. Puhuminen kuitenkin on olennainen osa vaikeiden asioiden käsittelyä ja niistä selviytymistä. Avoimuus aiheesta voisi auttaa useampia vanhempia puhumaan lapsilleen masennuksesta sekä mahdollistaa lapsille turvallisen tilan puhua kokemuksistaan myös perheen ulkopuolella. Avoimuus vanhemman masennuksesta puhuttaessa voisi auttaa lapsia ja lapsuudessaan vanhemman masennuksen kokeneita löytämään vertaistukea helpottamaan vanhemman masennuksen usein tuomaa yksinäisyyden tunnetta. Tiedon levittäminen aiheesta on myös tärkeää, sillä usein vanhemman masennus on pitkiäkin aikoja lapselle pahaa oloa vähitellen kasvattava nimetön möykky, joka pahimmillaan nielaisee koko perheen sisäänsä. Tiedon levittäminen aiheesta antaisi vanhemman masennuksen kokeneille sekä tällä hetkellä masennuksesta kärsivien lapsille itseymmärryksen välineitä ja sanoja koostaa kaaoksesta omaa tarinaansa.

Lähteet

Aldrige, Jo. 2006. ”The Experiences of Children Living with and Caring for Parents with Mental Illness.” Child Abuse Review 15:1, 79–88.

Gergen, Kenneth & Mary Gergen. 1984. “The social construction of narrative accounts”. Teoksessa Historical social psychology. toim. Kenneth Gergen & Mary Gergen. New Jersey: Lawrence Erlbaum Associates, 173–189.

Heiskanen, Tarja, Jyrki Tuulari & Matti Huttunen. 2011. ”Masennuksen monet ulottuvuudet”. Teoksessa Masennus, toim. Tarja Heiskanen, Matti Huttunen & Jyrki Tuulari. Helsinki: Duodecim, 8–16.

Hänninen, Vilma. 1999. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto.

Jähi, Rita. 2004. Työstää, tarinoida, selviytyä: vanhemman psyykkinen sairaus lapsuudenkokemuksena. Tampere: Tampere University Press.

Männikkö, Miia, Tuija Koponen & Rita Jähi. 2017. ”Läheisten rooli ja jaksaminen”. Teoksessa Masennus, toim. Olli Kampman, Tarja Heiskanen, Matti Holi, Matti Huttunen & Jyrki Tuulari. Helsinki: Duodecim, 170–182.

Romakkaniemi, Marjo. 2010. ”Toimijuus masennuksen sosiaalisuutta jäsentämässä.” Janus 18:2, 137–152.

 

Pieni elämä, kärsimys ja vaikenemisen sietämätön taakka

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Hanya Yanagiharan (2019) Pieni elämä nousi otsikoihin Suomen jääkiekkojoukkueen menestyksen myötä, kun maalivahti Kevin Lankinen kaivoi teoksen lehtihaastattelun yhdessä esiin ja kertoi ottaneensa sen matkalukemiseksi turnauksen ajaksi. Teos olikin pian loppuunmyyty ja varausjonot täynnä, vaikka kyse oli laajasta, 937 sivua pitkästä romaanista, joka on ilmestynyt myös Keltaisen Kirjaston pokkariversiona. Uusi painos ilmestyi kesäkuun lopulla. Tilasin kirjan ja otin sen kesälukemiseksi sattumalta, kun huomasin, että sen kääntäjä Arto Schroderus, palkittu ja ahkerasti maailmankirjallisuutta kääntänyt mies, oli saanut myös Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon pari vuotta sitten, vuonna 2017.

Palkinnon perusteluissa korostetaan monipuolisesti käännöksen taitavuutta ja kielen rikkautta. Hieno käännös Pieni elämä onkin, kerronnaltaan upeasti soljuva ja hieno lukukokemus, jollaista ei ehkä välttämättä enää odota nykykirjallisuudelta. Kyse on sävyiltään äärimmäisen synkästä, mutta samalla yleiseltä asenteeltaan myönteisestä kirjasta, josta kasvaa lukemisen kuluessa sivujaan laajempi kokonaisuus monesta teemasta, kuten lapsuuden traumoista ja niiden painolastista, haavoittuvuudesta, vaietusta kärsimyksestä, itsetuhoisesta käyttäytymisestä, seksuaalisuuden löytämisestä, ystävyyden arvosta, menestyksestä ja homoseksuaalisesta rakkaudesta. Kirjailija itse on kuvannut kirjaansa kuvaukseksi siitä, miten vaikeaa miehelle on selviytyä traumasta, ja sitä romaani todellakin kuvaa, puhumisen vaikeutta ja oman haavoittuvuuden myöntämisen vaikeutta maskuliiniselle identiteetille.

Yanagihara, Hawajilla syntynyt japanilaiskorealaiset sukujuuret omaava kirjailija, on itse taustaltaan pitkänlinjan toimittaja, joka ei ole kirjoittanut aikaisemmin kuin yhden teoksen, romaanin The People in the Trees (2013), tosiasiapohjaisen kuvauksen Nobel-palkitun virologi Daniel Carleton Gajdusekin elämästä. Pieni elämä valmistui pari vuotta sen jälkeen. Kirja on saanut laajaa huomiota Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Se on myös saanut palkintoja ja herättänyt osin ristiriitaisia kommenttejakin. Tunnettu amerikkalainen kriitikko Daniel Mendelsohn on esimerkiksi moittinut kirjailijaa siitä, että hän tyhmentää lukijan säälin ja kauhun sekä surun ja myötätunnon tunteisiin. Voimakkaalla tavalla tunteisiin vaikuttavasta teoksesta onkin kyse, mutta kokonaan toinen asia on se, onko säälissä, kauhussa, surussa tai myötätunnossa mitään ihmistä alentavaa.

Mendelsohnin kritiikin vastineeksi voisi päinvastoin todeta, että taiteen tunnusmerkkinä surun tai myötätunnon herättäminen ei ole välttämättä lainkaan huono asia, onhan kyseessä tärkeistä, sosiaalisiin suhteisiin vaikuttavista tunteista, kyvystä samaistua toisen maailmaan. Tässä mielessä Yanagiharan taitavasti kirjoitettu ja hienosti etenevä tarina todellakin onnistuu: vaietusta kärsimyksestä, puhumattomuudesta ja lapsuuden traumoista rakentuu vähitellen taakka, joka vie päähenkilön mennessään, vaikka hänen ympärillään on paljon välittäviä ja hänestä huolehtivia ihmisiä. Vaikka teoksessa on paljon draamallista kehittelyä ja asioiden mittasuhteiden ehkä turhaakin dramaattisuutta, ei se sinänsä tekee kuvausta huonoksi, sillä kokonaisuus on kuitenkin psykologisena henkilökuvana ja sosiaalisena hahmotuksena hämmentävänkin uskottava ja onnistunut kaikkine äärimmäisyyksineen.

Romaanin juoni on sinänsä yksinkertainen. Se käsittelee neljän opiskelijan tutustumista toisiinsa ja heidän kasvamistaan keski-ikään, hieman yli 50 vuotiaiksi. Tarinan kuluessa kerrotaan yksityiskohtia kaikkien osalta. Kertojat ja heidän näkökulmansa tapahtumiin vaihtelevat. Päähenkilöt JB, Malcolm, Jude ja Willem valmistuvat opinahjoistaan ja pääsevät urallaan eteenpäin: JB:stä tulee tunnettu kuvataiteilija, Malcolm menestyy arkkitehtina, Judesta tulee menestynyt asianajaja ja Willem saavuttaa aseman maailmanlaajuisesti tunnettuna näyttelijänä. Alussa saa ehkä kuvan siitä, että romaanista kasvaisi näiden neljän hahmon ystävyyden kuvaus, mutta vaivihkaa paino siirtyy enemmän Juden eli Jude St. Francisin elämänvaiheiden ja sisäisen tunnemaailman kuvaukseksi.

Tämä sisäisen ja ulkoisen maailman puitteiden suhde luo romaaniin jännitteen. Kuten Juden yksityislääkäri Andy eräässä vaiheessa romaania kuvaa, Juden kärsimyksessä ei ole kyseessä mistään kemiallisesta ongelmasta, vaan kaikki on ihmisen toiminnan tai suoremmin sanottuna hänen kohtaamansa julmuuden seurausta. Varhaislapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä katolisessa luostarissa, pakoretkestä isä Luken seurassa, hänen yllytyksestään poikaprostituoituna olemisesta ja myöhemmin kohdatuista väkivaltaisista väärinkäytöksistä syntyy traumatisoitunut menneisyys, josta päähenkilö vaikenee visusti lähipiirilleen. Hän puhuu siitä vain lopulta muutamalle henkilölle, ensin sosiaalityöntekijälleen Analle, sitten lääkärilleen Andylle, paljon myöhemmin puolisolleen Willemille ja kirjan lopussa psykoterapeutilleen, jonka luona hän oli käynyt vastentahtoisesti vuosikausia puhumatta juuri mitään.

Psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti kiinnostava ulottuvuus kirjassa on nimenomaan siitä avautuva näkökulma lapsuuden traumaan, siitä selviämiseen ja luottamuksen kadottamiseen. Jos käyttää John Bowlbyn psykologisia käsitteitä, Judesta kasvaa hänen lapsuudessa kohtaamiensa tapahtumien seurauksena turvattomasti kiintynyt aikuinen, joka ei luota läheisiinsä, pelkää ystävyyssuhteidensa menettämistä ja välttelee ihmissuhteita. Edes kaikista lähimmissä suhteissaan, kuten suhteessa hänet aikuisena adoptoineeseen Howardiin ja Juliaan, hän ei luota näiden lupauksiin, vaan odottaa heidän hylkäävän hänet kädenkäänteessä, olevan heille vain pelkkää ilmaa. Mikään ei tunnu muuttavan tätä asiaa. Menettämisen pelko kalvaa kaikkia ihmissuhteita ja kapeuttaa niitä. Siihen ei tunnu minkäänlainen myötätunto tehoavan.

Romaanin traagisin puoli on tämän tunne- ja kokemusmaailman monipuolisessa kuvauksessa. Psykoottisuutta lähentelevät ahdistukset ja pelot hallitsevat Juden elämää. Mieli on hajota kaiken sekasortoisuuden keskellä, mutta pysyy koossa tahdonvoimalla, sinnikkäällä keskittymisellä työhön ja ystävien avulla. Epämiellyttävien tunteiden hallinnan keinoksi kehittyy isä Luken neuvosta itsetuhoinen kehon viiltely, jonka kuvaukset saavat lukijan kananlihalle toistuvina ja yksityiskohtaisina kauhukuvauksina, samoin hänen selviytymisensä sattumalta tapaamansa Calebin raa’asta pahoinpitelystä, jonka seurauksena hän on menettää henkensä. Muutaman kerran Jude onkin sairaalassa kuoleman kielissä Andyn hoidossa. Lopullinen sinetti hänen elämälleen tulee siitä, että läheinen ystävä ja puoliso Willem menehtyy rattijuopon aiheuttamassa auto-onnettomuudessa. Olutrekka ajaa Willemin ajaman bordellinpunaisen urheiluauton päälle. Samassa onnettomuudessa kuolee myös Malcolm ja hänen puolisonsa. Tästä menetyksestä Jude ei toivu, vaan tekee lopulta muutaman vuoden kuluttua itsemurhan.

Kuten edellisestä voi päätellä, Pieni elämä ei ole kirjana kaikista helpommasta päästä. Se on julma psykologinen draama, jossa kuvataan avoimesti ihmisen kohtaamaa kärsimystä, puhumattomuuden muurin musertavaa psyykkistä painolastia päähenkilön elämässä ja maskuliinisen selviytymisen keinovalikoiman suppeutta. Mies selviää traumoista vaikenemalla, vaikka traumat usein syövät lopulta miehen sisältäpäin. Elämäänsä ei voi elää loputtomasti traumaattisia muistoja tukahduttamalla. Siihen lopulta tukehtuu itse. Ilmestyskirjan pedot vyöryvät uniin ja arkeen. Samanlaisia psyykkisen kokemuksen kuvauksia voi löytää vaikkapa Timo Teräsahjon (2016) novellikokoelmasta Paskiaiset, jossa näkökulma nuorten syrjäytymiseen, kaltoinkohteluun ja arvottomuuden kokemukseen on osin kokonaan toisenlainen. Toisena kirjailijana mieleeni tuli Pajtim Statovci (2019), jonka uuden Bolla-kirjan teemat ovat osittain samoja, osittain enemmän väkivaltaan syyllistyneen tekijän maailmassa.

Yhteiskuntatieteilijälle tällaisten kirjallisten kuvausten arvo on siinä, miten niissä onnistutaan kulttuurin, yhteiskunnan arvojen, sosiaalisten suhteiden ja yksilön psyyken kuvauksessa. Kirjallisuuden arvoa psykologiselle ja laadulliselle tutkimukselle ovat myös painottaneet Olga Lehmann ja Svend Brinkmann (2019), joka korostavat Vygotskin hengessä kirjallisuutta siltana tunteiden ymmärtämiseen, empatian ja myötätunnon lisäämiseen. Tunteet ovat puolestaan inhimillisen olemassaolon peruskokemuksia. Siten Yanagiharan (2019) Pieni elämä tai Teräsahjon (2016) Paskiaiset ovat hyvää luettavaa sosiaalipsykologian, muiden sosiaalitieteiden tai sosiaalityön opiskelijoille, jos haluaa saada romaanin keinoin kuvaa siitä, miten yksilölliset tunteet, ihmisten väliset suhteet ja eletty elämä limittyvät toisiinsa. Ei ole sinänsä myöskään lainkaan kehno asia, että maajoukkueen sankarimaalivahti kertoo lukevansa tällaista kirjallisuutta. Alpo Suhosen touhuillehan naureskeltiin, kun tämä luki maajoukkuepelaajilleen pukukopissa Shakespearen draamoja, vaikka hän tuli myöhemmin valituksi ensimmäiseksi eurooppalaiseksi päävalmentajaksi NHL-joukkueeseen, Chicago Blackhawksiin. Hyvällä tiellä Kevin Lankinen on siis varmasti myös tässä suhteessa.

Kirjallisuus:

Lehmann, Olga V. & Brinkmann, Svend (2019). Revisiting “The Art of Being Fragile”: Why cultural psychology needs literature and poetry. Culture & Psychology, 1-17.

Statovci, Pajtim (2019). Bolla. Helsinki: Otava.

Teräsahjo, Timo (2016). Paskiaiset. Jyväskylä: Kustannus Aarni.

Yanagihara, Hanya (2013): The people in the trees. New York: Anchor Books.

Yanagihara, Hanya (2019): Pieni elämä. Kääntänyt Arto Schroderus. Helsinki: Tammi.

 

Työyhteisön sosiaalinen tuki etätyöntekijöiden kokemana

Kirjoittanut Hanna Tenhunen

Viimeaikaisessa työelämäkeskustelussa on usein viitattu muutokseen. Muutos – olipa se sitten ulkoisesta ympäristöstä tai organisaatioiden omista lähtökohdista juontuvaa – aiheuttaa tarpeen muokata toimintatapoja (Mamia 2007, 10, 15). Työorganisaatioissa eräs tapa vastata muutosten aiheuttamiin haasteisiin on ollut omaksua erilaisia joustavuuden muotoja, joita voidaan luokitella määrällisiin, laadullisiin ja taloudellisiin joustoihin. Nämä joustavuuden alueet eivät kuitenkaan kata kaikkia keinoja: monilla työpaikoilla sovelletaan nykyään myös erilaisia työajan ja -paikan joustoja. (ks. esim. Julkunen 2008, 106–107.) Eräs paikan suhteen joustava työn muoto on etätyö. Etätyön käsitettä on määritelty lukuisin eri tavoin. Pääsääntöisesti etätyöllä viitataan kuitenkin järjestelyyn, jossa työntekijän tekee osan viikosta töitä muualla kuin varsinaisella työpaikallaan. Etätyössä keskeistä onkin työympäristön muutos: sen sijaan työtehtävät pysyvät paikasta riippumatta samanlaisina. (Uhmavaara ym. 2005, 29–29.)

Etätyön tekeminen on yleistynyt Suomessa viime vuosina. Etenkin ylemmät toimihenkilöt tekevät suhteellisen runsaasti etätyötä: tutkimustiedon mukaan noin kolmannes ylemmässä toimihenkilöasemassa olevista tekee etätyötä viikoittain tai jopa päivittäin. (Lyly-Yrjänäinen 2018, 69–70.) Etätyön kehittymisen keskeisenä edellytyksenä on ollut se, että entistä useamman työntekijän työ mahdollistaa muualla kuin työpaikalla työskentelyn. Tämän taustalla ovat puolestaan esimerkiksi työn tietoistuminen ja siihen liittyvä teknologian kehitys. (Vartiainen ym. 2005, 4–5; Allen, Golden & Shockley 2015, 41.)

Päätinkin aiheen ajankohtaisuuden innoittamana valita etätyön pro gradu -tutkielmani kontekstiksi. Omassa tutkimuksessani määritin etätyön työksi, jota tehdään keskimäärin vähintään kaksi kokonaista työpäivää viikossa kotona tai kotia vastaavassa paikassa. Lisäksi käsitin tutkielmassani etätyön olevan työsuhteista työtä: toisin sanoen esimerkiksi kotona töitä tekevät yrittäjät ja freelancerit jäivät etätyömääritelmäni ulkopuolelle.

Sosiaalipsykologisen näkökulman tutkielmaani tuo tarkastelun keskittäminen sosiaaliseen tukeen, joka liittyy kiinteästi ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen. Etätyön tapaan myös sosiaalista tukea on määritelty monilla tavoilla. Yleisluontoisesti sosiaalisella tuella voidaan kuitenkin viitata erilaisiin sosiaalisista suhteista saataviin resursseihin (Cohen & Syme 1985). Nämä resurssit voivat tarkoittaa monenlaisia tuen muotoja: sosiaalinen tuki on sekä tunnetukea, tietotukea, palautetta että konkreettista apua (vrt. House 1981). Sosiaalisen tuen on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi terveyteen ja hyvinvointiin, työtyytyväisyyteen, motivaatioon, tuottavuuteen sekä organisaatioon sitoutumiseen ja samaistumiseen (Mikkola 2009; Collins, Hislop & Cartwright 2016, 162). Listauksesta voidaan päätellä, että sosiaalinen tuki on keskeinen tekijä sekä työntekijöiden hyvinvoinnin että organisaatioiden menestyksen kannalta.

Päädyin tutkielmassani tarkastelemaan etätyöntekijöiden kokemuksia sosiaalisesta tuesta heidän omassa työyhteisössään. Sosiaalisen tuen tarkastelu etätyökontekstissa on olennaista ja mielenkiintoista, sillä etätyö saattaa vaikuttaa eri paikoissa olemisen vuoksi ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen työyhteisössä ja tätä kautta sosiaaliseen tukeen. Pyrin tutkimuksessani ensinnäkin saamaan selville, millaiset tekijät ovat yhteydessä etätyötä tekevien kokemukseen sosiaalisesta tuesta työyhteisössä. Lisäksi tavoitteenani oli selvittää, millaisia merkityksiä sosiaalisella tuella on etätyöntekijöille. Tutkimustani varten haastattelin seitsemää etätyöntekijää kahdesta eri organisaatiosta. Päädyin laadulliseen teemahaastatteluun, sillä halusin tutkimukseni kautta saada mahdollisimman hyvin esille etätyötä tekevien omia kokemuksia, ajatuksia ja tulkintoja.

Tutkimukseni perusteella etätyötä tekevien kokemukseen sosiaalisesta tuesta ovat yhteydessä sosiaalisen tuen tarpeeseen, saatavuuteen ja tulkintaan liittyvät seikat. Tuen tarpeen voi nähdä määrittävän ihmisen kokemusmaailmassa sitä, kuinka hyödylliseksi sosiaalinen tuki koetaan. Tätä voi havainnollistaa ajatusleikin kautta: kokisitko itse esimerkiksi hyvin hallitsemassasi työtilanteessa saamasi neuvot hyödyllisiksi ja myönteisiksi? Tarpeeseen voi vaikuttaa yleisempi sosiaalisuuden tarve, tilanne, työn luonne ja tuen tarpeen muokkautuminen sopeutumisen ja vertailun kautta.

Myös sosiaalisen tuen saatavuus vaikuttaa ymmärrettävällä tavalla kokemukseen tuesta: se, onko tarvittavaa tukea saatavilla, on keskeinen seikka tukikokemuksen kannalta. Löysin aineistostani neljä tuen saatavuuteen vaikuttavaa osatekijää. Ensinnäkin sosiaaliset suhteet ovat sekä olemassaolonsa että ominaisuuksiensa kautta yhteydessä tuen saatavuuteen. Toiseksi vuorovaikutuksen muoto eli sen kasvokkaisuus tai välittyneisyys ja se, kuinka tuen hakemiseen vuorovaikutuksessa reagoidaan, on merkityksellistä tuen saamisen kannalta. Tutkimukseeni osallistuneet toivat esille, että erityisesti välittämisen ilmaisu sekä tiedon jakaminen ja avun hakeminen saattaa olla teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa haastavaa. Sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen lisäksi myös kohtaamismahdollisuudet ja etätyöntekijöiden oma toiminta ovat huomionarvoisia tekijöitä tuen saatavuuden näkökulmasta.

Kolmas sosiaalisen tuen kokemukseen yhteydessä oleva tekijä on tutkimukseni perusteella tuen tulkinta. Jos toisen toimia ei mielletä tueksi, eivät ne jäsenny osaksi tukikokemusta. Aineistostani oli löydettävissä kahdenlaisia tulkintoja: tulkintoja sosiaalisen tuen tasosta (esim. ”äärimmäisen hyvällä tasolla”) ja tulkintoja siitä, onko toisen toiminta sosiaalista tukea ollenkaan. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä toimii erään haastateltavani kertoma tilanne, jossa hän oli aluksi tulkinnut esimiehen keskusteluhalukkuuden ilmaisun epäluottamuksen osoitukseksi. Havaitsijan hyödyntämä tulkintakehys vaikuttaa siten siihen, käsitetäänkö toisen käyttäytyminen tueksi.

Etätyökokemukseen yhteydessä olevien tekijöiden lisäksi tarkastelin tutkielmassani, millaisia merkityksiä sosiaalisella tuella on etätyöntekijöille. Tutkimukseni perusteella tuella on etätyötä tekeville sekä emotionaalista että välineellistä merkitystä. Sosiaalinen tuki voi edistää tunteita omasta arvokkuudesta, työyhteisöön kuulumisesta ja turvautumismahdollisuuksista. Lisäksi tuki voi edesauttaa aikaansaamista ja itsen tai organisaation kehittymistä sekä helpottaa asioita esimerkiksi työn ja muun elämän yhteensovittamisen suhteen. Näistä kaikista merkityksistä voidaan päätellä, että sosiaalisen tuen välityksellä voidaan saada aikaan lukuisia positiivisia lieveilmiöitä työyhteisössä.

Näkemykseni mukaan jokaisen etätyön aloittamista pohtivan työntekijän ja etätyön omaksumista suunnittelevan organisaation kannattaisi miettiä ratkaisuaan myös sosiaalisen tuen näkökulmasta, sillä tukeen liittyvillä seikoilla voi olla huomattavaakin merkitystä työhyvinvoinnin ja työn tehokkuuden kannalta. Lisäksi – huolimatta tämän kirjoituksen mutkia oikovasta tiivistyksestä – tulisi viisaita etätyöpäätöksiä tehdessä huomioida yksilöllinen rikkaus: yhden välttämättömyys voi olla toiselle yhdentekevyys ja kolmannelle kauhistus.

Linkki tutkielmaan: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20190696/urn_nbn_fi_uef-20190696.pdf

Lähteet

Allen, Tammy D., Timothy D. Golden & Kristen M. Shockley. 2015.”How effective is telecommuting? Assessing the status of our scientific findings.” Psychological Science in the Public Interest 16:2, 40–68.

Cohen, Sheldon & S. Leonard Syme. (toim.) 1985. Social support and health. Lontoo: Academic Press.

Collins, Alison M., Donald Hislop & Susan Cartwright. 2016. “Social support in the workplace between teleworkers, office-based colleagues and supervisors.” New Technology, Work and Employment 31:2, 161–175.

Golden, Timothy D. 2007. “Co-workers who telework and the impact on those in the office: Understanding the implications of virtual work for co-worker satisfaction and turnover intentions.” Human Relations 60:11, 1641–1667.

House, James S. 1981. Work stress and social support. Massachusetts: Addison-Wesley Publishing Company.

Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.

Lyly-Yrjänäinen, Maija. 2018. Työolobarometri 2017. Ennakkotiedot. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 3/2018. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.

Mamia, Tero. 2007. “Johdanto: yhteiskunnan ja työn organisoinnin muutoksesta ja niiden tutkimisesta.” Teoksessa Tietoyhteiskunta ja työorganisaatioiden muutos, toim. Tero Mamia & Harri Melin. Turku: Turun yliopiston sosiologian laitos, 8–24. Sosiologian tutkimuksia A-sarja.

Mikkola, Leena. 2009. ”Sosiaalinen tuki työssä: katsaus 2000-luvun tutkimuskirjallisuuteen.” Prologi. Puheviestinnän vuosikirja, 26–47.

Uhmavaara, Heikki, Jukka Niemelä, Harri Melin, Tero Mamia, Anita Malo, Jaakko Koivumäki & Raimo Blom. 2005. Joustaako työ? Joustavien työjärjestelyjen mahdollisuudet ja todellisuus. Työpoliittinen tutkimus 277. Helsinki: Työministeriö.

Vartiainen, Matti, Johan Lönnblad, Anssi Balk & Kari Jalonen. 2005. Mobiilin työn haasteet. Työpoliittinen tutkimus 269. Helsinki: Työministeriö.

Vuorovaikutuksen multimodaalinen rakentuminen kriisityössä

Kirjoittanut Inka Pironetti

Yhteisymmärryksen ja vuorovaikutuksen sujuvuuden rakentaminen kriisivastaanotolla

 

Joka kerta, kun ajattelemme tietävämme mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, meidän tulisi
kysyä kuinka ja miksi me tiedämme tämän. (Norris 2004, 80.)

Kasvokkainen vuorovaikutus ja siihen liittyvien pienten yksityiskohtien tarkasteleminen alkoivat kiinnostaa minua jo opintojeni alkutaipaleilta asti. Kohtaamme arjessamme jatkuvasti tilanteita, joissa toimimme itse jonkun keskustelukumppanina tai seuraamme vierestä meneillään olevaa keskustelua. Teemme usein huomioita sen suhteen, miten vuorovaikutus etenee: onko se sujuvaa vai takkuaako se? Entä tulinko keskustelussa ymmärretyksi ja kuulluksi? Jos minulle jäi tunne, ettei ystäväni jaksanutkaan kuunnella huoliani, miten oikein päädyin tähän tulkintaan, ellei hän sanonut sitä minulle suoraan? Vuorovaikutustilanteiden ymmärtäminen ja niissä ymmärretyksi tuleminen ovat tärkeä osa ihmissuhteita. Verbaalisen viestinnän lisäksi nonverbaalisella viestinnällä on suuri merkitys vuorovaikutuksessa syntyvän yhteisymmärryksen kannalta. Sujuva vuorovaikutus ja yhteisymmärryksen syntyminen helpottavat huomattavasti arkista toimintaamme, mutta erityisen tärkeiksi ne muodostuvat institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa, esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tai terapiasuhteessa. (Ruusuvuori 2001, 1093.)

Sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassani tarkastelin multimodaalisen vuorovaikutusanalyysin avulla vuorovaikutuksen rakentumista kriisivastaanotolla. Tutkimukseni keskittyy eritoten siihen, miten kriisityöntekijän ja asiakkaan verbaaliset ja nonverbaaliset toiminnot osaltaan sekä rakentavat että ylläpitävät yhteisymmärrystä ja vuorovaikutuksen sujuvuutta. Nonverbaaliset toiminnot välittyvät erilaisten modaliteettien, kuten kasvonilmeiden, käsieleiden ja katseen suuntaamisen kautta. Multimodaalinen vuorovaikutustutkimus tarkastelee vuorovaikutusta mikrotasolla ja pyrkii tuomaan näkyviin, miten nämä erilaiset modaliteetit, eli viestintäkanavat, tuodaan osaksi sosiaalista vuorovaikutusta (Jewitt 2009, 33). Tutkimukseni aineisto koostuu saman kriisityöntekijän ja saman asiakkaan videoidusta asiakastapaamisesta. Videoitua tutkimusaineistoa kertyi yhteensä 2 tuntia 53 minuuttia kolmesta asiakastapaamisesta. Tutkimuksen aineistolähtöisyys ja tutkimukselle asetetut tutkimuskysymykset ohjasivat minua rajaamaan tutkimusaineiston lopulta 12 aineisto-otteeseen, jotka olen tutkimuksessani esitellyt litteraatioiden ja piirroskuvien kautta.

Vuorovaikutustutkimuksen parissa nonverbaalisen viestinnän tarkastelu on ollut usein hyvin toissijaista tai sitä ei ole otettu lainkaan huomioon. Suuntaus on muuttunut vasta viime vuosikymmeninä, kun on alettu ymmärtää, että puhe on vain yksi väline muiden viestintäkeinojen joukossa. (Kääntä & Haddington, 11.) Osittain tämänkin takia halusin omassa tutkielmassani tuoda esille nimenomaan nonverbaalisen viestinnän tutkimusta, sillä se on jäänyt jo pitkään sosiaalipsykologiassa keskustelun-analyyttisen tai diskurssianalyyttisen tutkimuksen varjoon. Lisäksi kandidaatintutkielmaani varten kerätyt tutkimukset lääkäri–potilas-vuorovaikutustilanteista saivat minut niin vakuuttuneiksi nonverbaalisen vuorovaikutustutkimuksen tärkeydestä, että päätin jatkaa aiheesta kriisityön kontekstissa. Kriisityöhön liittyy myös henkilökohtaisia intressejäni, sillä työskentelen nykyään itse kriisityöntekijänä.

”Se, mikä näyttää pieneltä ja vähäpätöiseltä, onkin kaiken keskiössä.”
(Goffman 2012, 8).

Tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen muodostavat Erving Goffmanin teoria sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusjärjestyksestä sekä keskustelunanalyyttisen vuorovaikutustutkimuk-sen perinne ja sen luoma käsitteistö. Keskustelunanalyysi ei ole ainoastaan empiirinen tutkimusmenetelmä, vaan siihen sisältyy myös teoria sosiaalisesta toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Sekä Goffman että keskustelunanalyyttinen perinne käsittävät vuorovaikutuksen intersubjektiivisena ja sekventiaalisesti järjestyneenä ilmiönä, jossa vuorovaikutukseen osallistujat tuottavat yhteisymmärrystä sekä puheen että eleiden avulla. Vuorovaikutuksessa tuotettu puheenvuoro, sisältäen erilaiset nonverbaaliset toiminnot, saa aikaan vuorovaikutuskumppanissa seuraavan toiminnon, joka tuo ilmi tekijänsä tulkinnan siitä, mitä ensimmäinen puheenvuoro tarkoitti. Kolmas puheenvuoro antaa keskustelun aloittajalle mahdollisuuden korjata tai ohjata toisen puhujan ilmi tuomaa ymmärrystä siitä, mitä hän ensimmäisellä puheenvuorollaan tarkoitti. Vuorovaikutukseen osallistujien välille syntyvä intersubjektiivinen kokemus perustuu siis erityisesti puheenvuorojen ja nonverbaalisten toimintojen väliselle jatkuvuudelle ja peräkkäisyydelle. Vuorovaikutuksen kulkuun vaikuttaa ratkaisevasti toisen osapuolen välitön reaktio aiemmin tuotettuun toimintoon. Puhuja seuraa jatkuvasti kuulijan katsetta, ilmeitä ja kehon asentoa, joiden perusteella hän suuntaa ja muokkaa puhettaan. (Peräkylä 2009, 255–265.)

Tutkimuksestani ilmeni, että yhteisymmärrys kriisivastaanotolla rakentuu sitä mukaa, kun työntekijä esittää kysymyksiä ja tulkintoja asiakkaan tilanteesta, jolloin asiakas antaa työntekijälle lisää informaatiota tai hän vahvistaa työntekijälle, että tämä on ymmärtänyt häntä. Tällaiset asiakkaan tuottamat preferoidut (odotuksenmukaiset) puheenvuorot vahvistivat yhteisymmärrystä, kun taas preferoimattomat (odottamattomat) vuorot saivat työntekijän tuottamaan korjaavia puheenvuoroja, jotka ylläpitivät vuorovaikutuksen sujuvuutta ja varmistivat myös yhteisymmärryksen palautumisen. Preferoitujen vuorojen lisäksi yhteisymmärryksen rakentumisen ja säilymisen kannalta merkityksellisiä olivat myös kriisityöntekijän ja asiakkaan tuottamat myönteiset nonverbaaliset toiminnot, kuten hymyt, nauru, käsieleet ja kehon eleiden peilautuminen, jotka tukivat tai jopa paikkasivat verbaalista viestintää.

Työntekijän kasvonilmeet olivat erityisen merkityksellisiä hänen esittämien tulkintojen ja kysymysten lopussa. Työntekijän vuoron lopussa esiintyvät hymyt ja koholla olevat kulmat loivat kasvoille odottavan ilmeen, joka kutsui asiakasta vastaamaan. Kun asiakas tuotti preferoidun vuoron, eli vastasi kysymykseen tai osoitti hyväksyvänsä työntekijän tekemän tulkinnan, hän tällä tavoin vahvisti työntekijälle, että hän on ymmärtänyt asiakasta. Preferoidut vuorot rakensivat siis yhteisymmärrystä puheessa käsitellyistä aiheista, minkä lisäksi erilaiset nonverbaaliset toiminnot vahvistivat myönteistä verbaalista palautetta. Etenkin asiakkaan myönteiset kasvonilmeet, hymyt ja nyökkäykset viestivät työntekijälle siitä, että hän oli ymmärtänyt asiakasta ja esittänyt oikeita tulkintoja asiakkaan puheenvuoroista. Kun työntekijä oli kuuntelijan roolissa, hän tuotti myönteisiä minimipalautteita, jotka kannustivat asiakasta jatkamaan puhettaan ja viestivät siitä, että työntekijä ymmärtää asiakkaan kertoman. Tällaisia minimipalautteita olivat tyypillisesti lyhyet verbaaliset palautteet ja nyökkäykset.

Nauraminen toimi vuorovaikutuksessa osoituksena siitä, että työntekijä ja asiakas kokivat jonkin asian huvittavana tai myönteisenä. Jos jompikumpi ei olisi vastannut toisen hymyyn tai nauruun, yhteisymmärrys käsillä olevasta aiheesta olisi ollut uhattuna. Erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, miten työntekijän hymyt ajoittuivat usein merkittäviin puheen kohtiin, jolloin hymy tavallaan pohjusti tulevaa kertomusta lisäten huumoria, keventäen tunnelmaa tai pehmentäen sanavalintoja. Tällöin myös asiakkaan seuraava vuoro sisälsi usein hymyn tai naurua. Hymyjä ja naurahduksia säestivät usein myös nyökkäykset. Tyypillistä oli myös se, että molemmat osapuolet vastasivat toisen hymyyn vielä leveämmällä hymyllä. Samankaltaisia havaintoja puhetta pohjustavista hymyistä ja naurahduksista ovat tehneet myös Kaukomaa, Peräkylä ja Ruusuvuori (2013). Hymyjen ja naurun lisäksi kasvonilmeiden ja kehon eleiden peilautuminen viestivät myös samanmielisyydestä ja täten yhteisymmärryksen rakentumisesta. Aineistossa huomioni kiinnitti erityisesti symboliset käsieleet, jotka toinen osapuoli pian toisti ja peilasi oman vuoronsa aikana. Lisäksi symboliset käsieleet rakensivat yhteisymmärrystä, vaikka puheesta olisi puuttunut kokonaan puheenaihetta kuvailevat sanavalinnat. Verbaaliset sanat siis korvattiin käsieleillä ja yhteisymmärrys asiasta säilyi.

Vuorovaikutuksen sujuvuuden eteen työskenneltiin erityisesti silloin, kun puheessa esiintyi taukoja tai kun oli aika vaihtaa puheenaihetta. Toisaalta tauot mahdollistivat puheenaiheen vaihtamisen, mikä kuljetti keskustelua eteenpäin, mutta toisaalta taukoja yritettiin myös säädellä, jolloin ne koettiin uhkana vuorovaikutusjärjestyksen säilymiselle. Kuten Goffman (2012) on esittänyt, vuorovaikutuksessa pyritään noudattamaan erilaisia sääntöjä, jotta hiljaiset hetket eivät rikkoisi vuorovaikutusjärjestystä, ja että siirtymät puheenaiheiden välillä olisivat mahdollisimman luontevia. Aineistoni perusteella työntekijä otti enemmän vastuuta vuorovaikutuksen sujuvuudesta kuin asiakas. Työntekijä säännösteli taukoja ja pyrki kuljettamaan keskustelua eteenpäin uusien puheenaiheiden kautta. Tauot toisaalta tarjosivat asiakkaalle mahdollisuuden ottaa käsittelyyn hänen tärkeäksi kokema puheenaihe tai tuottaa lisää informaatiota käsillä olevasta aiheesta. Taukojen lisääntyminen puheessa ennakoi myös asiakkaan kohdalla emotionaalisesti hankalaa puheenaihetta. Tauot voivat siis pohjustaa tulevaa puheenvuoroa samalla tavalla kuin vaikkapa hymyt, sillä ne antavat vuorovaikutuskumppanille vihjeitä siitä, miten puheenvuoroon tulisi suhtautua.

Lähteet

Goffman, Erving. 2012. Vuorovaikutuksen sosiologia. Suomentanut Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.

Jewitt, Carey. 2009. “Different approaches to multimodality”. Teoksessa The Routledge Handbook of Mutlimodal Analysis, toim. Carey Jewitt. London: Routledge, 28–39.

Kaukomaa, Timo, Anssi Peräkylä & Johanna Ruusuvuori. 2013. “Turn-Opening Smiles: Facial Ex-pression Constructing Emotional Transition in Conversation.” Journal of Pragmatics 55, 21–42.

Kääntä, Leila & Pentti Haddington. 2011. ”Johdanto multimodaaliseen vuorovaikutukseen”. Teoksessa Kieli, keho ja vuorovaikutus: Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan, toim. Pentti Haddington & Leila Kääntä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 11–45.

Norris, Sigrid. 2004. Analyzing Multimodal Interaction: A Methodological Framework. New York: Routledge.

Peräkylä, Anssi. 2009. ”Mieli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa”. Sosiologia 46:4, 25–268.

Ruusuvuori, Johanna. 2001. “Looking means listening: coordinating displays of engagement in doc-tor-patient interaction.” Social Science & Medicine 52:7, 1093–1108.

Mielenterveysongelmista kärsineiden työväenluokkaistaustaisten miesten käsityksiä psykoterapiasta ja psykoterapeuteista

Kirjoittanut Riku Leinonen

Psykoterapia ja terapeuttisuus ovat ajassamme läpi lyöneitä ilmiöitä. Se on muodostunut jonkinlaiseksi normiksi, että erilaisiin ongelmiin haetaan apua keskustelun kautta. Psykoterapia on mielenterveyden häiriöiden hoitoon tähtäävää tavoitteellista ja ammatillista toimintaa (Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio 2003, 15), josta toisaalta vain vähemmistö ihmisistä etsii apua mielenterveyden ongelmiin (Paris 2013, 41). Kriittisistä lähtökohdista tarkasteltuna ei ole lainkaan itsestään selvää, että kuka vain voisi hakeutua psykoterapiaan, vaikka Suomessa tämän tulisi olla mahdollista esimerkiksi Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian kautta. Kelan kuntoutustilastosta (2017) käy kuitenkin ilmi, että palkansaajista asiantuntijat ja erityisasiantuntijat ovat isoimmat kuntoutusta osakseen saaneet ryhmät, kun taas perinteisemmissä ammateissa työskentelevät ovat tilastossa vähemmän edustettuna asiakasryhmänä.

Luokkatausta on tekijä, jota lähdin tutkielmassani käsittelemään teoreettisena työkaluna hahmottaa yksilöiden välisiä eroja. Luokka on jotain sellaista, mihin synnytään, ja jotain sellaista, minkä kanssa opitaan elämään. Tiettyyn perheeseen syntyminen vaikuttaa yksilön myöhempään elämään. Luokan merkitys aikuisiällä näkyy esimerkiksi ihmissuhteissa ja kyvyssä selvitä elämään kuuluvista vaikeuksista. (Charlersworth 1999; U’Ren 2011.) Luokasta puhuttaessa voidaan tehdä eronteko työväenluokkaan ja keskiluokkaan. Keskiluokkaan kuuluu ihmisiä, jotka työskentelevät esimerkiksi asiantuntijoina ja esimiehinä. He ovat usein korkeasti koulutettuja ja heidän taloudellinen tilanteensa on vakaa. Työväenluokkaan kuuluvat kamppailevat elintasostaan ja heillä ei ole samalla tavalla resursseja pärjätä elämässä. (Smith 2008.) Monet perinteiset ammatit voidaan nähdä työväenluokkaisina (Melin & Blom 2011).

Eri tutkijat ovat kritisoineet psykoterapiaa sen sisäänrakennetusta keskiluokkaisuudesta. Esimerkiksi Suen ja Suen (1990, 31–33) mukaan psykoterapiaan liittyy keskiluokkaisia arvoja, kuten sovituissa aikatauluissa, pitkäaikaisten tavoitteiden asettaminen, psykologiaorientoituneisuus sekä hyvät kommunikointitaidot. Psykoterapiassa käytetyt tekniikat herätellä asiakasta tarkastelemaan omia tunteitaan voivat olla työväenluokkaiselle henkilölle hankalia, sillä työväenluokkaistaustaisissa ammateissa on vähemmän mahdollisuuksia kehittää sellaisia sanallisia taitoja, jotka ovat keskusteluavun onnistumiseksi tarpeellisia. Työväenluokkaisella henkilöllä voi olla vaikeutta pukea sanoiksi tunteitaan ja kokemuksiaan terapeutille johtuen eroista kielenkäytössä. (Bernstein 1964.)

Havaitsin siis tutkimuskirjallisuuden kautta kiinnostavan yhteyden luokan ja psykoterapian välille. Kiinnostuin gradussani tutkimaan sitä, mitä itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevat, mielenterveysongelmista kärsineet henkilöt, ajattelevat psykoterapiasta ja psykoterapeuteista. Halusin esimerkiksi tietää, nähdäänkö psykoterapia lähtökohtaisesti hyvänä ja auttavana hoitomuotona vai ennemminkin jonain ihmeellisenä kallonkutistamisena. Lisänä tähän kaikkeen otin mukaan sukupuolen liittyvän tarkastelukulman, ja päädyin hakemaan tutkimukseen pelkästään miehiä. Miesten vastahakoisuus psykoterapiaa kohtaan on tunnustettu ilmiö, ja yhdistettynä luokkaan liittyvään problematiikkaan, perinteinen duunarimies sekä psykoterapia ovat lähtökohtaisesti aika kaukana toisistaan (ks. Brooks 1998).

Tutkimuksella halusin saada vastauksia seuraavanlaisiin kysymyksiin:

1. Millaisia käsityksiä mielenterveysongelmista kärsineillä työväenluokkaistaustaisilla miehillä on psykoterapiasta ja psykoterapeuteista?
2. Mitä tutkimuksen perusteella voidaan sanoa luokan ja psykoterapian välisestä yhteydestä?

Lukijaa saattaa kiinnostaa, kuinka sitten sain osallistujia tämän kaltaiseen tutkimukseen. Tutkimuksen kohderyhmä on todettu haasteelliseksi aiempien tutkijoiden taholta (esim. Charlesworth 1999), ja pohdin itsekin, saisinko lainkaan osallistujia tämän kaltaisella asetelmalla. Halusin löytää tutkimukseen itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevia miehiä, joilla olisi jotain sanottavaa aiheesta. Päädyin varhaisessa vaiheessa siihen, että lähtisin hakemaan osallistujia ryhmäkeskusteluihin enkä yksilöhaastatteluihin. Tutkimukseen osallistujat rekrytoin mukaan erään paikallisen mielenterveysyhdistyksen kautta, josta tunsin entuudestaan porukkaa ja siellä työskenteleviä ohjaajia. Mainostin tutkimusta suullisesti ja jaoin tutkimuskutsuja, ja kävi ilmi, että kiinnostuneita osallistujia olisi tarjolla. Järjestin kaksi erillistä ryhmäkeskustelutilaisuutta, joihin osallistui yhteensä seitsemän henkilöä. Ryhmäkeskustelut sujuivat yleisesti ottaen hyvin enkä ollut laatinut niitä varten tarkkoja keskustelukysymyksiä. Aineiston analyysin tein teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, jolla pyrin hakemaan vastauksia tutkimuskysymyksiin.

Tutkimukseen osallistujien puheessa ilmeni monenlaisia käsityksiä psykoterapiaan ja psykoterapeutteihin liittyen. Kuusi terapeuttikäsitystä, jotka analyysissä nousivat, olivat: stereotyyppinen terapeutti, terapeutti auktoriteettina, terapeutti tavallisena ihmisenä, työtään tekevä terapeutti, auttava terapeutti sekä korvattavissa oleva terapeutti, ja lisäksi keskustelua käytiin hyvän ja huonon terapeutin piirteistä. Käsitykset olivat osa positiivisia ja osa negatiivisia. Negatiivisissa käsityksissä korostui terapeutin kapulakielisyys, kaikkitietävyys, ylemmyys, haluttomuus kuunnella aidosti ja erilaisuus itseen nähden. Positiivisissa käsityksissä terapeuttia pidettiin tavallisena työtä tekevänä ihmisenä siinä missä muutkin, jonka tarkoitus on auttaa empaattisen kuuntelun keinoin. Psykoterapiaa ylipäätään pidettiin tarpeellisena asiana, joskin sen suhteen oltiin oltu varauksellisia ennen omia psykoterapiakokemuksia. Psykoterapiasta ei oltu tiedetty oikein mitään ennen sinne menoa, ja siihen liitettiin myös negatiivisia mielikuvia. Osallistujat jakoivat myös ajatuksiaan siitä, kuinka terapiaprosessin saisi onnistumaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Tutkielman perusteella voi sanoa, että luokka vaikuttaa psykoterapian taustalla eri tavoin eikä sen merkitystä tulisi kiistää Suomessakaan. Luokasta käytiin osin hyvin suoraa keskustelua. Luokka näyttäytyi tekijänä, joka vaikuttaa esimerkiksi terapian aloituksen vaikeuteen ja valmiuksiin hakeutua psykoterapiaan. Terapiakäytäntöjen vieraus, uudenlaiset tavat käsitellä ja sanallistaa tunteita sekä ennakkoluulot terapiaa kohtaan olivat keskusteluissa aiheita, jotka liitin analyysin kautta luokkaan liittyvään problematiikkaan. Nähtiin, ettei työväenluokkaisissa piireissä ole tavallista puhua terapialle ominaisesti tunteista, ja että kun terapiaan sitten menee, pää voi täyttyä monenlaisista negatiivisista ajatuksista, kuten ”ei tämä ole minua varten”. Keskusteluissa puhuttiinkin myös vaihtoehtoisista hoitomuodoista, kuten vertaistuesta, jossa ei ole samanlaista hierarkkisuutta kuin monissa asiakassuhteissa. Toisaalta vertaistuen nähtiin hyödyttävän myös terapiaprosessia, sillä sen kautta ammattilaisen puheen merkityksen pystyy näkemään käytännössä.

Tutkielman tulosten pohjalta nostin esiin lopuksi erilaisia käytännön ohjeita terapiatyöskentelyyn, joiden pohjalta terapiassa käymistä voisi helpottaa sellaisten asiakasryhmien kohdalla, jotka eivät siellä ehkä tyypillisesti käy. Nämä ohjeet liittyivät esimerkiksi kielenkäytön modifiointiin, psykologisen osaamisen vähäisyyden syiden ymmärrykseen, asiakkaiden moninaisuuden tiedostamiseen sekä kärsivällisyyteen.

Lähteet

Bernstein, Basil. 1964. “Social class, speech systems and psycho-therapy”. The British Journal of Sociology 15:1, 56–64.
Brooks, Gary R. 1998. A new psychotherapy for traditional men. San Francisco: Jossey-Bass Publishers.

Charlesworth, Simon J. 1999. A phenomenology of working-class experience. Cambridge: Cambridge University Press.

Kelan kuntoutustilasto. 2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/234527/Kelan_kuntoutustilasto_2017.pdf?sequence =1&isAllowed=y (Luettu 4.12.2018).

Liu, William M. 2011. Social class and classism in the helping professions: research, theory and practice. Thousand Oaks: SAGE Publications.

Melin, Harri & Raimo Blom. 2011. “Yhteiskunnallinen eriarvoisuus”. Teoksessa Toiminnallisia loukkuja: hyvinvointi ja eriarvoisuus yhteiskunnassa, toim. Atte Oksanen & Marko Salonen. Tampere: Tampere University Press, 194–213.

Paris, Joel. 2013. Psychotherapy in an age of narcissism: modernity, science and society. New York: Palgrave Macmillan.

Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio. 2003. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä. Helsinki. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80732/tr06.pdf?sequence=1&isAllowed= y (Luettu 29.8.2018).

Smith, Laura. 2008. “Positioning classism within counseling psychology’s social justice agenda”. The Counseling Psychologist 36:6, 895–924.

Sue, D. Wing & David Sue. 1990. Counseling the culturally different: theory and practise. New York: Wiley.

U’Ren, Richard. 2011. Social perspective: the missing element in mental health practise. Toronto: University of Toronto Press.

Muistisairaus läheisen kokemana

Kirjoittanut Anna Kaisa Miettinen

”Välillä löydän itseni ajattelemasta, millaista on olla, kun ei muista hetkeä pidempään. Tuntuukohan siltä, kuin olisi koko ajan astumassa tyhjän päälle.” (Miettinen 2019, 50.)

Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 500 henkilöä muistia ja muita tiedonkäsittelyn alueita heikentävään muistisairauteen. Toisin sanoen 40 suomalaista sairastuu muistisairauteen joka päivä, ja väestön ikääntyessä muistisairaudet koskettavat yhä useamman elämää joko suoraan tai välillisesti. (Vainikainen 2016, 9, 43; THL 2018; Erkinjuntti ym. 2015.) Muistisairauksilla voidaan nähdä yksilötason lisäksi laajempi yhteiskunnallinen merkitys, kun otetaan huomioon myös sairastuneen läheisten elämäntarinoissa muistisairauden myötä tapahtuvat muutokset. Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani ”Muistisairaus läheisen kokemana: narratiivinen tutkimus muistisairauden merkityksestä lähipiirin elämäntarinoissa” (Miettinen 2019) muistisairaiden henkilöiden omaisten ja muiden läheisten kokemuksia tuottaakseni uutta tietoa muistisairauden vaikutuspiiristä sosiaalipsykologisesta näkökulmasta.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millainen käännekohta muistisairaus on sairastuneen läheiselle, mikä on sosiaalisen verkoston merkitys ja miten muistisairaan läheiset rakentavat identiteettiään suhteessa muistisairaaseen. Koska tarkoituksena oli muistisairaan lähipiirin omakohtaisten kokemusten kartoittaminen, toteutin tutkimuksen kvalitatiivisella menetelmällä käyttäen narratiivisuutta metodologisena lähtökohtana. Tutkielma kiinnittyi narratiivisen terveystutkimuksen perinteeseen, ja teoreettisena lähtökohtana oli sisäiseen tarinaan, traumanarratiiveihin, narratiiviseen identiteettiin ja resilienssiin sekä vaikeista elämänmuutoksista, elämän käännekohdista ja kriiseistä selviytymiseen liittyvä tutkimus. Tutkimusjoukkona toimivat muistisairaiden läheiset, joilta keräsin Muistiliiton avulla elämänkokemuksiin perustuvia kirjoituksia muistisairauden merkityksestä heidän elämäntarinoissaan. Aineisto koostui 36 kirjoituksesta ja yhdestä narratiivisesta haastattelusta. Narratiivinen lähestymistapa antoi muistisairaan läheisille mahdollisuuden jäsentää omia kokemuksiaan ja hyödyntää kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta, mistä sain tutkimukseen osallistuneilta kiitosta (ks. myös Välimäki, Vehviläinen-Julkunen & Pietilä 2007).

”Sanotaan, että muistisairaus on omaisen sairaus ja tämä on niin totta.” (Miettinen 2019, 43.)

Tutkimus osoitti, että muistisairauden vaikutusalue on laaja ja sairaus koskettaa lähiomaisten lisäksi muitakin sairastuneen lähipiiriin kuuluvia. Muistisairauden kokonaisvaltaisuutta kuvasivat tutkimusaineistosta sisällönanalyysin avulla esiin nousseet erilaiset ulottuvuudet, kuten muistisairaus läheisen elämän käännekohtana, arki muistisairaan läheisenä, avun merkitys, muistisairaan ja läheisen sosiaalinen suhde, sosiaalinen ympäristö ja tulevaisuus. Ulottuvuudet kertovat muistisairaan läheisten muuttuneista rooleista, kokemista tunteista ja kohtaamista haasteista. Ulottuvuuksia tarkasteltaessa selvisi esimerkiksi se, kuinka muistisairaan läheiset huolehtivat sairastuneesta oman hyvinvointinsa kustannuksella, ylittäen usein niin henkiset kuin fyysiset voimavaransa, ja elävät ikään kuin muistisairauden varjossa. Ulottuvuuksien käsittelyssä kävi ilmi myös hoitolaitoksia kohtaan osoitettu kritiikki ja siihen liittyvä muistisairaan läheisiä yhdistävä velvollisuudentunne. Lisäksi korostui muistisairauden paradoksaalisuus eli sairastuneen vähittäiseen hiipumiseen sekä sairastuneen ja tämän läheisen yhteyden katoamiseen liittyvät ristiriitaiset tunteet ja vuorovaikutuksen haasteet, joita myös Braff ja Olenik (2003) ovat käsitelleet.

”En voi surra tai ikävöidä kuten kuollutta, mutta ei minulla ole ollut kymmeneen vuoteen äitiä, jolle olisin voinut kertoa omasta elämästäni niin, että hän olisi kuunnellut ja keskustellut kanssani. Äiti on ikään kuin välitilassa, ei elossa mutta ei kuollutkaan.” (Miettinen 2019, 50.)

Tutkimusaineiston narratiivinen analyysi muodosti kuvaa siitä, millaisessa roolissa muistisairaus on läheisten elämäntarinoissa. Se osoitti, että muistisairauden merkitys läheisille on vaihteleva. Tutkimukseen osallistuneet näkivät muistisairauden käännekohtana, joka sai aikaan muutoksen elämässä joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Osan elämä säilyi melko stabiilina muistisairauden vaikutuksesta huolimatta. Muodostin aineiston perusteella kolme tarinatyyppiä perustuen Gergenin (2005) stabiilin, progressiivisen ja regressiivisen elämänkulun suunnan jaotteluun. Stabiilissa tarinassa elämä kulkee eteenpäin melko muuttumattomana, progressiivisessa tarinassa elämänkulun etenemissuunta on ylöspäin ja tulevaisuudesta ajatellaan optimistisesti, ja regressiivisessä tarinassa elämän suunta on negatiivinen ja tulevaisuuteen suhtaudutaan pessimistisesti.

 

Tarina sivustakatsojan sopeutumisesta

Stabiilissa tarinassa muistisairauden merkitys läheisen elämässä voitiin nähdä suhteellisen vähäisenä, jos sairaus ei saanut aikaan suuria tunteita eikä elämän tasapainon koettu järkkyneen sairauden vaikutuksesta. Stabiili elämänkulku aiheutui muistisairauden eriyttämisestä läheisen omasta elämänkulusta, jolloin läheinen jäi sairauden sivustakatsojaksi. Vaihtoehtoisesti se johtui muistisairauden hyväksymisestä luonnolliseksi osaksi läheisen omaa elämää ja sen tarkoitusta sekä avun ja tuen saamisesta sitä tarvittaessa. Muistisairaus voitiin nähdä traumaattisena kokemuksena, mutta sen kanssa pystyi elämään ja sen hyväksyminen osaksi omaa elämäntarinaa mahdollisti elämän jatkumisen sairauden vaikutuksesta huolimatta.

Tarina henkisestä kasvusta

Progressiivisessa tarinassa muistisairaan läheisen positiivisesti etenevää kehitystä edisti resilienssi, vahva sosiaalinen verkosto ja ammattilaisten tilanteeseen räätälöity tuki. Muistisairaus voitiin nähdä jonkinlaisena henkisen kasvun ja kehityksen herättäjänä, jolloin muistisairaan läheinen koki saaneensa sairauden aiheuttamien haasteiden lisäksi uudenlaista läheisyyttä ja vapautuneisuutta sekä korkeamman tason johdatusta, laajempaa näkökulmaa ja syvempää merkitystä elämäänsä. Läheinen rakensi identiteettinsä onnistuneesti käännekohdan negatiivisista vaikutuksista huolimatta ja onnistui suhteuttamaan raskaan kokemuksen merkitykselliseksi osaksi elämäntarinaansa antamatta sen määritellä koko elämänkulkuaan negatiiviseksi.

Tarina suunnattomasta surusta

Regressiivisessä tarinassa muistisairaus aiheutti muistisairaan läheisessä pohjatonta surua sekä elämän merkityksen ja suunnan katoamisen tunnetta. Muistisairaan läheinen ei saanut tarvitsemaansa tukea sairauden käsittelemiseen ja sen vaikutuspiirissä elämiseen, jolloin hänen voimavaransa ja resilienssikykynsä heikkenivät. Regressiiviseen suuntaan kääntyneessä elämänkulussa muistisairaan läheinen ei onnistunut rakentamaan identiteettiään uudestaan tai suhteuttamaan kokemiaan vaikeuksia merkitykselliseksi osaksi elämäntarinaansa, vaan antoi sairauden määritellä itseään ja elämäänsä negatiivisesti kykenemättä päästämään irti sille antamastaan merkityksestä.

Tutkimusaineiston perusteella muodostetut tarinatyypit toimivat tarinamalleina, jotka antavat viittauksia siitä, millaiset tekijät altistavat tai mahdollistavat tietynlaiseen tarinamalliin samaistumisen. Riittävä varanto erilaisia tarinavaihtoehtoja antaa enemmän mahdollisuuksia elämän ennakoimiseen ja helpottaa siten muistisairauden jäsentämistä osaksi läheisen elämää. Tarinamallien avulla muistisairaan läheiset voivat tarkastella omia lähtökohtiaan ja resurssejaan tietynlaisen tarinan saavuttamiseksi tai välttämiseksi. Tarinamallit voivat toimia välähdyksinä tulevasta ja auttavat siten ymmärtämään, ennakoimaan ja määrittämään elämänkulun mahdollista suuntaa vähentäen tulevaisuuteen liittyvää epätietoisuutta. Ne antavat luvan olla pohjattoman surullinen, raivostunut tai täysin toivoton ilman häpeää. Tarinamallit paljastavat, ettei kukaan ole tuskansa tai synkkien ajatustensa kanssa yksin, vaan myös muut muistisairauden vaikutuspiirissä elävät käyvät läpi samoja tunteita ja ajatuksia. Tarinamalleista voi saada lohtua tai vertaistukea silloin, kun sitä ei muualta ole saatavissa. Ne myös osoittavat, että toivottomalta tuntuvasta tilanteesta voi löytää toivon kipinän tai syvemmän merkityksen elämän tarkoituksesta. Tarinamallit antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja elämän jatkumisesta sairaudesta huolimatta.

Henkistä kasvua omaiselle, sitä tämä on ollut. Hetkeen tarttuminen. Muistisairaalla on vain nykyisyys. – – Elämästä kannattaa nauttia nyt, kun on terve ja muisti pelaa. Asioita, joita haluaa tehdä, pitää tehdä nyt kun siihen vielä kykenee. Myös tunteiden näyttäminen ja läheisten arvostaminen on helpompaa, kun on erilainen perspektiivi elämään.” (Miettinen 2019, 59.)

Lähteet

Braff, Sandy & Mary Rose Olenik. 2003. Staying Connected While Letting Go: The Paradox of Alzheimer’s Caregiving. Maryland: M Evans.

Erkinjuntti, Timo, Anne Remes, Juha Rinne & Hilkka Soininen. 2015. Muistisairaudet. Helsinki: Duodecim. Viitattu 6.5.2019. https://www.oppiportti.fi/op/msa00001/do

Gergen, Kenneth. 2005. “Narrative, Moral Identity, and Historical Consciousness: A Social Constructionist Account”. Teoksessa Narration, Identity, and Historical Consciousness, toim. Jürgen Straub. New York: Berghahn Books, 99–119.

Miettinen, Anna Kaisa. 2019. Muistisairaus läheisen kokemana: narratiivinen tutkimus muistisairauden merkityksestä lähipiirin elämäntarinoissa. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto: Yhteiskuntatieteiden laitos.

THL. 2018. Muistisairauksien yleisyys. Viitattu 6.5.2019. https://www.thl.fi/fi/web/kansantaudit/muistisairaudet/muistisairauksien-yleisyys

Vainikainen, Tuula. 2016. Kumppanina muistisairaus. Helsinki: Kirjapaja.

Välimäki Tarja, Katri Vehviläinen-Julkunen & Anna-Maija Pietilä. 2007. “Diaries as research data in a study on family caregivers of people with Alzheimer’s disease: methodological issues.” Journal of Advanced Nursing 59:1, 68–76.