Suorittajasukupolvi

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Olen käsitellyt täällä aiemminkin norjalaisen Ole Jacob Madsenin tuotantoa. Hänen uusin kirjansa on norjasta käännetty Deconstructing Scandinavia’s “achievement generation” : a youth mental health crisis?, jossa tarkastellaan ajankohtaista teemaa, eli nuorten uupumista ja henkistä pahoinvointia. Empiiriset esimerkit keskittyvät Skandinaviaan, eli Norjaan, Ruotsiin ja Tanskaan, mutta ovat hyvinkin siirrettävissä Suomeen yhtenä vauraana Pohjoismaana, vaikka meillä onkin tiettyjä omia kulttuurisia erityispiirteitä. Käsite paradoksi esiintyy kirjassa usein. Se liittyy pohdintoihin siitä, miten on mahdollista, että historiallisesti katsoen vauraimmissa ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia valtavasti tarjoavissa yhteiskunnissa, niin monet kertovat voivansa pahoin. Paradoksi siis on, kuinka objektiivisesti hyvinvoivat ihmiset, kokevat subjektiivisesti usein voivansa pahoin. Kuten kirjan alussa siteerattu Norjan kuningas Harald tuo puheessaan esiin, on nuorena eläminen muodostunut kovin haasteelliseksi nykyajassa. Norjalaisten tutkimusten mukaan nuoret ikäluokat ovat pääosin suhteellisen hyvin yhteiskuntaan sopeutuneita, aktiivisia ja kotona viihtyviä, mutta kääntöpuolena ovat koetut suorituspaineet, uupumus ja masennus. Kuvauksena tämä nuorten hyvinvoinnin ahdinko ja siihen liittyvä voimakas huolipuhe on hyvin tuttua meiltäkin jo pitkälle yli vuosikymmenen ajalta.

Noin 300 sivuisessa kirjassa Madsen tarkastelee ilmiötä perusteellisesti. Hän on hyvin lukenut, hallitsee eri tieteenalojen, kuten filosofian, sosiologian ja psykologian keskusteluperinteet. Tarkastelutasot ovat moninaiset alkaen empiirisistä kuvauksista yksittäisten nuorten elämästä päätyen pohdintoihin Ranskan suuren vallankumouksen arvoista. Madsen pitää eri tasot hyvin vuoropuhelussa, esittelee usein kaksi eriävää argumenttia ja tasapainoilee etsien niistä synteesiä. Vastausta nuorten pahoinvointiin etsitään kulttuurisesta yksilöllistymisestä, kilpailullisuudesta, pyrkimyksestä vapauteen ja rajattomuuteen. Toisaalta hän pohdiskelee, missä määrin tuotamme kaikella hyvinvointipuheella vaan lisää pahoinvointia.

Edesmenneen Zygmunt Baumanin mukaan siirtymässä modernista ajasta postmoderniin, on kysymys siitä, että modernilla ajalla uhrasimme vapautemme, jotta meillä olisi turvallisuutta. Yhteiskunta rajoitti ja myös ahdisti, mutta piti ihmiset turvassa. Postmoderni aika (ehkäpä noin 1980-luvulta eteenpäin) on taas merkinnyt turvallisuuden uhraamista sille, että kokisimme olevamme vapaita. Yksilön vapaus on keskeinen arvo, jonka puolesta edelliset sukupolvet ovat käyneet erilaisia kamppailuja. Nyt meillä on mahdollista tavoitella yksilöllisiä unelmiamme. Jälleen kerran seuraus on paradoksi. Vapaus tuntuukin usein turvattomuudelta, epävarmuudelta ja valintojen vyöryltä, jota emme oikein hallitse. Kärsimme siis päättämättömyydestä. Norjalaisen ”YTHS:n” terapeutti kuvaa kirjassa, kuinka opiskelijoita huoletti vielä 1990-luvulla selviäminen jostakin yhdestä konkreettisesta asiasta, kuten isosta tentistä, on nyt opiskelevien nuorten huolet määrittelemätöntä ahdistusta siitä, kuinka selvitä elämästä.

Öljyllä rikastunut Norja oli onnellisuusvertailuissa usein ykkönen ennen Tanskan ja Suomen voittoputkea. Tämä on saanut norjalaiset sitten meidän tapaamme pohtimaan, miksi maassa käytetään masennuslääkkeitä verrattain paljon ja miksi myös norjalaisiin liitetään myytti itsemurha-alttiista kansasta – tätä tosin suhteutetaan kansainvälisesti ja väite on tosiaan pikemminkin myytti. Kirjallisuuskriitikko Marta Norheim kiteyttää ”jos et onnistu olemaan onnellinen maailman onnellisimmassa maassa, olet luuseri”. Ongelma siis kiteytyy sosiaalipsykologiseen ilmiöön sosiaalisesta vertailusta, jota tapahtuu, kun onnellisuuden tavoittelu on muodostunut yksilöiden väliseksi kilpajuoksuksi, jolla arvioidaan onnistumista elämässä.

Ihmisyyttä tarkasteltaessa on pohdittu, onko sitä kuvaamaan parempi kuvio ympyrä vaiko lineaarinen jana. Ympyrä tarkoittaa pohdintaa siitä, kuinka ihmiset eivät pohjimmiltaan muutu. Ihmisten unelmat ja huolenaiheet ovat pohjimmiltaan samoja kuin ne olivat vaikkapa tuhat vuotta sitten. Tämän näkemyksen mukaan ihmisyys palautuu tiettyihin psyykkisiin ja biologisiin perustarpeisiin, kuten hyväksytyksi tulemiseen ja rakkauden kaipuuseen. Jananäkemys taas korostaa ihmiskunnan kehitystä, muutosta ja siksi tämän hetken ihmisten huolet ovat perustavanlaatuisesti erilaisia kuin joskus ennen. Ihmisen muuttumattomuuden korostaminen johtaisi näin ollen epäpoliittiseen asennoitumiseen sen suhteen, kuinka yhteiskuntaa pitää kehittää tarjoamaan ihmisille elämänmahdollisuuksia. Madsenin mukaan kumpaakin näkökulmaa on syytä ymmärtää, eikä toisaalta pidä liioitella nykytilanteessa jonkin ilmiön ”vanhuutta” tai ”uutuutta”.

Toinen jakolinja ihmisyyden ja sen ongelmien tulkinnassa on poliittinen jako (liberaaliin) vasemmistoon ja (konservatiiviseen) oikeistoon. Edellinen näkemys painottaa sitä, miten tämän ajan nuorten kokema stressi ja uupumus ovat empiirisesti tosiasia. Siihen ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliset kehityskulut, joihin viitataan esimerkiksi käsitteillä myöhäiskapitalismi, uusliberalismi tai uusi individualismi. Yhteiskuntaa hallitaan ja ohjataan yksilöihin kohdistuvien vaatimusten avulla ja tämä sairastuttaa laajamittaisesti ihmisiä. Kilpailuyhteiskunta saa ihmiset keskittymään itsensä hallintaan ja toteuttamiseen, joka kulttuurisena ihanteena paineistaa yksilöitä liikaa, aiheuttaen mielenterveyden ongelmia. Ilmiön syyt ovat siis yhteiskunnan organisoitumisessa ja on siten poliittisesti ratkaistavissa oleva ongelma. Jälkimmäisen tulkinnan mukaan nykyihmisten kohtaamia ongelmia elämässä liioitellaan laajamittaisesti. Kulttuurimme tarjoaa virheellisiä malleja ja epärealistisia odotuksia nuorille ihmisille siitä, missä määrin ihminen voi ylipäänsä kokea olevansa onnellinen ja missä määrin yhteiskunnan sosiaalinen muutos voi tähän asiaan vaikuttaa. Suuntauksen edustajat tuovat esille, kuinka nuorilla on aina ollut vaikeaa ja tietty angsti ja onnettomuus vaan kuuluvat ikävaiheeseen. Kanadalaispsykologi Jordan Peterson kiteyttää paljon myyneessä kirjassaan näkemyksen elämäntaito-opeiksi: ”Jos kärsit, se on vaan normaalia. Ihmiset ovat rajoittuneita ja elämä on pitkälti kärsimystä” – ja kehottaa neuvona laittamaan oman kodin ja elämän järjestykseen ennen kuin alkaa syytellä kapitalismia. Ongelma ei tässä tulkinnassa ole siis niinkään poliittinen, vaan (yksilöllisesti) moraalinen. Madsenin mukaan jakolinjoissa on kamppailua sitä mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa ja pitää hedelmällisenä tarkastella näitä asioita vuorovaikutteisesti, todellisuuden ja kielen välisinä suhteina.

Luvut 3-4 käsittelevät modernia (n. 1800-1900-luvut) ja myöhäismodernia (1900-luvun lopulta tähän päivään) aikakausia sekä niiden aiheuttamia patologioita ihmisille. Luvuissa esitellään tiiviisti keskeisten sosiologian ja psykologian klassikkojen ajatuksia siitä, miksi ihmisen on vaikeaa olla onnellinen ylipäätään. Kuten tunnettua, etenkin Euroopassa kukin klassikkososiologi sekä lääkäri Sigmund Freud seuraajineen esittivät varsin pessimistisiä näkemyksiä siitä, kuinka yksittäisen ihmisen on mahdollista säilyttää autonomiansa voimakkaiden sosiaalisten muutosvoimien pyörteissä. Individuaatio, ainutkertaisen minuuden rakentuminen, sosialisaatio, se kuinka yhteiskunnan arvot ja sen vaatimat taidot siirretään olemukseemme sekä subjektivoituminen, jonkinlaisen oman tahdon harjoittaminen omassa elämässä, muodostuivat uusien yhteiskuntaa ja ihmistä selittävien tieteenalojen tutkimuskohteiksi. Yleinen näkemys oli, että ainakin osalla ihmisistä nämä pyrkimykset menevät joka tapauksessa pieleen. Luvussa 3 kerrataan eri teoreetikkojen näkemyksiä tästä kysymyksenasettelusta.

Luvussa 4 taas esitellään vastaava kattaus nykyteoreetikkojen näkemyksiä. Myöhäismoderni aika tarkoittaa vauraissa maissa kulutuksen merkityksen lisääntymistä, teknologian kehittymisen – etenkin internetin – aiheuttamaa todellisuuden ja sen representaatioiden lukuisuuden tuottamaa tulkinnan ongelmaa, ajan kiihtymistä ja merkityksen etsimistä itseriittoisesti omasta itsestä ja sen hyvinvoinnista esimerkiksi maallistumiskehityksen sekä epäpolitisoitumisen myötä. Luvussa esitellyistä teoreetikoista on tässä ehkä syytä mainita suomalaisille hyvin tuttu saksalainen pedagogi Thomas Ziehe. Väitöskirjassaan Ziehe määritteli, että läntisissä yhteiskunnissa noin 1970-luvulta alkaen siirryttiin perinteisiin nojaavasta yhteiskuntamallista valintojen yhteiskuntaan. Aiempien sukupolvien merkitys nuoren identiteetin rakentumisessa väheni ja arvorelativismi yleistyi. Tämä taas edellytti nuorilta suurempaa tarvetta itsereflektiolle sekä identiteettiin liittyvien valintojen pohtimiselle. Niin sanottua uutta nuorisoa määritti aiempaa voimallisempi emotionaalinen sitoutuminen omaan itseen ja tietoisuus omasta arvosta, mutta toisaalta se merkitsi sisäistä tyhjyyden tunnetta, heikompaa psykologista stabiiliutta ja puutteellisesti kehittynyttä minuutta. Ziehen mukaan nuori ei tällöin tukeudu entiseen tapaan auktoriteetteihin vaan vertaisiinsa, muihin nuoriin. Haavoittuvuuden tunne ja pohdinnat omasta autenttisuudesta korostuivat uuden nuorison keskuudessa. Ziehen argumentti oli, että yleinen kulttuurinen modernisaatio vaikutti erityisen paljon nuoriin, koska kehityksellisesti he olivat kriittisessä identiteetin muovautumisiässä. Tämä synnytti kulttuurisen eron sen aikakauden vanhempiin sukupolviin. Nythän Ziehen kuvaama sukupolvi on jo myöhäiskeski-iässä. Ziehen voi nähdä edeltäjänä lukuisille refleksiivisen yksilöllistymisen teoreetikoille 1980-luvulta alkaen. Kirjassa esitellään Ulrich Beckin riskiyhteiskunta-teesi, ajatus siitä, kuinka oma elämäkerta on tehtävä tietoisilla valinnoilla, koska varmuutta ei juurikaan ole, on vain todennäköisyyksiä. Kouluttautuminen ei esimerkiksi merkitse varmuutta työpaikasta tai sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta se voi vaikuttaa todennäköisyyksiin saavuttaa jotakin. Refleksiiviset elämänkulkuteoriat haastoivat perinteisiä luokkanäkemyksiä korostamalla yksilön valintojen roolia – tätä näkemystä on toki kritisoitu viime vuosikymmeninä paljon. Zygmunt Bauman taas teki tunnetuksi käsitteen notkea moderni, jolla hän viittasi pysyvyyden käsitteen ongelmallistumiseen ja epävarmuuden kokemuksen korostumiseen ihmisten kokemuksessa.

Luvun 4 loppu on hengästyttävä koonti viime vuosien myöhäismodernin minuuden ongelmiin liittyvästä kirjallisuudesta. Lyhyesti kiteyttäen: Hartmut Rosa on tuonut esille, kuinka kaikki kiihtyy. Konkreettisesti ihmiset, tavarat, ideat liikkuvat nopeasti ja myös vanhenevat nopeasti. Ihminen ei voi paistatella pitkään entisissä saavutuksissaan, vaan performanssi on oltava päällä koko ajan. Alain Ehrenberg on taas paikallistanut masennuksen juurisyyt itsensä toteuttamisen kulttuuriseen ihanteeseen, joka uuvuttaa. Uupuminen, masennus, on oikeastaan jatkuvasti päällä olevaa häpeää. Negatiivista itsearviointia siitä, että ei riitä eikä kykene. Tämän kovin monet nuoret alkavat kokea jo varhain. Ihmisen arvo mitataan erilaisilla markkinoilla, joiden ulkopuolella ei ole oikeastaan enää mitään muuta merkitysjärjestelmää mihin suhteuttaa elämäänsä. Työnteko ja siellä pärjääminen on mittatikku, jolla ihmistä arvioidaan, onpa hän töissä tai ei. Ja kun oman itsen ja sen saavutusten ulkopuolella ei mitään merkityksellistä, etsitään tukea oman itsen kehittämiseen terapiakulttuurista eli elämäntaito-opeista. Norjalaistilastojen mukaan naiset asioivat esimerkiksi psykologien luona miehiä enemmän. Miesten keskuudessa siihen liitetään yhä epämaskuliinista heikkoutta, jos puhuu ongelmistaan. Vastaavasti kirjassa kuvataan, että joidenkin nuorten miesten piirissä on tyypillistä hakeutuminen erilaisten ääri-ideologioiden pariin. Se on pakoa sekularismista, jonkin itsen ulkopuolisen varmuuden ja ehdottomuuden etsintää. No, monia muitakin ajatuksia tässä luvussa vielä käydään läpi. Madsenkin toteaa, että tässä tuli vyörytettyä varsin dystopisia näkemyksiä. Historiallisessa katsannossa ihmiskunnalla menee kuitenkin varsin hyvin, kuten Madsen muistuttaa. Jo Max Weber muistutti lopputuotannossaan, että ahdistavan rautahäkin ulkopuolelle voi kurkottaa ja etsiä elämäänsä merkityksiä vaikkapa taiteesta.

Madsen toteaa seuraavan luvun alussa osuvasti, kuinka aikalaisdiagnostinen kirjallisuusgenre kärsii empirian puutteesta. Tämä synnyttää ylidramatisoivan ja yliyleistävän sävyn, jossa ”kaikki perheet ovat kriisissä” ja ”kaikki muodostuvat psykoottisiksi subjekteiksi”. Näinhän asia ei toki ole. Aikakautemme ongelmia on osuvasti kuvattu taiteessa, kuten elokuvissa ja tv-sarjoissa. Madsen haluaa kuitenkin ankkuroida tarkasteluaan empiiriseen tutkimukseen ja hyödyntää tässä paitsi viittauksia tilastoihin, myös Skandinavian maissa tehtyyn laadulliseen nuorisotutkimukseen. Teemat ja tulokset ovat ymmärtääkseni varsin yhteneväisiä esimerkiksi Suomessa tehdyn nuorisotutkimuksen kanssa. Nuorten kokemusmaailmassa on monia ikäviä asioita: epäilyä, että jää ulkopuolelle jostakin merkittävästä (FOMO), painetta suorittamisesta ja menestymisestä, masennusta, yksinäisyyttä, ulkonäköpaineita, kiusatuksi tulemista, päihdeongelmia, suhteellisen köyhyyden kokemuksia, perheiden vuorovaikutusongelmia. Monet laadulliset tutkimukset kuvaavat polkua, prosessia, joka johtaa masennukseen. Madsen kiinnittää huomiota siihen, että varsin suuri osa naapurimaiden tutkimuksesta on kohdistunut suurkaupunkien nuoriin ja laadullisessa tutkimuksessa on monien nuorisoryhmien osalta katveita. Sivumennen sanoen monet laitoksemme tutkijat ovat Suomen osalta kiinnittäneet huomiota esimerkiksi syrjäseutujen tai taantuvien seutujen nuoriin.

Koska laadullisella tutkimusotteella jää aina pohdittavaksi, miten edustavia informanttien kokemukset ovat, esittelee Madsen luvussa 5 kattavasti norjalaista rekisteriaineistoa ja tilastollisten kyselyjen tuloksia nuorten hyvinvoinnista. Yleinen trendi vaikuttaisi olevan myönteinen muun muassa itsemurhalukujen osalta. Ne ovat laskeneet viime vuosikymmeninä. Lisäystä sen sijaan on mielenterveyden ongelmien ja niihin liittyvien terveydenhuollon asiointien määrässä. Nämä tilastot ovat siinä mielessä sukupuolittuneet, että tytöt ilmoittavat kokevansa poikia enemmän opiskeluun ja siinä menestymiseen liittyvää uupumista ja oireilua. Sosiaalinen media vaikuttaisi lisänneen tyttöjen kokemusta ulkonäköpaineista, joka ilmenee esimerkiksi syömishäiriöinä. Pojilla taas esimerkiksi kannabiksen käyttö on yleistynyt. Luvun lopulla norjalaista aineistoa vertaillaan amerikkalaisen Jean M. Twengen tutkimuksiin ”minä-minä-sukupolvesta”. Twengen big data aineistot piirtävät kuvaa nuoresta amerikkalaissukupolvesta, jolla on pakkomielle menestymisestä, etenkin opinnoissa, ja joka ei juurikaan kapinoi eikä ole järin impulsiivinen – on siis pikemminkin vakavaa porukkaa. Twengen kuvaama sukupolvi on sinällään suvaitsevaista erilaisuutta kohtaan, mutta keskittyy pääosin omaan itseensä esimerkiksi pakkomielteisen ulkonäköhuolen kautta. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tämänkaltaiset yleistävät sukupolvikuvaukset, joihin viitataan esimerkiksi Y- ja Z-sukupolvinimityksillä, ovat varsin yleisiä tutkimuksessa. Myös norjalaiset tutkijat toteavat, että koulusta ja kouluttautumisesta on tullut hyvin vakava asia monelle nuorelle. Koulua ei käydä, sitä suoritetaan. Koulunkäynnin vakavasti ottavat nuoret ovat hyvin kurinalaisia ja suoritusorientaatiossaan hyvin konformistisia. Ne taas, jotka eivät koe kykenevänsä tämänkaltaiseen suorittamiseen tuntuvat putoavan suorittavasta koulumaailmasta. Norjalaiskyselyissä edellinen ryhmä vaikuttaisi pääosin olevan tyttöjä ja jälkimmäinen poikia. Kuitenkaan tilastoaineistot eivät tue esimerkiksi median maalailemia kuvia koko nuorisoa koskevasta kriisistä.

Luvussa 6 Madsen päätyykin tarkastelemaan ilmiötä sosiaalipsykologian keskeisen teorian sosiaalisten representaatioiden teorian avulla. Sosiaaliset representaatiot tarkoittavat keinojamme tehdä oudoista asioista itsellemme tuttuja, niin että kykenemme ymmärtämään niitä ja kommunikoimaan uusista asioista muiden kanssa. Objektivointi tarkoittaa jonkin abstraktin asian kytkemistä johonkin konkreettiseen ja ankkurointi taas jonkin uuden asian kytkemistä ymmärryksessämme johonkin tuttuun asiaan, käytäntöön, kuvastoon tai henkilöön jne. Medialla on nyky-yhteiskunnassa merkittävä rooli sosiaalisten representaatioiden synnyttämisessä ja kierrättämisessä. Luvussa eritellään erilaisia ilmauksia kuten ”kilpailuyhteiskunta”, ”suorittajasukupolvi” tai ”kiltti tyttö” (tai ehkäpä tämä voisi suomalaisittain olla ”kympintyttö”) sosiaalisina representaatioina joita norjalaismedia on synnyttänyt, ylläpitänyt ja kierrättänyt esimerkiksi henkilöhaastattelujen avulla jo vuosikymmeniä. Käsitteet, joilla arvotetaan esimerkiksi nuoria naisia ja heidän suorituksiaan ovat iskostuneet hyvin syvälle norjalaiseen kulttuuriin.

Luvussa 7 pohditaankin missä määrin näistä kulttuurisista kuvastoista on tullut itseään toteuttavia ennustuksia. W.I. Thomasin tunnettu teoria onkin: ”Jos ihmiset määrittelevät jonkin tilanteen todeksi, on se myös totta seurauksiltaan”. Itseään toteuttava ennustus on siis vaikkapa virheellinen tilannekuva, joka synnyttää uudenkaltaista käyttäytymistä, joka lopulta määrittää alkuperäisen virheellisen tulkinnan todeksi. Ehkäpä ylimitoitettu puhe kilpailemisesta ja kilpailusta tippumisesta tekee monille nuorille tästä kaikesta ainoan todellisuuden, jonka he ymmärtävät ja unohdamme kertoa, että vähemmälläkin kilpailemisella pääsee elämässä aivan tyydyttäviin lopputuloksiin. Itselle tästä nyt tulee mieleen median rummutus laudatureista ja todistusvalinnoista, vaikka samaan aikaan on pyritty rakentamaan myös vaihtoehtoisia polkuja päästä yliopisto-opintoihin. Näistä ei juuri puhuta julkisessa keskustelussa, lähes yksinomaan suljetussa yammerissa, jos kärjistän.

Madsenin kirjan loppuluku vetää yhteen kirjan sanomaa. Hän varoittelee yksinkertaisista tulkinnoista. Ihmiset tulkitsevat joka tapauksessa vaikkapa nykynuorten tilannetta omasta kokemusmaailmastaan ja maailmankatsomuksistaan käsin. Hän varoittaa tulkitsemasta, että nuorten pahaolo olisi mediajulkisuuden lietsomaa ja pohjimmiltaan liioittelua. Kovin monen nuoren kärsimys on todellinen ja määrällisesti hyvin laaja ilmiö yhteiskunnassa. Tämän hetken aikuisilla on toisaalta vastuu, miten ja millä ilmauksilla me puhumme asioista. Aivan lopuksi Madsen erittelee ratkaisuja, joita ovat pyrkimys ”kohtuullisen hyvään yhteiskuntaan” eikä aina ”huippuun”, sosiaalisen median kriittistä tarkastelua, muitakin kuin terapiakulttuurista kumpuavia puhetapoja, aikaa nuorille kasvaa ihan omaan tahtiin, minne nyt kasvavatkin.

**

Jälleen kerran tämä oli ajatuksia herättävä kirja. Kuluneen koronalukuvuoden tiimoilta meidänkin yhteisössämme on valtavasti puhuttu jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Etäopiskelu on tullut jäädäkseen ja uutta uljasta yliopistoa maalaillaan rajattomana ajasta ja paikasta riippumattomana asiana. Kun uusi normaali koittaa, voi tärkeä hyvinvointitekomme olla myös rajojen ja rakenteiden pystyttäminen ja se, että emme hetkeen puhu itsemme ja opiskelijoiden hyvinvoinnista, vaan upotamme itsemme ihan itse sisällölliseen asiaan, jonka vuoksi tänne alun perin tulimme.

Lähde

Madsen, Ole Jacob (2021). Deconstructing Scandinavia’s “achievement generation”: a youth mental health crisis?. Palgrave Macmillan.

Kihlman, autofiktio ja tosielämä

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Kanadalaissyntyinen brittiläinen kirjailija Rachel Cusk kohahdutti muutamia vuosia sitten haastattelussa todetessaan suurin piirtein niin, että hänestä fiktio ”keinotekoista ja noloa” romaanin muotona ja että ”kuvailu ja hahmo ovat kuolleet” (Kellaway 2014).  Sen sijaan hän korosti omaelämäkerrallisuuden korostumista kaikessa taiteessa, joka tarkoittaa siis kirjallisuudessa autofiktiivisyyden eli kirjailijan oman elämän tulemista osaksi romaanin sisältöä. Kirjallisuustieteellisessä tutkimuksessa teemasta on keskusteltu jo pidempään 1970-luvulta ja Serge Doubrovskyn pohdinnoista lähtien, eikä ilmiössä ole välttämättä ole mitään aivan uutta auringon alalla. Esimerkkejä on paljon meillä ja maailmalla. Tunnetuin nimi on ollut norjalainen Karl Ove Knausgård, jonka moniosaisesta perhesuhteita ja maskuliinista kamppailua kuvaavasta kirjasarjasta tuli kaikkien yllätykseksi myös myynti- ja käännösmenestys. Lajityypin juuria voi sen sijaan etsiä suomalaisessa kirjallisuudessa 1960-luvulta vaikkapa Pentti Saarikosken proosateoksista, Pentti Holapan tuotannosta, Märta Tikkasen 1970-luvun romaaneista, Eeva Kilveltä ja esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitekirjoista. Tärkeä hahmo on ollut myös suomenruotsalainen kirjailija Christer Kihlman, jonka tuotanto on liittynyt osin tähän perinteeseen 1960-luvulta asti.

Cuskin näkemys palasi mieleeni, kun julkisuuteen tuli tieto 90-vuotiaan Kihlmanin kuolemasta runsas viikko sitten. Parin vuoden takaisessa Yle Fem -haastattelussa hän kertoi avoimesti ikääntymisestään, elämänsä paradokseista, kirjailijantyöstään, itsestään, alkoholismistaan ja suhteestaan kuolemaan. Hän oli lähinnä hämmentynyt siitä, miten nopeasti hänet oli unohdettu kirjailijana ja miten hänen arvoaan ei ymmärretty nykyisin autofiktiivisyyden yhtenä aloittajana. Eläkkeelle jäätyään Kihlman jätti kirjallisen työnsä sivuun. Valinta osoittautui vääräksi, sillä kirjailijalla olisi ollut vielä jälkikäteen arvioituna sanottavaa, mutta kun ikää kertyi, kirjoittaminen ei enää onnistunut. Hänelle valkeni aivan liian myöhään, että kirjailijan urasta ei jäädä koskaan eläkkeelle. Kihlman kuitenkin suunnitteli kirjoittavansa vielä jotain vuosikausien ajan. Näistä suunnitelmista hän kertoi vähäeleisesti 2000-luvun alussa ilmestyneessä haastattelukirjassaan (Westö & Kihlman 2000), jossa hän avaa monipuolisesti tuotantonsa sisältöä ja valottaa yksityiskohtaisesti romaaniensa syntyvaiheita. Viimeisinä vuosina voimat olivat kuitenkin kadonneet. Kihlman kertoi televisiohaastattelussaan lähinnä odottavansa omaa kuolemaansa Selinda-vaimonsa ja Jerker-poikansa kuoltua muutama vuosi aiemmin. Tämä oli viimeinen näytös hänen elämässään.

Kihlmania on tutkittu yllättävänkin vähän kirjailijana. Esimerkiksi hänen 1960-luvun tuotantonsa on miltei unohdettu, vaikka teokset olivat rohkeita, romaanikerrontaa uudistavia yrityksiä. Varo, autuas! -romaania (1961) hän kutsui itse ”epäpuhtaaksi romaaniksi”, joka viittaa suomenruotsalaiselle kirjallisuudelle vieraiden politiikan ja seksuaalisuuden käsittelemiseen. Minämuotoinen ja esseistisistä jaksoista koostuva romaani kuvaa kuvitteellista Lexå -nimistä pikkukaupunkia paikallislehden päätoimijan Karl-Henrik Randgrenin näkökulmasta. Hän ryhtyy kritisoimaan pääkirjoituksistaan suomenruotsalaisen porvariston itseensäsulkeutuneeksi ja tekopyhäksi tulkitsemaansa elämäntapaa. Madeleine -romaani (1966) on puolestaan päähenkilön sisäiseen monologiin perustuva välimerkitön kuvaus hajoavasta perheestä, alkoholisoituneesta perheenisästä ja satunnaisten ulkoisten tapahtumien tulemisesta osaksi päähenkilön sisäistä maailmaa. Kihlmanin tuotannon tärkeimpiin teoksiin kuuluu lisäksi Lindermannin perheen sisäistä dysfunktionaalista dynamiikka kuvaava psykologinen romaani Sininen äiti (1965), joka oli ajankohtanaan ja myöhemminkin kuvauksensa osalta poikkeus kotimaisessa kirjallisuudessa. Teos perustuu kertojanäkökulman vaihteluun. Milloin perheen tapahtumat kerrotaan herkän, uskonnollisen ja lopulta mielisairaalan osastolle joutuneen Bennon äänellä, milloin perheeseen etäisyyttä alkoholilla ja poikkeavilla elämäntavoillaan ottavan Ralfin äänellä, milloin mukana on useampia henkilöitä. Romaani ei kuitenkaan ole sukuromaani, vaan on enemmänkin kehityskuvaus perheen poikien aikuistumisen ohdakkeisesta polusta irti kodin raskaasta ilmapiiristä itsenäiseen elämään.

Seuraavalla vuosikymmenellä Kihlman kirjoitti useampia palkittuja romaaneja. Vuosikymmenen aloitti Ihminen joka järkkyi -teos (1971), jonka alaotsikko on ”Kirja epäolennaisesta”. Se ei ole romaani, vaan enemmänkin yhteiskunnallisia instituutioita ja psykologisia teemoja tarkasteleva tutkielma, jonka keskiössä on alkoholismi, homoseksuaalisuus ja aviorikos (ks. myös Kihlman 1969). Kihlman on kuvannut kirjaansa ”emotionaaliseksi raportiksi” ja koettanut oikoa haastatteluissa lukuisia kertoja tunnustus- katumus- tai paljastuskirjan leimaa. Enemmän teoksella tavoitellaan lukijoiden valtauttamista vaikenemisesta, kiusallisesta häpeästä ja arkaluontoisiksi koetuista yksityisyyden piiriin kuuluvista asioista. Toinen vuosikymmenen tärkeä teos on Kallis prinssi -romaani (1975), joka herätti niin ikään laajaa huomiota ilmestyessään. Teos liittyy rakenteeltaan ja muodoltaan sukuromaanin perinteeseen, mutta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen tässä suhteessa. Romaani rikkoo tietoisesti sukuromaanin konventioita, sisältää aineksia Kihlmanin omasta sukutaustasta (ks. esim. Autio 2021), laajentaa kulttuurisen näkökulman porvarillisuuteen ja kasvaa historiallisesti useamman vuosisadan kuvaukseksi. Hurjan sosiaalisen nousun elämässään tehnyt päähenkilö Donald Blaadh on kuin uusi versio Felix Krullista, mutta monin verroin pidemmälle elämässään päässyt. Tällaisena romaanille ja sen suurporvarillisen kulttuuripiirin hajoavalle perhe- ja sukukuvaukselle ei ole vastinetta suomalaisessa kirjallisuudessa.

Kihlmanin 1980-luvun alussa ilmestyneet kaksi Argentiinaan sijoittuvaa kirjaa merkitsivät täyskäännöstä aiemmasta, kun hänen 1980-luvulla ilmestynyt viimeinen romaaninsa palasi Kalliin prinssin teemoihin. Puhtaita elämän unelmat– (1983) ja Kaikki minun lapseni -kirjat (1980) ovat autofiktiivisia. Niissä kirjailija kuvaa päiväkirjanomaisesti matkojaan Argentiinaan, paikkoja ja tapaamiaan ihmisistä. Matkan motiivi oli alun perin kiinnostus omiin sukujuuriin, mutta tämä sammui pian. Keskiössä on kirjailijan riskejä kaihtamaton elämä, uudet miessuhteet ja muut varomattomat edesottamukset, jota hän nimittää minänsä kokemusmaailman laajentamiseksi ja voimattomuuden kokemukseksi. Voimattomuus liittyy siihen, että Argentiina oli yhteiskunnallisesti jyrkkien vastakohtaisuuksien maa, eikä köyhillä ja osattomilla ollut juuri mitään mahdollisuuksia elämän muuttamiseen. Teokset saivat ristiriitaisen vastaanoton Suomessa, eikä vähiten poliittisen ja yhteiskunnallisen suunnanmuutoksen takia. Kihlmanin viimeiseksi jäänyt romaani Gerdt Blahdin tuho (1987; ks. myös Kihlman 1986) sen sijaan on paluu aikaisempaan, kuvaus historiallista loppuaan lähentyvästä yläluokkaisesta elämäntavasta ja sitä edustavasta yritysjohtajasta. Aviorikkomuksen draamasta kasvaa työpaikkadraama, jossa tavaratalon kaikkea muuta kuin nuhteeton toimitusjohtaja pelataan ulos työstään. Kirjassa on paljon sukuromaanin teemoja, mutta se on enemmän dekkarinomainen nopeatempoinen juonellinen romaani. Rappion tai tuhon teeman voi tulkita monella tavalla aikakauden, luonteen ja moraalin muutokseksi.

Mikä on sitten Kihlmanin arvo kirjailija? Tähän on vaikea vastata mitenkään yksiselitteisesti. Kuten totesin edellä, kovin paljon häntä ei ole tutkittu kirjallisuudentutkijoiden toimesta ja analyysit ovat vaihdelleet lähtökohdiltaan (esim. Carlson 2014; Toiviainen 1984). Kihlman ei myöskään ollut itse innostunut tuotantoaan käsittelevistä tulkinnoista, sillä niiden näkökulma on ollut usein varsin yksipuolinen. Kulttuurikodin kirjallinen perinne oli erityinen. Kirjallisuudesta ja politiikasta keskusteltiin aktiivisesti. Kihlman tunsi myös kriitikkotyönsä näkökulmasta laajasti pohjoismaista, eurooppalaista ja amerikkalaista nykykirjallisuutta. Lisäksi perhetuttuina tutuksi tuli jo varhain mittava joukko kirjallisuus- ja kustannusalan keskeisiä vaikuttajia, joiden merkitys oli ratkaiseva hänen uralleen. Näin ollen hänen tuotantonsa vaikutteet eivät palaudu yksiselitteisesti vaikkapa Thomas Mannin tai William Faulknerin tuotantoon, vaan niitä on yllättävän monesta suunnasta. Kun katsoo tuotantoa kokonaisuutena, kaikki romaanit ovat oikeastaan tietyllä tavalla irtiottoja aikaisempaan ja yrityksiä rakentaa uusi lähtökohta romaanille. Samalla teoksiin liittyy paljon taiteellista arvoa. Esimerkiksi Madeleine -romaania (1966) voi pitää edelleenkin kiinnostavana sisäisen ja ulkoisen maailman välisen dialogin hahmotuksena, jossa päähenkilö käy päässään läpi tilanteita, keskustelee vaimonsa, tyttärensä ja vieraiden kanssa sekä seuraa samalla sanomalehtien uutisotsikoita.

Kihlmanin romaanit ja esseet tuskin herättäisivät nykyaikana enää minkäänlaista kohua sosiaalisessa mediassa, sillä julkisuus muuttunut olennaisesti. Yksi iltapäivälehti, ex-jääkiekkoilijan elämänvaiheet, moninkertaisen henkirikollisen katumuskertomus tai julkkiselämäkerta sisältää monin verroin enemmän dramatiikkaa teemoiltaan kuin Ihminen joka järkkyi -teos (1971). Tunnustamista ja autofiktiota kiinnostavasti eritellyt kirjailija Riikka Pulkkinen (2019) kuvaa kiinnostavasti tosi-tv, blogien ja sosiaalisen median vaikutuksesta syntynyttä uutta aikakautta:

”Väitän, että tunnustamisen aikakausi on ”totuuden jälkeisen ajan” yksi ulottuvuus. Se liittyy ennen muuta internetin kautta saatavilla olevan tiedon määrän kasvuun. Se, ettei tämä saatavilla oleva tieto täytä kaikilta osin tieteellisen tiedon kriteereitä, on kenties paras määritelmä ”totuuden jälkeiselle ajalle”. Tunnustamisen aikakausi liittyy totuuden jälkeiseen aikakauteen käsitteen tarkennetussa merkityksessä; tämä on aikakausi, joka on kadottanut faktojen merkityksen ja tasapäistänyt tiedonvälityksen. Kaikki, mikä on vakuuttavaa, saa tilaa. Kuka tahansa, johon ihmiset haluavat samastua tai nojautua, saa seuraajia ja lopulta myös rahaa ja valtaa. Tunnustamisen kannalta olennaista on, ettemme me halua näiltä social influencereilta pelkästään ruokareseptejä tai pakarajumppaohjeita tai lomakuvia. Me haluamme kuulla miten heidän raskautensa menevät kesken. Me haluamme kuulla miten he rämpivät masennuksessa eronsa jälkeen. Me haluamme tietää miten he sairastavat noro-viruksensa ja syöpänsä ja miten he hautaavat vanhempansa kun on sen aika. Meitä kiinnostavat vaikutusvaltaisten ihmisten tunnustukset tosielämästä. Ei väliä vaikka ne olisi kerrottu fiktion ehdoin. Me haluamme kuulla ne, koska ne tuntuvat todelta.”

Näkemys on mielenkiintoinen, mutta oikoo osin mutkia suoriksi ja niputtaa monia asioita yhteen. Tunnustamisen aikakauden käsite on historiallisesti katsottuna ehkä liioittelua. Kaikkeen yksityisen maailman käsittelyyn ei myöskään liity välttämättä uskonnollisesta traditiosta tulevaa tunnustamista, vaikka Pulkkisen esseessään mainitsema todellisen minän paljastaminen eetos varmasti liittyy tähän. Itseilmaisun keinot ovat vain monipuolistuneet. Fiktion ja faktojen eron katoamisen ja median tasapäistymisen seurauksena tosielämän näkökulmasta kerrotut tarinat ovat samalla huomattavasti uskottavampia ja tarjoavat lukijalle paremman samaistumiskohteen. On kiinnostavampaa lukea todellisia, tosielämään perustuvia tarinoita, kun niitä on tarjolla niin paljon sosiaalisessa mediassa, televisiossa ja lehdissä. Fiktiivinen maailma jää vain tällöin tylsäksi todellisuuden korvikkeeksi.

Olin kuuntelemassa Kihlmania vuosikymmeniä sitten Tampereen Metso-kirjastossa, jonne hänet oli kutsuttu vierailijaksi. Koolla oli muutamia kymmeniä kuulijoita, tunnelma harras. Esitelmän aihetta en enää muista, ja kirjailijakin taisi olla hieman väsynyt ja puheissaan hidas. Merkittävä kulttuurinen vaikuttaja ja kriittinen yhteiskunnallinen ääni Kihlman oli yhtä kaikki vuosikymmenien ajan osallistuvana ja aikaansa kommentoivana kirjailijana. Perinteinen kerronta ja fiktiivisyys tuskin menettävät silti merkitystään siinä määrin kuin Cusk esittää, vaikka totta on, että omaelämäkerrallisuus on lisääntynyt vuosien aikana, olkoonkin, että traditiolla on vuosikymmeniä pitkät juuret jopa meillä, kuten jo alussa tuli esille. Autofiktiivisyyden määrittelyyn liittyy sinänsä myös monia ongelmia, eikä yksittäistä teosta ole tässä suhteessa aina kovin helppoa määrittää, vaikka fiktion ja faktan yhdistely voi tuntua yksinkertaiselta rajaukselta. Samalla unohdetaan usein, että suomenkielisen proosan sivumääräisesti ylittämätön autofiktiivisuuden hahmo on Koillismaan Proust Kalle Päätalo (ks. esim. Ylönen 2013), jolle elämä ja kirja olivat lähes yhtä ja samaa. Hänen 26 osainen, 17 000 sivuinen ja n. 1800 henkilöhahmoa sisältävä realistiseen, todellisuutta jäljittelevään kerrontaan perustuva omaelämäkerrallinen Iijoki-sarjansa on valtava yhden ihmisen fiktiivis-dokumentaarinen elämäntyö. Oma paradoksinsa on se, että se sai alkunsa samana vuonna kuin Kihlmanin Ihminen joka järkkyi -teos (1971) ja oli vuosikymmenten ajan äärimmäisen tärkeä, jopa terapeuttinen köyhyydestä selviytymisen ja sosiaalisen nousun romaanisarja, jota luettiin pitkin maaseutua valtavalla innostuksella ja useaan kertaan.

Kirjallisuus:

Autio, Veli-Matti (2021) Kihlman (1700-). Biografiakeskus, Kansallisbiografia. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/8096 (luettu 15. 3. 2021)

Carlson, Mikko (2014) Paikantuneita haluja. Seksuaalisuus ja tila Christer Kihlmanin tuotannossa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 114. Jyväskylän yliopisto.

Kellaway, Kate (2014) Interview. Rachel Cusk: ’Aftermath was creative death. I was heading into total silence’. The Guardian, August.

Kihlman, Christer (1961) Varo, autuas! Suom. Kristiina Kivivuori. Helsinki: Otava.

Kihlman, Christer (1965) Sininen äiti. Suom. Esa Adrian Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1966) Madeleine. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1969) Mistä minä tiedän. Suom. Risto Hannula. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1971) Ihminen joka järkkyi. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1975) Kallis prinssi. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1980) Kaikki minun lapseni. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1983) Puhtaita elämän unelmat. Kirja voimattomuudesta. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1986) Tuuliajolla tappion maisemissa. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Kihlman, Christer (1987) Gerdt Bladhin tuho. Suom. Oili Suominen. Helsinki: Tammi.

Pulkkinen, Riitta (2019) Tunnustamisesta. Image. Julkaistu 1.3.2019. https://www.apu.fi/artikkelit/tunnustamisesta (luettu 14. 3. 2021)

Toiviainen, Seppo (1984) Christer Kihlman ja hänen maailmansa. Tutkijaliiton julkaisusarja 32. Helsinki: Suomen tutkijaliitto.

Westö, Mårten & Kihlman, Christer (2000) Epätoivon toivo. Suom. Pentti Saaritsa. Helsinki: Tammi.

Ylönen, Ritva (2013) Tervaksinen toteemi. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan vastaanotto ja vaikutus. Tampere: TUP.

Moraalijärjestykset murroksessa – koronapandemian tarinalinjat

Kirjoittanut Pasi Hirvonen

Asuintaloni rappukäytävässä on jo vuosien ajan ollut paikka, johon talon asukkaat voivat jättää toisilleen lukemiaan lehtiä sekä muita pienesineitä. Tavaroiden yläpuolella on seinällä paperilappu otsikolla ”saa ottaa”. Viime syksynä lappuun ilmestyi tarkennus, joka johti pienimuotoiseen kirjalliseen dialogiin jaettavien tavaroiden luonteesta. ”Saa ottaa” -tekstin alapuolelle oli lisätty sulkuihin teksti ”ei ole tarttuvia tauteja”. Tähän tarkennukseen joku talon asukkaista oli vastannut ”Oletko ajatellut mikä tulipalon vaara!” Vaikka esineet eivät missään muodossa aiheuta tulipalon vaaraa, kommenteista jälkimmäinen on jokseenkin ymmärrettävä. Kommentti oli kuitenkin hieman odottamaton, sillä jaettavia lehtiä ja tavaroita on ollut käytävällä jo vuosien ajan. Itselleni kirjoittelussa oli silmäänpistävämpää viittaus tarttuvien tautien puutteeseen. Vielä vuosi sitten kyseinen lisäys tekstiin olisi vaikuttanut täysin absurdilta, jopa hieman koomiselta, mutta viime syksynä kyseinen lisäys vaikutti jokseenkin odotetulta ja tervetulleelta. Kyseisessä dialogissa käytiin neuvottelua arkisen solidaarisuuden rajoista ja reunaehdoista: on suotavaa auttaa muita, mutta tulee huomioida, ettei avunanto aiheuta muille mitään haittaa tai jopa vaaraa. Toisin sanoen, kyseinen neuvottelu käsitteli tavalla tai toisella sitä, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia talon asukkailla on toisiaan kohtaan.

Asuintaloani koskevassa esimerkissä kristallisoituu oivallisesti jotain sosiaalipsykologisesti kiinnostavaa koskien kuluneen vuoden mittaisia COVID-19 pandemian tapahtumia. Lienee oikeutettua sanoa, että viimeisen vuoden aikana monet keskinäisen vuorovaikutuksen pelisäännöt ovat olleet melkoisessa myllerryksessä. Esimerkiksi sosiaalisen median eri kanavilla näkee aika ajoin kannanottoja suuntaan tai toiseen liittyen ihmisten käyttäytymiseen näissä pandemian aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa. Nämä kannanotot herättävät jopa suuria tunteita antaen tietä mielenilmauksille, joita ei olisi voinut kuvitellakaan todistavansa vielä vuosi sitten. Mikä näissä tapahtumissa saa ihmiset takajaloilleen ja ottamaan tiukastikin kantaa toisten toimintaan, ja miksi paitsi ympäröivien ihmisten myös ympäröivän yhteiskunnan toiminnat – tai niiden puutteet – herättävät meissä niin voimakkaita tunteita? Sosiaalipsykologian kentällä näihin kysymyksiin voidaan luoda monenlaisia näköaloja, jotka kytkeytyvät aina yksilöllisen ajattelun vääristymistä ja harhoista yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja ryhmien välisiin suhteisiin. Tässä kirjoituksessa tarkastelen tätä tematiikkaa lyhyesti sosiaalisten moraalijärjestysten ja niin sanotun positiointiteorian näkökulmasta kiinnittäen huomiota sosiaalipsykologisen analyysin keskipisteeseen – käyttäytymisen sosiaaliseen alkuperään.

Positiointiteoriaa voidaan kiteytetysti kuvata viitekehykseksi, joka pyrkii ymmärtämään sitä dynamiikkaa, joka muuttaa ihmisen käsityksen omista mahdollisuuksistaan varsinaiseksi toiminnaksi. Monet (sosiaali)psykologiset teoriat ja tutkimukset ovat valottaneet ihmisten toiminnan motiiveja sekä sitä, mitä ihmiset lopulta tekevät. Esimerkiksi koronapandemian aikana paljon julkisuudessa esiinnousseet terveyskäyttäytymiseen liittyvät (sosiaali)psykologiset keskustelut tarjoavat näköaloja erityisesti näihin tulokulmiin. On kuitenkin yhtä lailla tärkeää kysyä, mikä muuttaa yksilön kokemuksen omista mahdollisuuksistaan lopulta toiminnaksi. Positiointiteorian valossa asiaa pyritään selittämään ihmisen moraalisen toimijuuden näkökulmasta. Teoria olettaa, että meitä ympäröivät, sosiaalista kanssakäymistä muokkaavat ja ohjaavat moraalijärjestykset ovat keskeinen roolissa ymmärrettäessä ihmisten toiminnan liikkeellepanevia voimia. Moraalijärjestyksillä tarkoitetaan tässä yhteisesti jaettuja tilannekohtaisia käsityksiä siitä, mitä ihmiset ja yhteisöt kulloinkin saavat tai eivät saa tehdä. Sosiaalitieteilijä Luk Van Langenhove on jaotellut näitä moraalijärjestyksiä niiden yleisyyden tai erityisyyden mukaan (Van Langenhove, 2017). Ihmisten toiminnan oikeuksia ja velvollisuuksia ohjaavat hänen mukaansa kulttuuriset, lailliset ja valtiovaltaan kytkeytyvät, institutionaaliset, yksilöiden väliset ja yksilöiden sisäiset moraalijärjestykset. Kulttuurisilla moraalijärjestyksillä viitataan niihin kulttuurisiin konventioihin, joiden mukaan meidän odotetaan toimivan. Näistä kenties yksinkertaisin esimerkki on esittäytymiseen liittyvä vastavuoroinen kättely. Juridisiin ja valtiollisiin moraalijärjestyksiin luetaan kaikki ne lait ja valtiolliset säädökset, jotka ohjaavat meidän arkista toimintaamme. Institutionaaliset moraalijärjestykset viittaavat puolestaan institutionaalisiin asemiin, kuten yliopisto-opiskelijoihin ja -opettajiin liittyviin velvoitteisiin ja sääntöihin. Keskustelujen moraalijärjestyksillä viitataan niihin säännönmukaisuuksiin, jotka ohjaavat arkisia keskustelujamme ja kohtaamisiamme, jotka ovat tyypillisiä vain kulloisellekin kohtaamiselle. Henkilökohtaisilla, persoonallisilla moraalijärjestyksillä viitataan kaikkiin niihin moraalisiin päätelmiin ja pohdintoihin, joita käymme mielessämme itsemme kanssa. On jokseenkin selvää, että nämä erilaiset moraalijärjestykset ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa ja niitä voi olla ajoittain vaikea erottaa toisistaan. Tästä huolimatta tietyt tilanteet ikään kuin aktivoivat tiettyjä moraalijärjestyksiä sekä niihin liittyviä toiminnan oikeuksia ja velvollisuuksia muiden moraalijärjestysten jäädessä taka-alalle. Esimerkiksi lounaskeskustelun kulkua harvemmin ohjaa tieliikennelakiin liittyvät moraalijärjestykset autolla ajamisesta tietyllä puolella tietä tai pysähtymisestä punaisiin valoihin.

Positiointiteorian mukaan erilaiset moraalijärjestykset tulevat näkyviksi erilaisissa teksteissä, puheissa tai visuaalisissa esityksissä, joissa toimijoita asemoidaan tietynlaisiin asemiin. Esimerkiksi puheakti ”vie roskat”, asemoi puhujan oikeutetuksi komentamaan toista ja toisen osapuolen vastuulliseksi viemään roskat. Kyseinen kommentti on ymmärrettävä episodissa, jossa esimerkiksi vanhempi ohjaa lastaan kotitöihin liittyvässä keskustelussa. Asemointiin liittyvät teot ovat siis aina yhteydessä kuhunkin sosiaaliseen episodiin, joita positiointiteorian parissa kutsutaan tarinalinjoiksi. Tietyt tarinalinjat avaavat mahdollisuuksia tietyille positioille sulkien toisia pois.

Asuintaloni esimerkki noudattaa solidaarisuuden tarinalinjaa, jossa kanssa-asukkaat muut huomioiden tarjoavat toisilleen pienimuotoista apua. Tällaisen tarinalinjan taustalla on esimerkiksi solidaarisuutta ja toisten pyynteetöntä auttamista koskeva kulttuurinen moraalijärjestys. Voidaan varovaisesti tulkita, että kyseinen moraalijärjestys on kokenut muutoksen globaalin pandemian puhjettua viime vuonna. Näin ollen, solidaarisuuden tarinalinjan nimissä, talon asukas, joka jakoi muille käytettyjä tavaroita, sopeutui tilanteeseen asemoiden uudelleen itsensä ja muut sopeutuakseen vallitsevaan kulttuuriseen käsitykseen solidaarisuudesta (on soveliasta auttaa muita vain, jos huolehtii hygieniasta ja muiden turvallisuudesta). Tähän tulipalon vaaralla viittaamalla vastaava asukas puolestaan tuo keskusteluun mukaan juridisen ja osaltaan institutionaalisen moraalijärjestyksen. Lain mukaan, ja näin ollen myös oletettavasti taloyhtiön sääntöjen mukaan, asuintalon käytävillä ei saa säilyttää ylimääräisiä tavaroita – oli niiden tarkoitusperä kuinka hyvä tahansa.

Moraalijärjestysten näkökulmasta tarkasteltuna ihmisten väliset suhteet, arkiset kohtaamiset ja erilaiset yhteisöllisyyden muodot ovat olleet koronapandemian aikana suuren murroksen kohteena. Esimerkiksi Suomen hallituksen toimeenpanema poikkeuslaki edusti juridista ja valtiollista moraalijärjestystä, joka muutti hyvin konkreettisesti ihmisten välistä kanssakäymistä. Tästä toimivat esimerkkeinä pääkaupunkiseudun tilapäinen sulkeminen muulta Suomen liikenteeltä. Samaan kategoriaan voidaan esimerkiksi laskea liiketoiminnan harjoittamiseen liittyvät rajoitukset sekä esimerkiksi koululaitoksen toiminnan muuttuminen. Lisäksi eri asiantuntijalaitosten tuottamat suositukset vaikkapa turvaväleistä ja kasvomaskien käytöstä edustavat laillisia ja valtiollisia moraalijärjestyksiä. Samankaltaiset suositukset ovat osaltaan vaikuttaneet myös läheisimpien ihmissuhteidemme ylläpitoon – riskiryhmään kuuluvien sukulaisten tapaamista ja perheiden yhteisiä kokoontumisia suositellaan välttämään.

Murrokset moraalijärjestyksissä muuttavat merkittävällä tavalla sitä dynamiikkaa, joka ohjaa toiminnan aikomusten muuttumista varsinaiseksi toiminnaksi. Se, kuinka uusiin moraalijärjestyksiin suhtaudutaan ja kuinka varteenotettavina niitä pidetään, ilmenevät arkisissa episodeissa ja ihmisten kertomuksissa, jotka noudattavat tietynlaisia tarinalinjarakenteita. Valitettavan usein nämä tarinalinjat rakentuvat hyvin samankaltaisen jännitteen ympärille – useimpia tarinalinjoja kuvaa polarisoituminen erilaisiin ääripäihin, joita edustavat joko moraalijärjestystä noudattavat tai niitä rikkovat tai haastavat toimija-asemat. Seuraavaksi esittelen esimerkinomaisesti muutamia tarinalinjallisia tulkintoja pandemia-ajasta.

Edellä esittämäni esimerkin solidaarisuuden tarinalinja kuvaa hyvin viimeaikaisia tapahtumia. Paitsi valtiovallan taholla, myös ihmisten jokapäiväisessä arjessa on paljon ollut keskustelua vastavuoroisesta auttamisesta, ymmärtämisestä ja muiden huomioonottamisesta. Tässä tarinalinjassa vastakkaiseen asemaan asettuu valitettavan usein esimerkiksi puhe taloudellisesta vastuusta ja siitä, kuinka solidaarisuuteen ”ei ole varaa”. Talousdiskurssi asettuu siis vastavoimaksi, jonka mukaan aito muiden huomioiminen merkitsee taloudellisten rakenteiden ylläpitoa, jotta ihmisten hyvinvointia tukevat palvelut voidaan varmistaa myös tulevaisuudessa. Tämänkaltainen taloudellinen asemoituminen pitää varmasti sisällään rakentavia aineksia, mutta solidaarisuuden vastapariksi se on varsin kapea. Jos muiden huomioonottaminen ja ymmärtäminen olisi vain alisteista taloudelliselle logiikalle, olisi arkemme varsin ankeaa ja yksioikoista.

Kuvaukset siitä, kuinka meidän tulee nyt toimia ”yksin yhdessä”, voidaan katsoa edustavan uudenlaista yhteisöllisyyden tarinalinjaa. Tätä tarinalinjaa kuvaa erityisesti vastakkainasettelu yksilöllisen autonomian ja kollektiivisen vastuunkannon välillä. Yhteisöllisyyttä tarjotaan kovin usein ratkaisuiksi kriiseihin, joiden syntymiseen yksittäisillä ihmisillä ei ole juurikaan ollut osaa. Tällä kertaa yhteisöllisyys on kuitenkin kaikkea muuta, kuin yhdessäoloa: olemalla yksin tai rajoittamalla omaa sosiaalista toimintaasi olet osa vastuuta kantavaa yhteisöä. Tässä tarinalinjassa asettuvat kiinnostavalla tavalla vastakkain länsimainen yksilöllisyys ja yhteisöllisyyden murtuminen. Tarinalinja on jokseenkin paradoksaalinen, koska se kutsuu yksilöllisen pidättäytymisen kautta toimimaan yhteisöllisesti. Vielä noin vuosi sitten ehdotukset siitä, että eristäytymällä muista tuet yhteisöllisyyttä olisivat vaikuttaneet jokseenkin absurdeilta.

Yhteisöllisyyden tarinalinja voidaan ymmärtää osana laajempaan yhteenkuuluvuuden tarinalinjaa, jota kuvaa globaalin yhtenäisyyden ja eriytyneisyyden vastakkainasettelu. Onhan pandemia luonteeltaan juuri maailmanlaajuinen, joten sen ratkaiseminen vaatii globaaleja toimenpiteitä. Tämä puolestaan herkistää vastakkainasetteluihin, joissa toiset huolehtivat globaalista vastuusta paremmin kuin toiset. Tämänkaltaiset vastakkainasettelut voivat pahimmillaan johtaa hyvinkin ennakkoluuloiseen ulkoryhmien asemointiin. Tästä voidaan pitää esimerkkinä eksotismin ja ulkopuolisuuden tarinalinjaa, jossa koronapandemian juurisyyt nähdään olevan jossain kaukana osana jotain eksoottista tai jopa mystistä kulttuuria. Esimerkiksi ex-presidentti Donald Trumpin puheet koronaviruksesta ”Kung-Flu” -nimellä voidaan pitää mallina pahalaatuisesta, ennakkoluuloisesta ulkoryhmien asemoinnista. Lisäksi esimerkiksi Isossa- Britanniassa on tuotu julki lukuisia tapauksia, joissa on osoitettu vihamielisyyttä aasialaisia kohtaan. Viime elokuussa muun muassa BBC raportoi tapahtumasta Dublinissa, jossa aasialaistaustainen nainen oli työnnetty kanaaliin sen jälkeen, kun hänelle oli huudeltu rasistia kommentteja muun muassa koronavirukseen liittyen.

Suomen kontekstissa on viime aikoina muutaman kerran uutisoitu esimerkiksi siitä, kuinka erityisesti nuoret aikuiset ovat osoittaneet merkkejä uupumisesta poikkeusolojen alla. Eräiden tulkintojen mukaan tähän on reagoitu muun muassa siten, että ihmiset ovat ryhtyneet kokoontumaan ravintoloihin ja baareihin entiseen tapaan haastaen kokoontumisia rajoittavia suosituksia. Tätä, kenties hieman uhmaavaa suositusten vastaista käyttäytymistä voitaneen nimetä karnevalisaation tarinalinjaksi, jossa ihmiset haastavat vallitsevan tilanteen kyseenalaistaen uusia arkisia sääntöjä ja palaten tämän jälkeen takaisin muun arkisen elämän pariin.

Tarkasteltaessa koronapandemian tarinalinjoja laajemmassa kuvassa, voitaneen todeta, että koko pandemia-aikaa on ohjannut ja yhdistänyt mahdollisesti kohti parempaa tulevaisuutta suuntaava toipumisen tarinalinja. Tässä tarinalinjassa keskeisinä toimijoina näyttäytyvät niin yksilö, yhteisöt kuin yhteiskunnat tieteilijöineen, arjen sankareineen ja ”uuden normaalin” moraalijärjestystä noudattavine yksilöineen ja yhteisöineen. Osaltaan suuret tunnereaktiot liittyen uusien moraalijärjestysten haastamiseen tai niihin liittyvään piittaamattomaan suhtautumiseen ovat selitettävissä sillä, että toimimalla ”uuden normaalin” tai uusien suositusten vastaisesti itse kukin rikkoo myös toipumisen tarinalinjan lupausta paremmasta huomisesta. Ongelmalliseksi toipumisen tarinalinjan tekee muun muassa se, kuinka toipuminen tarkoittaa niin monia eri asioita niin monille eri tahoille. Joillekin koronapandemian mukana tuomat arjen muutokset ja murrokset ovat siirtäneet kaukaisiin tulevaisuuden näköaloihin katsomisen hyvinkin lähitulevaisuuteen orientoituneeksi katseeksi. Tällöin toipuminen merkitsee esimerkiksi arkista selviämistä päivästä toiseen.

Niin tärkeää kuin meidän onkin suunnata optimistisesti kohti tulevaa, meillä on vielä valitettavan vähän käsitystä siitä, mitä tämä mahdollisesti parempi huominen pitää sisällään. Kenties parhaimmillaan toipumisen tarinalinja tuo mukanaan paitsi ylitsepääsyn vaikeasta viruspandemiasta myös mahdollisuuden muutoksesta, jolloin emme enää palaa entiselleen vaan pikemminkin pohdimme kriittisemmin ja uudessa valossa esimerkiksi yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita ja vaikkapa suhdettamme ympäröivään luontoon. Ihmisiä ja yhteisöjä yhdistävää toipumisen tarinalinjaa siis tarvitaan. Moninaiset pandemia-ajan tarinalinjat kertovat kenties siitä, että elämme multipolaarisessa maailmassa, jossa vastakkainasettelua ja neuvotteluja oikeuksista, vastuista ja velvollisuuksista käydään jatkuvasti. Kulunut vuosi on tehnyt näkyväksi sen, kuinka ihmisten, yhteisöjen ja jopa kulttuurien toimintaa ohjaavat normit ja säännöt voivat muuttua hyvinkin nopeasti nostaen mahdollisesti esiin jännitteitä, jotka eivät aikaisemmin olleet välttämättä niin näkyviä. On tärkeää myös muistaa, että sosiaalinen maailmamme ei ole niin yksiselitteinen, kuin haluaisimme sen erilaisten tarinalinjojen valossa olevan. Väliin mahtuu paljon muuta. Tekemällä jännitteitä tuottavia tekijöitä näkyviksi voimme tehdä toimintaamme ymmärrettävämmäksi ja kenties ymmärtää myös toisiamme paremmin. Itse kullekin jää pohdittavaksi se, millaisia tarinalinjoja haluaa vahvistaa ja millaisia kenties murtaa.

Loppukaneettina todettakoon, että ”saa ottaa” -lappu on kadonnut asuintaloni rappukäytävästä.

Lähde

Van Langenhove L (2017) Varieties of Moral Orders and the Dual Structure of Society: A Perspective from Positioning Theory. Front. Sociol. 2:9. doi: 10.3389/fsoc.2017.00009

Harjoittelijana Sua varten somessa -hankkeessa

Kirjoittanut: Nea Vainio, Sosiaalipsykologian maisterivaiheen opiskelija

Aloitin 2,5 kuukautta kestävän harjoittelun Sua varten somessa -hankkeessa lokakuussa. Sua varten somessa on maaliskuussa 2020 käynnistynyt kehittämishanke. Hankkeessa tehdään pioneerityötä nuorisotyön alalla ja kehitetään uudenlaista jalkautuvan ja etsivän sometyön mallia. Sua varten somessa tarjoaa 8–21-vuotiaille nuorille tukea ja tietoa häirintään nuorten suosimilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Instagramissa, Tiktokissa ja Snapchatissa. Sua varten somessa on ensimmäisiä sellaisia digitaalisen nuorisotyön toimijoita, joka tuo auttamistyön suoraan niille sosiaalisen median alustoille, joita nuoret eniten suosivat. Toiminnan tavoitteena on ennaltaehkäistä ja puuttua somessa tapahtuvaan seksuaaliseen häirintään, ahdisteluun ja väkivaltaan. Hankkeen taustaorganisaatiot ovat Loisto setlementti, Kuopion Setlementti Puijola ja Nicehearts ry, joista jälkimmäinen oli työnantajani.

Sosiaalipsykologina Sua varten somessa -työssä

Harjoittelussani tulin osaksi neljän hengen moniammatillista ja -tieteistä tiimiä. Työtehtäväni valikoituivat oman osaamiseni, kiinnostukseni ja asiantuntijuuteni mukaan. Laajempiin työtehtäviini kuului vaativan verkkovälitteisen asiakastyön tekeminen ja ryhmämuotoisen tuen kartoittaminen ja suunnittelu, joista kerron tarkemmin lisää myöhemmin. Muihin tehtäviini kuului muun muassa koulutuksiin ja seminaareihin osallistuminen, tämän blogitekstin kirjoittaminen, sekä tietopaketin koostaminen kiusaamista ja seksuaalista rikollista käyttäytymistä selittävistä tekijöistä. Lisäksi kirjoitin kattavan ja jäsennellyn osuuden hankkeen perehdytysmateriaaliin niistä rikoslain pykälistä, joiden tunteminen on olennaista hankkeessa. Osallistuin myös viestintään suunnittelemalla Instagram-postauksia ja -tarinoita, sekä julkaisemalla muutaman Tiktok-videon.

Sua varten somessa tarjoaa nuorille yksilöllistä keskustelutukea Instagramissa, Tiktokissa ja Snapchatissa joka arkipäivä iltaan saakka. Harjoitteluni aikana keskustelin nuorten kanssa monista häirintään liittyvistä teemoista. Yksi yleisimmistä aiheista, joista nuoret tulivat laittamaan viestiä, oli somessa tapahtuva kiusaaminen. Kiusaaminen ilmeni usein ilkeinä ja uhkailevina kommentteina tai viesteinä. Toinen esille noussut ilmiö oli alastonkuvien vastaanottaminen, pyytäminen ja niillä kiristäminen. Jos nuori, jolta kuvia on pyydetty tai joka on niitä vastaanottanut, on alle 16-vuotias, vakituinen työntekijä tekee usein rikosilmoituksen. En tehnyt harjoittelun aikana itse rikosilmoituksia, mutta keskustelin tällaista seksuaalista häirintää kokeneiden nuorten kanssa esimerkiksi siitä, missä nuorta on lähestytty ja miltä tilanne on nuoresta tuntunut. Keskustelin nuorten kanssa myös muista aiheista, kuten koulukiusaamisesta, ahdistuksesta ja kaverisuhteista.

Asiakastyöhön kuului myös jalkautuvan työn tekeminen sosiaalisessa mediassa. Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa kohderyhmään kuuluvien nuorten etsintää ja seuraamista, nuorten tuottaman sisällön tykkäämistä ja kommentointia, sekä näkyvään häirintään ja kiusaamiseen puuttumista. Erityisesti Tiktokissa näyttää vallitsevan ikävä kiusaamista hyväksyvä kulttuuri, jota Sua varten somessa pyrkii purkamaan aktiivisella ja näkyvällä häirintään puuttumisella, sekä ylläpitämällä omissa sisällöissään turvallisempaa tilaa.

Kielellä ja sanavalinnoilla on huomattavaa merkitystä niin nuorten kanssa käydyissä keskusteluissa, jalkautuvassa työssä kuin viestinnällisten sisältöjen luomisessa. Nuoret tulivat keskustelemaan heille herkistä, haastavista ja jopa traumaattisista kokemuksista. Tämä vaatii sensitiivistä, lempeää ja empaattista työotetta. Verkkovälitteisen vuorovaikutuksen vuoksi emojeilla oli keskeinen rooli empatian ja lempeyden luomisessa viestiin. Työ vaati myös omien tausta-ajatusten ja -oletusten reflektointia sen vuoksi, etten vahingossakaan uusinna uhria syyllistävää puhetta omassa vuorovaikutuksessani nuorten kanssa.

Toinen laajemmista työtehtävistäni oli ryhmämuotoisen tuen tarpeen kartoittaminen ja suunnitteleminen. Erittelin, millaisia verkkovälitteisiä vertaistukiryhmiä on tarjolla (some)kiusaamista ja seksuaaliväkivaltaa kokeneille nuorille ja nuorille aikuisille, sekä millaisia alustavaihtoehtoja tällaisen tuen tarjoamiseen on. Tein myös tiedonhakua liittyen ryhmän muodostumiseen, ryhmäprosesseihin, sosiaalisen ja vertaistuellisen ryhmän etuihin, sekä sosiaalisen tuen tärkeydestä seksuaalista väkivaltaa kokeneiden näkökulmasta. Olin myös suunnittelemassa ja pitämässä ryhmäkertaa erään järjestön nuorten vertaistukiryhmälle harjoitteluohjaajani kanssa somekiusaamisen ja alastonkuviin liittyvistä teemoista.

Opiskelijana ja oppijana työyhteisössä

Opin harjoittelun aikana paljon itsestäni ja omista taidoistani. Laajat, monipuoliset ja soveltuvat työtehtävät mahdollistivat oman ammatti-identiteettini vahvistumisen. Pääsin myös konkreettisesti hyödyntämään opinnoissani oppimiani asioita esimerkiksi ryhmäprosesseista ja kriisiauttamisesta. Sain myös arvokkaita kokemuksia moniammatillisesta tiimityöskentelystä rennossa ilmapiirissä. Harjoitteluni oli kokemuksena kaikin puolin antoisa, opettavainen ja mielenkiintoinen. Harjoitteluni myötä minulle tarjottiin myös tuntityötä, jonka aloitan tammikuussa 2021.

Jos Sua varten somessa -toiminta tai korkeakouluharjoittelumahdollisuudet kiinnostavat, tiimiläisten yhteystiedot löytyvät osoitteesta suavartensomessa.fi. Löydät Sua varten somessa Instagramista ja Tiktokista @suavarten_official.

Ihmisten havainnoiminen ja kategorisoiminen – yksi matkakertomus

Kirjoittanut Jari Martikainen

Menneinä vuosina tähän aikaan joulukuussa olemme kumppanini kanssa olleet jo kovan matkakuumeen vallassa: edessä on ollut jo perinteeksi muodostunut vuodenvaihteen matka Chennain Marghazi-festivaalille, Intian kaakkoisrannikolle. Joulukuun alussa viimeistään on ahkerasti surffailtu festivaalijärjestäjien nettisivuilla ja tehty ”lukujärjestystä” niistä musiikki- ja tanssiesityksistä, joita haluamme matkamme aikana nähdä, kuulla ja kokea. On iloittu tulevasta auringosta ja kulttuurinvaihdoksesta. Vaan nyt ei tehdä niin. On korona. Ollaan kotona. Silti matkakuume ei ole kadonnut. Onneksi on valokuvat, cd-levyt ja matkoilta tuodut shivat ja ganeshat matkakuumeen hoitoon. Ja kun lisäksi on ihanat muistot, joihin voi palata, niin kyllä tässä pärjää. Matkakuvia selatessani mieleeni muistui eräs tapaaminen parin vuoden takaiselta Chennain matkalta. Kerron sen tässä.

Vieraat kulttuurit, erilaiset elämäntavat ja monenlaiset ihmiset ovat minulle ja kumppanilleni elämän suurta rikkautta – ja olemme pohjattoman kiinnostuneita niistä ja heistä. Matkustaessamme vieraissa kulttuureissa paikallisten ihmisten havainnointi ja heidän keskuudessaan tallustelu ovat suurinta nautintoamme. Välillä harrastamme sitä hienovaraisesti pälyillen ja välillä katuterassin parhaalta paikalta avoimesti tuijottaen. Mikä nyt sattuu kulloinkin olemaan rohkeutemme tila. Toisinaan taas kierrämme katuja kameran kanssa ja tarkastelemme ihmisiä katuvilinässä linssin läpi. Joskus istuudumme katukiveyksille tai sen tapaisille työssyille odotellen paikallisten yhteydenottoa. Ja yleensä ihmiset tulevat keskustelemaan ja ihmettelemään meitä: mitä olemme, mitä teemme, miksi olemme siellä missä olemme. Ja sehän on aivan mahtavaa.

Kaikilla edellä mainituilla tavoilla toteutettuna ihmisten havainnointi on mitä opettavaisin tapa tutustua vieraaseen kulttuuriin ja toisenlaisiin elämäntapoihin. Välillä huomiomme naulitsee ihmisten vaatetus, välillä ilmeet ja eleet, välillä heidän tapansa liikkua. Vaikka olemmekin tarkkailijoita, tuollaisissa tilanteissa tunnemme usein, että oman olemisemme rajat liudentuvat ja sulaudumme osaksi matkapaikan elämää: ihmisiä ja heidän kiehtovaa arkeaan. Sanomattakin on selvää, että tämä on vain meidän kokemuksemme. Kuitenkin koemme, että havainnoimiemme ihmisten kautta havainnoimme myös itseämme: millaisia olemme, mitä havainnoimme, mitä arvostamme, millaisia kulttuurimme ovat. Siksi toisten tarkkailu on myös itsen tarkkailua. Pitemmittä jaaritteluitta siirryn seuraavaksi itse keissiin.

Eräällä Chennain matkallamme kiinnitimme kumppanini kanssa huomiota yhteen varsin tavanomaisesti pukeutuneeseen miespuoliseen seurueeseen hotellin uima-altaalla. Neljä tai viisi suoriin ruskeisiin housuihin ja rusehtavanharmaisiin pikeepaitoihin pukeutunutta nuorehkoa miestä toivat altaalle vanhan miehen pyörätuolissa joka päivä lomamme ajan. Vanhus oli puettu hotellin froteiseen aamutakkiin ja uimahousuihin. Hänen kaljunsa oli jo pitkälle edennyt. Arvatenkin aikaisemmin niin tuuheasta mustasta tukasta jäljellä oli vain muutama valkoinen haiven. Miehet riisuivat aamutakin vanhuksen yltä ja nostivat hänet aurinkotuoliin. Mies ei pystynyt itse liikkumaan ollenkaan. Silmiimme näytti siltä, että hän oli halvaantunut. Nuoremmat miehet pitivät vanhuksesta hyvää huolta; noudettiin coca-colaa, jota vanhus joi pillillä; tilattiin välipalaa, jota annosteltiin vanhukselle cocktail-tikulla; nostettiin päivävarjoa tukalan auringon suojaksi. Parin tunnin kuluttua nuorukaiset pukivat vanhuksen päälle aamutakin ja veivät hänet pois allasalueelta. Tämä toistui joka päivä niiden kahden viikon ajan, jotka itse olimme hotellissa. Ei sillä, että olisi mitenkään seurattu … heitä tai muitakaan.

Vanha mies oli halvaantunut. Ilmiselvästi. Sitä ei tarvinnut aprikoida. Altaan toiselta reunalta tarkasteluna vaikutti siltä, että hän pystyi puhumaan. Ajattelimme, että mies oli suvun vanha päämies, josta suvun nuorempi polvi pitää hyvää huolta. Herkkänä ihmisenä taisin tirauttaa useammankin kyyneleen, kun ajattelin hellää huolenpitoa ja Intian tiivistä perheyhteisöä, jossa vanhuksista välitetään. Taisivat mieleen tulla myös muistot omasta ukistani ja lehdissä olleet kirjoitukset suomalaisen vanhustenhoidon laiminlyönneistä. Kumppanini tarkasteli seuruetta suhteessa siihen, miten hänen halvaantunutta isäänsä hoidettiin suomalaisessa terveyskeskuksessa sekä siihen, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut niiden 12 vuoden aikana, jotka hän oli elänyt Intiassa. Kaikkien kokemuksellisten mittareidemme valossa omaiset pitivät vanhuksesta huolta erinomaisesti.

Vaikka hotellimme ei ollut luksusta, ihmettelimme sitä, miten tavallisilla intialaisilla – ja varsinkin tuonkin kokoisella seurueella (5-6 miestä) – on varaa asua viikkokaupalla hyvätasoisessa hotellissa. Olimme mielestämme hyvin perillä tavallisten intialaisten palkkatasosta ja ajattelimme hotellin kustantamisen saattohoidettavalle olevan seurueelle erityisen haastavaa. Intiassa asumiensa vuosien perusteella kumppanini nimittäin ajatteli, että nyt on varmaan kerätty suvulta rahaa, jotta voidaan tarjota sairaalle vanhukselle joko tarpeellista vaihtelua arjesta – tai sitten oltiin valmistautumassa viimeiselle matkalle. Ajattelin sitä, miten me Suomessa pidämme huolta vanhuksista ja häpesin omaa mukavuudenhaluani. Pitäisikö itsekin viedä vaivihkaa lantti tai pari – jopa seteli – vanhusta hoitaville sukulaispojille? Vai olisiko se loukkaavaa?

Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutuksessa tapahtuvasta merkityksenannosta kiinnostuneena tieteenalana sosiaalipsykologialla on pitkät perinteet ihmisten havainnoimisesta. Aina siitä ei puhuta ihmisten havainnoimisena, vaan myös sosiaalisena havainnoimisena. Karkeasti ottaen sosiaalipsykologisessa ihmisten havainnoimisessa voidaan erotta kaksi traditiota: kategoriaperusteinen havainnoiminen (top-down) ja kohdelähtöinen havainnoiminen (bottom-up). Kategorialähtöisessä suuntauksessa ajatellaan, että ihmisen tajuntaan rakentuneet skeemat määrittävät sitä, miten ihminen havaitsee toisen ihmisen. Kategorialähtöisiä lähestymistapoja rikastuttamaan ja haastamaan syntyi 1980- ja 1990-luvulla havaitsemisen duaalimalleja, joiden mukaan kategorioiden lisäksi havainnoitavien ihmisten visuaaliset piirteet ja havaitsemistilanne vaikuttavat merkityksen muodostamiseen. Duaalimallin mukaan havaitseminen on prosessi, jossa havaitsijan kulttuurissa opitut kategoriat ja havaittavan kohteen visuaaliset ominaisuudet vaikuttavat havaintoon ja siinä tapahtuvaan merkityksenmuodostamiseen. Oma tapauksemme käynee esimerkkinä duaalimallista, vaikka kategoriaperustainen havaitseminen näytti välillä ottavat ylivallan.

Palataanpa vielä lopuksi kohtaamiseen intialaisen hotellin altaalla. Katsoimme pari viikkoa melankolian valtaamina suvun patriarkan saattohoitoa ja siihen uskoutuneiden nuorten sukulaismiesten sitoutunutta huolenpitoa. Olisin ehkä mieluusti jäänyt oman tulkintakehikkoni varaan, ellei puheliaamman puoleinen kumppanini olisi päättänyt ottaa asiasta selkoa.

Sen täytyi olla jo lomamme viimeisiä iltoja, kun päätin itse vetäytyä sundownerille, mutta kumppanini halusi mennä osoittamaan suruvalittelunsa vanhan herran suvulle, joka oli jälleen kokoontunut altaalle. Tovi siinä intialais-suomalaisessa tapaamisessa kului – enemmän kuin olin odottanut – mutta vihdoin altaan toisesta päästä askelsi luokseni varsin riemastunut kumppani. Ennen auringon solahtamista horisonttiin hän ehti kertoa, että halvaantunut vanhus oli merkittävän ja menestyvän intialaisen yrityksen CEO – ja nuoret sukulaiset hänen avaintyöntekijöitään. Valkohapsi oli yhä tiukasti yrityksen ohjaksissa. Hän nyt vain halusi ladata akkujaan ennen seuraavien yritysneuvotteluiden käynnistämistä.

Maaseudun sosiaalinen representaatio

Kirjoittanut Helena Rovamo

 

Maaseutu on kaikille tavalla tai toisella tuttu paikka. Ensinnäkin se tarjoaa kodin joka kolmannelle suomalaiselle sekä vapaa-ajanviettopaikan yli miljoonalle mökkeilijälle (Sireni ym. 2017, 27 & 35-36). Maaseutu esiintyy lukuisissa eri konteksteissa mediassa ja populaarikulttuurissa (Bell 2006) sekä osana laaja-alaista julkista keskustelua (Alasuutari & Alasuutari 2011). Lisäksi maaseudulla ja sen tulevaisuudella on keskeinen rooli suomalaisessa politiikassa (kts. esim. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä YTR 2014). Ei siis liene liioiteltua todeta, että jokaisella suomalaisella on jonkinlainen mielikuva maaseudusta, oli se sitten kyyninen, romantisoitu, ennakkoluuloinen tai ihan vaan neutraali.

Mutta millaiset mielikuvat maaseudusta ja sen asukkaista vallitsevat ihmisten mielissä? Entä miten nämä yhteiskunnassa toistetut kuvaukset voivat vaikuttaa ihmisten arvotuksiin, esimerkiksi pohdittaessa maaseutua tulevaisuuden asuinalueena? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia pro gradu -tutkielmassani Maaseudun sosiaalinen representaatio: maaseudun arki, elämä ja asukkaat nuorten kokemusmaailmassa. Mielenkiintoni aihetta kohtaan lähti piirtymään kiinnostuksesta tutkielmani taustateoriaa, eli sosiaalisten representaatioiden teoriaperinnettä kohtaan. Tarkempi tutkimusaihe putkahti mieleeni osana jotain tuiki tavallista arkista keskustelua, jossa joku totesi ”mä oon maalta”: fraasi, jonka olen kuullut elämässäni useita kertoja ja toistanut itsekin lukemattomia, itsensä määrittäminen maaseudulta lähtöiseksi. Tällä kertaa – varmaan koska etsin tuolloin kuumeisesti aihetta graduani varten – lause jäi kalvamaan mieltäni. Mitä tuo yksinkertainen lause itseasiassa kertoo puhujastaan, tai tarkemmin, mitä sillä pyritään viestimään kuulijalle? Harvemmin kuulee kenenkään kuvaavan itseään ”mä oon kaupungista”, vaan näissä tilanteissa kyseinen kaupunki nimetään, kuten ”olen Kuopiosta”.  Entä missä tarkalleen ottaen sijaitsee tuo yleistetty maaseutu, millaisia alueita siihen sisällytetään ja mitä taas jätetään sen ulkopuolelle? Näistä kysymyksistä muotoutui sittemmin seuralaiseni reiluksi vuodeksi.

Laadullisessa tutkimuksessa maaseutua ei määritetä ainoastaan alueellisesti, vaan myös sosiaalisena rakennelmana, joka syntyy ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa (Hyyryläinen & Ryynänen 2018, 26). Myös julkinen keskustelu ja kulttuurin tuotteet, kuten sanoma- ja aikakauslehdet, muovaavat maaseutumielikuvia (Alasuutari & Alasuutari 2011). Rosenqvistin (2004) mukaan maaseudusta vallitseekin samanaikaisesti erilaisia ja osin ristiriitaisiakin diskursseja, jotka vaihtelevat eri konteksteissa ja eri väestöryhmissä. Maaseutu saa siis erilaisia määritelmiä riippuen siitä kuka puhuu: kuuluisa Pihtiputaan mummo saattaisi kuvata maaseutua hyvinkin eri tavoin, kuin Kalliossa asuva nuori opiskelija. Määritelmällisesti yhteinen tekijä löytyy kuitenkin usein sieltä, mitä maaseutu ei ole: Hyyryläinen & Ryynänen (2018) toteavat suomalaista maaseututukimusta tarkastelevassa artikkelissaan, että tyypillisesti maaseutua luonnehditaan vastinparinsa, eli kaupungin, kautta.

Tutkielmani aineisto muodostui kolmesta keväällä 2019 Rantasalmella ja Kuopiossa järjestetystä ryhmäkeskustelusta sekä niiden yhteydessä kerätyistä sana-assosiaatiotehtävistä. Tutkielmassani yhdistin näiden kahden menetelmän tuottamaa aineistoa luodakseni kokonaisvaltaista ymmärrystä maaseudun sosiaalisesta representaatiosta. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin ensisijaisesti keskusteluryhmissä tuotettuun aineistoon ja sen tarjoamiin keskeisimpiin tuloksiin. Ryhmäkeskustelut vaihtelivat kestoltaan 28 ja 35 minuutin välillä ja sisälsivät erilaisia teemoja, kuten maaseudun alueellinen määrittely, osallistujien suhde maaseutuun sekä maaseudun asukkaisiin liitetyt mielikuvat. Keskusteluissa käsitellyt aihealueet pohjaavat pitkälti Sitran vuoden 2011 Maaseutubarometrin (Aho & Rahkonen 2013) kyselyyn.

Keskusteluryhmät muodostuivat lukioikäisistä nuorista. Tämä edistää tutkielmani ajankohtaisuutta, sillä muuttoliike maaseudulta kaupunkiin on erityisen voimakasta nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa (Koste ym. 2018, 13). Samaan aikaan poliittisena tahtotilana on pitää koko Suomi asuttuna (Pilke 2019). Muuttoliikkeen ja asumispoliittisten tavoitteiden ristiriita muodostavat tarpeen nuorten maaseutumielikuvien tutkimukselle. Yksi tutkielmani keskeisimmistä tavoitteista olikin tunnistaa nuorten maaseutuun liittämiä mielleyhtymiä joko tämänhetkisenä tai potentiaalisena tulevaisuudenympäristönä.

Tutkielmaani ohjaavana taustateoriana toimi sosiaalisten representaatioiden teoria sekä teoriaperinteen dialoginen suuntaus. Sosiaalisten representaatioiden teoria on alkujaan Serge Moscovicin kehittämä teoriasuuntaus, joka painottaa tiedon rakentumisen sosiaalista luonnetta (Moscovici 2001). Moscovicin (2001) mukaan representaatiot syntyvät ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa näiden kommunikoidessa tietystä kohteesta, kuten maaseudusta. Representaatiot ovat luonteeltaan dynaamisia ja jatkuvan muutoksen alaisia, saaden erilaisia merkityksiä eri ajoissa ja paikoissa (Moscovici 2000, 76). Tämä selittää, miksi eri ympäristöissä asuvien ja eri elämäntilanteita elävien ihmisten maaseutumielikuvat saattavat erota toisistaan. Sosiaalisten representaatioiden nähdään mahdollistavan ihmisten välisen kanssakäymisen, sillä representaatiot sisältävät tietoa objektiin liitetyistä merkityssisällöistä ja arvoista (Lage 2014, 54). Sosiaalinen ympäristö ei kuitenkaan suoraan määritä representaation sisältöä, vaan yksilöiden omat ajatukset, kokemushistoria ja arvomaailma vaikuttavat siihen, miten kukin representaatioita määrittää (Sakki 2010, 39-40). Näin ollen ei tulisi myöskään tehdä oletuksia, että tiettyyn sosiaaliseen ryhmään kuuluvat määrittäisivät vaikkapa maaseutua keskenään samalla tavalla.

Moscovicin (2000) mukaan sosiaalisten representaatioiden ensisijainen tehtävä on muuttaa entuudestaan tuntemattomia asioita tunnetuiksi ankkurointi- ja objektivointiprosessien sekä naturalisoitumisen kautta. Yksinkertaistettuna uutta käsitettä pyritään ensin selittämään jo olemassa olevan tiedon valossa, eli se ankkuroidaan osaksi vanhaa merkitysjärjestelmää (emt., 42-43). Objektivoinnissa uusi käsite tiivistetään figuratiiviseen muotoon, mielikuvaksi, joka representoi käsitteen symbolin tai metaforan kautta (Sakki & Menard 2014, 75). Kun sosiaalinen representaatio on juurtunut osaksi sosiaalista todellisuutta eikä ole enää ihmisille vieras, on se naturalisoitunut. Kuitenkin on hyvä muistaa, etteivät naturalisoituneetkaan representaatiot ole muuttumattomia, vaan myös ne ovat alttiita muutoksille eri ajoissa ja paikoissa (emt., 77-78). Omassa tutkielmassani näen maaseudun naturalisoituneena sosiaalisena representaationa, jota käytetään keinona maailman ymmärtämiseen sekä erilaisten luokitusten tekemiseen.

Pyrkiessään tarkentamaan sosiaalisten representaatioiden teorian näkemystä kommunikaation ja kognition yhteydestä Moscovici kehitti 1990-luvun alkupuolella kantateemojen (themata) käsitteen (Sakki 2010, 58, 61). Kantateemat kuvaavat representaation keskeisimpiä ominaisuuksia, joiden pohjalta representaatioita muodostetaan (Moscovici & Vignaux 2000, 179). Niitä pidetään usein itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomina, jolloin niillä on sosiaalisissa ryhmissä huomattavaa normatiivista valtaa (Moscovici 2001, 31). Kantateemat ilmenevät käsitteissä sekä erilaisissa puheen muodoissa, kuten metaforissa, esimerkeissä ja sanonnoissa, mitkä puolestaan vaikuttavat paitsi ihmisten kuvaan maailmasta, myös toimintaan osana sitä (Moscovici & Vignaux 2000, 176-183).

Ymmärtääkseni paremmin maaseudun sosiaalista representaatiota halusin tunnistaa aineistostani ryhmäkeskusteluissa ilmeneviä kantateemoja, eli erilaisia kielellisiä piirteitä, joilla maaseutua määritetään toisille osallistujille sekä itselle. Törrösen (2010a, 277-284) mukaan vuorovaikutustilanteet ilmentävät myös ”tässä ja nyt” tilanteen ulkopuolisia prosesseja, paljastaen keinoja, joilla representaatiot ylläpitävät, täsmentävät ja muuntavat kulttuurissa vallitsevia diskursseja ja käytäntöjä. Näin ollen lähdin liikkeelle ajatuksesta, että keskusteluissa ilmenevät piirteet paljastavat jotakin myös laajemmasta maaseutukuvasta, joka vallitsee suomalaisessa yhteiskunnassa (Moscovici & Vignaux 2000, 179). Kantateemojen tunnistamiseen käytin luokittelujen analyysia, jossa pyritään tunnistamaan keskusteluissa esiintyviä erontekoja ”meihin” ja ”muihin” (kts. Törrönen & Maunu 2004). Käytännössä erotin keskusteluaineistosta kohdat, joissa osallistujat vertailivat kaupunkia ja maaseutua toisiinsa, jonka jälkeen tunnistin piirteitä, joiden pohjalta erottelua tehtiin.

Sosiaalisten representaatioiden dialogista suuntausta kehittänyt Ivana Marková (2003) näkee, että representaatiot ja kommunikaatio muodostavat yhteen kietoutuneen suhteen, jossa toista ei ole ilman toista: representaatiot mahdollistavat sosiaalisen kanssakäymisen, mutta toisaalta niiden syntyminen edellyttää vuorovaikutusta. Dialogisessa suuntauksessa kiinnitetäänkin huomiota ennen kaikkea yksilön ja toisen väliseen vuorovaikutukseen yksilön ajattelun tai käyttäytymisen tarkastelun sijaan (Marková 2003, 152). Oman tutkielmani kannalta keskeisimmät dialogisen suuntauksen tarjoamat näkökulmat painottavat yksilön sisäistä dialogia sekä yksilöiden heterogeenisyyttä suhteessa toisiinsa. Sisäisellä dialogilla viitataan yksilöiden sosiaalisen identiteetin moniulotteisuuteen, jossa eri identiteetin osat voivat käsittää objektia eri tavoin, jopa ristiriitaisesti (Marková, Linell, Grossen & Orvig 2007, 49). Keskustelujen analyysissa tarkastelin, miten osallistujat asemoivat itseään suhteessa erilaisiin näkemyksiin maaseudusta hyödyntämällä Törrösen (2000 & 2010b) subjektiasemien analyysia. Yhdistämällä edellä mainitsemani keskustelujen sisältöä tarkastelevan luokittelujen analyysin vastaajien subjektiasemien analyysiin pystyin tunnistamaan paitsi nuorten määritelmää maaseudusta, myös heidän suhtautumistaan siihen. Maaseudusta käydystä keskustelusta on havaittavissa erilaisia maaseutudiskursseja, jotka ovat myös ristiriitaisia keskenään.

Saamieni tulosten mukaan arki maaseudulla näyttäytyy nuorten kokemusmaailmassa toisaalta yhteisöllisenä mutta samanaikaisesti eristäytyneenä. Yhteisöllisyyden käsitys heijastaa näkemykseni mukaan Alasuutarien (2011) havaintoa maaseudun epämoderniudesta, ikään kuin modernisaation mukanaan tuoma perinteisten yhteisöjen merkityksen murentuminen ei vaikuttaisi samoin maaseutualueisiin kuin kaupunkiin. Samanaikaisesti maaseudulla elävät nuoret kertoivat kuitenkin yksinäisyyden ja toimettomuuden kokemuksista. Maaseutu heijastaa mennyttä aikaa myös nuorten omissa elämänkuluissa: menneisyys, eli lapsuus ja mahdollisesti suvun historia on eletty maaseudulla, mutta tulevaisuuden elämä sijoitetaan kaupunkiin. Kaupunkiin muuttaminen vaikuttaakin olevan yhteiskunnallisesti ja normatiivisesti kyseenalaistamaton siirtymä osana nuorten aikuistumista (kts. myös Tuuva-Hongisto, Pöysä & Armila 2016). Kokemuksissaan nuoret kuvaavat maaseudun tulevaisuuden toivottomuutta, kuten läpi elämän tyhjenneitä kyläteitä ja vanhenevaa väestöä. Maaseudun arkeen liitettiin kuitenkin myös positiivisia mielikuvia: maaseudulla elämän nähtiin olevan turvallisempaa ja kiireettömämpää kuin kaupungissa. Lisäksi luonnon läheisyys ja puhtaus lisäävät maaseudun viihtyisyyttä nuorten mielikuvissa.

Maaseudun asukkaisiin liittyvistä eronteoista havaitsin, että kaupunkilaisten ja maalaisten välille luotiin eroja ennen kaikkea työn kautta. Maaseudulla työn nähdään olevan enemmän käsillä tehtävää, kun taas kaupunkilaisten työ koostuu ennen kaikkea tietotyöstä. Lisäksi maaseudun asukkaisiin liitettiin konservatiivisempia arvoja kuin kaupunkilaisiin. Nämä eronteot tosin ilmaistiin pääsääntöisesti hienovaraisesti, mikä voi ilmentää sitä, ettei vastakkainasettelua konservatiivisten maalaisten ja liberaalien kaupunkilaisten välillä mielellään tehdä, ainakaan julkisesti.

Tutkielmani tuloksista voidaan havaita, että huolimatta lukuisista maaseudun positiivisista mielikuvista on kaupungilla toistenlaista, nuoreen ikävaiheeseen vetoavaa voimaa. Runsaampi tapahtumatarjonta, tekemisen mahdollisuudet sekä kavereiden näkemisen helppous nousivat ennen kaikkea kaupungin vahvuuksiksi suhteessa maaseutuun. Kaupungin vetovoimaa lisää myös maalta pois muuton normatiivisuus suomalaisessa yhteiskunnassa, jota erityisesti korkeakoulujen ja työpaikkojen keskittyminen väistämättä edistää. Maaseudulla asumista ei kuitenkaan haluttu sulkea lopullisesti elämän ulkopuolelle: useat keskusteluihin osallistuneista näki maaseudulla asumisen mahdollisuutena myöhemmässä elämässään, mikäli työllistyminen sen mahdollistaa.

Koronan mukanaan tuoma etätöiden ja -opiskelun yleistyminen voisikin olla maaseutukunnille tuhannen taalan paikka, jolla houkuttaa uusia asukkaita muuttamaan maaseudulle. Kuitenkin, kuten Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma (2014) huomauttaa, ei asuminen ole pelkästään työtä, vaan myös palveluita, osallisuutta ja toimivaa infrastruktuuria. Vaikka digitalisaatio ja etätyöskentely yleistyisivät, eivät ne yksinään riitä asuinalueen houkuttelevuuden edistämiseen, vaan tähän tarvitaan lisäksi positiivista maaseutuviestintää, palvelujen yleistymistä, toimivia tietoliikenneyhteyksiä sekä asukkaiden kuulemista esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen keinoin.

 

Pro gradu -tutkielma on löydettävissä kokonaisuudessaan osoitteesta: https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20201260/urn_nbn_fi_uef-20201260.pdf

 

Lähteet:

Aho & Rahkonen 2013. Maaseutubarometri 2013: kansalaiset [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (25.7.2018). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD2927.

Alasuutari, Pertti & Eero Alasuutari. 2011. Maaseudun merkitykset suomalaisessa julkisessa keskustelussa: diskurssianalyyttinen tarkastelu. Helsinki: Suomen itsenäisyyden juhlarahasto. Sitran selvityksiä 50.

Bell, David. 2006. ”Variations on the rural idyll”. Teoksessa The handbook of the rural studies, toim. Paul Cloke, Terry Marsden & Patrick Mooney. Lontoo: SAGE Publications, 149–160.

Hyyryläinen, Torsti & Toni Ryynänen. 2018. ”Maaseutukuvat- ja mielikuvat maaseudun kehittämisessä”. Maaseudun uusi aika 26:2–3, 24–38.

Koste, Otto-Wille, Aleksi Neuvonen & Kaisa Schmidt-Thomé. 2018. Kaupungistumisen käännekohdat: skenaarioita Suomen kaupungistumisen tulevaisuudesta 2039. Helsinki: Demos Helsinki.

Lage, Elisabeth. 2014. ”Sosiaalisten representaatioiden perusdynamiikka”. Teoksessa: Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus, toim. Liisa Myyry, Salla Ahola, Marja Ahokas & Inari Sakki. Helsinki: Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja. Sosiaalipsykologia 18, 53–67.

Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä YTR. 2014. Mahdollisuuksien maaseutu: maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2014–2020. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen 9.

Marková, Ivana. 2003. Dialogicality and social representations: the dynamics of mind. Cambridge: Cambridge University Press.

Marková, Ivana, Per Linell, Michlèle Grossen & Anne Salazar Orvig. 2007. Dialogue in focus groups: exploring socially shared knowledge. Lontoo: Equinox Publishing Ltd.

Moscovici, Serge. 2000. ”The phenomenon of social representations”. Teoksessa Social representations: explorations in social psychology, toim. Gerard Duveen. Cambridge: Polity Press, 18–77.

Moscovici, Serge. 2001. ”Why a theory of social representations?”. Teoksessa: Representations of the social, toim. Kay Deaux & Gina Philogène. Oxford: Blackwell Publishers, 8–35.

Moscovici, Serge & Georges Vignaux. 2000. ”The consept of themata”. Teoksessa Social representations: explorations in social psychology, toim. Gerard Duveen. Cambridge: Polity Press, 156–183

Pilke, Antti. 2019. Ylen kysely: kansanedustajat pitäisivät koko Suomen asuttuna, osa pitää taistelua turhana – ”jaloa, mutta mahdotonta”. Yle.https://yle.fi/uutiset/3-11008168 (Luettu 11.9.2020.)

Rosenqvist, Olli. 2004. Maaseudun asemoituminen myöhäismodernissa yhteiskunnassa. Vaasa: Vaasan yliopisto, Aluetiede 129.

Sakki, Inari. 2010. A success story of a failure? Representing the European integration in the curricula and textbooks of five countries. Helsinki: Helsingin yliopisto, Sosiaalipsykologia 25.

Sakki, Inari & Rusten Menard. 2014. ”Ankkurointi, naturalisointi ja muutos sosiaalisten representaatioiden tutkimuksessa”. Teoksessa Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus, toim. Liisa Myyry, Salla Ahola, Marja Ahokas & Inari Sakki. Helsinki: Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja. Sosiaalipsykologia 18, 68–91.

Sireni, Maarit, Maija Halonen, Olga Hannonen, Timo Hirvonen, Arja Jolkkonen, Petri Kahila, Mari Kattilakoski, Hanna-Mari Kuhmonen, Arja Kurvinen, Virpi Lemponen, Simo Rautiainen, Pasi Saukkonen & Christell Åström. 2017. Maaseutukatsaus 2017. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 7/2017.

Tuuva-Hongisto, Sari, Ville Pöysä & Päivi Armila. 2016. Syrjäkylien nuoret: unohdetut kuntalaiset? Keuruu: Kunnallisalan kehittämissäätiö. Tutkimusjulkaisu-sarja 99.

Törrönen, Jukka. 2000. ”Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa”. Sosiologia 37:3, 243–255.

Törrönen, Jukka. 2010a. ”Kuvaus, näkökulma, ääni: representaatioiden analyysi empiirisessä sosiaalitutkimuksessa”. Teoksessa Representaatio: tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi, toim. Tarja Knuuttila & Aki Petteri Lehtinen. Helsinki: Gaudeamus, 276–304.

Törrönen, Jukka. 2010b. ”Identiteettien ja subjektiasemien analyysi haastatteluaineistossa”. Teoksessa Haastattelun analyysi, toim. Johanna Ruusuvuori, Pirjo Nikander & Matti Hyvärinen. Helsinki: Vastapaino, 180–211.

Törrönen, Jukka & Antti Maunu. 2004. ”Ravintola, sosiaalisuus ja kulttuuriset eronteot”. Sosiologia 41:4, 322–336.

 

 

Alan ammattilaisen visuaalinen mielikuva

Kirjoittanut Elisa Muukka

Ehtisitkö hetkeksi pysähtymään ja pohtimaan, millaisena kuvittelisit tyypillisen sairaanhoitajan? Entä millaisia mielikuvia sinulla herää, esimerkiksi markkinointipäälliköstä? Saatoit äsken kuvitella henkilön tietynlaiseksi: mieheksi tai naiseksi, pukeutuvan työasuun tai arkivaatteisiin, tietyn ikäiseksi tai jotenkin muuten. Entä mistä nämä käsitykset oikein kumpuavat ja mitä merkitystä niillä on? Sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassani (http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20200633) tartuin näihin kysymyksiin ja tutkin, millaisena sosiaali- ja terveysalan sekä myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset kuvataan näiden alojen ammattijärjestöjen jäsenlehtien kuvissa. Kuvien avulla luodaan, ylläpidetään ja vahvistetaan representaatioita eli jaettuja uskomuksia, mielikuvia ja käsityksiä tavoilla, joita voi olla arjessa vaikea havaita. Jäsenlehtien kuvista välittyvä mielikuva on vastaavasti ammattijärjestöjen tuottama representaatio. Toistuessaan riittävän usein näistä mielikuvista voi tulla naturalisoituneita eli ikään kuin faktaksi rinnastettavia ja luonnollisia käsityksiä. (De Rosa & Farr 2001; Moscovici 1984; Sakki 2010.)

Arkiympäristömme täyttyy erinäisistä visuaalisista eli kuvallisista ärsykkeistä, kuten sosiaalisen median kuvista, mainoksista tai muista perinteisen median julkaisuista. Näissä kuvissa esiintyy ihmisiä, paikkoja, tilanteita, asioita ja tapahtumia. Ne eivät kuitenkaan sellaisenaan edusta todellisuutta, vaan kuva on pohjimmiltaan aina tuotos, jonka eteen on tehty erinäisiä valintoja, rajauksia sekä muotoilua. (Burr 2015.) Esimerkiksi, kuvan kuvaaja päättää asettelusta ja kuvakulmasta, kuvattavat henkilöt asettuvat kuvaan tietyllä tavalla sekä kuvan katsoja tekee tuotoksesta tulkintansa. Emme myöskään tulkitse kuvia välttämättä samalla tavalla, sillä havaintojamme ohjaavat aiemmat kokemukset, motiivit, yhteiset olettamukset sekä yhteiskunnan normit. Koska ympäristömme on hyvin visuaalisesti rikas, kuvilla on merkitystä mielikuvien rakentumisessa ja näin ollen kuvat luovat todellisuutta ympärillämme, kuten kirjoitettu kieli tai puhe. Tämän vuoksi kuvia on syytä myös tutkia. (Foss 2005; Kress & van Leeuwen 2006.)

Visuaalisuuden tutkimus on moniulotteinen prosessi, jossa kuvia tarkastellaan eri tulokulmista käsin. Kress ja van Leeuwen (2006) ovat luoneet mallin kuva-analyysille, jossa kuvia tarkastellaan kolmelta tasolta: mitä kuvissa esiintyy, miten tätä esitetään ja millaisia seurauksia tällä esitystavalla on. Näitä tasoja Pettersson ja Sakki (2020) luonnehtivat kuvan
sisällöksi, muodoksi ja funktioksi. Kuvan sisällön tavoitteena on kuvata maailmaa ympärillämme eri keinoin, kuten tapahtumien kautta tai visuaalisina esityksinä, esimerkiksi diagrammina. Kuvan muoto sen sijaan määrittää kuvan vuorovaikutuksellisuutta. Kuva voi olla otettu ylhäältä, sivusta, takaa tai alhaalta käsin tietyn etäisyyden päästä. Näillä valinnoilla määritellään se näkökulma, josta katsoja pääsee kuvaa tarkastelemaan. Tässä kuvitteellisessa vuorovaikutustilanteessa vaikuttavat kuvaaja, kuvatut henkilöt sekä kuvan katsoja. Lopuksi kuvan funktio eli tehtävä pyrkii esittämään kokonaisvaltaisen ja yhtenäisen kokonaisuuden, jolloin nämä kolme kuvan pääperiaatetta yhdessä luovat viestin yleisölleen. (Halliday 1978; Kress & van Leeuwen 2006) Tällä kuvaamallani viitekehyksellä analysoin 413 kuvaa Terveyden ja hyvinvoinnin tekijät -lehdistä (Tehy) sekä Myynti ja markkinointi -lehdistä (MMA). Aineistoni koostuu jäsenlehtien 10 numerosta, jotka on valikoitu vuosien 2018–2019 numeroita.

Toteutin tutkimukseni tekemällä kolme analyysivaihetta aineistolleni. Ensimmäisellä kierroksella kirjasin kuvista ylös kuvien henkilöihin liittyviä tietoja (sukupuoli, pukeutuminen, toiminta, katse, ilme ja ikä, jos se oli mainittu), ympäristön elementtejä (esillä olevia tavaroita, huomiota herättäviä asioita) sekä muita kuvaan liittyviä tekijöitä, kuten kuvakoon tai henkilön ammattinimikkeen, jos sellainen oli ilmoitettu. Tekijänoikeuksia kunnioittaen merkitsin kuvaajan tiedot. Toisella analyysikierroksella keskityin kuvien katsoja-kohde -suhteeseen eli kuvan tapaan esittää asioita vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta. Tällöin aineistostani rajautuivat pois ne otokset, joissa ei esiintynyt henkilöitä. Analysoin toisella kierroksella 396 kuvaa, joista kirjasin ylös katsekontaktin, sosiaalisen etäisyyden, asennoitumisen, kuvakulman sekä valta-asetelman. Kolmannella analyysikierroksella keskityin kuvien kokonaisuuteen eli siihen, millainen kokonaisuus ja viesti kuvalla on sekä mitä seurauksia tällä kokonaisvaikutelmalla on. Keskityin viimeisellä analyysikierroksella kansikuviin sekä kansikuvien henkilöitä käsitteleviin artikkeleihin (41 kuvaa), sillä kansikuvan tehtävänä on herättää lukijan mielenkiinto. Tarkastelin kuvien informaatioarvoa, huomiota herättäviä piirteitä sekä rajauksia.

Tutkimukseni perusteella Terveyden ja hyvinvoinnin tekijät -lehden sekä Myynti ja markkinointi -lehden kuvista oli tunnistettavissa tyypillinen alan ammattilainen. Terveyden ja hyvinvoinnin tekijät eli Tehy on samannimisen ammattijärjestön julkaisema lehti, jonka kuvien ammattilainen on usein neljänkymmenen tienoilla oleva nainen, joka työskentelee sairaanhoitajana tai jonain muuna hoitotyöntekijänä, kuten lähi- tai ensihoitajana. Tulos ei ole sikäli
yllättävä, sillä Tehyn tilastot (Tehy 2019) jäsenistön sukupuolijakaumasta viittaavat naisten huomattavasti suurempaan enemmistöön sekä ammattiryhmänä sairaanhoitajat ovat suurin. Jäin kuitenkin pohtimaan, olisiko tätä enemmistön mielikuvaa syytä laajentaa tuomalla esiin enemmän otoksia, esimerkiksi miehistä, alan opiskelijoista, muista terveyden ja hyvinvoinnin asiantuntijoista tai eri etnisen ryhmän edustajista?

Hoiva-alan työasuista huolimatta tehyläinen esiintyy kuvissa useammin arkivaatteissa kuin työvaatteet päällä. Kuitenkin miehet esiintyvät työvaatteissa naisia useammin, vaikkakin harvemmin kuin arkivaatteissaan. Selitys voi olla sattumanvarainen tai miehiä on voitu haluta tuoda esille työvaatteet päällä, jotta miesten ammatti-identiteetti voisi vahvistua tällä naisvaltaisella alalla. Vähemmistöryhmiä esiin tuomalla hoiva-alan mielikuva voisi laajentua ja vaikuttaa siten myös, esimerkiksi laajemmin työnsaamiseen tai alalle hakeutumiseen. Esimerkiksi etnisyyden on todettu vaikuttavan henkilön työnsaantimahdollisuuksiin, minkä vuoksi on tärkeää vahvistaa mielikuvaa myös vähemmistöjen osuudesta alan työtehtävien parissa (Liebkind, Larja & Brylka 2016).

Ammattijärjestö Myynnin ja markkinoinnin ammattilaisten julkaiseman lehden Myynti ja markkinointi kuvissa esiintyy usein nelikymppisiään lähestyvä mies, joka työskentelee johtajana tai myyntipäällikkönä yrityksessä. Pukeutuminen on kuvissa huoliteltua, tyylikästä ja formaalia: naisilla on yleensä jakkutakki tai bleiseri, kun taas miehet käyttävät pääsääntöisesti valkoista tai vaaleansinistä kauluspaitaa ja tummaa pukua. Näillä liike-elämän tekijöillä on usein matkassa kannettava tietokone ja salkku, sillä työ vaikuttaisi edellyttävän myös matkustamista. Lisäksi työympäristön pöydän kasa papereita vahvistaa käsitystä liikkuvasta, kiireisestä ja joustavasta työstä, jonka tekijä jaksaa kuitenkin hymyillä. Työelämän murros on tehnyt työntekemisestä hektisempää ja aikaan tai paikkaan sitoutumatonta, mutta myös joustavampaa ja palveluluonteista. Työelämän nurja puoli ei kuitenkaan näissä kuvissa ilmene vaan otokset kuvaavat onnellisia ja menestyneitä henkilöitä esikuvina muulle lukijakunnalle.

Kuvien muoto eli vuorovaikutuksellisuus nosti esille muutamia seikkoja. Tehyn kuvien ammattilaiset eivät yleensä katsoneet lukijaan vaan katsekontakti kohdistui muualle, kuten toimintaan, asiakkaaseen tai kollegaan. Tällöin kuvan henkilön ja katsojan kontakti jää tarjoavaksi eli kuvan tarkoituksena on kiinnittää katsojan huomio itse toimintaan (Kress & van Leeuwen 2006, 148). Asiakaskeskeinen otos työnteosta voi jäädä katsojalle kuitenkin
hieman etäiseksi oppikirjamaiseksi kuvaukseksi. Sen sijaan MMA:ssa ammattilaiset katsovat usein lukijaan, jolloin kontakti on vaativa. Tällöin tulkitaan, että kuvan henkilö viestii jotain katsojalleen tai haluaa jotakin häneltä, mikä istuu hyvin myynnilliseen työhön (emt., 120).

Kuvakoon suhteen molemmissa jäsenlehdissä henkilökuvat eivät useinkaan olleet lähikuvia vaan pikemminkin Tehyssä puolikuvia ja MMA:ssa kokokuvia. Tällöin katsojan ja kuvien henkilöiden etäisyys säilyi sosiaalisena, mitä voidaan pitää tyypillisenä ammatillisissa suhteissa (Kress & van Leeuwen 2006). Kenties eroa alojen välillä selittää työn vuorovaikutuksellisuuden luonne: hoiva-ala ihmisläheisenä auttamistyönä ja kaupallinen puoli asiakkaiden tarpeisiin vastaamisena tuotteilla tai palveluilla. Lähikuvat kuitenkin pystyisivät tuomaan katsojan ja kuvan henkilöt lähelle toisiaan, mikä myös pystyisi edistämään henkilöihin ja heidän tarinoihinsa samastumista.

Jäsenlehtien kokonaistarkastelussa tein päätelmiä henkilöiden sijoittumisista, värien käytöstä, rajauksista sekä etäisyydestä suhteessa lehtien ja niiden ammattijärjestön sanomaan ja tarkoitukseen. MMA:n pääsanoman voisi tiivistää alan osaajien kehittymiseksi markkinoinnin ja myynnin ammattilaiseksi. Henkilökuvien ammattilaiset ovat tyylitietoisia, työstään nauttivia ja nuorekkaita liike-elämän ammattilaisia, jotka omistautuvat työlleen. Heidät kuvataan esimerkillisinä tapauksina jäsenistölle jossain määrin riittävän etäältä, tavoittelemisen arvoisina ja kontaktiin kutsuvina alan konkareina. Tehyn pääsanomaksi voisi tiivistää hoivaalan polkujen moninaisuuden. Henkilökuvissa edustavat alan eri ammattilaiset, jotka kertovat tarinaansa muille ja tuovat kasvot eri työtehtäville. Vaikka valtaosa tehyläisistä on sairaanhoitajia, niin toiminta-ala on kuitenkin tätä laajempi ja sitä voisi myös tuoda enemmän esille.

Esittelemäni luonnehdintoja alan ammattilaisista voidaan pitää ammattilehtien tuottamina representaatioita eli rakennettuina mielikuvina alan osaajista. Näitä mielikuvia rakennetaan näin ollen muun muassa kuvien sisällöillä, kuvakulmilla, etäisyydellä sekä kokonaisasetteluilla, kuten rajauksilla, väreillä sekä kontrasteilla. Omaksumme vastaavanlaisesti tuotettuja mielikuvia tiedostamatta osaksi omia näkemyksiämme, minkä vuoksi niitä on hankala huomata tai lähteä kyseenalaistamaan. Kuten Martikaisen (2020, 50) väitöstutkimuksessa havaittu opettajuuden representaatio, nämä mielikuvat ovat naturalisoituneita eli toistuvuuden kautta syvälle juurtuneita ja siten vakiintuneita käsityksiä.

Vallitsevien mielikuvien tunnistaminen on tärkeää, jotta näkisimme ketkä ovat edustettuina näissä representaatioissa ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole stereotypisoida, yleistää tai arvostella alan osaajia tai ammattijärjestöä vaan tarkastella kuvilla vaikuttamista, niiden sisältöjä sekä tapoja esittää asioita. Kuvien alkuperäistä tarkoitusta on mahdoton tietää, sillä tutkija ei pääse käsiksi kuvan taustalla vaikuttaneisiin motiiveihin tai intresseihin. Jatkotutkimuksen kannalta Kressin ja van Leeuwenin (2006) viitekehystä olisi erittäin mielenkiintoista hyödyntää, esimerkiksi sosiaalisen median kanavissa, joissa visuaalisilla esityksillä on hyvin keskeinen rooli.

LÄHTEET:

Burr, Vivien. 2015. Social constructionism. New York: Routledge.

De Rosa, Annamaria Silva & Robert Farr. 2001. “Icon and symbol: Two sides of the coin in the investigation of social representations”. Teoksessa Penser la vie, le social, la nature. Mélanges en hommage à Serge Moscovici, toim. Fabrice Buschini & Nikos Kalampalikis. Paris: Editions de la maison des Sciences de l’homme, 237–256.

Foss, Sonja. 2005. ”Theory of visual rhetoric”. Teoksessa Handbook of visual communication: Theory, methods, and media, toim. Ken Smith, Sandra Moriarty, Gretchen Barbatsis & Keith Kenney. New Jersey: Lawrence Erlbaum, 141–152.

Halliday, Michael. 1978. Language as social semiotic: the social interpretation of language and meaning. London: Arnold.

Kress, Gunther and Theo van Leeuwen. 2006. Reading images: The grammar of visual design. London: Routledge.

Liebkind, Karmela, Liisa Larja & Asteria Brylka. 2016. ”Ethnic and gender discrimination in recruitment: Experimental evidence from Finland.” Journal of social and political psychology 4:1, 403–426.

Martikainen, Jari. 2020. Visual representations of teachership: a social representations approach. Kuopio: Publications of the University of Eastern Finland dissertations in social sciences and business studies 212.

Moscovici, Serge.1984.”The phenomenon of social representations”. Teoksessa Social representations, toim. Serge Moscovici &Robert Farr. Cambridge: Cambridge University Press.

Pettersson Katarina & Inari Sakki. 2020. Painossa. ”Analysing multimodal communication and persuasion in populist radical right political blogs”. Teoksessa Political communication: Discursice perspectives. Palgrave McMillan.

Sakki, Inari. 2010. A success story or a failure? Representing the European integration in the curricula and textbooks of five countries. Helsinki: Valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalitieteiden laitos.

Tehy: Keitä varten? 2019. https://www.tehy.fi/fi/tehy/keita-varten

Rintasyövän sairastamisesta ja hoidosta aiheutuneisiin kehollisiin muutoksiin sopeutuminen: haasteet ja selviytymiskeinot

Kirjoittanut Johanna Hätilä

 

Kehollisuus on ajankohtainen teema nykymaailmassa muun muassa 2010-luvulla laajaa huomiota saaneen kehopositiivisuus-kampanjoinnin myötä, jonka sanoma on erikokoisten, -mallisten ja -näköisten kehojen normalisointi usein mediassa ihannoidun tietynlaisen kehotyypin rinnalle. Vaikka kampanjaa ympäröivä keskustelu on kenties yleisimmin linkittynyt painoon liittyviin kysymyksiin, on sen pääasiallisena viestinä kaikenlaisten ”erilaistenkin” kehojen pitäminen arvokkaina ja hyväksyttävinä. (Cohen, Irwin, Newton-John & Slater 2009, 47–48.) Kehollisuuden teemat kiinnostivat minua pohtiessani mahdollista aihetta pro gradu -tutkielmalleni. Tutkielmasuunnitelmaseminaarissa käytyjen keskustelujen jälkeen päätin ottaa tutkielmani aiheeksi rintasyöpään sairastuneiden naisten kokemukset kehoistaan sairauden ja hoitojen aiheuttamien muutosten jälkeen.

Syöpään sairastuminen on itsessään kehollisuuteen kytkeytyvä ilmiö, sillä solutasolla tapahtuva sairaus aiheuttaa muutoksia muun muassa fyysiseen toimintakykyyn ja koettuun olotilaan. Sairautta seuraavien muutosten lisäksi sen erilaiset hoitomuodot, kuten leikkaukset ja lääkehoidot, vaikuttavat kehoon monilla tavoin. (Isola & Kallioniemi 2013, 11–12; Joensuu 2013, 132.) Rintasyövästä aiheutuneiden kehollisten muutosten on havaittu aiheuttavan osalle sairastuneista epävarmuutta omasta kehosta, negatiivisia kokemuksia itsestä ja haitallista terveyskäyttäytymistä (Brunet, Sabiston & Burke 2013, 344). Kehoon liittyvä epävarmuus voi olla peräisin ensinnäkin fyysisistä muutoksista, jotka johtuvat esimerkiksi rinnanpoistoleikkauksesta tai rinnankorjausleikkauksesta. Myös kehon muutoksiin linkittyvät psyykkiset ja sosiaaliset seikat voivat altistaa epävarmuudelle, kuten sairastumisen myötä heikentynyt mielenterveys, alhainen itsetunto tai kumppanin ongelmat ymmärtää sairastuneen kokemuksia. (Fobair, Stewart, Chang, D’Onofrio, Banks & Bloom 2006, 579.)

Rintasyöpään sairastuu vuosittain noin 5000 suomalaista naista, joista yhä useampi parantuu kehittyneiden hoitomuotojen ansiosta. Täten yhä useampi nainen on joskus sairastanut rintasyöpää, muttei sairasta sitä enää. (Joensuu & Huovinen 2013, 595; Rintasyöpä.fi 2020.) Yhä useampi nainen myös elää rintasyövästä seuranneiden kehollisten muutosten kanssa, minkä vuoksi näitä kokemuksia on tärkeää tarkastella. Rintasyöpäkokemuksia on tutkittu eri tieteenaloilla aiemminkin. Sosiaalipsykologisen näkökulman tutkielmaani tuo se, että tarkastelun kohteena ovat kokonaisvaltaisesti yksilöiden kokemukset, heidän käyttämät selviytymiskeinot sekä tutkimusaineistoksi tuoteuista kertomuksista muodostuvat tarinatyypit. Tutkimuskysymykset liittyvät kehollisista muutoksista seuranneisiin haasteisiin, haasteisiin sopeutumiseksi käytettyihin selviytymiskeinoihin sekä siihen, miten hyvin kehollisten muutosten ja niistä seuranneiden haasteiden kanssa sopeudutaan elämään. Tutkielman aineisto koostuu kahdestatoista kertomuksesta, joiden kirjoittajat ovat naisia, joille on tehty rinnanpoistoleikkaus osana rintasyövän hoitoja vähintään kaksi vuotta ennen kertomuksen kirjoittamishetkeä.

Tutkielman tulosten mukaan rintasyövän sairastamisesta ja hoidosta aiheutuneista kehon muutoksista seuranneet haasteet jakautuvat neljään teemaan, jotka muodostuvat kahdesta kolmeen luokasta. Teemat ovat fyysiset haasteet (vaihdevuosioireet, kielteiset tuntemukset, leikkausalueiden parantuminen), ulkonäköön liittyvät haasteet (ulkonäön muutokset, pukeutuminen), psyykkiset haasteet (kehonkuva, naiseus, uskomukset terveydentilasta) sekä sosiaaliset haasteet (seksuaalisuus, kehon paljastaminen, toisten suhtautuminen). Tuloksiksi muodostuneet teemat kuvastavat haasteiden yksilöllisyyttä, moninaisuutta ja monialaisuutta. Toimintakykyyn liittyvien fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten haasteiden rinnalle noussut teema ovat ulkonäköön liittyvät haasteet. Ulkonäkö ei tämän tutkielman perusteella ole keskeisin huolenaihe, vaikka siihen liittyviä mainintoja oli löydettävissä lähes kaikissa kertomuksissa. ”Normaalin” toimintakyvyn palautuminen näyttäytyy useimmille merkittävämpänä. Haasteiden moninaisuuden vuoksi kaikki eivät koe samoja muutoksia hankaliksi. Lisäksi haasteiden kesto vaihtelee: osa on vain väliaikaisia, kun taas osa vaikuttaa elämään vielä pitkään parantumisen jälkeenkin.

Kehon muutoksista seuranneisiin haasteisiin sopeutumiseksi käytetyt selviytymiskeinot jaettiin Folkmanin ja Lazaruksen (1984) mallin mukaisesti ongelmasuuntautuneisiin- ja tunnesuuntautuneisiin selviytymiskeinoihin. Ongelman lähteeseen vaikuttamaan pyrkivät ongelmasuuntautuneet keinot jakautuivat tutkielmassa terveyskäyttäytymiseen (mm. liikunta) sekä asusteisiin ja tukituotteisiin (mm. päähinevalinnat). Ongelmasta seuranneiden tunteiden hallintaan pyrkivät tunnesuuntautuneet keinot puolestaan jakautuivat kolmeen luokkaan: sosiaaliseen tukeen (mm. puoliso), omaan asenteeseen ja merkityksenantoihin (mm. myönteisten puolten etsintä) sekä luoviin keinoihin (mm. valokuvattavana oleminen). Kertomuksissa mainittiin molempia selviytymisstrategioita melko tasapuolisesti. Tietynlaisten keinojen sijaan sopeutumisen kannalta vaikuttaisi tärkeältä itsellä toimivien selviytymiskeinojen löytäminen. Mitä enemmän kertomuksissa raportoitiin yksittäisiä selviytymiskeinoja, sitä tehokkaammin sopeutumisen kuvattiin sujuneen.

Sopeutumisen tehokkuuden tarkastelua varten muodostin kertomuksista kolme sopeutumisen tasoa ilmentävää tarinatyyppiä. Jaottelu pohjautui Gergenin (1994) progressiiviseen, regressiiviseen ja stabiiliin narratiivin muotoon. Muodostetuista tarinatyypeistä ensimmäinen on muodoltaan progressiivinen hyvän sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutoksille ei anneta merkittävää painoarvoa. Toinen tarinatyyppi on stabiili kohtalaisen sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutosten kanssa opetellaan elämään. Viimeinen muodostetuista tarinatyypeistä on muodoltaan regressiivinen vaikean sopeutumisen tarinatyyppi, jossa kehon muutokset vaikuttavat elämänlaatuun negatiivisesti. Tutkimusaineiston kertomuksista eniten – kuusi kappaletta – sijoittui kohtalaisen sopeutumisen tarinatyypin alle, eli suurin osa kokemuksista vaikuttaisi olevan jotain tehokkaan ja hankalan sopeutumisen välimaastossa. Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu yhtä tehokkaasti, minkä vuoksi kehollisten puolten huomioiminen osana rintasyövästä toipumisen prosessia on tärkeää niin yksilön, lähipiirin kuin hoitohenkilökunnankin toimesta.

Peilasin tutkielman tuloksia myös Frankin (2013) muodostamaan sairausnarratiivien jaotteluun palautumis-, kaaos- ja etsintänarratiiveihin. Tiivistetysti palautumistarinassa tavoitellaan sairastumisen jälkeen paluuta ”normaaliin” tilaan, jolla tarkoitetaan sairastumista edeltänyttä tilaa. Kaaostarinassa kertoja ei kykene luomaan kokemuksistaan yhtenäistä tarinaa, vaan kerronta on poukkoilevaa. Se korostaa ihmisen haavoittuvuutta ja kehon kykenemättömyyttä palautua entiseen. Etsintätarinassa ajattelutapa muuttuu sairauden myötä siten, että luodaan uusi subjektiivinen käsitys normaalista. Saavutettua uutta viisaampaa elämäntasoa pyritään käyttämään johonkin toiseen tarkoitukseen ja jakamaan tietoutta myös muille. (Emt., 75–84, 97–102, 115–116.) Tutkielmani kertomukset heijastelivat eniten palautumistarinan logiikkaa, jossa toivottiin paluuta normaaliksi miellettyyn elämään. Kaaostarinan mukaisia haavoittuvuuden ja avuttomuuden elementtejä on löydettävissä osassa kertomuksista, vaikka varsinaisia kaaosnarratiivin kriteerit täyttäviä kertomuksia ei aineistossa ole. Myös etsintätarinan piirteitä on löydettävissä muun muassa sellaisissa kuvauksissa, joissa omaa sairauden myötä muuttunutta kehoa saatettiin näyttää toisille ihmisille häpeilemättä.

Kahdentoista kertomuksen tutkimusaineisto on saattanut olla liian pieni siihen, että joukkoon olisi mahtunut varsinaisia kaaos- tai etsintänarratiiveja. Parantumista ja paluuta entiseen käsittelevä puhe on keskiössä suurimmassa osassa kertomuksista. Kaaosnarratiivien jakaminen sosiaaliseen tarinavarantoon olisi toivottavaa tulevaisuudessa, sillä tosielämässäkään kaikki sairauskokemukset eivät ole selviytymistarinoita, vaan joukkoon mahtuu myös traagisia vaikeita kokemuksia. Myös etsintänarratiivien lisääntyminen olisi myönteistä tulevaisuudessa erilaisten kehollisten ominaisuuksien hyväksymisen näkökulmasta. Kehopositiivisuus-ajattelun mukainen kaikenlaisten kehojen normalisointi voi olla vielä niin alkuvaiheessa, että erilaisina pidettyihin kehollisiin ominaisuuksiin suhtautuminen hyväksyvästi on vasta aluillaan. Olisi kuitenkin rintasyövän sairastamisen jälkeisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, ettei kehollisia muutoksia tarvitsisi hävetä tai peitellä.

 

Lähteet

 

Brunet, Jennifer, Catherine M. Sabiston & Shaunna Burke. 2013. ”Surviving breast cancer: Women’s experiences with their changed bodies.” Body Image 10:3, 344–351.

Cohen, Rachel, Lauren Irwin, Toby Newton-John & Amy Slater. 2019. “#bodypositivity: A content analysis of body positive accounts on Instagram.” Body Image 29, 47–57.

Fobair, Pat, Susan L. Stewart, Subo Chang, Carol D’Onofrio, Priscilla J. Banks & Joan R. Bloom. 2006. ”Body image and sexual problems in young women with breast cancer.” Psycho-Oncology 15:7, 579–594.

Folkman, Susan & Lazarus, Richard S. 1984. Stress, Appraisal, and Coping. New York: Springer Publishing Company.

Frank, Arthur. 2013. The Wounded Storyteller. Body, Illness & Ethics. Second Edition. Chicago: The University of Chicago Press.

Gergen, Kenneth J. 1994. Realities and Relationships. Soundings in Social Construction. Cambridge: Harvard University Press.

Isola, Jorma & Anne Kallioniemi. 2013. ”Määritelmät, jaottelu ja näkemykset syntymekanismeista.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 10–12.

Joensuu, Heikki. 2013. “Syövän hoidon yleiset periaatteet.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 131–138.

Joensuu, Heikki & Riikka Huovinen. 2013. “Yleisyys, ehkäisy ja diagnostiikka.” Teoksessa Syöpätaudit, toim. Heikki Joensuu, Peter J. Roberts, Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen, Sirkku Jyrkkiö, Mauri Kouri & Teppo Lyly. Helsinki: Duodecim, 595–596.

Rintasyöpä.fi. 2020. Rintasyöpä. https://rintasyopa.fi/ (Luettu 9.1.2020.)

 

 

Ohjaus ja neuvonta käytännössä: vapaaehtoiskoulutus Kompassilla

Kirjoittanut: Teresa Rikkonen, Saara Kultamaa, Emma Puodinketo & Aino-Maija Antikainen

 

Sosiaalipsykologian maisterivaiheen opintojaksolla “Ohjaus ja neuvonta käytännössä” harjoitellaan ryhmän vetämistä esimerkiksi uraohjausryhmää tai keskusteluryhmää ohjaamalla. Opintojaksolla opiskelijat saavat myös itse ehdottaa tahoja, joilla voisi olla tarvetta ryhmänohjaukselle, ja tätä kautta päädyimme tekemään yhteistyötä Kompassin, Kuopion Setlementti Puijolan kansainvälisen kohtaamispaikan, kanssa. Kompassilla oli toive järjestää kansainväliseen vapaaehtoistoimintaan valmentava koulutus, ja ideasta innostuneina lähdimme kehittämään vapaaehtoiskoulutusta osana opintojamme. Koulutuksen teemoiksi valikoituivat maahanmuutto ja kotoutuminen, asenteet ja ennakkoluulot, vapaaehtoistyöntekijän rooli sekä ryhmänohjaus- ja vuorovaikutustaidot. Näiden teemojen kautta pääsimme soveltamaan sosiaalipsykologian osaamistamme käytäntöön.

Tapasimme Kompassin edustajien kanssa muutamaan otteeseen koulutuksen suunnittelu- ja toteutusvaiheessa, ennen varsinaista koulutuksen vetämistä. Ensin muodostimme yhdessä sisällön perusrakenteen, ja saimme samalla hyviä vinkkejä esimerkiksi maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvien lähteiden etsintään. Tuotimme sitten itsenäisesti koulutuksen diat, ja pyrimme tekemään koulutuksesta mahdollisimman keskustelevan ja monipuolisen lisäämällä erilaisia osallistavia ohjelmanumeroita. Kävimme vielä esittelemässä valmiit diat Kompassilla, ja saimme heiltä joitain parannusehdotuksia. Markkinointi hoitui myös yhteistyössä Kompassin kanssa. Suunnittelimme ja toteutimme itse flyerit, julisteet sekä Facebook-tapahtuman kansikuvan, ja Kompassi hoiti tulostuksen ja Facebook-tapahtuman luomisen. Me pidimme huolen julisteiden ja flyerien jakelusta Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen sekä Savonian tiloihin, jaoimme tapahtumaa omilla some-tileillämme ja ilmoitimme koulutuksesta myös ISYY:n viikkotiedotteissa sekä Savonian opiskelijoiden intranetissä. Edellä mainittujen lisäksi toteutimme myös lyhyen mainosvideon Setlementti Puijolan viestintäpäällikön kanssa. Vaikka koulutuksen valmisteleminen oli melko työlästä, koimme saavamme valtavasti arvokasta käytännön kokemusta aiheesta. Opimme laajasti koulutuksen kehittelyn eri vaiheista, niin asiasisällön rakentamisesta, osallistavien tehtävien ja diojen luomisesta, kuin markkinointiinkin liittyvistä tehtävistä.

Markkinointi sujuikin ilmeisen hyvin, sillä ilmoittautumisia saimme maksimimäärän eli 20. Lopulta muutaman viime hetken perumisen jälkeen, koulutuksen kokonaisosallistujamäärä oli noin 14-16 henkilöä. Osa koulutuksen osallistujista oli itsekin maahanmuuttajataustaisia, joten koulutus järjestettiin kaksikielisesti, niin suomea kuin englantia hyödyntäen. Ryhmää ohjatessamme opimmekin myös kaksikielisyyteen liittyvistä haasteista: välillä oli vaikea muistaa sanoa samat asiat uudestaan englanniksi, kun mielessään oli edennyt jo seuraaviin teemoihin. Välillä puolestaan suomen kieli tahtoi unohtua, kun innostui puhumaan englanniksi. Lisäksi osallistujien yhtenä haasteena oli kärsivällisyys käsitellä ja kuunnella samat asiat kahteen kertaan. Kansainvälisissä ympäristöissä monikielisyys on kuitenkin arkipäivää, joten koulutus tarjosi tästäkin aiheesta hyvää kokemusta, niin meille ohjaajille kuin osallistujille.

Ohjaajina opimme valtavasti uutta kehittäessämme ja vetäessämme tätä koulutusta. Osallistujat olivat erityisen keskustelevia, ja saimme kuulla heiltä monia mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia aiheisiin liittyen. Koulutuskerroista rakentuikin sellaisia, että oikeastaan kaikki oppivat kaikilta. Tätä myös toivoimme, sillä tarkoituksemme oli välttää oppilas–opettaja -asetelmaa. Oli myös hienoa saada osallistujilta rehellistä palautetta ja kehitysehdotuksia. Sisällöllisen oppimisen lisäksi opimme kurssin tavoitteiden mukaisesti myös itse ryhmän ohjaamisesta: aikataulun noudattamisen haasteista, osallistujien ryhmäytymisestä, keskustelun avauksesta, ohjauksesta sekä ryhmätilanteen päättämisestä. Saimme myös huomata, ettei koulutuksen toteuttaminen alusta alkaen ole mikään ihan yksinkertainen ja nopea prosessi, vaan vaatii paljon aikaa ja paneutumista aiheeseen. Ehkä juuri pitkän keston vuoksi projekti olikin työelämää ajatellen niin opettavainen: matkan varrelle mahtui monia hyvin erilaisia työvaiheita ja tehtäviä, joista kaikkia ei edes osannut ajatella projektin alussa. Yksi kurssin tärkeimmistä anneista oli myös ehdottomasti oman työelämäverkoston kasvattaminen: oli mahtavaa päästä tutustumaan tarkemmin Kompassin toimintaan ja tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Kaiken kaikkiaan arvostimme kovasti kurssin käytännönläheisyyttä ja kokemus oli todella antoisa!

 

Ajan sosiaalipsykologia

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Tuoreessa teoksessaan Tidens socialpsykologi ruotsalainen professori Thomas Johansson käsittelee mielenkiintoista aihetta, ajan sosiaalipsykologiaa. Johansson on tullut laajassa tuotannossaan tunnetuksi muun muassa sosiologisen aikalaisanalyysin teemojen tarkastelusta sosiaalipsykologisten ilmiöiden alueella. Hän on kirjoittanut esimerkiksi sukupuolesta, kehollisuudesta, kuntosaleista, dopingista, nuorisosta ja koulumaailmasta. Johdannossa hän toteaa, että idea kirjaan syntyi edellisen aikalaisanalyysin sosiaalipsykologiaa käsitelleen teoksen myötä. Kirja on tiiviiseen muotoon kirjoitettu erittely ajan ja sen ilmiöiden olemuksesta eri tarkastelutasoilla yksilötason kokemuksesta arjen sosiaaliseen rakentumiseen ja edelleen historialliseen ja globaaliin tasoon. Seuraavaksi lyhyesti kiteytyksiä kirjan sisällöstä.

Aluksi Johansson pohtii mitä ajan sosiaalipsykologia[i] oikein tarkoittaa. 1980- ja -90-luvut merkitsivät länsimaissa voimakasta pohdintaa sen suhteen, missä tilassa ja tilanteessa länsimaiset yhteiskunnat oikein ovat. Näinä vuosikymmeninä sosiologiassa muotoiltiin monia aikalaisanalyyttisia teorioita, kuten postmodernin ja refleksiivisen myöhäismodernin teoriat. Kaikille suhteellisen saman ja samanaikaisen, yhteiskunnan ideasta siirryttiin pohdintoihin, jossa yhteiskunnalliset kokemukset alkavat ilmetä ihmisten kokemusmaailmassa erilaisina ja eritahtisina, mutta toisaalta myös standardoituina ja homogeenisina vaikkapa globaalisen kulutusmarkkinoiden myötä. Tähän kehityskulkuun vaikuttivat esimerkiksi sähköinen tiedonvälitys, internet, automatisaatio ja nopea matkustaminen. Ajan ja tilan kokemusten muutokset ovat olleet keskeisiä teemoja viime vuosikymmenten sosiologisessa keskustelussa. Johansson näkee, että ajan sosiaalipsykologian pohdinnoissa nämä sosiologiset keskustelut ovat tärkeä tausta, jota vasten on syytä erityisesti pohtia, kuinka ajan kokeminen on oleellista ihmisten kokemukselle omasta identiteetistä. Hän mainitsee kaksi ruotsalaista tutkijaa, jotka ovat olleet edelläkävijöitä ajan sosiaalipsykologisten ilmiöiden tarkastelussa: sosiaalipsykologi (pietarsaarelaislähtöinen) Johan Asplund (1937-2018) pohti ajan ja tilan kysymyksiä 1980-luvun alun kirjassaan, ja sosiologi Anthony Giddensin ajatteluun suuresti vaikuttanut aikamaantieteilijä Torsten Hägerstrand (1916-2004) kehitti ”aikatilan” käsitteen.  Maailmalla amerikkalainen Joseph E. McGrath kirjoitti 1988 ajan sosiaalipsykologiaa käsitelleen kirjan ja viime vuosina saksalainen yhteiskuntateoreetikko Hartmut Rosa on tullut tunnetuksi ajan kiihtymistä (acceleration) käsittelevistä kirjoistaan. Edellä mainitut ovat toimineet tärkeinä lähteinä Johanssonille, jonka mukaan sosiaalipsykologisesti on tärkeää ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät koe aikaa samalla tavoin elämässään.

Aikaa voidaan tarkastella ihmisten kokemuksessa kolmella eri tavalla. Puhutaan syklisestä, lineaarisesta ja sosiaalisesta ajasta. Syklinen, kiertoon perustuva, ajankokemus on meille luontaista. Se palautuu taivaankappaleiden ja luonnon rytmiin: kokemuksessamme kuukaudet, vuodenajat ja vuodet vierivät ja se heijastuu myös biologiseen kokemukseemme vaikkapa unen tarpeena vuorokauden mittaan. Lineaarinen aika on suoraviivaista, eteenpäin kulkevaa ja sillä on alku ja loppu. Pilkottavissa olevana ja mitattavana lineaarinen aika rytmittää arkielämäämme kellon ja kalenterin kautta. Lineaarisen aikakäsityksen mukaan ihmiselle voidaan määrittää alku ja loppu syntymä- ja kuolinvuoden mukaan. Maailmanuskonnoissa tulkitaan pääasiassa sykliseen käsitykseen perustuen, että ihmisen elämällä on jatkuvuutta jossakin toisessa aikaulottuvuudessa. Sosiaalisesta ajasta alkoi puhua sivilisaatioteoreetikko Norbert Elias. Hän tarkoitti sillä jokaisen sisäistämää ymmärrystä yhteiskunnan ajasta ja siihen liittyvästä itsekurista, joka mahdollistaa sosiaalisten käytäntöjen koordinoinnin. Esimerkiksi myöhästyminen sovitusta sosiaalisesta tilaisuudesta ilmentää tätä.

Johansson jatkaa ajan erittelyä puhumalla arkielämän ajasta. Tätä hän erittelee kolmen sosiologin ajatusten kautta. Anthony Giddens on saanut mainetta rakenteistumisen teorian sekä refleksiivisen modernin ajatusten kehittelijänä. Giddens on kirjoittanut, kuinka teknologinen kehitys muuttaa ajan ja tilan kokemuksia – tätähän meneillään oleva etäopetuksen ja -työn buumi todentaa. Mikrososiologeilta Giddens lainasi ajatuksen, jonka mukaan toistuvat rutiinit ja arjen rytmit ylläpitävät, siis rakenteistavat, yhteiskunnan rakenteita. Modernisaatio merkitsee myös tulevaisuusorientoitunutta, refleksiivistä elämänasennetta ihmisillä. Suunnittelemme tulevaa, kolonisoimme tulevaisuutta, ennakoimalla mihin voimme päätyä valinnoillamme. Hän puhuu kohtalokkaista hetkistä, joissa valinnoillamme on kauaskantoisia ulottuvuuksia. Edesmennyt Zygmunt Bauman (1925-2017) käsitteli paljon samoja teemoja kuin Giddens mutta pessimistisempään sävyyn. Hänelle nykyajan keskeinen aikakokemus on epävarmuus. Tulevaisuus, jota pitäisi suunnitella, on useimmille hämärän sumun peitossa. Aikaa koetaan myös epätasa-arvoisesti, pysähtyneisyyden ja liikkeen kokemukset vaihtelevat yhteiskunnallisen sijoittumisen mukaan. Hartmut Rosa taas kuvaa kuinka digitaalinen kapitalismi erilaisine tehokkuusvaatimuksineen on tehnyt ajan kokemuksesta kiihtyvän. Internetin mahdollistama tuotannontapa ei nuku koskaan ja tuottaa koko ajan. Tämä on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä subjektiivisesti koemme hyvinvointimme kannalta hyväksi elämänrytmiksi. Vastarinnaksi kiihtymiselle onkin syntynyt erilaisia hitauden kulttuureita, kuten esimerkiksi slow food-liike.

Psykologisella ajalla tarkoitetaan yksilön subjektiivista aikakokemusta ja siihen liittyviä ongelmia kuten aikapainetta, stressiä. Tämä kokemus syntyy esimerkiksi modernin palkkatyön aiheuttamista ilmiöistä, kuten kiireestä ja deadlaineista sekä näiden sovittamisesta vaikkapa perhe-elämän vaatimuksiin. Matkapuhelimet, some ja sähköposti ovat muuntaneet työn ja yksityiselämän rajapintoja peruuttamattomasti. Jatkuva kiire ja stressi aiheuttavat aikapaineeseen liittyviä uusia sairauksia, kuten loppuunpalamista ja masennusoireyhtymiä. Toisaalta vapaa-aikaan suhtaudutaan tietoisen suunnitelmallisesti, tavoitellen esimerkiksi yhteistä laatuaikaa, joka myös itsessään voi tuottaa stressikokemusta. Ihmisen biologinen kello voi olla syvässä ristiriidassa nykyajan aikavaatimusten kanssa ja tämän vuoksi unesta ja nukkumiseen liittyvistä ongelmista on tullut tärkeä tutkimuskohde eri tieteenaloilla. Johansson käy läpi myös työelämän muutosta fordismista post-fordismiin, liukuhihna-ajasta, joustavaan ja prekarisoituvaan aikaan. Työelämän aika on yhä pirstaleisempaa ja se koetaan eri ryhmien välillä kovin eritavoin. Kiireisellä eliitillä tunnit eivät tunnu riittävän vuorokaudessa, ja kokemuksena tämä on kovin erilainen nollatuntisopimussuhteessa olevan kanssa.

Perheiden aikaa käsittelevässä luvussa Johansson tuo esille ajan sukupuolittuneisuuden. Perheisiin liittyvät ajankäytön tutkimukset ovat osoittaneet yllättävän pysyvän eron esimerkiksi siinä kuinka paljon miehet ja naiset käyttävät aikaa kotitöiden hoitamiseen. Ruotsissa on ollut käytössä käsite ”isäaika”, jolla 1950-luvulla tarkoitettiin väsyneenä töistä kotiin palaavien isien lasten kanssa leikkimiseen käyttämää tuntia. Kotiäideillä tällaiseen laatuaikaan ei rytmittynyt omaa ajanjaksoa. Sosiologi Arlie Russell Hochschildt on kehittänyt tunnetyön käsitteen sekä tehnyt tunnetuksi ajatuksen kuinka tyypillisesti työssä käyvät naiset tekevät kolmea vuoroa työtä jatkuvasti.[ii] Ensimmäinen vuoro viittaa aikaan palkkatyössä, toinen vuoro tarkoittaa työajan jälkeisiä kotitöitä kotona, jotka tasa-arvoistumiskehityksestä huolimatta jäävät ajallisesti yhä usein naisten kontolle sekä kolmas vuoro, jolla Hochschildt tarkoittaa perheeseen suuntautuvaa tunnetyötä, kuuntelemista, organisointia ja suunnittelua, joka niinikään on usein naisten vastuulle jäävä tehtäväkenttä. Johansson tuo esille, kuinka perheaika on yhä monimutkaistunut ja pirstaloitunut, muuttuen moniulotteista koordinaatiota vaativaksi, koska työelämän, vapaa-ajan ja perhemuotojen moninaisuus on kovin suurta.

Kirjan loppuosa sisältää pohdintaa sukupolvista, tulevaisuudesta ja utopioista. Erilaiset sukupolvitypologiat ovat olleet muodikkaita viime vuosina. Puhutaan boomereista, milleniaaleista, Y- ja Z-sukupolvista. Osalla hyvä aika on vahvasti menneisyydessä, johon viittaa nostalgian[iii] ja sen ilmentymien keskeisyys tässä ajassa. Zygmunt Baumanin viimeisiin kirjoihin kuului teos Retrotopia, jossa tätä ilmiötä eriteltiin muun muassa politiikan teon motiivina. Nuorille tulevaisuus on jotakin odotettavaa, mutta myös pelottavaa. Jeffrey Arnettin käsite emerging adulthood pyrkii tätä pitkittyvää nuoren aikuisuuden aikaa käsitteellistämään. Utopia viittaa ihmisen kykyyn ja pyrkimykseen kuvitella parempi tulevaisuus ja toimia sen eteen. Utopia-ajattelu on ollut modernin politiikan ydintä. Haasteena utopioille Johansson nostaa esille ympäristökatastrofin näkymän, siis dystopisen tulevaisuuden.

Niinpä. Kirjoitan tätä tekstiä koronakriisin aikana, etätöissä, kuten niin moni muukin juuri nyt. Globaali pandemia on juuri sellainen dystopinen tapahtuma, jota monet ovat viime vuosikymmeninä pelänneet. Tämä tilanne virittää juuri pohtimaan aikaan liittyviä kysymyksiä. Kuinka vaikeaa on hahmottaa omaa olemistaan ajassa, kun sitä leimaa epävarmuus. Kestääkö tämä viikkoja vai kuukausia? Entä sen jälkeen? Toipuvatko yhteiskunnat tästä entiselleen? Entäs jos? Tällainen poikkeuksellinen kriisitilanne on monessa suhteessa ajan kokemuksen testi. Tämä merkitsee sen pohdintaa, ovatko näkymät lyhyitä vai pitkiä tai miltä tämä poikkeavaan hetkeen jumittuminen oikein kokemuksena tuntuu. Viime päivinä on voinut lukea kuinka oman aikansa ruttokaranteenissa olleet William Shakespeare ja Isaac Newton käyttivät eristysaikansa hyödyksi ja tuottivat jotakin pysyvää taiteen ja tieteen muodossa. Jotakin hyvää ja pysyvää voimme siis toivoa nytkin syntyväksi. Ehkä se on jotakin kollektiivista oivallusta yhdessä elämisestä.

Thomas Johanssonin ajan sosiaalipsykologiaa käsittelevä kirja oli oivaltaa luettavaa. Siinä oli pienessä sivumäärässä todella paljon asiaa. Tämä antaa varmasti virikkeitä opetussisältöjen pohdintaan. Ajan teemat ovat jotakin ihmisyyteen syvästi kuuluvaa.

 

Lähde

 

Johansson, Thomas (2020). Tidens socialpsykologi . Upplaga 1. Lund: Studentlitteratur, 2020.

 

 

 

[i] Hyvä suomenkielinen johdatus ajan sosiaalipsykologiaan löytyy artikkelista Ylijoki, Oili-Helena (2014) Toiminnan aika. Teoksessa Pekka Kuusela & Mikko Saastamoinen toim.: Hyvä elämän sosiaalipsykologia. Unipress.

[ii] Ks. Eeva Jokinen ja co. kirjoitus tässä.

[iii] Nostalgiasta katso esimerkiksi lehtorimme Eemeli Hakokönkään väitöskirja.