Sosiaalitieteilijät – maailmanparannuksen ammattilaiset?

Kirjoittanut Samuel Piiroinen

Niin mediassa kuin tutkimuskirjallisuudessa törmää usein siihen ajatukseen, että aikamme yliopistoinstituutio ja sen opiskelijat ovat käyneet läpi muutoksen, jonka jälkeen uusi yliopisto ja sen opiskelijat poikkeavat radikaalisti aiemmasta. Modernia yliopistolaitosta onkin vaikea kuvata vain sivistykseen, kriittisyyteen ja akateemiseen vapauteen viittaamalla, sivuuttamalla esimerkiksi kysymykset taloudellisesta kilpailukyvystä, tiedon sovellettavuudesta tai yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Yliopisto-opiskelijoiden kohdalla olennaisia muutoksia ovat muun muassa opiskelijamäärien valtava kasvu, opiskelija-aineksen moninaistuminen ja työelämän epävarmuuksien ulottuminen koskemaan myös korkeasti koulutettuja. Voidaankin sanoa, että työelämälähtöisyydestä on tullut lähtemätön osa yliopistoa ja opiskelua.

Yliopisto-opiskelua on vuosien mittaan tarkasteltu tutkimuksissa varsin monipuolisesti. 1980-luvun jyväskyläläisiä opiskelijoita väitöskirjassaan tutkinut Tapio Aittola (1992) totesi, ettei yliopisto muodosta enää opiskelijan elämän kiintopistettä. Opiskelun sivistyksellisen itseisarvon rinnalle olivat tulleet monet yliopiston ulkopuoliset aktiviteetit, hauskanpito sekä odotukset työelämää kohtaan. Hiukan vastaavaan tulokseen on tullut tuoreemmissa pohdinnoissa Jussi Vähämäki (2009). Hänen mukaansa yliopisto ei onnistu enää tuottamaan kriittistä älymystöä, vaan pinnallisesta kommunikaatiosta ja voitontavoittelusta kiinnostuneita ’yhteistyöpersläpiä’.

Toisaalta generalistisia sosiaalitieteitä on tutkinut väitöskirjassaan Oili-Helena Ylijoki (1998). Hänen tulostensa perusteella tamperelaiset sosiaalitieteilijät olivat ainakin yhä 1990-luvun alussa kiinnostuneita ennen kaikkea opiskelun akateemisista piirteistä, kuten itseisarvoisesta sivistyksestä, kriittisyydestä ja maailmanparannuksesta. Heille ammatilliset pohdinnat olivat kauhistus, jota vapaaseen ja älyllisesti rikkaaseen yliopistoon vihoviimeisenä kaivataan.

Kuvaukset yliopiston massiivisesta muutoksesta, ja toisaalta aiempien tutkimusten kärjistyneen tuntuiset tulokset viitoittivat osaltaan kiinnostusta kuopiolaisen sosiaalitieteen tutkimiseen. Näitä teemoja lähdin tarkastelemaan pro gradu -tutkielmassani Kuopiolainen sosiaalitieteilijä. Kuopiossa 2000-luvulla opiskelleiden sosiaalitieteilijöiden identiteetti opinnoissa ja työelämässä (Piiroinen 2018). Tarkastelun kohteekseni rajautui erityisesti kuopiolaiset generalistiset sosiaalitieteet, joita ovat sosiaalipsykologia, sosiaalipedagogiikka, sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Professionalistisena, suoraan ammattiin valmistavana tieteenalana sosiaalityön pääaine jäi siis tarkastelun ulkopuolelle.

Teoreettisena taustana kiinnityin sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen, erityisesti Rom Harrén (1983) ajatuksiin. Harrén ajattelussa identiteetin hahmotetaan muodostuvan kahtena rinnakkaisena prosessina, joita nimitetään sosiaaliseksi ja persoonalliseksi identiteettiprojektiksi. Sosiaalisessa identiteettiprojektissa yksilö kiinnittyy yhteisönsä, esimerkiksi sosiaalitieteen oppiaineen, moraalijärjestykseen. Moraalijärjestyksellä viitataan piirteisiin, joita yhteisön piirissä pidetään arvostettavina tai hyljeksittävinä. Persoonallisessa identiteettiprojektissa puolestaan korostuu yksilöllinen erottautuminen ja ajallinen jatkuvuus. Vaikka Harrén ajattelussa sosiaalinen identiteettiprojekti on ensisijainen suhteessa persoonalliseen, muotoutuu näiden kahden suhde kuitenkin käytännön arjessa vaihtelevasti. Esimerkiksi monissa perinteisissä ammateissa ammatillisen identiteetin voi nähdä muotoutuvan pitkälti omaan alaan samaistumalla, kun taas erilaisissa asiantuntijatehtävissä yksilöllinen tai tehtävänkuvan mukaan muotoutuva identiteetti on vallitsevampi. Lopulta identiteetin voisi siis sanoa muotoutuvan sosiaalisen ja persoonallisen identiteetin vuoropuheluna, jolloin persoonallista identiteettiä neuvotellaan suhteessa arjen vaihtuviin ympäristöihin.

Tutkimuksen aineistona on kolme laadullista ryhmäkeskustelua, joihin osallistui yhteensä yhdeksän henkilöä pääaineinaan sosiaalipolitiikka (1), sosiaalipsykologia (6) ja sosiaalipedagogiikka (2). Keskustelut toteutettiin kotonani keväällä 2018, ja aineiston analysoin aineistolähtöisesti.

Seuraavaksi tarkastelen tutkielmani tuloksia kahden tutkimuskysymyksen valossa. Tutkimuskysymyksikseni muotoutuivat seuraavanlaisiksi:

– Mikä on kuopiolaisen sosiaalitieteen ydin 2000-luvulla? Mikä on se moraalijärjestys, hyveellisen ja paheellisen opiskelun jaottelu, johon sosiaalitieteilijät opintojensa aikana kiinnittyvät?
– Kuinka sosiaalitieteilijän ammatillinen identiteetti muovautuu uran alkuaikoina, kun sosiaalitieteen yhteisöstä siirrytään työelämään?

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestys 2010-luvulla

Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastasin muodostamalla kuopiolaisen sosiaalitieteen ydintä kuvastavan moraalijärjestyksen. Ryhmäkeskusteluaineistojen pohjalta muodostamassani moraalijärjestyksessä kuvataan yhteisön ”hyveet” ja ”paheet” vastakohtaisina pareina. Opintojaan aloittavan yliopisto-opiskelijan opiskelijayhteisöön sosiaalistumisen kannalta on tärkeää, että hän omaksuu nämä yhteisönsä moraaliset suuntaviivat. Ilman tässä sosiaalisessa identiteettiprojektissa onnistumista oppiaineen yhteisö jää etäiseksi, ja jopa alanvaihto voi olla mahdollista.

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä perusjännitteen muodostaa tasapainoilu toisaalta perinteisten yliopiston arvojen, kuten sivistyksen ja kriittisyyden, ja toisaalta uusien ulkopuolelta tulleiden hyveiden välillä. Akateemisten ihanteiden muodostaessa sosiaalitieteen moraalijärjestyksen perustan, on ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa huomioon täytynyt yhä suuremmissa määrin ottaa myös yliopiston ulkopuoliset tekijät. Näitä ulkoisia reaalimaailman hyveitä ovat esimerkiksi pyrkimys ammatillisuuteen ja tiedon hyödynnettävyyteen. Tiedon itseisarvoisen omaksumisen lisäksi hyveellisen sosiaalitieteilijän tuleekin kyetä myös sen välineelliseen soveltamiseen, pragmaattiseen maailmanparantamiseen. Pelkkiin akateemisiin ideaaleihin nojaaminen kääntyy puolestaan äkkiä näyttämän todellisuudesta irtautumiselta ja elitismiltä.

Sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä tehdään siis toisaalta eroa arjen realiteeteista irtautuneeseen idealismiin, toisaalta pinnalliseen ja konsulttimaiseen työelämäpöhinään. Hyveellisenä sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä näyttäytyy näiden kahden ääripään väliin asettuminen ja oman paikan löytäminen tästä näennäisestä ristiriidasta. Muita moraalijärjestyksen keskeisiä hyveitä ovatkin omien kiinnostuksenkohteiden seuraaminen, yhteisen keskustelun vaaliminen ja vaatimattomuus. Sosiaalitieteilijä ei tahdo asettua muiden yläpuolelle omaa erikoisuuttaan korostaen, vaan keskelle pyrkien erilaisten näkökulmien yhteensovittamiseen. Kuopiolainen sosiaalitieteilijä onkin vastakkainasetteluja välttävä, mutta kiihkeästä ja kriittisestä keskustelusta nauttiva, syvällisesti maailmaa tutkiskeleva ja parantava hyväntekijä. Hänelle on tärkeää, että asiat tehdään kunnolla, syvällisesti pohtien, ja inhimilliset arvot muistaen. Lopuksi sosiaalitieteilijälle on tärkeää nauttia opinnoista ja muusta elämästä. Koska sosiaalitieteilijälle on tärkeää muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, ei tätä tehtävää voi tehdä omaa elämismaailmaa huonontamalla.

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestys on tiivistetty oheiseen taulukkoon (Piiroinen 2018, 50).

HYVEET / PAHEET
Reaalimaailma/ Naiivi idealismi
Sivistys / Pinnallisuus/mustavalkoisuus
Keskustelu / Kuplautuminen
Soveltaminen / Kritisointi ulkopuolelta
Maailmanparannus / Arvojen hylkäys
Oma kiinnostus/oma polku / Kiinnostuksen puute
Ei numeroa itsestä/ Hampaat irvessä

Ammatilliset identiteetit

Toisen tutkimuskysymyksen mukaisesti pyrin selvittämään sitä, kuinka sosiaalitieteilijöiden ammatillinen identiteetti muotoutuu opintojen ja työelämään siirtymisen välimaastossa. Työelämän epävarmuuksien lisääntyessä myös yliopisto-opiskelijat ovat alkaneet pohtia ammatillista identiteettiään entistä enemmän jo opintojen aikana. Sosiaalitieteen kaltaisilla generalistisilla aloilla työelämän pohdinnat saattavat kuitenkin tuntua etenkin opintojen alkuvaiheessa etäisiltä, jolloin ammatillisuutta aletaan pohtia vasta opintojen loppuvaiheessa tai valmistumisen kynnyksellä.

Aineiston pohjalta muodostin neljä ammatillisen identiteetin muodostumista kuvaavaa vaihekertomusta. Näissä vaihekertomuksissa kuvataan esimerkiksi eroja siinä, kuinka tavoitteellisesti omaa ammatillista identiteettiä opinnoista lähtien rakennetaan, ja kuinka katkoksellisena vaiheena opintojen ja työelämän välinen siirtymä näyttäytyy. Vaihekertomuksissa hahmotelluksi tulee myös se, nähdäänkö sosiaalitieteen moraalijärjestys toimivana ammatillisen identiteetin pohjana, jonka päälle ammatillinen minäkuva myöhemminkin rakentuu, vai joutuuko vastavalmistunut sosiaalitieteilijä hylkäämään entisen yhteisönsä arvot saavuttaakseen tunnustetun aseman työyhteisössään. Vaihekertomukset on nimetty seuraavasti: sosiaalitieteilijän urapolku, ajautuja, oman paikan etsijä ja väliinputoaja.

Sosiaalitieteilijän urapolun vaihekertomuksessa ammatillista identiteettiä rakennetaan tietoisesti jo opintojen aikana. Tyypillistä tälle vaihekertomukselle on, että opintojen aikana etsitään omaa paikkaa sosiaalitieteen laajassa kentässä, ja paikan löytyessä lähdetään työskentelemään kohti muodostuneita tavoitteita. Suuntaviivana tällöin toimii sosiaalitieteilijän oma visio siitä, millaisiin tehtäviin tahtoo suuntautua niin opinnoissa kuin työelämässä. Opintojen vahvuus tulee siis siitä, että sosiaalitieteen opinnot mahdollistavat ikään kuin yksilöllisen profession rakentamisen laaja-alaisella tieteenalalla. Tässä kertomustyypissä työ on ennen kaikkea sosiaalitieteellistä työtä, ja sosiaalitieteen yhteisön arvot määrittelevät pitkälti ammatillista identiteettiä. Sosiaalitieteilijän urapolun vaihekertomuksessa opintojen tarjoamiin akateemisiin ja ammatillisiin valmiuksiin ollaan hyvin tyytyväisiä.

Ajautujan vaihekertomuksessa työelämään suuntaudutaan myös vahvasti ennakoiden. Erityistä tälle kertomustyypille on, että idealistiset opinnot ja realistinen työelämä näyttäytyvät vahvasti toisistaan erillisinä. Sosiaalitieteen pääaineopiskelu saatetaan tällöin hahmottaa harrastuksenomaisena itsensä kehittämisenä ja itsessään kiinnostavana sivistymisenä, mutta käytännölliseen työelämään opinnoista ei juurikaan saa työkaluja. Ajautujan vaihekertomuksessa työelämään suuntautuminen tapahtuu ennen kaikkea sosiaalitieteen ulkopuolisten oppien, kuten sivuainevalintojen ja opintojen ohella työskentelyn kautta. Valmistumisen jälkeen tässä kertomustyypissä voidaan kokea irtautumista opintojen aikaisesta sosiaalitieteellisestä ajattelusta. Sosiaalitieteellisen ajattelun hylkääminen työssä ei kuitenkaan johda selän kääntämiseen, vaan sosiaalitieteellistä ajattelua jatketaan työn ulkopuolella, yhä harrastuksenomaisesti. Ajautujan vaihekertomuksessa sosiaalitieteen opintoja kritisoidaan erityisesti sen tarjoamien työelämävalmiuksien puutteesta. Kritiikin mukaan työelämätaidot tulisi tuoda vahvemmaksi osaksi opintoja, ja toisaalta työnantajien tulisi tunnistaa paremmin sosiaalitieteilijöiden arvokkaat työelämätaidot.

Oman paikan etsijä sen sijaan on suorittanut opinnot kiinnostus edellä, juurikaan miettimättä tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia. Opiskeluaika hahmotetaan tällöin mahdollisuutena uppoutua omiin kiinnostuksen kohteisiin, ennen työelämään siirtymistä. Uran ja työn pohtiminen tulee täten ajankohtaiseksi vasta valmistumisen myötä. Valmistumisen jälkeiset vuodet näyttäytyvät tässä vaihekertomuksessa etsikkoaikana, jolloin on mahdollista etsiä omaa paikkaa työelämässä. Yliopisto-opiskelun tarjoamat hyödyt liittyvät siis laaja-alaiseen yleissivistykseen, jolloin opintojen aikana on mahdollista hankkia työkaluja maailman tutkiskeluun yksittäistä ammatillista positiota laajemmasta perspektiivistä. Nämä opintojen tarjoamat metataidot toimivat generalisti-sosiaalitieteilijän osaamisen pohjana, mahdollistaen muuntautumiskyvyn hyvinkin erilaisissa työtehtävissä.

Lopulta väliinputoajan vaihekertomuksessa opinnot on suoritettu oma kiinnostus edellä, tulevaisuudesta välittämättä. Vasta valmistumisen myötä työelämän realiteetit tulevat vastaan, ja valmistumisen jälkeinen epävarmuus tuleekin suurena yllätyksenä. Tässä vaihekertomuksessa esiin tulee generalismin kääntöpuoli, kun laajaa osaamista tarjoavat opinnot ja spesifiä, konkreettista osaamista painottava työelämä eivät kohtaa. Väliinputoajan tyyppikertomuksessa ammatillinen identiteetti on jäänyt epäselväksi, jolloin oman osaamisen tunnistaminen ja kertominen työnantajalle on vaikeaa. Ratkaisuksi tilanteeseen toivotaan konkreettisia toimenpiteitä ammatillisen identiteetin vahvistamiseksi. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi ammattinimikkeen virallistaminen ja uraohjauksen lisääminen.

Neljä erilaista vaihekertomusta piirtävät varsin poikkeavan kuvan sosiaalitieteen opinnoista ja sosiaalitieteilijöiden ammatillisista identiteeteistä. Eroja vaihekertomusten välillä on esimerkiksi siinä, kuinka sosiaalitieteen moraalijärjestykseen kiinnitytään, kuinka tulevaisuutta suunnitellaan opintojen aikana ja millaiseksi omat työllistymismahdollisuudet koetaan. Lisäksi vaihekertomukset tuovat näkyväksi sen, että ammatillisen identiteetin selkiytymättömyys voi olla työelämään siirtymisen kannalta sekä heikkous että vahvuus.

Lopuksi

Massoittuneiden yliopistojen ajassa, kun työelämän epävarmuudet koskettavat yhä suuremmissa määrin myös korkeakoulutettuja, on työelämän realiteettien pohtiminen olennainen osa opiskelua. Uusien yliopiston ulkopuolelta lipuneiden arvojen rinnalla perinteiset yliopistojen arvot ovat kuitenkin säilyttäneet paikkansa kuopiolaisten sosiaalitieteilijöiden keskuudessa.

Tutkielmani tulokset eivät siis tue toisinaan kannatettua ajatusta siitä, että korkeakouluopiskelijoiden motiivit olisivat muuttuneet katkoksellisesti pinnalliseen ja huonompaan suuntaan. Sen sijaan opiskelua määrittävät hyvin erilaiset orientaatiot, päämäärät ja tavoitteet. Myös suhteessa Ylijoen (1998) tamperelaisten sosiaalitieteilijöiden moraalijärjestykseen on löydettävissä sekä yhteneväisyyksiä että eroja. Pysyvyyttä näiden kahden yhteisön välillä edustaa esimerkiksi sivistyksen, kriittisyyden, maailmanparannuksen, emansipaation, keskustelun ja oman kiinnostuksen hyveet. Näitä arvoja voisi pitää sosiaalitieteen varsin pysyvänä, muutokselle vastustuskykyisenä ytimenä. Muutosta sen sijaan kuvastaa erityisesti suhde tiedon soveltamiseen, ammatillisuuteen ja yleisesti ulkoisen maailman realiteettien huomioimiseen.

2010-luvun yliopisto-opiskelua sävyttävät monenlaiset tavoitteenasettelut ja päämäärät, minkä lisäksi opiskelijoiden elämä täyttyy monista muista aktiviteeteista, kuten opintojen ohella työskentelystä sekä kavereiden ja perheen kanssa vietetystä ajasta (vrt. Ahrio 2012). Opintojen lisäksi opiskelijat pohtivat siis entistä enemmän opintojen ulkopuolista elämää sekä tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia.

Samaan aikaan, kun yliopisto-opiskelijoiden työurat ovat hankaloituneet ja opiskelun aikana tavoiteltavat päämäärät ovat moninaistuneet, on opintoaikojen lyhentämiseen ja opiskelun resurssien vähentämiseen kohdistunut suurta painetta. Viiden vuoden opintojen tavoiteajassa opiskelijan tehtäväksi jää oman paikkansa löytäminen tässä entistä moninaisemmassa kokonaisuudessa. Vastuu oman ammatillisen identiteetin muodostamisesta on yhä enemmän opiskelijalla itsellään.

Moni opiskelija kokee nämä moninaistuvat tavoitteet etuna. Esimerkiksi sosiaalitieteen urapolun tyyppikertomuksessa akateemiset ja ammatilliset päämäärät liukenevat osaksi ammatillista identiteettiä varsin vaivattomasti. Yliopistosta valmistuvalla sosiaalitieteilijällä on tällöin hyvät valmiudet työskennellä sosiaalitieteellisellä otteella omassa työssään. Toisaalta koulutuspoliittinen pyrkimys saavuttaa vähemmällä enemmän voi johtaa myös väliinputoajan vaihekertomuksen kaltaisiin tilanteisiin, joissa ammatillinen identiteetti jää epäselväksi.

Kiertoreittejä, oman paikan etsimistä ja pohdiskeluja ei tulisikaan nähdä ainoastaan hukkaan heitettynä aikana. Ajassa, jossa yliopistokoulutuksen tavoitteet ovat moninaistuneet ja työurat epävarmoja, tulee ammatillisen identiteetin pohdinta ja haparoivakin etsiminen nähdä pitkällä tähtäimellä hyödyllisenä reflektiona. Oman ammatillisen identiteetin pohdiskelu voi auttaa jo opintojen aikana selkiyttämään omia kiinnostuksenkohteita ja sitä, kuinka sosiaalitieteen oppien avulla tehdään työtä ja muutetaan maailmaa.

Lähteet:

Ahrio. 2102. Modernin yliopisto-opiskelun toimintakertomus. Tampere: Tampere University Press.
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66912/978-951-44-8838-2.pdf
Aittola, Tapio. 1992. Uuden opiskelijatyypin synty. Opiskelijoiden elämävaiheet ja tieteenalaspesifien habitusten muovautuminen 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 91. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Harré, Rom. 1983. Personal Being: A Theory for Individual Psychology. Oxford: Blackwell.
Piiroinen, Samuel. 2018. Kuopiolainen sosiaalitieteilijä. Kuopiossa 2000-luvulla opiskelleiden sosiaalitieteilijöiden identiteetti opinnoissa ja työelämässä. Pro gradu -tutkielma. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20181117/urn_nbn_fi_uef-20181117.pdf
Vähämäki, Jussi. 2009. Itsen alistus. Helsinki: Like. http://www.totuusradio.fi/wordpress/wp-content/uploads/2010/09/Jussi-Vahamaki-itsen_alistus.pdf
Ylijoki, Oili-Helena. 1998. Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Tampere: Vastapaino.

Mainokset

Avoimen akateemisen elitismin puolustus

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Arvio teoksesta: Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2018): Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Helsinki: Gaudeamus. 248 sivua.

Tätä kirjoitettaessa aamun sanomalehdessä oli uutinen siitä, että Jyväskylän yliopisto on saanut päätökseen selvityksensä kansanedustaja Laura Huhtasaaren pro gradu-tutkielman plagiointisyytöksistä. Niitä selviteltiin jo aiemmin keväällä, mutta prosessia jatkettiin, kun ilmeni, että aikaisempi selvitys oli puutteellinen. Nyt lausunnon tehnyt Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Patrik Schein on todennut, että tutkielman johtopäätösluvusta noin 80% on plagioitu muista lähteistä ja että tutkielma on sellainen, mitä ei nykytilanteessa hyväksyttäisi enää varauksetta opinnäytteeksi. Sen hylkääminen on hallinnollisesti kuitenkin mahdotonta rajan umpeuduttua (5 vuotta). Huomionarvoista on, että Huhtasaari itse ei antanut lupaa plagiointiohjelman käyttöön, vaikka kotona on kovasti akateemisia meriittejä: aviopuoliso on tutkijana toiminut työterveyslääkäri ja haimakirurgiasta Tampereen yliopistossa väitellyt lääketieteen tohtori.

Edellisellä viikolla julkisuudessa oli myös puolustusministeri Jussi Niinistön lausuntoja kasvisruokavalion ongelmallisuudesta asevelvollisuuttaan suorittaville, vaikka tämä poliitikko on sotahistoriasta Juha Siltalan ohjauksessa väitellyt filosofian tohtori ja akateemisesta kodista. Moni haastateltu ravintotieteilijä kiirehti toteamaan näkemykset täydeksi uutisankaksi. Ja aiemmin kesällä Jyväskylän yliopiston tunnettu professori kohautti jälleen kerran amerikkalaista konservatiivista oikeistosiipeä edustavilla näkemyksillään homoseksuaalisuudesta, vaikka sairausleiman ja eheytysliikkeen ongelmia pohti jo oppineesti aiempi työtoverini Olli Ståhlström (1997) väitöskirjassaan Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu (saatavilla myös verkkoversiona). Tätä tutkimusta tai muutakaan kriittisempää tarkastelua aihepiiristä ei asiaan liittynyt, mikä on varmasti ymmärrettävää, jos halutaan tuoda tosiasiat yksipuolisesti esille järkevää keskustelua vältellen.

Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos on piristävää luettavaa aikana, joka ristiriitaiset ja epämääräiset väitteet täyttävät sosiaalista mediaa ja julkisuutta yleisemminkin. Usein näiden väitteiden takana ovat juuri itse asiassa akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset, jotka käyttävät koulutustaan henkilökohtaisten tai ideologisten tavoitteidensa edistämiseen. Kirja on maltillinen ja ajateltu vastine sellaisille tahoille, jotka edustavat vaihtoehtoisia tosiasioita, populismia ja totuudenjälkeistä aikaa. Kirjassa toisin sanoen hahmotellaan perusteellisesti sitä, mikä tekee akateemisesta elämästä – yliopistoissa harjoitettavasta tutkimuksesta, opetuksesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta – edelleen tärkeän osan nykykulttuuria ja -yhteiskuntaa. Kirjan erityinen piirre on ennen muuta humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen perinteen puolustamisessa paitsi ulkoa tulevia uhkia myös tieteenalojen sisällä olevaa kamppailua kohtaan arvostuksesta ja resursseista.

Helppo kirja ei ole, vaikka se on kirjoitettu yleiseksi analyysiksi. Sen ansioksi voi nähdä sen, että kirjoittajat – toinen filosofi ja toinen kirjallisuudentutkija – tuovat yliopistoinstituution tarkasteluun pitkän historiallisen näkökulman aina antiikista nykyaikaan, problematisoivat tavanomaisia käsityksiä tiedosta ja keskittyvät myös sellaisiin asioihin, jotka ehkä tavanomaisesti otetaan itsestään selvyytenä pohtimatta asian yleisempää luonnetta, kuten kirjastolaitoksen rooli yliopistolle, yksilöllisyyden merkitys tieteellisessä työssä, vaikuttavuuden monitahoisuus tai vaikkapa akateeminen ikääntyminen. Kaikkiin näihin teemoihin tekijät sisällyttävät paljon kiinnostavia kulttuurihistoriallisia näkökulmia, suhteuttavat niitä nykyiseen polemiikkiin ja pyrkivät löytämään aina välitöntä havaintoa yleisemmän näkökulman. Tällaista monipuolisuutta ja halua ymmärtää yliopistoinstituution historiaa ja nykytilannetta ei ikävä kyllä juuri enää löydä edes yliopistomaailman sisältä, puhumattakaan sen ulkopuolelta.

Kirjan sisältö lähtee liikkeelle sivistysprojektin ja akateemisen elitismin vaalimisen tärkeydestä, jolla kirjoittajat tarkoittavat yleisesti vain totuuden ja tiedon tavoittelun tärkeyttä, kriittisen tarkastelun välttämättömyyttä ja tutkimukseen perustuvan tiedon erityistä asemaa suhteessa muihin tietomuotoihin. Kirjoittajat asettuvat puolustamaan konservatiivista kantaa, jossa yliopiston pitäisi kiinnittyä omaan pitkään perinteeseensä, olla juoksematta uusimpien johtamis- ja konsulttioppien perässä ja kyetä uudistumaan omaehtoisesti tieteenalojen moninaisuus ja erilaiset käytännöt hyväksyen. Tässä mielessä teos kritisoi yksipuolisia tehokkuus- tai välineellisyysideaaleja, jossa yliopiston tulosta mitataan pelkästään määrällisin mittarein tai jossa yliopisto alistetaan palvelemaan tutkimuksen ja koulutuksen osalta työelämän tarpeita.

Kirjoittajien filosofinen ja historiallinen näkökulma relativisoi tarpeellisella tavalla vallitsevia käsityksiä tutkimuksen tai yliopistoinstituution tarkoituksesta. Historiallisesti välineelliset – vaikkapa taloudellisia arvoja tai koulutuksen tuloksellisuutta – koskevat näkemykset osoittautuvat laajemmassa tarkastelussa näkemyksiksi, joista on puhuttu jo pitkään eurooppalaisessa perinteessä, jo 1600-luvulta lähtien. Kirjoittajat kannattavat sitä, että yliopistoinstituution tulisi hoitaa nimenomaan se tehtävä, mikä sille on ylipäänsä yhteiskunnassa annettu eli tutkimus ja opetus. Tähän keskittymällä tulokset ovat parempia kuin satunnaisia muoteja seuraamalla tai jatkuvasti käytäntöjä uudistamalla. Usein mitään rakenteellista tarvetta muutoksiin ei tosiasiassa olekaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pysähtymistä tai ajankohtaisten yhteiskunnallisten haasteiden tarkastelusta luopumista, vaan pikemminkin sitä, että yliopistoinstituution tulisi pysyä mukana kehityksessä sen omista lähtökohdistaan.

Kirjoittajien analyysi pureutuu moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten metaforien muutoksiin, tutkimuksen vaikuttavuuden mittaamiseen ja erityisesti monografian asemaan tieteellisen tutkimuksen muotona. Tekijät korostavat tieteenalojen erilaisuutta ja moninaisuutta, diversiteettiä. Humanistisilla aloilla on sellaisia käytäntöjä, joita ei esimerkiksi luonnontieteissä välttämättä ole, kuten monografioiden erityisasema. Sen tähden yliopistolaitosta tai tieteenaloja ei pitäisi yrittää puristaa yhteen muotiin, vaan tärkeä olisi ymmärtää esimerkiksi humanististen alojen erityislaatuisuus. Tämä ei tarkoita mitään poikkeavia käytäntöjä, vaan enemmänkin historiallis-kulttuurisesti rakentuvaa laajempaa, yhden ihmiselämän ylittävää näkökulmaa tietoon, tutkimukseen ja oman ymmärryksen rakentumiseen. Tekijät korostavat toistuvasti, että sivistykseen ja akateemiseen elämään liittyy myös yksilöllinen puoli ja siihen liittyvät eksistentiaaliset kysymykset.

Todelliseksi uhkaksi koko yliopistoinstituutiolle asettuu populismin nousu Suomessa ja eri puolilla maailmaa, vaikka mitään sen yksityiskohtaisempia analyysejä tekijät eivät julkisuudessa olleista kiistoista esitäkään. He viittaavat yleisellä tasolla historiallisiin esimerkkeihin, akateemisen tutkimuksen halveksuntaan ja jopa suoraan tiedevihamielisyyteen. ”Totuudenjälkeisellä ajalla” tai ”vaihtoehtoisten tosiasioiden” maailmassa tutkittu tieto rinnastuu aivan liian helposti kokemustietoon ja maallikkokäsityksiin. Ongelma on se, että esimerkiksi terveyteen liittyvistä aihepiiristä keskustelevat ihmiset, jotka eivät ole yksinkertaisesti samalla viivalla, kuten vaikkapa alkoholiuudistusta tehtäessä oli havaittavissa. Vastakkain olivat päihdehuollon parissa pitkään tutkimusta ja työtä tehneet ammattilaiset ja panimoteollisuuden ja yksilöllisten kulutusmahdollisuuksien puolesta ääntä pitävät poliitikot huomiomatta sitä, että päihdeongelmista on harvinaisen paljon tutkittua tietoa, kuten myös soijan hormonaalisista vaikutuksista.

Kirjan harvinainen jakso liittyy lopussa akateemisen ikääntymisen tarkasteluun. Jännite aiheutuu tässä yhteydessä siitä, että tutkimuksen lähtökohtana on uuden tiedon tuottaminen, mutta ikääntymisen myötä itse kukin havaitsee asioita toisessa valossa ja ikä johtaa asioiden kerrostumiseen mielen tasolla. Kulttuurisesti aiempaa sukupolvea edustava tutkija voi edustaa täysin toista maailmaa, mutta samalla hänen pitäisi pysyä avoimena muuttuvan maailman odotuksille. Tästä aihepiiristä ei ole edes ylipäänsä kirjoitettu juuri aiemmin, vaikka ajan kiihtyminen ja yhteiskunnan muutos on ollut kyllä esillä yliopistotutkimuksessa. Kirjoittavat katsovat, että ”Traditionaalisuus, pitkä kokemus ja vanhuus voidaan nimenomaan akateemisessa elämänmuodossa luontevasti sitoa yhteen uutuuden, nuoruuden ja moninaisuudelle avautumisen kanssa” (s. 214). Mikään helppo yhtälö tämä ei välttämättä ole, mutta kirjoittajat antavat myös käytännön ohjeita sille, mikä on tässä suhteessa professorien rooli tieteenalojen jatkokoulutuksesta vastaavina hahmoina.

Miksi kirja kannattaa sitten lukea? Suoraa vastausta välittömän hyödyn näkökulmasta ei ole, sillä kirjan ansio on yleisemmässä pohdinnassa yliopistoinstituution historiasta ja kulttuurisesta asemasta. Uuden opiskelijan kannattaa lukea kirja, jättää sisältö hautumaan ja palata siihen uudelleen myöhemmin. Muutaman vuoden jo opiskelleen suhde kirjaan on varmasti toinen. Sisältö avautuu ehkä paremmin. Henkilökuntaa edustavalle kirja muistuttaa yliopistolaitoksen yhteiskunnallis-kulttuurisesta erityisasemasta ja pitkästä historiasta, mikä on tärkeää strategioista, painopistealoista tai keihäänkärjistä keskusteltaessa. Kirjoittajat päättävät teoksensa pohdintaan uuden tiedon historiallisesta ehdollisuudesta ja tietoa koskevien käsitysten muuttuvuudesta. Olennaista on, että yliopistossa tuotettu tieto kasvaa historiallisesta maaperästä, mutta on aina jatkuvasti avoin uusille tulkinnoille. Tässä prosessissa opiskelijat ja opettajat ovat mukana. Kirjan yksiselitteisiä vastauksia välttelevä tarkastelu auttaa samalla ehkä myös jokaista ottamaan etäisyyttä siihen yksinkertaistavaan, populistiseen ja kriittistä asennetta kaihtavaan mediapuheeseen, joka ottaa aivan liian helposti ihmiset otteeseensa.

Lähde

Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2018): Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Helsinki: Gaudeamus. 248 sivua.

 

Tunteet arkielämässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Kuopion sosiaalipsykologiassa tunteet ovat olleet keskeinen osa opetusohjelmaamme jo yli kymmenen vuoden ajan. Olemme säännöllisesti järjestäneet muun muassa tunteita ja hyvinvointia käsittelevän monitieteisen luentosarjan. 1980-luvulla ihmistieteitä alkoi määrittää niin sanottu kielellinen käänne. Tämä käänne koki eräänlaisen saturaation vuosituhannen alussa ja uusia paradigmaattisia avauksia on pyritty löytämään. Eräs keskeinen sellainen on ollut emotionaalinen tai affektiivinen käänne, joka on mahdollistanut tutkimuksen moniulotteisuuden. Pelkkä kieleen ja diskursseihin keskittyvä tutkimus on varsin yksiulotteista. Emootiot mahdollistavat ihmisen kokemuksellisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden tarkastelun moniulotteisemmin sekä kehollisemmin. Tunteita tutkitaan nykyään valtavasti ja jokaisella tieteenalalla on asiasta oma sanottavansa. Tästä on seurannut suoranainen käsiteviidakko, jonka hallitseminen voi olla kovin haasteellista. Erilaisia käsitteellisiä tunnetypologioita on paljon. Aiheeseen liittyviä kirjoja ilmestyy niin ikään runsaasti. Seuraavaksi tarkastelen erästä tuoretta artikkelikokoelmaa aiheesta.
Tuottelias tanskalaissosiologi Michael Hviid Jacobsen on toimittanut artikkelikokoelman Emotions, Everyday Life and Sociology. Johdannossa hän kehottaa kiinnittämään huomiota siihen, kuinka arkemme on tunteiden täyttämää, vaikka emme siihen useinkaan kiinnitä suurempaa huomiota. Tunteet määrittävät suhteitamme toisiin ihmisiin, me pyrimme vuorovaikutuksessa ennakoimaan muiden ihmisten tunnetiloja ja usein myös kontrolloimaan sitä mitä itse tunnemme. Tunteet vetävät meitä kohti toisia ihmisiä ja etäännyttävät toisista. Varhainen sosiologia kuvasi, kuinka kulttuurimme rationalisoituu, muuttuu järjen ohjaamaksi. Nykysosiologiassa taas on kiinnitetty huomiota kulttuurimme emotionaalistumiseen. Tunteita ilmaistaan voimakkaammin julkisuudessa ja esimerkiksi tunnetaidot nähdään oleelliseksi osaksi nykyihmisen sosialisaatiota. Yleensä tämä muutos paikannetaan joustavan markkinatalouden tuottamiin kulttuurisiin vaatimuksiin sekä erilaisten auktoriteettisuhteiden rakenteellisiin muutoksiin.

Eri tieteenaloilla on oma näkökulmansa tunteiden tutkimukseen. Filosofit ovat nimenneet ja jäsentäneet tunteita kautta historian. Biologisessa mielessä tunteet ovat reaktioita ympäristömme usein äkillisiin muutoksiin ja siten palvelevat henkiinjäämistämme. On löydettävissä rajattu määrä universaaleja perustunteita. Psykologisissa tieteissä on edetty Sigmund Freudin kuvaamista tunteiden tukahduttamisprosesseista kohti kognitiivisempaa tarkastelua. Tunteet liittyvät olennaisesti ihmisen ajatteluun ja päätöksen tekoon. Viime vuosikymmeninä esimerkiksi Daniel Golemanin tunneälyn käsite on tullut tunnetuksi psykologisen tutkimuksen piiristä. Sosiaalipsykologeilla hieman painotuksista riippuen tunteet ovat ilmiö, joka määrittää vuorovaikutuksen ja sosiaalisten suhteiden luonnetta. Tunteiden kulttuurisidonnaisuus on myös herättänyt suurta tutkimuksellista kiinnostusta. Sosiologiassa tieteenalan klassikot viittasivat tunteisiin, mutta eivät käsitelleet niitä järin syvällisesti. Varsinaisen tunteiden sosiologian suuntauksen voi katsoa syntyneen 1970-luvun puolivälistä alkaen esimerkiksi Arlie Hochschildtin tunnetyön käsitteen yleistyttyä. Hochschildt kertoo, että tätä ennen sosiologit laiminlöivät tunteita, koska olivat itsekin osa yhteiskuntaa, joka arvosti yli kaiken rationaalisuutta ja eivät halunneet tulla yhdistetyksi mihinkään näin epämääräiseen. Tunteiden tutkimus kvantitatiivisesti koettiin myös liki mahdottomaksi eikä laadulliset menetelmät olleet vielä tarpeeksi kehittyneitä. 1980-luvulle tultaessa nykysosiologian klassikot kuten Anthony Giddens, Ulrich Beck ja Zygmunt Bauman ottivat vaikutteita valtavirtaan myös aiemmin marginaalisemmista tutkimusalueista ja toivat esille tunteiden keskeisen merkityksen jälkimodernin arjen intiimiyden muodoissa. Samoihin aikoihin, muun muassa naistutkimuksen ansiosta, tapahtui epistemologinen muutos sosiologisen tutkimuksen prosessin ymmärtämisessä. Alettiin puhua tutkimuksen refleksiivisyydestä. Donna Harawayn ilmaisua lainaten tutkija oli tähän asti ollut luonnontieteiden ihanteiden mukaisesti vaatimaton todistaja, joka tunteista riisuttuna kertoo ei paikalla olleelle yleisölle mitä tutkimuksessa tapahtui, ikään kuin oikeudessa todistaen. Nykyään laadullisessa tutkimusotteessa korostetaan, että lukijalla on mahdollisuus arvioida tutkimusprosessia myös sen keskeisen instrumentin eli tutkijan kautta. Tutkijan asemoituminen, arvot ja tunteet nähdään näin ollen kertomisen arvoisiksi. Viileästä ja etäisestä sosiologiasta on siirrytty vähitellen läsnä olevaan ja tuntevaan sosiologiaan. Tunteva tutkija kertoo yhä enemmän itsestään. Osin tämä liittyy siis tutkimusprosessin refleksiivisyyden vaatimuksiin ja osin kulttuurin emotionaalistumiseen esimerkiksi akateemisen huomiotalouden vaatimusten mukaisesti.

Tämän artikkelikokoelman vahvuus on, että erilaisten keskeisten ja tunnistettavien tunteiden kuten luottamuksen, syyllisyyden ja surun lisäksi kirjassa esitellään useita vaikeammin määriteltäviä ja tutkimuksellisesti ylenkatsottuja tunteita tai tunnetiloja. Tämä kirjoituksen puitteissa esittelen niistä nyt muutaman.

Nolostuminen (embarrassment)

Jokainen meistä on nolostunut joskus tai tietää jonkun todella nolon ihmisen. Michael Hviid Jacobsen ja Soren Kristiansen käsittelevät luvussaan tätä monille tuttua tuntemusta. Rom Harré on todennut, että nolostumisen tutkimus voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta tarkemmin pohdittuna sillä on hyvin tärkeä psykologinen, moraalinen ja filosofinen ulottuvuus ihmisenä olemisen tarkastelussa. Nolostumisen voi lyhyesti määritellä hetkellisesti kohonneeksi epämukavaksi itsetietoisuuden tilaksi, kun tajuaa äkillisesti paljastuneensa sosiaalisessa tilanteessa, yleensä jokin virheen tai tilanteelle epäsopivan käyttäytymisen seurauksena. Evoluutioteoreetikoiden mukaan nolostumisen funktio ihmisryhmissä on toiminnan jatkuvuuden turvaaminen siten, että käyttäytymisnormin rikkoja ilmaisee non-verbaalisti ettei rike ollut tahallinen. Christine R. Harrisin ilmauksen mukaan nolostuminen on eräänlaista sosiaalista kipua. Psykologisissa tieteissä nolostumista on tarkasteltu lähinnä persoonallisuuden piirteiden kautta, jolloin pohditaan miksi toiset nolostuvat enemmän kuin toiset ja ilmaisevat sitä non-verbaalisti toisia voimakkaammin. Sosiaalipsykologiassa on eritelty nolostumiseen johtavaa vuorovaikutusprosessia ja siihen liittyvää kokemuksellisuutta. Sosiologiassa taas kiinnitetään huomiota sosiaalisen normin tai odotusten rikkomiseen ja siihen mitä nolostuminen näistä normirakenteista oikein kertoo. Nolostuminen on tyypillinen sosiaalinen tunne, joka tarkoituksena on edesauttaa yhteisön koossa pysymistä ja normien tunnistamista.

Yhteiskuntien sivilisaatioprosessia tutkinut Norbert Elias käyttää käsitettä häpeän kynnys (treshold of shame) ja kuvaa kuinka se on muuttunut historiallisesti, eli kuinka ihmiset ovat alkaneet nolostua asioista joista ennen ei ole nolostuttu. Se, miten suhtaudumme tahattomiin kehomme äännähdyksiin tai alastomuuteen, kertoo historiallisesti tästä. Jokainen voi sitten pohtia oman häpeän kynnyksensä tasoa tai sosiaalista kontekstuaalisuutta. Luvun kirjoittajat erittelevät myös nolostumisen ja häpeän käsitteiden eroa. Suomen kielellä tämä ei ole niin selvärajaista. Typologisesti molemmat kuuluvat itsetietoisten tunteiden (self-conscious) ryhmään, kuten myös ujous tai ylpeys. Tunne paljastaa paljon siitä, mitä ihminen ajattelee itsestään ja kuinka hän vastaa muiden tekemiin arvioihin itsestään. Häpeä on sisäisesti tunnettu ja suhteellisen pitkäkestoinen tunne. Nolostuminen on taas julkinen, yleisöstä riippuva ja suhteellisen lyhytkestoinen tunne. Häpeä on ylpeyden vastakohta, yleensä intensiivinen arvio omasta huonoudesta ja kelvottomuudesta ihmisenä. Se ei kuitenkaan näy välttämättä päälle päin. Nolostumisen yleensä näemme, vaikkapa punastumisena tai katseen muotona. Nolostumisen vastakohta on itsevarmuus. Nolostumisesta voidaan selvitä vitsailemalla, häpeästä yleensä ei. Molempia voidaan käyttää sosiaalisen kontrollin muotona: joku voidaan saada tietoisesti nolostumaan, mutta jos yhteisö päättää häpäistä yksilön, on kyseessä yleensä jotakin vakavampaa.

Luvussa esitellään kattavasti Erving Goffmanin ja hänen tutkimusalansa seuraajien laatimia typologioita siitä, kuinka ihmiset hallitsevat nolostumista erilaisissa tilanteissa. Jerome M. Sattlerin mukaan nolostuminen liittyy yleensä kolmeen eri asiaan: sopimattomuuteen ja siihen havahtumiseen (”kiroilin väärässä seurassa”/ ”tulin väärin pukeutuneena tilaisuuteen”); kompetenssin puutteeseen tai pettämiseen (”unohdan mitä piti sanoa esitelmää pidettäessä”) ja vääränlaiseen huomionherättämiseen (”hups, housut tippui!”). Nolostuminen voi olla myös ennakoivaa, jolloin tiedämme joutuvamme sosiaaliseen tilanteeseen, jossa emme oikein selviä ja hermostuksissamme alamme mokailla. Ihmisillä on lukuisia keinoja hallita tai neutralisoida nolostumista, kuten anteeksi pyyntely ja leikinlasku. Nykyään olen havainnut monen akateemisen puhujan pyrkivän neutralisoimaan tilanteen kertomalla jo etukäteen yleisölle miksi tämä esitys on oleva kömpelö (”en ole siis nukkunut kuin pari tuntia viime yönä…”) ja solmimalla näin yhteisen sopimuksen yleisön kanssa. Goffman tähän kasvojen säilyttämistä tukevaan ihmisten käytökseen kiinnitti paljon tutkimuksissaan huomiota. Goffmanin mukaan yhteiskuntamme vuorovaikutusjärjestyksessä kiinnitetään paljon ennaltaehkäisevästi huomiota nolostumisen ehkäisyyn. Nolostumiset liittyvät hänen mukaansa usein tilanteisiin, joissa ennakoitu roolirakenne pettää ja ihminen joutuu nopeasti reagoimaan eri roolissa kuin mitä tilanne vaatisi. Esimerkiksi yksityinen ja työrooli voivat odottamatta mennä sekaisin. Tätä vastaavasti pyritään ennakoimaan muodollisella käytöksellä ja sijoittamalla ihmiset hierarkian mukaisesti työhuoneisiin.

Sosiaalipsykologi Michael Billig on kiinnittänyt huomiota Goffmanin aloittamaan ”mukava tyyppi” (nice guy) tutkimusperinteeseen, jossa tuemme toisiamme kasvojen säilyttämisessä ja pyrimme välttämään nolostumista. Näin ei kuitenkaan Billigin mukaan useinkaan ole asiat. Me myös nautimme muiden nolostumisista ja toivomme, että se ärsyttävä tyyppi saa opetuksen ja mokaa julkisesti. Joskus annamme toisen kihistä pitkään epämukavuuden tilassa. Billigin mukaan ihmiset ovat myös kykeneviä pahansuopuuteen ja nolostuttamisella on oma mikrovallankäytön funktionsa. Joidenkin ihmisten, kuten koomikkojen ammatti on olla noloja tai nolostuttaa. Suomalainen hieno sana myötähäpeä tähän ilmiöön usein liittyy. Olen aina ihaillut koomikko Ricky Gervaisin alkuperäistä Konttori-sarjaa, koska siinä nolous ja myötähäpeä ilmenevät piinaavan monisyisesti useilla eri metatasoilla.

Toden totta, tämä kirjan luku valaisi nolostumisen merkittävää roolia ihmisten välisissä suhteissa ja kuten kirjoittajat toteavat, on nolostumistutkimuksessa vielä paljon tutkittavaa. Kirjoittajat listaavat kulttuurien välisen vuorovaikutuksen, ikä-, sukupuoli-, status- ja ammattisidonnaiset teemat sekä teknologisen vuorovaikutuksen tutkimusta kaipaaviksi nolostumistutkimuksen alueiksi.

 

Tylsyys (boredom)

Luvun kirjoittaja Patrick Gamsby kertoo aluksi, kuinka kuuluisa filosofi Martin Heidegger piti syys-talvena 1929-1930 luentosarjan ”Metafysiikan keskeisiä kysymyksiä”. Kolmannes luennoista käsitteli tylsyyden tai ikävystymisen olemusta. Tylsyys määritellään luvussa tyhjyyden tunteeksi ja se liitetään lähtökohtaisesti modernin maailman ilmiöksi. Sanaakin alettiin käyttää englannin kielessä 1800-luvulta alkaen. Pienellä googlettelulla selviää, että tylsyystutkimus (boredom studies) on maailmalla voimissaan. Tylsyyttä, tyhjyyden ja ikävystymisen tunnetta, voidaan kirjoittajan mukaan määritellä kolmella tavalla. Tavallisen arkinen tapa on kokemus, että elämässä on tylsää. Ei oikein keksi tekemistä eikä mitään kivaa tapahdu. Tätä on perinteisesti arvotettu normatiivisesti: sinulla on tylsää, koska olet tylsä ihminen. Tylsyyden kokemus merkitsee, että et ole järin syvällinen ajattelija, olet siis tylsimys. Se on stigma, jota älykkään ja ajattelemaan kykenevän ihmisen rikkaan mielikuvituksensa kera ei tarvitse potea. Toinen tapa määritellä tylsyys, on nähdä se historiattomana ihmisyyteen kuuluvana asiana. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut tylsyyttä. Kolmas määrittelytapa liittää tylsyyden modernisaation historialliseen aikakauteen. Modernin elämän rytmit eivät palaudu enää niinkään luonnon rytmeihin, vaan ovat ihmisen tekemiä. Demokratisoituminen mahdollistaa ”yleisen skeptisyyden”, eli mahdollisuuden problematisoida tätä ihmisten tuottamaa elämäntavan kokemuksellisuutta. Tästä näkökulmasta myös useat sosiaalitieteiden klassikot ovat lähestyneet tylsyyttä.

Sosiologi Georg Simmel näki tylsyyden osana modernisaation aikaan saamaa suurkaupunkimaista elämänmuotoa. Hän kirjoitti blasé asenteesta tai persoonallisuudesta, välinpitämättömyydestä ja viileydestä, joka on välttämätöntä ihmisvilinässä ja jatkuvassa ärsyketulvassa. Ihminen ei tällöin saa ilmaista olevansa järin kiinnostunut mistään, ”hän vain katselee”. Suurkaupungissa ihmisen täytyy osata olla samanaikaisesti läsnä ja poissaoleva. Modernissa elämänmuodossa rahatalous muuntaa kysymykset asioiden merkityksestä kysymykseksi ”mitä tämä maksaa?”. Myös aika muuntuu merkityksellisestä kokemuksesta määräksi, eli kvantifioiduksi kellonajaksi, jota ihmiset seuraavat omista kelloistaan. Elämä kvantifioituu, mutta muuntuu pinnalliseksi. Suurkaupungissa tavoitellaan mielihyvää, jota suhteellisen helppoa saavuttaa kuluttamalla. Ongelmaksi vain muodostuu, että pitemmän päälle tämänkaltainen elämän merkityksen metsästys ei oikein tunnu enää yhtään miltään, siksi moderni ihminen tuntee tyhjyyttä ja tylsistyy.

Arkielämän keskeinen teoreettikko Henri Lefebvre kuvasi samaa ilmiötä kutsumalla sitä tyylin katoamiseksi elämästä. Moderni elämä synnyttää arkielämäämme toistuvia rytmejä, rutiininomaisuutta. Teknologia tekee työnteosta rutiininomaista. Informaation runsaus neutralisoi tiedon merkityksen. Kodeista tulee persoonattomia asumiskoneita (viittauksena arkkitehti Le Corbusierin termiin). Elämämme on sinällään rikasta, mutta Lefebvren runollisen ilmauksen mukaan siitä puuttuu tyyliä, joka on korvautunut kaikille samana massakulttuurin kulutustuotteiden määrällä. Tyylitön elämä on tylsää elämää. Tylsyys kaipaisi vastarinnaksi arkielämän esteettistä kapinaa, joka olisi pintaa syvempää. Hänen vastauksensa on monimerkityksellinen: ”Täytyy tehdä elämästä taideteos”.

Frankfurtin kriittisen koulukunnan teoreetikot Max Horkheimer ja Theodore Adorno kiinnittivät huomiota siihen, että modernia ihmistä tylsistyttää kaikki se, jolla yritämme karkottaa tylsyyttä, eli massakulttuurin synnyttämä viihde. He puhuivat kulttuuriteollisuudesta, jonka siirrettävyyttä tähän aikaan luvussa pohditaan. Jos aiemmin viihde sijoittui johonkin paikkaan, yleensä suuremman kaupungin viihde- ja kulutusympäristöihin, on tässä ajassa viihde läsnä kaikkialla sen digitalisoitumisen myötä. Viihde laajentaa markkinatalouden logiikan kaikkialle vapaa-aikamme. Kuluttamisen logiikassa ihminen opetetaan kaipaamaan koko ajan jotakin uutta, ettei hän kyllästy. Mikään uusi ei vain kestä nykyajassa järin kauan aikaa, se alkaa pian tylsistyttää ja tilalle on hommattava jotakin uutta ärsykettä. Sunnuntaikaan ei ole enää perinteinen tylsä päivä, vaan myös silloin pitää voida ostaa ja kuluttaa elämyksiä. Horkheimer ja Adorno pitivät oman aikansa massaviihdettä banaalina ja mielikuvitusta köyhdyttävänä. Nykyihmiselle tylsyys on kauhistus, mutta emme usein pysähdy pohtimaan kuinka tylsistyttävää tylsyyden karkotus itsessään on. Emme ehkä onnistu siinä tällä keinolla, jonka olemme valinneet ja katsomme yhä enemmän oikeudeksemme.

 

Laiskuus (laziness)

Kirjoittaja Michael Hviid Jacobsen pohtii lukunsa alussa mahtaako laiskuus olla lainkaan tunne. Onko se pikemminkin sairaus? Mielentila? Elämäntapa? Pienellä käsiteanalyysilla hän päätyy siihen, että kyllä laiskuus täyttää myös tunteen tunnusmerkit, joskin kovin epämääräinen se on tunteena. Laiskuudelle on eri kielissä lukuisa määrä synonyymeja. Sen voisi määritellä tahdonalaiseksi päätökseksi olla tekemättä tai ponnistelematta jonkin asian takia, vaikka siihen kykenisikin. Kirjoittajan havainto on, että laiskuutta on tutkittu sosiaalitieteissä kovin vähän. Edellä mainittu tylsyys on esimerkiksi kovinkin suosittu tutkimuskohde, mutta laiskuus ei ole juuri kiinnostanut ketään. Muutama filosofi siihen viittaa, mutta ilman mitään systemaattista pohdintaa. Kristinuskossa joutilaisuuteen (sloth) on suhtauduttu lähinnä syntinä, jonka palkkana on kärventyminen helvetin lieskoissa. Protestanttisessa kulttuurissamme ahkeruus ja korkea työetiikka ovat olleet hyveitä, joita on ihailtu ja joita on vaalittu kasvatuksessa. Jacobsen yrittää selventää laiskuuden käsitteellistämistä muodostamalla kaksi ulottuvuutta: lyhytkestoinen/ohimenevä laiskuus ja pitkäkestoinen/krooninen laiskuus. Lisäksi laiskuutta voi eritellä tuhoava/tuottamaton laiskuus sekä luova/tuottava laiskuus ulottuvuuksilla. Näitä ulottuvuuksia yhdistelemällä voi sitten tuottaa laiskuustypologian.

Laiskuuteen on siis suhtauduttu kulttuurissamme pääosin kielteisesti. Poikkeuksen tekevät romanttisen ajan (1800-luvun alkupuoli) yläluokka ja älymystö, joille osalle laiskottelu liittyi juuri luovuuteen ja eräänlaiseen rationaalisen ja tehokuutta korostavan modernisaation vastarintaan. Laiskuus oli etuoikeus, kuten Veblenin käsite ”joutilas luokka” sen ilmaisi. Laiskuuden oikeutuksesta on aina 1800-luvulta asti siten käyty voimakasta yhteiskuntamoraalista keskustelua. Kuka saa laiskotella? Kenen kustannuksella? Keneltä se on pois? Erityisesti tämä on liittynyt pohdintoihin hyvinvointiyhteiskunnasta, sosiaaliturvasta sekä siihen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Jacobsen tuo esille aiheeseen liittyvää tanskalaista yhteiskunnallista keskustelua, joka kuulostaa kovin tutulta pohdittaessa vaikkapa suomalaista keskustelua perustulosta, aktiivimallista ja sosiaaliturvan uudistamisesta. Pohjimmiltaan se tuntuu palautuvan laiskuuden käsitteeseen ja sen tulkintoihin.

Tämän hetken yhteiskunnassa ihannoidaan työtä ja tuottavuutta. Laiskotella saa, jos sen on tuottamalla ansainnut ja vapaa-aikakin on usein suunniteltua ja ohjelmoitua – ei suinkaan laiskottelua. Laiskottelun nykyinen teoretisointi liittyykin usein kiihtyvän yhteiskunnan (accelerated society) kritiikkiin ja ajan käsitteellistämisen teemoihin. Yleensä vastarinnan muodot ovat hyvin yksilöllisiä, eli joku siihen kykenevä yksilö hyppää pois oravanpyörästä ja alkaa elää itselleen sopivaa mielekästä elämäntapaa. Muun yhteiskunnan silmiin tämä voi näyttää laiskottelulta. Se on subjektiivista vastarintaa, mutta mitään laajempaa yhteiskunnallista ohjelmaa laiskuuden hyveistä ei ainakaan valtavirrassa ole juuri keskustelussa. Jos laiskuus voidaan ymmärtää tunteeksi, kuten Jacobsen tekee, on se varsin alitutkittu tunne. Tätä tutkimusta Jacobsen peräänkuuluttaa, koska subjektiivisen ulottuvuuden lisäksi sillä on merkittäviä yhteiskuntapoliittisia ulottuvuuksia.

***
Kokonaisuudessaan tätä kirjaa voi suositella lämpimästi. Sen vahvuus on erityisesti hieman epämääräisempien, mutta kuitenkin arkikokemukseemme vahvasti kuuluvien tunnetilojen käsittely.

Lähde
Jacobsen, Michael Hviid (ed.) 2018.: Emotion, Everyday Life and Sociology. Abingdon: Routledge.

Mitä sinun täytyi tehdä selviytyäksesi?

Kirjoittanut Mervi Issakainen

Vastoinkäymiset eivät katso vuodenaikaa. Vaikeudet ja kriisit saattavat yllättää, ja ehkä jopa hieman odotustenvastaisesti nostaa päätään vuoden valoisimpina päivinä ja öinä. Äkillisiä ahdistavia tilanteita on mahdollista purkaa esimerkiksi soittamalla Kriisipuhelimeen. Kriisipuhelin soikin näin kesäkuukausina tiuhempaan kuin muina vuodenaikoina, kertoo kriisipuhelintoiminnan päällikkö Susanna Winter Suomen Mielenterveysseurasta (www.mielenterveysseura.fi).

Kuulluksi tuleminen on elämän ala- (ja ylä)mäissä kiistatta tärkeää. Mielenterveyttä horjuttavista vastoinkäymisistä puhuminen saatetaan kuitenkin arkisissa sosiaalisissa tilanteissa kokea vaikeaksi. Tämä voi päteä niin vastoinkäymisiä kohdanneeseen kuin vilpittömästi auttamaan pyrkivään kuulijaan, joka ei tiedä miten reagoida tai mitä sanoa. Millaisia kysymyksiä sitten voisi esittää, jotta vastoinkäymisiin liittyvät kokemukset ja ajatukset saisivat tilaa?

Muutama vuosi sitten Iso-Britannian psykologien yhdistyksen kliinisen psykologian jaosto julkaisi lausunnon, jossa nykyiset psykiatriset luokitusjärjestelmät (DSM ja ICD) todettiin perusteiltaan virheellisiksi. Lausunto kyseenalaisti näin diagnoosien käyttökelpoisuuden ja lääkehoidon ensisijaisena auttamisen keinona. Psykologien tavoitteena oli suunnata huomio mielenterveyden ja käyttäytymisenongelmien biologisen alkuperän painottamisen sijaan ennen kaikkea ongelmia selittäviin sosiaalisiin tekijöihin. Kritiikin esittäminen hallitsevaa, inhimillistä kärsimystä patologisoivaa lähestymistapaa kohtaan ei suinkaan ole ollut vain kyseisen maan psykologien tavoitteena tai harteilla. Lausunnon virittämänä alkoi kuitenkin hanke, jossa he pyrkivät muotoilemaan psykiatriselle luokittelulle vaihtoehtoisen tavan ymmärtää henkistä kärsimystä ja ongelmalliseksi nähtävissä olevaa käyttäytymistä.

Hankkeen tiimi koostuu sekä ongelmien parissa työskentelevistä ammattilaisista että omakohtaisesti vaikeuksia kokeneista ’selviytyjistä’. Edelleen kehittelyn alla olevassa viitekehyksessään (PTM Framework = The Power Threat Meaning Framework) nämä asiantuntijat tiivistävät ja yhdistävät olemassa olevaa tutkimustietoa nostaen esille erilaisia valtaan, uhkiin ja merkityksenantoihin liittyviä seikkoja mielenterveyden ja käyttäytymisen ongelmien syiden, seurausten ja erilaisten selviytymiskeinojen ymmärtämiseksi. Viitekehyksen tarkoituksena ei olekaan korvata aiempia näkökulmia ja toimintamalleja, vaan tukea ja vahvistaa hyviä käytäntöjä ja luoda suuntaviivoja tulevaisuuteen. (Johnstone & Boyle 2018.)

PTM-viitekehys ei nojaudu mihinkään tiettyyn teoreettiseen suuntaukseen vaan ammentaa useista erilaisista malleista, käytännöistä ja perinteistä. Se pohjautuu muun muassa havaintoihin siitä, kuinka henkistä kärsimystä tai ongelmallista käyttäytymistä ei voida irrottaa (materiaalisesta, sosiaalisesta, kulttuurisesta jne.) kontekstistaan, ja kuinka kokemuksemme sekä käyttäytymisemme on nähtävä ymmärrettävinä tapoina reagoida esimerkiksi haastaviin elämänolosuhteisiin. Usein ’oireiksi’ kuvatut kokemukset ja toimintatavat voidaan näin ollen ymmärtää pikemminkin strategioina, joiden avulla ihminen pyrkii selviytymään vastoinkäymisistä, kuin psykiatrisina sairauksina tai häiriöinä. ’Mikä sinussa on vialla’ –tarkastelu korvataan viitekehyksessä neljällä ydinkysymyksellä:

Mitä sinulle on tapahtunut?

Kuinka se sinuun vaikutti?

Millainen merkitys tällä sinulle oli?

Mitä sinun täytyi tehdä selviytyäksesi?

Ensimmäisen kysymyksen tarkoituksena on tunnistaa ongelmien syyt, joiden voi nähdä kytkeytyvän tavalla tai toisella vallan ja vallankäytön erilaisiin muotoihin (taloudelliseen, materiaaliseen, ideologiseen jne.), oli kyse köyhyydestä, syrjinnästä, väkivallasta tai mistä tahansa muusta kärsimystä aiheuttavasta tekijästä. Toinen kysymys pyrkii tavoittamaan sen, millaisia uhkia (esim. ihmissuhteisiin, kehoon, identiteettiin tai arvopohjaan liittyviä) näistä on seurannut. Kolmas kysymys kohdistaa huomion merkityksiin (esim. turvattomuuden, epäonnistumisen, yksinäisyyden tai epäoikeudenmukaisuuden tunteisiin), joita tilanteille ja kokemuksille annetaan. Neljännellä kysymyksellä puolestaan pyritään tarkastelemaan tapoja, joilla uhkaan on reagoitu (esim. aggressiivisuus, perfektionismi, päihteiden käyttö tai itsetuhoisuus). Näiden neljän ydinkysymyksen ohella viitekehyksessä korostetaan ihmisen vahvuuksien, kuten erilaisten taitojen ja resurssien tunnistamisen tärkeyttä. Lopulta huomion tulisi kohdistua siihen, kuinka erilaiset seikat on mahdollista nivoa yhteen, ja muodostaa näin aiempaa toivorikkaampi tarina omasta elämästä ja kohdatuista vaikeuksista.

Korostaessaan mm. ongelmia selittävien tekijöiden ja selviytymiskeinojen moninaisuutta, yllä hyvin pintapuolisesti kuvattu lähestymistapa on arvokas pyrkimys koota yhteen tutkimustietoa, ja kääntää katse vielä toistaiseksi liian vähän tilaa saaneisiin ajattelutapoihin. Henkistä hyvinvointia nakertavien ongelmien syitä, vaikutuksia ja merkityksiä, sekä ihmisten selviytymiskeinoja, vahvuuksia ja omaa tarinaa avaamaan pyrkivät kysymykset antavat konkreettisia välineitä myös arjen sosiaalisiin tilanteisiin, ja voivat näin edistää myös kuulluksi tulemisen kokemuksia. Toivon mukaan tätä kuulluksi tulemista kohtaisi mahdollisimman moni vastoinkäymisten kanssa kamppaileva vielä tämänkin kesän aikana.

Lähteet:

Johnstone, L. & Boyle, M. with Cromby, J., Dillon, J., Harper, D., Kinderman, P., Longden E., Pilgrim, D. & Read, J. 2018. The Power Threat Meaning Framework: Towards the identification of patterns in emotional distress, unusual experiences and troubled or troubling behavior, as an alternative to functional psychiatric diagnosis. Leicester: British Psychological Society. www.bps.org.uk/PTM-Main

Yleiskatsaus viitekehykseen: www.bps.org.uk/PTM-Overview

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/kriisipuhelin-auttaa-läpi-kesän-kriisissä-olevia (luettu 21.6.2018).

 

Seksuaalisen objektivoinnin kokemukset suomalaisessa naislentopallossa

Kirjoittanut Kristiina Minkkinen

 

Seksuaalinen objektivointi ja sen sivuilmiöt kuten seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ovat nousseet huomion keskipisteeksi kuluneen vuoden aikana. Erityisesti kansainvälisen #metoo –kampanjan myötä naisten seksuaalinen häirintä on saanut aiempaa enemmän huomiota. Pohtiessani pro gradu –tutkielmani aihetta halusin yhdistää itseäni kiinnostavan aihepiirin yhteiskunnallisesti laajaan ilmiöön. Urheilu, erityisesti lentopallo, on ollut merkittävä osa elämääni usean vuoden ajan ja olen usein pohtinut, mikä asettaa naisurheilijat eriarvoiseen asemaan suhteessa miesurheilijoihin. Näiden kiinnostuksen kohteiden myötä lähdin käsittelemään seksuaalista objektivointia ja sen erilaisia seurauksia suomalaisessa naislentopallossa. Graduni (2018) ”Seksuaalisen objektivoinnin kokemukset suomalaisessa naislentopallossa” tarkastelee seksuaalista objektivointia Barbara L. Fredricksonin ja Tom-Ann Robertsin objektivoinnin teorian (1997) avulla ja pyrkii selvittämään, millaisia seksuaalisen objektivoinnin kokemuksia naislentopalloilijat kohtaavat urheilu-urallaan.

Seksuaalista objektivointia on tutkittu erityisesti suomalaisella tutkimuskentällä hyvin vähän, minkä lisäksi merkittävä osa ulkomaisista tutkimuksista on toteutettu hyödyntäen kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Seksuaalisen objektivoinnin yhteyttä urheiluun on myös tutkittu aiemmin hyvin vähän eikä nais- ja miesurheilijoiden eriarvoista asemaa ole mielestäni aidosti kyetty kritisoimaan. Koin ennen kaikkea erikoiseksi sen, että aiemmat tutkimukset eivät pyrkineet tuomaan esiin sitä, kuinka yksilöt itse kokevat seksuaalisen objektivoinnin ja sen eri muodot. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet tutkimaan erityisesti seksuaalisen objektivoinnin seurauksia sekä median vaikutusta seksuaalisen objektivoinnin kehittymiseen ja kokemiseen. (ks.esim. Dorland 2006 & Wallin 2014).

Edellä mainittujen seikkojen vuoksi halusin toteuttaa tutkimukseni hyödyntäen kvalitatiivista tutkimusmenetelmää, jotta pystyisin tuottamaan tietoa siitä, kuinka urheilijat henkilökohtaisesti kokevat seksuaalisen objektivoinnin osana lajiaan. Tämän vuoksi tutkimusmenetelmäksi valikoitui fokusryhmäkeskustelu. Keskustelun aikana tutkimukseen osallistuneet neljä naislentopalloilijaa keskustelivat vapaasti seksuaalisesta objektivoinnista heille antamieni teemojen ympärillä. Koska keskustelu oli vapaamuotoista, keskustelussa saattoi tuoda esiin asioita, jotka itse koki tärkeäksi. Lisäksi fokusryhmäkeskustelu mahdollisti muihin ryhmän jäseniin tukeutumisen sekä me-hengen vahvistumisen. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka keskustelussa otettiin huomioon useita erilaisia ulottuvuuksia ja kuinka keskustelun aikana toisen osallistujan puheenvuoro innoitti toista osallistujaa kertomaan omista kokemuksistaan yksityiskohtaisemmin esimerkkien avulla.

Analysoin kerätyn aineiston hyödyntäen teorialähtöistä sisällönanalyysia, jonka avulla pystyin erittelemään ihmisten eri asioille antamia merkityksiä, jotka tutkimuksen kannalta olivat oleellisia. Tutkimuksen tulosten mukaan suomalaisessa naislentopallossa seksuaalinen objektivointi ei yleensä ilmene sen räikeimmissä muodoissa eikä seksuaalinen ahdistelu tai häirintä noussut tutkimuksessa esiin. Tutkimukseen osallistuneet naislentopalloilijat kertoivat kohdanneensa seksuaalista objektivointia median välityksellä sekä erilaisissa sosiaalisissa kohtaamisissa viikoittain. Jatkuvan seksuaalisen objektivoinnin seurauksena ulkonäkö on noussut suureen keskiöön, minkä vuoksi suomalaisen naislentopallon lajillinen arvostus on vähäistä. Seksuaalisen objektivoinnin seurauksena pelaajat kohtaavat itse-objektivoitumista, häpeää, ahdistuneisuutta sekä yleistä epävarmuutta omasta ulkoisesta olemuksestaan. Nämä tuntemukset ajavat pelaajat parantelemaan omaa ulkoista olemustaan sekä kohtaamaan erilaisia mielenterveysongelmia.

Merkittävimpänä seksuaalisen objektivoinnin seurauksena nähtiin sen vaikutus sukupuolten väliseen eriarvoistumiseen. Toivonkin, että tutkimukseni lisää ymmärrystä siitä, kuinka naisurheilijoiden seksuaalinen objektivointi ja esineellistäminen vaikuttavat naisurheilijoiden asemaan urheilunkentällä lajista riippumatta. Toivon, että tutkimukseni seurauksena seksuaalisen objektivoinnin kuulumista kulttuuriin aletaan kritisoida voimakkaammin ja ihmiset sitoutuvat sen poiskitkemiseen. Koska kyseessä on kulttuurinen ilmiö, sen poiskitkeminen ei ole yksinkertaista vaan vaatii isoja muutoksia esimerkiksi yleisessä kasvatuksessa. Tutkimuksellani haluan saada yksilöt pohtimaan haluammeko oikeasti seksuaalisen objektivoinnin kaltaisen ilmiön jäävän osaksi yhteiskuntaa ja samalla täten pitää yllä sukupuolten välistä eriarvoistumista.

LÄHTEET

Dorland, Jeanne M. 2006. Objectification Theory: Examing the Relation Between Self-ojectification and Flow for College-aged Women Athletes. https://etd.ohiolink.edu/rws_etd/document/get/akron1163634310/inline

Fredrickson, Barbara L. & Tomi-Ann Roberts. 1997. “Objectification Theory. Toward Understanding Women’s Lived Experiences and Mental Health Risk.” Psychology of Women Quarterly 21, 175-206. http://www.sanchezlab.com/pdfs/FredricksonRoberts.pdf

Minkkinen, Kristiina. 2018. Seksuaalisen objektivoinnin kokemukset suomalaisessa naislentopallossa. Pro gradu –tutkielma. Kuopio: Itä-Suomen Yliopisto.

Wallin, Angela L. 2014. The Objectification of Professional Female Athletes in Print Advertisements and the Consumers’ Response. St. John Fisher Collage: Fisher Digital Publications. http://fisherpub.sjfc.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1016&context=sport_undergrad

O eli matka anhedonian, toisaalle katsomisen ja informaation ylitarjonnan maailmaan

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Miki Liukkosen O-kirja on merkillinen kirja, laaja ja kielellisesti uskomattoman värikäs kuvaus pakkoneuroottisten ihmisten arkipäivästä. Se on samalla alaotsikkonsa mukaisesti ”yleispätevä kuvaus siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat”. Tämä määritelmä pitää ymmärtää yleisenä näkökulmana. Kyse ei ole realistisesta kuvauksesta tai yhteiskunnallisesti kantaaottavasta romaanista, vaan enemmänkin nykykulttuurin ja -maailman luonnetta ironisesti ja koomisessa valossa tarkastelevasta kokeellisesta romaanista. Samanlaista ei ole kirjoitettu suomalaisen kirjallisuuden historiassa, ja siksi teosta on vaikea asettaa mitenkään vertailusuhteeseen. Se ei ole rakenteeltaan perinteinen juoniromaani, vaan ajallisesti noin viikon pituista ajanjaksoa kuvaava episodinomainen teos, jossa samanaikaiset tilanteet menevät, tulevat, leikkaavat toisiaan, ajautuvat erilleen ja eivät johda sinänsä yhtään minnekään. Ihmiset eivät ole tietoisia toistensa tekemisistä, eivätkä he tiedä edes itseään koskettavista tärkeistä asioista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkoisesti sattumanvaraisiin paikkoihin: Espanjan aurinkorannalle, Romaniaan, Tanskaan ja Helsinkiin. Nimi on uudismerkki. O-merkki ei nimittäin tarkoita isoa o-kirjainta tai nollaa, vaan on muodoltaan pyöreämpi. Kustantaja itse asiassa joutui rekisteröimään merkin ennen julkaisua. Se saa romaanissa kaiken kaikkiaan 52 eri merkitystä.

Ensin lukuohje. Kirjaa kannattaa lukea varovasti omaa kiinnostusta seuraten. Informaation ja yksityiskohtien maailma tunkee lukijan mieleen painostavalla tavalla: yksittäisistä detaljeista vyörytetään esiin monimutkainen käsiteviidakko. Alaviitteet ovat täynnä yksityiskohtia ja lyhenteitä. Omalla kohdallani luku-urakka kesti puolitoista viikkoa. En kiirehtinyt kirjan kanssa. Luin sitä vähitellen päivittäin annostellen: kun mielenkiinto hiipui, pidin joko tauon tai jatkoin seuraavana päivänä eteenpäin. Näin romaania tuli luettua vaivihkaa, vähimmän ponnistelun mukaan. Menetelmällä oli se hyvä puoli, että mielenkiinto ei koskaan sammunut täysin ja lukutapa sopi hyvin yli sadan hahmon valtavaan henkilögalleriaan. O:ta ei siis kannata yrittää hotkaista kerralla ja lukea pakottamalla eteenpäin. Sellainen ei onnistu. Tällöin kirjaan joko väsyy tai kyllästyy. Yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia on niin paljon, että jatkuvasti joutuu tuijottamaan ”puuta metsältä”, kuten romaanissa eräässä vaiheessa hauskasti todetaan. Luetteloiden laadinta, lyhenteiden käyttö ja mikroskooppisten yksityiskohtien luettelointi ovat osa kirjan viehätystä. Niissä paljastuu koko kauneudessaan nykyajan skitsofreeninen kiinnostus detaljeihin ja mahdollisuus hankkia spesifiä tietoa mistä tahansa yksityiskohdasta. Sen vastapainona on kokonaisuuden katoaminen, maailman täyttyminen turhalla informaatiohälyllä ja yksityiskohtien mielivaltainen yhdistely yksityisessä elämässä ja julkisessa otsikkotodellisuudessa. Tätä Liukkosen kirja hyvin alleviivaa.

Kirja on myös vahvalla tyylillä kirjoitettu poskettoman hauska kuvaus nykymaailmasta ja sen alla piilevästä dynamiikasta, joka työntyy jatkuvasti arkielämään ja hallitsee sitä. Ihmiset eivät toisin sanoen juuri keskity mihinkään, esittävät itsestään parempia identiteettiversioita somessa ja ahdistuvat liiallisen juurettomuuden tilasta; jopa kultakalojen keskittymiskyky on tutkimusten mukaan parempi. Pakkoneuroosit, epätoivoinen merkityksiin ripustautuminen ja arkielämän pakonomaiset rutiinit ovat osa päivittäistä arkea. Modernin arkielämän luonnetta avataan vähitellen kirjan sivuilla. Eli kuten maailman menoa kuvataan Truls Bertelin sanoin:

Truls Bertelin teoriana oli, että 2010-luku ja sitä seuraava aika tulee olemaan kasvavan hämmennyksen ja ’sisäisen kodittomuuden’ aikaa maailman muuttuessa yhä informatiivisemmaksi, sokkeloisemmaksi ja nopeammaksi, ja että neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, olkoon tuo jokin sitten pakonomaista tasarahojen tarkistamisesta tai kuolemanpelkoa, sillä ’uskokaa tai älkää’, Bertel keikautti tirehtöörinkeppiään, ’fobia antaa elämälle sisältöä’ ” (s. 82-83).

Kyse on toisin sanoen romaanin sivuhenkilön kuvauksen mukaan siitä, että ahdistus, krooninen väsymysoireyhtymä tai paralyysi ovat seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta ja yhtäjaksoisesta online-elämästä somessa ja erilaisissa yhteisöissä. Liiallinen itsetietoisuus tuottaa seurauksenaan ongelmia. Ihmiset pyrkivät seisomaan silti individualistisesti omilla jaloillaan. Yksi keino sosiaalisen ja eksistentiaalisen tyhjiön täyttämiseen on konsumerismi, mutta sekään ei pitkälle kanna, sillä se saattaa vain lisätä sosiaalista vertailua, joka johtaa taas yksinäisyyteen. Anhedonistinen ihminen on sellainen, joka ei pysty lopulta nauttimaan mistään eikä hänellä ole sisäistynyttä kokemusta:

mutta asiat eivät enää merkitse tällaiselle ihmiselle mitään, kaikesta on tullut pelkkää kuorta, otsikoita, hän ei ehkä enää edes usko mihinkään koska kaikki on käynyt monimutkaiseksi… joten hän elää ’otsakkeesta’ toiseen, muoti-ilmiöiden ja mainosten sisällä, tulevien ja menevien ’hypetysten’ ristiaallokossa, klikkiviidakossa, koskaan täysin nauttimatta, koskaan täysin sisäistämättä kokemaansa” (s. 649).

Yhteiskuntatieteilijälle romaanin anti on varmasti siinä, että se pyrkii vangitsemaan nykykulttuurin ja –yhteiskunnan luonteenomaiset kokemukselliset piirteet yksille ja samoille sivuille. Pakkoyksilöllistymisen ja individualisaation piirteet vedetään yhteen Tanskan Kuninkaallisen Teatterin kellarikerroksessa pidetyssä Jan Gaden tiimin kokouksessa:

”… koko elämämme on nykyisin toisaalle katsomista, keskittymiskyvyttömyyttä muodossa tai toisessa, oli se sitten viihteen kuluttamista, kuntoilua, dieettiä, puhelimen jatkuvaa näpertämistä… Eihän esimerkiksi sosiaaliseen mediaan itsestämme luoma kuva kerro meistä tosiasiassa mitään, ei se lähennä meitä, ei se ole totta. Se on pelkkä mielikuva, kalvo, kuoro. Se on itse kehitetty suoja omaa itseä vastaan, samalla se on myös suoja muuta maailmaa vastaan. Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä, mitä todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.” (s. 700)

Ja kun ”elämästä katoaa mieli ja merkitys, tilalle astuu depressio ja turhautuminen. Kun ei ole enää auktoriteetteja, opettajia eikä kirkkoa, turvaudutaan kalliisiin terapioihin tai lääkkeisiin” (s. 701), tiivistää eräs Jan Gaden tiimin jäsenistä osuvasti. Kuvaus kiteyttää Philip Rieffin klassisen määritelmän terapeuttisen kulttuurin luonteesta.

Kirjaa on vaikea luokitella mitenkään. Kun ei keskity yksityiskohtiin, pääsee ehkä paremmin jyvälle sen sisällöstä, valtavasta nykyajan freskosta, jota luonnostellaan pitkin ja piinaavan paljon yksityiskohtia sisältävin luettelomaisin kuvauksin. Kertomus on itsessään jännä matka. Se ei oikein ala mistään eikä pääty mihinkään. Kuin ympyrä, jossa kuljetaan kerta kerran jälkeen. Yksittäisestä asiasta voi paljastua loputon määrä merkityksiä, eikä yksittäinen määritys kanna vielä pitkälle. Kaikki tapahtuu ajallisesti noin viikon pituisen ajanjakson sisällä: keskiviikkona kirjallisuuden opiskelija Emilia Jensen hyppää Physicum-rakennuksen katolta alas. Seuraavan viikon keskiviikkona hänen professorinsa Magnus Brax on vangittuna poliisiputkassa, josta hänet on tarkoitus vapauttaa muutaman tunnin päästä. Välissä tapahtuu kaikenlaista. Tapahtumilla ei ole sinänsä oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa. Ne vain tapahtuvat samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Tapahtumien kuvaamisessa mennään pitkin ja poikin päähenkilöiden mielenmaisemassa lapsuudesta nykyisyyteen. Kertomusta ei toisin sanoen kuljeta eteenpäin se, että tapahtumat olisivat yhteydessä toisiinsa, vaan ne paremminkin vain tapahtuvat eri tahoilla samanaikaisesti. Yhteyksiä on, mutta nämä eivät merkitse sinänsä mitään. Henkilöitä menehtyy: opiskelija Erik pahoinpidellään kuoliaaksi huumejengin toimesta, narkkari Alle W tekee itsemurhan hotellihuoneessaan, uimari Sami yrittää itsemurhaa saunassa ja Emilia Jensen menehtyy kirjan alussa. Omaiset eivät kuitenkaan saa tietää tapahtumista vielä mitään romaanin kuvauksessa. Vaikka juonta ei ole, Liukkosen ilmaisuvoimainen kieli ja valtava tapahtumatulva vetää tarinaa omalla painollaan eteenpäin.

Romaanin tragikoomisista henkilöhahmoista monet ovat tavalla tai toisella oman maailmansa sisällä etsimässä otetta elämästä pakkoneuroottisilla rutiineilla. He ajattelevat tiukasti oman kuplansa sisällä. Fobiagalleria on kuin Lars von Trierin elokuvista. On kirjallisuuden professori Magnus Brax, jonka salainen pahe on painella sormillaan yhdeksää munakoisoa aamuisin. On fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W:n äiti Julia, jolla on pyöreiden lasien pelko. On uimari Sami Alanen, jolla on vakava jalkasilsan fobia. On valoherkkyydestä kärsivä hotellisiivooja Kastelo Benavita. On neurootikkojen keittokirjan kirjoittanut Meila Enkroos. On uusiin kunnianhimoisiin liukumäkisuunnitelmiin kaiken tarmonsa laittava Caesar Jensen. On Jan Gaden tiimiin kuuluvat kahvin kaatamisesta pakkoneuroottista taidetta tehnyt Lars Jensen ja kleptomaani Bertha Himmelreich. On agorafobinen klovni Bijoy Dixit ja obsessiivinen kaappitransu Bengt Vikkel. On pihavajaan liikuntakyvyttömyysfobian takia paennut Aatos Talvela. On post-it-lapuilla kommunikoiva Aaron Roos ja ns. napoleonsyndroomasta kärsivä Marcell Lestrange. Kaikille on tyypillistä, että heitä siis riivaa jokin omakohtainen mielenhäiriö, joka vaikeuttaa heidän elämäänsä. Useimmat selviävät arkielämässään ja käyvät töissä, mutta esimerkiksi Aatos Talvelan kohdalla fobia on pakottanut hänet kaventamaan elämänpiirinsä pihavajan sisälle useiksi vuosiksi. Yhteys ulkomaailmaan tapahtuu vajaan rakennetun luukun kautta.

Kirjan tapahtumien kannalta keskeistä on se, että mustalaisperheen kuvaus on peräisin Emilia Jensenin näytelmäkäsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut viimeisenä työnään ennen rakennuksen katolta hyppäämistään. Tämä luo kirjaan kiinnostavan jännitteen. Mustalaisperheellä on tärkeä rooli. He elävät 2 tuntia tapahtumien edellä. Muut tapahtumat siis seuraavat ikään kuin jäljessä. Kun mustalaisten elämää kuvaavat jaksot on kaiken lisäksi kirjoittanut romaanin alussa itsemurhan tekevä henkilö, se luo kerronnallisesti kertomukseen lisävirityksen. Kyse on kertomuksesta, jonka henkilöt ovat itse osallistuneet romaanin tekemiseen. Onko koko romaani siis kirjoittajan, romaanin päähenkilöiden vai lukijan tuottama? Tällaisia vihjeitä sinne tänne heitetään pitkin matkaa romaanissa, ja loppu jää todellakin auki kuin O-kirjain. Ei olla päädytty mihinkään, tultu mistään tai menossa mihinkään. Ollaan samalla radalla edelleen. Kierretään siis kehää ympäri ja ämpäri. Kaikkea keventää se, että pitkien monologien tai mielensisäisten pohdintojen sisällön rikkoo henkilön oma itsetietoinen ihmettely siitä, mitä hän oikeastaan pohtii. Tällainen kuvaus tulee mieleen Marko Tapion tuotannosta, joissa on vastaavanlainen itsetietoisen kertojan ääni jatkuvasti läsnä (ks. Makkonen 1991). Samaa piirrettä on siis Liukkosen O-romaanissa, vaikka kuvaus toki kasvaa kokeellisuudessaan ihan toisiin mittasuhteisiin.

Romaanin luettuani mieleeni tuli Christer Kihlmanin teos Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv, 1971), jonka alaotsikko on ”Kirja epäolennaisesta”. Epäolennaisina asioina Kihlman pitää kirjassaan kuvaamaansa alkoholismia, homoseksuaalisuutta ja avioliittoelämän ongelmia. Niihin liittyvän häpeän hän näkee seuraukseksi kilpailukapitalismin ja individualismin tuottamasta vertikaalisesta elämäntavasta, jossa häpeällisiksi koetut asiat ja pelot hallitsevat elämää. Sen vastakohtana on solidaarisuuteen perustuva horisontaalinen elämäntapa, jonka Kihlman liittää sosialismiin. Tällaista yhteiskunnallista ulottuvuutta Liukkosen kerronnallisesti monitasoisessa ja itsetietoisessa romaanissa ei ole, mutta tarkastelua yhdistää Kihlmanin teokseen vieraantumisen teema. Kun vääränlaisten hienotunteisten valheiden verkossa eläminen johtaa Kihlmanin mukaan ”’olevinaan olemiseksi’, väärennetyillä nopilla ja valepanoksilla pelaamiseksi” (s. 6), Liukkosen kohdalla eksponentaalisesti kasvanut informaatiotulva taas kohtaa mahdollisuuksien rajattomuuteen, kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä ja yksityisen kokemusmaailman tyhjyyteen. Vaihtoehdoksi muodostuvat yksityiset patologiat, omaan foobiseen ajatusmaailmaan eksyminen. Kuten historia on osoittanut, vieraantumiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että mitään todellista ihmisluontoa on vaikea osoittaa historiallisesti lopulliseksi, vaan se on aina tietynlainen sosiaalinen konstruktio. Tässä mielessä Kihlmanin teennäiseksi tai epäaidoksi olemiseksi moittima vertikaalinen elämäntapa on ehkä yhtä ongelmallinen kritiikin kohde kuin Liukkosen romaanissa kritisoitu informaationähkyinen toisaalle katsova some- ja älykännykkämaailma. Kenties ne ovat vain yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden uudenlaisia ja sellaisina väistämättömiä, teknologisen kehityksen synnyttämiä yhteiskunnallis-kulttuurisia ilmenemismuotoja, kuka tietää.

Lähteet:
Kihlman, Christer (1985): Ihminen joka järkkyi. Helsinki: Tammi.
Liukkonen, Miki (2017): O. Romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat). Helsinki: Wsoy.
Makkonen, Anna (1991): Romaani katsoo peiliin : mise en abyme -rakenteet ja tekstienvälisyys Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssissa. Helsinki: SKS.

Kuinka meidän käy?

Kirjoittanut Vilma Hänninen

 

”Töhry” hylätyn tartolaisen kioskin seinässä kesällä 2017

Ihmisen olemuksen ihmettely on ollut lempiharrastukseni jo vuosikymmeniä, ja Yuval Noah Hararin kirja ”Sapiens. A brief history of humankind” teki minuun muutama vuosi sitten ilmestyttyään suuren vaikutuksen. Siksi tartuin viime keväänä innolla myös Hararin uusimpaan teokseen Homo Deus – a brief history of tomorrow. Kirja oli tärkein kesälukemiseni, ja kepeän tyylinsä ja yksityiskohtien rikkautensa ansiosta se sopikin sellaiseksi hyvin. Sen jälkeen, nyt jo puolen vuoden ajan, kirja on kulkenut repussani odottamassa sopivaa hetkeä kirjoittaa siitä Savumerkki-kirjoitus. Kirjoittamisen siirtyminen on johtunut muustakin kuin ajan puutteesta – kirja on niin hämmentävä ja sanomaltaan jopa kaamea, että olen jäänyt odottamaan vakuuttavien vastalauseiden ilmestymistä. Tällä välillä kirjaa on esitelty erilaisissa lehtijutuissa, ja teos on komeillut tietokirjojen myynti- ja suosituslistojen kärkisijoilla. Vastalauseita ei ole näkynyt, sen sijaan kirjan pääsanomaa vahvistavia uutisia ja ilmiöitä tuntuu tulevan vastaan päivittäin. Ihmislajin tulevaisuudesta kiinnostuneet ehkä jo tietävätkin mistä kirjassa on kyse, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, ehkä lähinnä jäsentääkseni itselleni kirjan opetuksia ja väitteitä.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että homo sapiens on evoluution huipentuma ja päätepiste. Harari haastaa miettimään mikä voisi olla, tai näyttäisi olevan, kehityksen seuraava vaihe, joka jättäisi taakseen ihmisen sellaisena kuin me nyt olemme. Siis edellyttäen, että mikään katastrofi ei tee ihmisen historiasta loppua ennen sitä.

Harari toteaa, että kehityksen kulku on kiihtynyt sellaiseksi, ettei tulevaisuuden ennustaminen ole senkään vertaa mahdollista kuin aikaisemmin. Kuitenkin jonkinlaisia skenaarioita on välttämätöntä maalata vaikka siksi, että niiden toteutumista voi sitten pyrkiä estämään. Harari korostaa, että hän pitää teostaan kuvauksena mahdollisesta tulevaisuudesta, ei uskomista vaativana ennusteena.

Tulevaisuuden luotaamisen taustaksi Harari kertaa ihmisen tarinaa kaukaa menneisyydestä alkaen. Evoluutionsa aamuhämärissä ihminen oli vielä ravintoketjun keskivaiheilla, saalistaja ja saaliseläin yhtä aikaa. Viimeisten 70 000 vuoden aikana ihmislaji on noussut maapallon valtiaaksi, alistanut muun luonnon omien tarpeidensa tyydyttäjäksi ja samalla vähitellen tuhonnut suurimman osan maapallon eläinlajeista. Suuren muutoksen alkupiste on siirtyminen maanviljelykseen, joka muutti ihmisen ja muun luonnon suhteen riistosuhteeksi. Aatteiden tasolla maanviljelykseen siirtymistä myötäilivät myöhemmin syntyneet teistiset eli jumaluskonnot, jotka asettivat ihmisen jumalasta seuraavaksi, muun luonnon yläpuolella olevaksi olennoksi. Ikuinen sielu ajateltiin ihmisen muista eläimistä perustavanlaatuisesti erottavaksi asiaksi. Ihmisen erityislaatu, erityisoikeudet ja paikka maapallon kuninkaana ovat siitä pitäen olleet ihmisen itseymmärryksen kulmakiviä.

Ihmisen globaalin menestyksen perustana Harari näkee vain ihmiselle ominaisen kyvyn ja tavan luoda intersubjektiivisia merkitysverkkoja eli jaettuja mielen tuotteita kuten uskonnot, valtiot tai raha. Nämä muodostavat oman todellisuuden tasonsa fyysisen ja kokemuksellisen todellisuuden oheen. Kirjoitustaidon ja rahan keksiminen viitisen tuhatta vuotta sitten edesauttoi kollektiivisten merkitysverkostojen ja niiden tukemien laajojen yhteistyörakenteiden ja uskomusjärjestelmien syntymistä. Moderniin aikaan saakka ihminen ajatteli olevansa osa Jumalan luomaa kosmista järjestelmää, ja tämä antoi hänen elämälleen merkityksen. Moderni aika muutti kaiken: tiede on antanut ihmiselle vallan ja kyvyn hallita maailmaa. Luonnonkatastrofeja, sairauksia ja muita vitsauksia ei enää taltuteta rukouksin vaan tieteen tarjoamin hallinnan keinoin, joiden käyttämisen taloudellinen kasvu mahdollistaa. Moderni ajattelu ei näe maailmalla olevan jumalan luomaa järjestystä tai päämäärää, eikä Ihminen enää näyttele osaa korkeamman voiman tuottamassa ja ohjaamassa draamassa. ”Kaikkivoipuus on lähes kätemme ulottuvissa, mutta samalla edessämme aukeaa merkityksettömyyden kuilu.” Merkityksettömyys on uhka paitsi yksilön kokemuksen myös sosiaalisen järjestyksen kannalta.

Merkityksettömyyden tuskaan on kuitenkin vuosisatojen myötä löytynyt ratkaisu: humanismi eli ihmisyyden korottaminen jumalan asemaan. Ihmisen erityiskyvyksi ja tehtäväksi asettuu merkityksen luominen sekä omalle elämälleen yksilönä että ihmislajille ja koko maailmankaikkeudelle. Samalla ihmisyksilön sisimmästä, ihmisyyden temppelistä, tulee myös yhteiskunnallinen voima: itsenäisten valintojen tekeminen (sydämen ääntä kuunnellen), tapahtuipa se vaaliuurnilla, kaupan kassalla tai vihkialttarilla, nähdään paremman maailman luomisen edellytyksenä. Jotta ihminen jatkuvasti kehittyisi valintojen tekijänä, hänen tulee oppia kokemuksistaan, kehittää herkkyyttään tuntea, hankkia tietoa, reflektoida, kasvaa ihmisenä. Ihminen on ihmisen luomus.

Harari toteaa, että tämän vuosituhannen maailmaa hallitsevat viime vuosisatojen aikana kehittyneet liberaalit individualismin, yksilön vapauden, ihmisoikeuksien, demokratian ja vapaan markkinatalouden arvot. Näiden pohjalta ihminen tavoittelee humanismin määrittämiä arvoja: onnellisuutta, pitkäikäisyyttä ja kykyä hallita maailmaa. Kirjan pääsanoma on, että tieteen käyttäminen näiden tavoitteiden saavuttamiseen kaivaa maata liberaalin järjestelmän alta ja muuttaa ihmistä tavalla, joka tekee perustavanlaatuisen arvokkaina pitämämme inhimilliset ominaisuudet tarpeettomiksi.

Harari käyttää lukuisia sivuja osoittaakseen, että liberaalin individualismin perustavanlaatuinen oletus yhtenäisestä, vapaan tahdon omaavasta minuudesta on perusteeton. Ja ennen kaikkea: se ei enää vastaa sitä, millainen minuudesta tulee uuden teknologian muovaamana. Aivotutkimus purkaa ihmismielen mysteeriä ja sen sovellukset mahdollistavat kokemusten ja aivojen ohjaamien suoritusten suoran manipuloinnin.

Harari näkee tulevaisuudessa kaksi kehityslinjaa, jotka kumpikin johtavat nykyisenkaltaisen ihmisen ja ihmisten yhteiskunnan muuttumiseen vanhentuneeksi malliksi. Niistä toinen on tekoälyn kehittyminen, toinen ihmisten biologinen paranteleminen.
Harari purkaa perusteellisesti käsityksen siitä, että ihmisellä olisi sellaisia hyödyllisiä kykyjä, joita tekoäly ja sen ohjaamat laitteet eivät voisi korvata. Harari muistuttaa, että tekoäly on vähitellen voittanut ihmisen tehtävissä, joihin sen ei uskottu koskaan kykenevän. Robotit eivät vie työpaikkoja ainoastaan tehdastyöntekijöiltä vaan myös asiantuntijoilta. Valtavia datamassoja käsittelevät algoritmit päihittävät lääkärin, juristin, johtajan, pörssimeklarin ja opettajan, jopa säveltäjän. Jopa ihmisten kohtaamisessa robotti voi olla ihmisammattilaista taitavampi kyetessään ottamaan huomioon juuri kohtaamansa ihmisen erityispiirteet. Koska ihmisiä jatkossa tarvitaan entistä vähemmän tuotannollisiin tehtäviin (puhumattakaan sotimisesta, joka ennen teki suuret ihmisjoukot tarpeellisiksi), suurimman osan ihmisistä elämä täyttyy kuluttamisesta.
Inhimillinen tietoisuus tunteineen ja elämyksineen on jotain, jota tekoäly ei ehkä koskaan tule saavuttamaan. Kysymys kuuluu kuitenkin tarvitaanko sitä. Harari muistuttaa, että vaikka hevosella on paljon kykyjä joita autolla ei ole, autot kuitenkin ovat korvanneet hevosen. Niin niin, mutta inhimillinen tietoisuus on sentään ainutlaatuinen ja mittaamattoman arvokas ilmiö, änkytämme. Niin, teidän mielestänne, vastaa meille tuntematon tulevaisuuden olento (joka ei välttämättä ole minkäänlainen elävä yksilö tai yksilöiden yhteenliittymä).

Toinen kehityslinja on ihmisen biologinen kehittäminen. Lääketiede on tähän mennessä keskittynyt kehittämään tapoja, joilla sairauksia ja muita terveyden normista poikkeamisia voidaan korjata. On kuitenkin odotettavissa, että lääketiedettä käytetään jatkossa entistä enemmän terveiden ja ”normaalien” yksilöiden kykyjen ja ominaisuuksien virittämiseen entistä korkeammalle tasolle. Tähän liittyy suuri periaatteellinen muutos: tulevaisuudessa ei ehkä enää ajatella, että lääketieteen saavutusten pitäisi periaatteessakaan olla kaikkien ulottuvilla. Suuret joukot ovat menettäneet arvonsa, ja samalla idea ihmisten yhdenvertaisuudesta. On mahdollista, että syntyy superihmisten luokka, joka näkee meidät luomuihmiset alempana kastina. Harari kuvaa tekno-humanistista ideaalia, jossa (super)ihmisen aivojen suorituskyky on aivan toisella tasolla kuin meidän – ja toisenlainen, esimerkiksi niin, että kyky empatiaan ja fundeeraamiseen on korvautunut tehokkaalla ja horjumattomalla päätöksenteolla.

Vaikka vanha tuttu maailma on edelleen ympärillämme ja me vanhat sapiensit kansoitamme edelleen katuja ja työpaikkoja, ympäristössämme ja elämässämme näkyy jo selvästi Hararin kuvaaman maailman piirteitä. Vaikka tekisi mieli sanoa, että Harari se vain maalailee piruja seinille, ei mieli sillä rauhoitu.

Voi miettiä minkä verran jo nyt olemme ajan säästämisen, mukavuuden lisäämisen tai tahdonvoimamme vahvistamisen nimissä siirtäneet vapauttamme ja itsereflektiotamme erilaisille älylaitesovelluksille. Voi pohtia, missä määrin olemme jo nyt ennen näkemättömällä tavalla manipuloitavissa niin, että demokratian idea on vaarassa. Ovatko demokraattinen asioiden käsittely ja suuret päätöksenteko-organisaatiot liian hitaita ja jäykkiä toimimaan yhä nopeammin muuttuvassa yhteiskunnassa? Entä onko järkemme käymässä liian hitaaksi ohjatakseen toimintaamme kiihtyvävauhtisessa maailmassa? Voi myös miettiä minkä verran ihmiset ovat jo nyt muuttuneet yksilötietoisuuden ohjaamista olennoista verkoissa räpisteleviksi informaatiovirtojen solmukohdiksi. On aihetta kiinnittää huomiota siihenkin, millaisia keinoja käytämme vaientaaksemme sisäisen äänemme epämukavat tai ahdistusta tuottavat viestit sen sijaan, että kuuntelisimme niitä.

Joka tapauksessa meillä on täysi syy tietoisesti vaalia niitä nykyisen inhimillisyyden piirteitä, joita pidämme arvokkaina – sellaisia kuin yhdenvertaisuuden ideaalin tavoittelu, olemassaolon mysteerin ihmettely sekä kyky ajatella toisin, liittyä yhteen, hyväksyä heikkous ja rosoisuus, luoda tarinoilla elämälle merkitys.

Yuval Noah Harari: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Lontoo: Vintage 2017.