Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa

Kirjoittanut Kirsi Marin

 

Tarkastelin sosiaalipsykologian pro gradu –tutkielmassani äkillisen kriisin kokeneiden tukemista läheisen kuollessa. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli selvittää äkillisen kriisin erilaisia vaikutuksia ihmisen toimintaan ja elämään, äkilliseen kriisiin liittyviä kokemuksia kohtaamisista, sekä äkillisessä kriisissä kaivattua tukea ja apua. Teemahaastatteluin kerätty aineisto ilmentää terävästi läheisen kuoleman äkilliseksi kriisisiksi kokeneiden henkilöiden havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia aihepiiriin liittyvistä teemoista. Tutkimuksen tavoitteena on välittää informaatiota äkilliseen kriisiin liittyvistä elävistä kokemuksista, sekä osoittaa mahdollisia tukitoimien ja auttamisen työn lähtökohtia.

 

Tutkielman teoreettisessa taustassa eriteltiin kokemuksen käsitettä eksistentiaalis-fenomenologisessa viitekehyksessä. Eksistentiaalis-fenomenologinen näkökulma korostaa ihmisen ymmärtämistä tämän sisäisen maailman kokemusten näkökulmasta, ihmisen antaessa itse yksilöllisen merkityksen omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. Lisäksi tutkielman teoreettisessa taustassa selvitettiin trauman ja äkillisen kriisin käsitteiden erontekoja, sekä määritelmien muodostumista suhteessa traumaattisiin tapahtumiin liittyvään diagnostiikkaan ja etiologiaan. Psykososiaalisen työn historian, palvelujärjestelmien ja suositusten tarkastelun pyrkimyksenä oli puolestaan kartoittaa vallitsevia tukimuotoja ja -menetelmiä, sekä äkillisen kriisin läpikäymiseen liittyvää keskustelua sopeutumisen ja selviytymisen käsitteiden eroista.

 

Tutkimusaineisto koostuu seitsemän äkillisen kriisin ja läheisensä menettäneen henkilön teemahaastattelusta. Haastateltavista kuusi olivat naisia ja yksi miehiä, joiden ikä vaihteli 25-59 vuoden välillä. Haastateltavien läheisistä kaksi kuoli äkillisesti, kolme oli tehnyt itsemurhan ja kaksi kuollut vakavan sairauden uuvuttamana. Haastateltavien läheinen menehtynyt ihminen oli ollut useimmiten oma avopuoliso, aviopuoliso tai sisarus. Äkillisen kriisin kohdanneiden henkilöiden elämismaailman kokemuksia analysoitiin tutkimuksessa sisällönanalyyttisellä menetelmällä kehollisella, tajunnallisella ja situationaalisella tasolla. Aineiston analyysissä äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset jaoteltiin fyysisten, emotionaalisten, kognitiivisten ja sosiaalisten toimintojen muutoksiin. Äkilliseen kriisiin liittyneet kohtaamiset ryhmiteltiin suhteessa viranomaisiin, terveydenhuoltoon, muihin toimijoihin, sekä muihin ihmisiin. Lisäksi äkillisessä kriisissä saatua ja kaivattua tukea kuvaa jaottelu konkreettisesta, inhimillisestä, sekä ammatillisesta tuesta.

 

Läheisen kuoleman aiheuttaneella äkillisellä kriisillä raportoitiin haastateltavien toimesta olevan kirjavia vaikutuksia ihmisen elämässä. Kaikkia nimettyjä vaikutuksia ei voitu erotella kuuluvan ainoastaan yhden kategorian alle. Esimerkiksi lähtökohtaisesti tunnetilana pidetty suru saattoi ilmentyä erilaisina lievevaikutuksina myös haastateltavien fyysisessä ja kognitiivisessa toiminnassa väsymyksenä ja voimattomuutena. Toisaalta tarkkarajaista erottelua ei sinänsä ollut tarpeen muodostaakaan tarkasteltaessa ihmistä sidosteisena ja kompleksisena kokonaisuutena. Ihmisen ykseys toteutuu siten olemuspuolten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Fyysisiin toimintoihin kohdistuneet vaikutukset olivat läheisen kuollessa usein ajallisesti melko välittömiä. Toisaalta haastateltavat pitivät toisia kriisin aiheuttamia vaikutuksia voimallisempina siksi, että niihin ei kyetty vaikuttamaan omalla toiminnalla. Tutkittavien kertomasta oli tulkittavissa, että esimerkiksi joihinkin äkillisen kriisin muuntamiin sosiaalisiin ja kognitiivisiin toimintoihin haastateltavat kokivat pystyvänsä vaikuttamaan edes jollakin tasolla. Äkillisen kriisin aiheuttamista vaikutuksista merkityksellisimmäksi osoittautuivat haastateltavien kertomassa vaativat surun, yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteet. Emotionaalisella tasolla ilmenneet kriisin vaikutukset olivat abstraktiudessaan pitkäkestoisimpia ja vaikeimmin käsiteltäviä.

 

Läheisen kuolemaan ja äkilliseen kriisiin liittyvät kohtaamiset olivat moninaisia sekä sisällöiltään että ilmapiireiltään. Haastateltavien kuvaamat kohtaamiset jaoteltiin suhteessa käydyn tilanteen tai tapahtuman toiseen osapuoleen. Haastateltavien kertomasta merkityksellisiksi osoittautuivat aivan äkillisen kriisin ajallisessa läheisyydessä muodostuneet kokemukset aiemmin tuntemattomissa viranomaisten, terveydenhuollon ja yksityisen sektorin kanssa käydyissä kohtaamisissa. Haastateltavien kertomasta tulkittavissa oli, että he odottivat kyseisiltä kohtaamisilta ammattitaitoista ja huomioivaa käyttäytymistä sillä he eivät pitäneet itseään täysin tavanomaisina asiakkaina. Erityisesti kiireen ja byrokraattisuuden koettiin olevan negatiivisia seikkoja kohtaamisissa. Toisaalta suhteessa muihin toimijoihin ja ihmisiin suuntautuneita kohtaamisia värittivät myös haastateltavien kokemat läsnäolon ja kuulluksi tulemisen tunteet. Haastateltavat kuvasivat kyseisiä kohtaamisia onnistuneiksi ja muistelivat niitä haastatteluissa ilolla ja lämmöllä. Haastateltavat osoittivat kiitosta muun muassa läheistensä, vertaistuen, kirkon, seurakuntien ja hautaustoimistojen ihmisille ja toimijoille. Haastateltavien kertomat kohtaamiset osoittavat esimerkillisesti useita kohtia, joissa voitaisiin toimia toisin tai vahvistaa jo olemassa olevaa toimintatapaa. Aito kokemus voi parhaimmillaan edustaa havainnollisinta informaatiota kohtaamisiin liittyvistä odotuksista ja toteutuneista toiminnan sisällöistä.

 

Tuen tarpeen puute ilmeni jokaisessa äkillisen kriisin kokeneiden kanssa käydyissä haastatteluissa jollakin muotoa. Toiset haastateltavista olisivat kaivaneet erityisesti arjen konkreettista apua, jotta heille olisi jäänyt tilaa käsitellä psyykkistä surua ja menetystä lähimmäisestä. Toisaalta myös henkisen tuen merkitystä pidettiin mittaamattoman arvokkaana erityisesti läheisten toimesta toteutettuna. Haastateltavien kertomasta oli tulkittavissa myös tarve keskusteluapuun ulkopuolisen toimesta. Äkillisen kriisin aiheuttamat kauaskantoiset vaikutukset muuttuvat jossain vaiheessa haastateltavien kertoman mukaan ulkopuolisten silmissä näkymättömiksi, mutta säilyvät ikuisina heissä jotka läheisensä ovat menettäneet. Tämän vuoksi läheisten antama tuki ei aina riitä tai sen luonteen ei voidakaan olettaa riittävän loputtomiin. Siksi äkillisen kriisin kokeneet olisivat kaivanneet kaikissa tapauksissa myös automaattisesti tarjottua ammatillista tukea erityisesti keskusteluavun muodossa. Kaivatun tuen muotojen lisäksi haastateltavat osasivat nimetä suoraviivaisesti myös ammattiavulta vaadittavia ominaisuuksia. Tuen tarpeen muodoista ja sisällöistä vallitsi haastateltavien keskuudessa yllättävänkin yhtäläiset näkemykset ja mielipiteet. Osa haastateltavista mainitsivat myös erään haastatteluun osallistumisen syyn olleen se, että tutkimuksen kautta olisi mahdollista välittää tuen tarpeen ilmentymistä esimerkiksi äkillisen kriisin kokeneiden läheisille, avun tarjoajille ja yhteiskunnallisille päättäjille.

 

Äkillisen kriisin laajalle ulottuvat vaikutukset voivat haitallisuudessaan tuhota läheisensä menettäneen mielenterveyden, toimintakyvyn ja kokonaisvaltaisen olemisen. Läheisten ihmisten, yhteisön ja yhteiskunnan tehtävä on tukea äkillisestä kriisistä kärsivää asemasta tai ammatista huolimatta. Tutkielmani osoittaa, että konkreettista ja henkistä tukea voivat tarjota myös äkillisen kriisin kokeneen läheiset. Tällä ei tarkoiteta sitä, että yksityisten oikeussubjektien tulisi toimia psyykkisen tuen ammattilaisina vaan sitä että jokaisella ihmisellä on kykyisyyttä osoittaa tilannetajuista empatiaa, vaikka pelkästään elein ja teoin jos sopivat sanat eivät tahdo löytyä. Toisaalta on huomattava, että äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset ihmisen fyysisessä ja psyykkisessä terveydessä voivat olla kauaskantoiset. Riittävällä terveydenhuollon seurannalla ja tarjotulla psyykkisellä keskusteluavulla voidaan useimmiten vastata myös pitkällä aikavälillä ilmenneisiin ongelmiin kriisiin sopeutumisessa ja sen psyykkisessä käsittelyssä. Lisäksi yhteiskunnallisella tasolla resursseja tulisi kohdentaa muun muassa psykososiaalisen tuen, hoitokäytäntöjen ja kriisityön koulutusjärjestelmän yhtenäistämiseen. Taloudellisia voimavaroja tulisi sijoittaa lisää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluiden toiminnan turvaamiseksi. Sosiaalipsykologisella tarkastelulla on erityinen sijansa, kun yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena pohditaan äkilliseen kriisin liittyviä taustailmiöitä ja erilaisia tarpeita. Ne voivat olla esimerkiksi kulttuurisia käsityksiä normaaliudesta, sairauksista, hyväksyttävästä käyttäytymisestä ja suremisesta yleensä. Siten tutkielmani tarkoituksena on vaikuttaa ja osallistua sekä tieteelliseen että yhteiskunnalliseen dialogiin äkillisen kriisin kokeneiden tukemisesta.

 

Maalliset rituaalit

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Käsite rituaali liitetään yleensä uskonnollisiin menoihin. Sveitsissä vaikuttavan psykoterapeutti Jeltje Gordon-Lennoxin (2017) toimittamassa kirjassa Emerging Ritual in Secular Societies eritellään monitieteisesti näkemystä, jonka mukaan myös maallistuneiden yhteiskuntien maallistuneissa käytännöissä esiintyy rituaaleja ja/ tai ritualistisia tapoja. Kirjan kirjoittajien mukaan niillä on tärkeä merkitys yksilöiden hyvinvoinnin tunteelle sekä yhteisöjen koheesiolle ja jatkuvuudelle. Käsitteen rituaali[i] voi määritellä ennalta säännellyiksi performansseiksi, esityksiksi, jotka yleensä liittyvät uskonnollisiin tai juhlallisiin tapahtumiin, kuten virkaanastujaisiin, vihkimisiin, valmistujaisiin, kasteeseen, häihin tai hautajaisiin. Käsite on laventunut käsittämään erilaisia toimintoja, joilla on jokin vakiintunut toiminnallinen kaava erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä, kuten aterioinnissa, urheilutapahtumassa tai vaikkapa koulun tai työyhteisön toimintakulttuurissa. Rituaaliin liittyy samankaltaisena tapahtuva toisto ja säännönmukaisuus, joka kuitenkin erottaa sen jollakin tavoin arkisesta toiminnasta. Erityisyys voi liittyä ajankohtaan, pukeutumiseen ja ihmisten rooleihin tilanteessa. Rituaaleilla ilmaisemme yhteisöllisesti, mikä on meille tärkeää ja rituaalien avulla jäsennämme siirtymiä yksilön elämänkulussa. Rituaalin avulla yhteisön on mahdollista kertoa yksilölle, että yksi elämänvaihe elämässäsi on päättynyt ja toinen alkamassa. Näinhän ennen meneteltiin, kun kerrottiin rituaalien, siirtymäriittien, avulla nuorelle, että aikuisuutesi on nyt alkanut. Ehkä merkittävä nykykulttuurimme ongelma onkin, että ihmiset eivät tiedä milloin he ovat aikuisia, koska ympäröivä yhteisö ei enää kerro sitä heille rituaalien avulla.

Käsillä olevassa teoksessa rituaalin käsitteeseen tuodaan monia erilaisia näkökulmia. Kirjoittajat edustavat lukuisia eri tieteenaloja ja näkökulmia, esimerkiksi antropologiaa, sosiologiaa, psykologiaa, teologiaa, psykoterapiaa, markkinatutkimusta, taiteentutkimusta ja neurologiaa. Monitieteistä tutkimusalaa nimitetään rituologiaksi. Kirjassa on 15 lukua, joista osa edustaa teoreettisia näkökulmia rituaalin käsitteeseen ja osa on tapaustutkimuksia erilaisista länsimaisen kulttuurin maallisista rituaaleista. Tässä kirjoituksessa nostan esille muutaman kirjassa esille tulleen näkökulman.

Jeltje Gordon-Lennoxin ja kumppaneiden artikkeli käsittelee erästä nuoruuden siirtymäriittiä, eli ripille pääsyä ja sen maallistumista Skandinaviassa, tässä tapauksessa Norjassa, Tanskassa ja Islannissa. Artikkelin mukaan vaikuttaisi, että Suomessa seurakuntien järjestämä rippikoulu on naapurimaihimme verrattuna varsin suosittu[ii]. Monella lukijalla on varmaankin muistoissa esimerkiksi kesäinen leiririppikoulu. Ripille pääsy noin 15 vuoden iässä on Pohjoismaissa säilynyt merkittävänä nuoruuden siirtymäriittinä. Artikkelissa kuvataan, kuinka esimerkiksi Norjassa on yleistynyt maallistunut versio tästä nuoruuden siirtymäriitistä, eli humanistinen konfirmaatio, jolle Suomessa käytetty nimi on Prometheus-leiri. Norjalaisista nuorista vuosittain noin 17% suorittaa tämänkaltaisen rituaalin ja se on Norjassa ollut käytössä vuodesta 1951. Norjalaisessa mallissa, jota artikkelissa kuvataan, rituaaliin valmistautumiseen kuuluu kurssi (leiri), jossa keskustellaan humanismista, ihmisoikeuksista, nuoruudesta ja aikuistumisesta sekä kriittisen ajattelun taidoista. Keskustelua vetävät koulutetut vapaaehtoiset. Kyseessä on eräänlainen eettisyyskasvatus, jossa konkreettisten esimerkkien kautta pyritään pääsemään ajattelussa abstraktimmalle tasolle. Kurssi päättyy varsinaiseen seremoniaan, joka Norjassa järjestetään yleensä keväällä tai alkukesästä viikonloppuna. Juhla on perhekeskeinen ja siinä pyritään korostamaan nuoren merkitystä omalle perheelle ja laajemmin yhteiskunnalle. Nuoria halutaan rohkaista ottamaan kantaa yhteiskunnalle tärkeisiin asioihin ja antamaan oma panoksensa maailman paremmaksi tekemiseen. Rituaali koostuu puheista, musiikkiesityksistä ja diplomien jakamisesta osallistujille. Tämän jälkeen juhliminen jatkuu yleensä perhepiirissä. Artikkelissa kuvataan saman rituaalin islantilaiset ja tanskalaiset versiot, jotka ovat hyvin saman tyyppisiä. Nuoruuden siirtymäriitti, on siis muuntunut maallistuneessa versiossa uskonnollisen sosialisaation traditiosta eräänlaiseksi kansalaiskasvatuksen ohjelmaksi, jonka juhlakäytännöissä on tunnistettavissa jälkiä uskonnollisen rituaalin perinteistä.

Toinen vastaava alun perin uskonnollisesta rituaalista varioitunut rituaali on avioliittoon vihkiminen ja siihen liittyvä hääjuhla. Rituaalin maallistumista kuvataan kirjassa useammankin artikkelin kautta. Andres Allerman Sallerin artikkeli kuvaa monikulttuurista hääjuhlaa esimerkkinä tästä. Globalisoituvassa maailmassamme erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista peräisin olevat ihmiset rakastuvat yhä useammin toisiinsa ja haluavat jakaa elämänsä yhdessä. Se, kuinka häät sitten järjestetään voi muodostua haasteeksi, koska usein halutaan kunnioittaa kummankin osapuolen kulttuurista ja/tai uskonnollista taustaa. Artikkelissa kuvataan tapausesimerkin kautta tähän ilmiöön liittyvää prosessia, jossa maallistunut katolilaisesta perheestä tuleva Caitlin ja muslimiperheestä tuleva buddhalaisuudesta kiinnostunut agnostikko Nabil haluavat mennä naimisiin. Keskustelujen tuloksena uskonnollinen hääseremonia ei tule heille kysymykseen, joten he päätyvät siviilivihkimiseen sekä rakentamaan itsensä näköisen hääjuhlan, jossa ei olisi viittauksia kummankaan uskonnollisiin traditioihin. Tämän monikulttuurisen maallisen hääseremonian rakentaminen osoittautuu kohtuullisen kimurantiksi prosessiksi tässä tapauksessa ja luvun kirjoittaja päätyykin rakentamaan monikulttuurisen maallisen hääjuhlan askelmerkit, joilla juhla voisi onnistua. Näihin askelmerkkeihin kuuluvat: 1) parin itse itselleen kirjoittamat valat, joissa he omin sanoin kuvaavat sitoutumista toisiinsa, 2) ei-uskonnollisten symbolien ja rituaalien hyödyntämistä symboloimaan liittoa; tässä voi hyödyntää mielikuvitusta, on se sitten puun istuttaminen yhdessä, yhteislaulu, kynttilän sytyttäminen tai vastaava, 3) yllättävien merkitysten hyödyntäminen rituaalin rakentamisessa; elämän merkitykselliset asiat, kumpuavatko ne esimerkiksi heidän intohimoisista harrastuksistaan, joiden ymmärtäminen on merkityksellistä sille, mikä on juuri näille ihmisille tärkeää, 4) merkityksellisten asioiden tunnistaminen uskonnollisista traditioista, joita on syytä käyttää tai soveltaa; länsimaissa näitä ovat yleensä valkoinen väri ja hääpuku, joilla voi olla myös maallistuneille ihmisille vahva kulttuurinen merkitys, 5) jonkin olennaisen suodattaminen mukaan eri kulttuurisista traditioista, esimerkiksi millainen juhlatila on, miten ruokaillaan, miten vieraat asetellaan; kuinka löydetään tasapaino eri traditioiden välille, 6) kissan nostaminen pöydälle; kerro vieraille mistä tässä tilaisuudessa on kysymys, 7) muistuta vieraita, että he ovat vast’edes parin yhteinen yhteisö, 8) jos uskonto on jommallekummalle  osapuolelle merkityksellistä, sitä ei pidä kätkeä, mutta siitä ei pidä tehdä pääasiaa, jos osa kokee sen vaivaannuttavaksi, 9) selitä paikalla olijoille mitä mahdolliset uskonnolliset viittaukset merkitsevät tässä kontekstissa ja 10) hymyilkää ja luokaa rento tunnelma. Artikkelin kirjoittaja toteaa lopuksi, että monikulttuuriset avioliitot yleistyvät, joten rituaalien tasolla kyseessä on uudenlaisen rituaalisen kieliopin luomisesta kulttuuriin. Kyseessä on parille tärkeän autenttisen seremonian rakentamisesta.

Michael Picuccin kirjoittama luku käsittelee rituaalien merkitystä paranemisessa ja terapeuttisissa muutosprosesseissa. Näkökulma liittyy sekä yksilöön sekä hoitosuhteisiin. Luvussa kuvataan yksityiskohtaisesti, kuinka erilaiset rituaalit voivat toimia väylänä kehollisuuden kokemukseen ja omien voimavarojen tunnistamiseen. Henkilökohtaisissa rituaaleissa voidaan esimerkiksi hyödyntää taidetta, kuten musiikkia ja tanssia. Luvussa kuvataan, kuinka rituaalit ovat vahvasti läsnä vakavien sairauksien, traumojen tai addiktioiden hoidossa. On yleisesti tunnettua, että esimerkiksi AA-toiminnassa on vahva ritualistinen toimintakulttuuri. Kirjoittajan mukaan rituaaleilla saadaan avattua monenlaisia henkisiä ja kehollisia lukkoja, joita ongelmallisiin elämäntilanteisiin usein liittyy. Rituaalien terapeuttinen voima liittyy usein muutoskokemusten aikaan saamiseen, jossa muut rituaaliin osallistujat toimivat ikään kuin muutokseen saattajina. Tämän tyyppisessä ajatuksessa on läsnä jotain hyvin kaukaisia kaikuja ihmiskunnan eri kulttuurien tavoissa toimia ritualistisesti erilaisissa vaikeissa muutostilanteissa.

Gianpiero Vincenzon kirjoittama artikkeli on mielenkiintoinen pohdinta siitä, mitä ovat uudet kulutusyhteiskunnan rituaalit. Kuluttamisesta on tullut arkeamme läpitunkevasti organisoiva merkitysjärjestelmä, johon liittyy paljon ritualistisia käyttäytymismalleja, joita emme usein itse pysähdy miettimään. Kirjoittaja viittaa antropologi Grant McCrakenin (1986) typologiaan, jonka mukaan kuluttamisen rituaalit voidaan jakaa seuraavasti: 1) Vaihtorituaalit, jotka liittyvät lahjojen antamiseen toisille ihmisille. Tähän liittyy Suomessakin yleistynyt ilmiö, jossa meille tuodaan maailmalta uusia juhlapäiviä, joihin liitetään lahjojen antamista ja yhdessä juhlimista. Kaupallisesta joulusta on puhuttu jo pitkään, mutta uudempia kaupallisia juhlia kalenterissamme ovat esimerkiksi ystävänpäivä tai amerikkalaistyyppinen halloween. 2) Omistusrituaalit, jotka tarkoittavat ihmisten kiintymyksen osoittamista johonkin tavaraan tai asiaan, jonka he ovat hankkineet itselleen. Vaurastuneet keski-ikäiset esimerkiksi hommaavat itselleen kesämökkejä, moottoripyöriä tai veneitä ja omistautuvat vapaa-aikanaan niiden huoltamiselle ja puunaamiselle sekä niistä keskustelemiseen. 3) Laittautumisrituaalit, joka tarkoittaa oman ulkonäön ja ulkoasun huolitteluun keskittyvää toimintaa. Tämä voi liittyä pukeutumiseen, hiusten laittoon tai viime vuosina yleistyneeseen parran tai muun naamakarvoituksen trimmaamiseen nuorten miesten keskuudessa. 4) Muuntorituaalit, jossa esimerkiksi kotia remontoidaan ja sisustetaan oman itsensä näköiseksi ja häivytetään viittaukset aiempiin omistajiin ja asujiin.

Kuluttamiseen liittyy kirjoittajan mukaan paljon hartautta ja keskittyneisyyttä. Sosiologi George Ritzer (1999) käyttääkin ilmausta ”kuluttamisen katedraalit” uusista kauppakeskuksista, joissa ihmisille pyritään antamaan kokonaisvaltainen ja kiireetön kuluttamiselämys, jota ihmiset ritualistisesti toistavat esimerkiksi viikonloppuisin.

Kirjassa argumentoidaan voimakkaasti rituaalien tarpeellisuudesta ihmisten hyvinvoinnille ja yhteisölliselle elämälle. Jos kokee ettei omassa elämässä ole tarpeeksi rituaaleja, sellaisen voi kehitellä itse. Ajan myötä sille voi syntyä syvä henkilökohtainen merkitys ja se voi vakiintua jonkin yhteisön kulttuuriseksi käytännöksi. Kirjan toimittaja listaa uusrituaaleihin liittyviä hyviä käytäntöjä:

  • Autenttisuus, rituaali ei saa olla parodia jonkun muun rituaalista
  • Vapaaehtoisuus, rituaaleja ei saa tuputtaa kenellekään
  • Teatraalinen muttei teatteria
  • Taiteellinen muttei taidetta
  • Juhlava muttei juhlimista
  • Terapeuttista muttei terapiaa
  • Leikkisää muttei leikkiä
  • Ajaton hetki muttei vapaa-ajan viettoa

 

Kirjan lukeminen antaa varmasti paljon virikkeitä arkisen elämämme havainnointiin rituaalien näkökulmasta. Yliopistoyhteisössä on tiettyjä vakiintuneita rituaaleja, kuten väitöstilaisuudet, lukuvuoden avajaiset, tohtoripromootiot tai ainejärjestöjen kastajaismenot. Useissa yliopistoissa maisteriksi valmistuneita muistetaan jollakin rituaalilla. Meillä Itä-Suomen yliopistossa ainakaan meidän osaltamme tällaista rituaalia tai perinnettä ei ole muodostunut. Syynä ovat varmasti suhteellisen tuoreet organisaatiorakenteet ja se, että maistereita valmistuu omaan tahtiin pitkin vuotta, joten ajallisesti jonkin kollektiivisen ”kevätjuhlan” järjestäminen on koettu hankalaksi. Vuodet yliopistossa ovat varmasti mieleen painuvaa aikaa ja valmistuminen on emotionaalisesti latautunut hetki. Siihen nähden tutkintotodistuksen noutaminen tai postissa kotiin saaminen on kovin proosallista. Osa tuoreista maistereista käy moikkaamassa opettajiaan lähtiessä, mutta useimmat hipsivät hiljaisuudessa yön selkään. Ehkäpä jonkinmoisen rituaalin kehittely tähän yhteyteen on seuraavan vuosikymmenen asialistalla.

 

Lähde

Gordon-Lennox, Jeltje (ed.) 2017. Emerging Ritual in Secular Societies. A Transdisciplinary Conversation. London: Jessica Kingsley Publishers.

 

[i] Käsitteet riitti ja seremonia ovat jokseenkin synonyymisia rituaalin kanssa.

[ii] Aiheesta tässä uutisessa.

Neurotiede ja ihmisen sosiaalisuus

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

 

Brittiläinen kognitiivisen neurotieteen professori Jamie Ward (2017) on kirjoittanut sosiaalisesta neurotieteestä kiinnostavan johdantoteoksen, josta on äskettäin ilmestynyt toinen uudistettu laitos. Kirja on kokoelma helposti lähestyttäviä teemoja, joita käsitellään perinteisesti sosiaalipsykologian perusteita tarkastelevissa oppikirjoissa, kuten emootioita ja motivaatiota, sosiaalista havainnointia, toisten ymmärtämistä, vuorovaikutusta, sosiaalisia suhteita, ryhmiä ja identiteettiä, antisosiaalisista käyttäytymistä sekä sosiaalisen neurotieteen näkökulmaa ihmisen kehitykseen. Wardin kirjan kiinnostava puoli on se, että hän ei juurikaan esittele perinteisiä sosiaalipsykologisia lähestymistapoja näiden aihepiirien tutkimukseen, vaan perustaa erittelynsä sosiaaliseen neurotieteeseen. Tätä tutkimusta on tehty viime vuosina paljon alkaen peilineuroneista ja päättyen aivojen toiminnan modulaariseen ymmärtämiseen. Wardin tavoitteena on osoittaa perusoppikirjassaan se, että mainittuja aihepiirejä on järkevä tutkia myös neurotieteen näkökulmasta, sillä se tuo tarpeellisen lisän esim. kulttuurien yksilöpainotteisuuden tai kollektiivisuuden selittämiseen geneettisesti rakentuvasta sosiaalisesta herkkyydestä.

 

Sosiaalitieteilijälle kirja voi synnyttää ensimmäiseksi kriittisen reaktion siitä, mikä on neurotieteen tuoma lisä sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen. Kuten Ward kuitenkin kirjansa alussa kuvaa, kyse on biologian ja sosiaalisen normien tasolla yhteisevoluutioista (co-evolution). Geneettiset ominaisuudet vaikuttavat sosiaalisiin rakenteisiin ja normeihin, kun taas sosiaaliset rakenteet toimivat myös biologisia ominaisuuksia hallitsevana ja ohjaavana tekijänä. Sosiaalisen todellisuuden ja ihmisten biologian tasolla sosiaalipsykologian ja neurotieteen selitystasot ovat erilaisia. Sosiaalipsykologia keskittyy enemmän vuorovaikutukseen, ryhmäprosesseihin ja ryhmien välisiin suhteisiin. Niitä selitettäessä neurotieteellinen tutkimus voi kuitenkin tarjota hedelmällisiä näkökulmia sosiaalisten mekanismien ja ilmiöiden selittämiseen biologian, aivotoiminnan ja geneettisten erojen näkökulmasta. Moni neurotieteen edustaja allekirjoittaakin ei-reduktionistisen näkemyksen. Tarkoituksena ei ole redusoida sosiaalitieteellisiä ilmiöitä neurotieteeseen, vaan enemmänkin pyrkiä ymmärtämään erilaisten mekanismien roolia ihmisen toiminnan selittämisessä. Kriittisestä näkökulmasta katsottuna sosiaalitieteilijät (esim. sosiologit tai sosiaalipsykologit) voivat syyllistyä yksioikoiseen sosiaaliseen reduktionismiin, jos itsemurhia, eriarvoisuutta, henkirikoksia tai aggressiivisuuden ilmenemisessä olevia eroja selitetään puhtaasti vain sosiaalisilla malleilla. Itsemurhia voidaan selittää durkheimiläisittäin sosiaalisilla, yhteisön toimintaan liittyvillä tekijöillä, mutta ihmisen käyttäytymiseen liittyy aina myös yksilölliset geneettiset-biologiset alttiudet.

 

Wardin (2017) kirja on kirjoitettu nimenomaan yleiseksi oppikirjaksi sosiaalisen neurotieteen perusteista.  Sen sisältö kattaa monipuolisesti useita sosiaalipsykologisen tutkimuksen osa-alueita. Esim. tunteiden ja motivaation tarkastelun osalta Ward tekee historiallisen ja teoreettisen läpileikkauksen niitä käsittelevästä tutkimuksesta alkaen Darwinin perustavista ajatuksista. Kiinnostavaa tässä yhteydessä vaikkapa altruismin ja auttamiskäyttäytymisen selittäminen. Evolutiivisessa mielessä muiden epäitsekäs auttaminen ei edistä yksilön omia selviytymismahdollisuuksia, vaan päinvastoin tuottaa kustannuksia. Altruismin selitys liittyykin siihen, että ihmisellä on lajina taipumus auttaa sukulaisiaan, kun vastavuoroiseen altruismiin liittyy puolestaan odotus muiden tarjoamasta avusta tulevaisuudessa. Sosiaalisen neurotieteen näkökulmasta altruistiseen käyttäytymiseen liittyy myös monia muita kiinnostavia puolia, eikä altruismia voida pitää mitenkään yksioikoisesti aina samaan mekanismiin perustuvana. ”Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, eikä meidän kognitiivista ja hermostotoimintaamme voida jakaa helposti sosiaaliseen ja ei-sosiaaliseen tai minään ja muihin”, kuten Ward (2017, 217) painottaa. Sosiaalisessa neurotieteessä onkin ollut kiinnostusta erityisesti erilaisiin peliteoreettisiin malleihin, joita voidaan soveltaa myös selittämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten yhteistyötä yleisen hyvän tavoittelussa ja luottamuksen tapauksessa.

 

Mitä sosiaalitieteilijä voisi sitten ottaa opiksi sosiaalisesta neurotieteestä? Ehkä tärkein näkökulma on se, että moniin sosiaalisiin ongelmiin liittyy olennaisesti biologisia kysymyksiä, joihin sosiaalitieteissä ei ole ollut sen suurempaa kiinnostusta. Vastaavasti sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen puhtaasti psykologisin ja sosiaalisin keinoin ei sekään ole välttämättä nykyisen tiedon valossa kovin järkevää. Tässä mielessä monitieteellinen, myös ihmisen käyttäytymisen neurotieteellisen puolen huomioiva tutkimus voi tuoda enemmän kuin tarpeellista lisävalaistusta erilaisten käyttäytymisongelmien luonteeseen. Käsitellessään sosiaalisten suhteiden merkitystä yksilön kehitykselle Ward kirjoittaa esim. sosiaalisten sidosten yleisestä merkityksestä ja kiintymyksestä. Sosiaalisella siteellä voidaan ymmärtää psykologisessa mielessä yksilön hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tärkeää suhdetta, jota halutaan ja jonka poissaolo tuottaa kaipauksen tunteita. Tässä mielessä sosiaalinen neurotiede on lisännyt ymmärrystä sosiaalisten siteiden merkityksestä hormoni- ja aivotoiminnalle. Vastaavasti kiintymissuhteita voidaan pitää tärkeänä yksilön kehitykselle, ja sosiaalinen neurotiede on tuottanut uutta tietoa yksinäisyyden, hylkäämiskokemusten ja erillisyyden tuottamista seurauksista yksilön aivotoiminnalle ja tavalle käsitellä sosiaalisia ärsykkeitä.

 

Kuten todettiin, Ward kirja on ennen kaikkea yleinen perusesitys sosiaalisesta neurotieteestä. Yksittäisiin teemoihin ei mennä sen tarkemmin ja moniin sosiaalisen kehityksen kysymyksiin viitataan melko yleisellä tasolla. Siitä huolimatta teos virittää pohtimaan sitä, mitä sosiaalisen neurotieteen näkökulma voisi tarkoittaa sosiaalisten ongelmien, kuten antisosiaalisen käyttäytymisen ehkäisyssä tai rikollisten kuntoutuksessa. Muutama vuosi hyväksytyssä vankeinhoidon kuntoutuksen vaikuttavuutta käsittelevässä väitöskirjassaan Sasu Tyni (2015, 106) päätyi toteamaan, että tälle toiminnalle ei ole tilastollisen aineiston valossa yksiselitteisiä perusteita. Vankiloissa toteutettujen kuntoutusohjelmien (esim. Cognitive Skills- ja STOP-ohjelma) vaikuttavuus on ollut heikko, mutta tämä ei tarkoita Tynin mukaan sitä, että itse kuntoutuksen toteutukseen tai ohjelmien vaikutuksiin pitäisi suhtautu vain kriittisesti. Kuten Tyni (2015, 106-117) korostaa väitöskirjassaan, uuusintarikollisuuden ehkäisyohjelmien vaikutusten arviointi on aidosti tutkimuksen toteutuksen ja mittaamisen kannalta vaikea asia, mutta samalla ehdottoman tärkeä vankeinhoidon tuloksellisuutta eriteltäessä.  Samalla voisi miettiä myös sitä, voisiko kuntoutusohjelmien sisältö perustua vielä monipuolisemmin psykologiselle, neurotieteelliselle ja sosiaalitieteelliselle ajattelulle. Tästä näkökulmasta sosiaalinen neurotiede tarjoaa kiinnostavan uuden ulottuvuuden minkä tahansa sosiaalisen ongelman syiden ja ehkäisyn pohdinnalle.

 

Lähteet:

 

Tyni, Sasu (2015). Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteita? Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1.

Ward, Jaimie (2017). The Student’s Guide to Social Neuroscience. Second Edition. London: Routledge.

 

Päihdemaailmasta äitiyteen

Kirjoittanut Soile Hynynen & Suvi Kovalainen

 

Tarkastelimme yhdessä laatimassamme sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassamme ”Päihdemaailmasta äitiyteen – Äitiyden merkitys päihdeongelmasta toipumisessa sosiaalisen identiteetin teorian kautta tarkasteltuna” päihderiippuvuudesta toipuvien äitien ja raskaana olevien naisten kertomusten kautta päihderiippuvuuden muodostumista, päihdekuvioissa elämistä, riippuvuudesta toipumista sekä identiteettiä. Keskeisenä teemana gradussamme oli myös äitiyden merkitys päihderiippuvuudesta toipumisessa. Tutkimuksen teon motiivina ja tavoitteena oli lisätä tietoa päihdemaailmasta, päihderiippuvuuden ja riippuvaisen identiteetin kehittymisestä ja tekijöistä niiden taustalla sekä etenkin riippuvuudesta toipumista tukevista tekijöistä. Halusimme osaltamme lisätä tietoa näistä teemoista ja sitä kautta pyrkiä hälventämään päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja leimaamista.

Tutkielmamme teoreettinen viitekehys kokosi yhteen tutkielman aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, joihin yhdistimme sosiaalipsykologian eri teoriaperinteiden sosiaalisen identiteetin teorian, etnometodologian ja symbolisen interaktionismin keskeisiä käsitteitä. Eri teoriaperinteiden yhdistäminen tuntui mielekkäältä etenkin sen vuoksi, että sosiaalista identiteettiä muodostetaan erilaisten ryhmäjakojen kautta ja näiden jakojen kautta muodostuvat ryhmät puolestaan rajautuvat erilaisten kognitiivisten prosessien, kuten kategorisoinnin, leimautumisen ja stereotypisoinnin myötä. Ulkoapäin annetut määritelmät ovat mukana identiteetin rakentumisessa ja näin ollen myös leimattu identiteetti liittyy vahvasti sosiaalisen identiteetin rakentumiseen.

Tutkimusaineistomme muodostui yhdeksän päihderiippuvuudesta toipuvan äidin ja raskaana olevan naisen elämänkerrallisesta teemahaastattelusta. Haastattelemamme naiset olivat iältään 20­−35-vuotiaita ja he elivät eri elämänvaiheita. Tutkimustulosten tarkastelu jakautui kolmeen vaiheeseen: riippuvuuden syntymiseen, elämään päihdemaailmassa ja päihdemaailmasta irtautumiseen. Tutkielmamme osoittaa, että sosiaalisen identiteetin avulla voidaan selittää päihderiippuvaisen identiteetin muodostumista ja riippuvuudesta irrottautumista.

Kaiken kaikkiaan tutkielmamme aineistossa korostui päihderiippuvuudesta toipumisen ilmiön monimuotoisuus. Tutkielmamme nostaa esiin etenkin sosiaalisten suhteiden merkityksen päihdeongelmista toivuttaessa. Päihteiden käytön lopetettuaan toipujan täytyisi pystyä luomaan täysin uusia sosiaalisia suhteita, jotka vahvistavat uutta raitista elämäntapaa. Pelkkä äitiys ei siis riitä uuden sosiaalisen identiteetin rakentamiseksi, vaan sen rakentaminen vaatii uudenlaisia yhtymä kohtia yhteiskuntaan, kuten työ- ja opiskelupaikkoja. Päihderiippuvuudesta toipuvan on kuitenkin hankalaa saada päihdemaailmassa toimimisensa seurauksena aiheutuneiden asioiden, kuten rikosrekisterimerkintöjen, mahdollisen vankilakierteen ja luottotietojen menetyksen, seurauksena työ- ja opiskelupaikkaa tai asuntoa. Pyrkiessään palaamaan takaisin päihdemaailmasta valtavirran pariin aineistomme naiset olivatkin joutuneet taustojensa vuoksi kohtaamaan erilaisia ennakkoluuloja ja niistä johtuvaa negatiivista suhtautumista.

Tutkimuksemme yhtenä tavoitteena oli osaltaan hälventää juuri näitä päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja heihin kohdistuvaa leimautumista. Päihderiippuvainen ja riippuvuudesta toipuva ihminen ovat kaksi eri asiaa. Tämä jätetään kuitenkin julkisessa keskustelussa usein huomiotta. Yhteiskunnan taholta päihderiippuvuudesta toipuvia ei suostuta erottelemaan päihderiippuvaisista, vaan toipujia kohdellaan yhä siten, kuin he olisivat ”narkkareita”. Myös meidän aineistomme osoittaa, miten monenlaisia ongelmia riippuvuudesta toipuvat naiset kohtaavat niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmista käsin tarkasteltuna. Päihderiippuvainen on muodostanut itselleen päihderiippuvaisen identiteetin, joka toipumisvaiheessa muuttuu negatiivisesti latautuneeksi leimautuneeksi identiteetiksi. Toipujat arvioivat itseään muiden silmin ja kokevat voimakasta arvostelua, mikä vaikeuttaa osaltaan heidän toipumistaan ja normaaliin elämään palaamista. Normaaliin elämään paluu, raittiin minäkuvan ja identiteetin muodostumisen edellytyksinä on se, että ihminen pystyy tekemään normaaleja asioita ilman jatkuvaa häpeän tunnetta.

Aineistomme osoitti, että osa haastattelemistamme naisista koki voimakasta epäilyä ja arvostelua etenkin erilaisilta hoitotahoilta. Tahoilta, joiden olisi pitänyt osata suhtautua naisiin neutraalisti kuin kehen tahansa asiakkaaseen. Tällainen negatiivinen suhtautuminen on hoidon ja toipumisen onnistumisen kannalta hyvin kielteinen asia. Leimautuminen on päihderiippuvuudesta toipuvia kohtaava tosiasia, johon tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, koska sillä on merkittävää vaikutusta toipumisprosessille ja raittiin identiteetin saavuttamiselle. Tämän vuoksi olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota etenkin päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien henkilöiden valmiuksiin toimia tämän kaltaisen työn parissa. Huomiota tulisi kiinnittää päihderiippuvuudesta toipuvien kohtaamiseen. Erilaiset niin kutsutut matalan kynnyksen paikat voisivat olla yksi ratkaisu ongelmaan. Päihteiden käyttö on Suomessa niin kriminalisoitua, että erilaisten sanktioiden pelossa moni saattaa pelätä hoidon piiriin hakeutumista. Etenkin sosiaalityön lastensuojelu kantaa mukanaan vahvaa negatiivista leimaa.

Kaiken kaikkiaan päihderiippuvuus ja siitä toipuminen näyttäytyivät aineistossamme hyvin monimutkaisina asioina. Yhteiskunnan ja yksilön välisellä suhteella on tässä asiassa suuri merkitys, sillä yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet näyttävät selittävän osittain sitä, minkä takia päihderiippuvuudesta on vaikeaa toipua. Yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia asenteita on vaikeaa muuttaa, sillä ne ovat yleensä pitkällä aikavälillä muotoutuneita. Näin ollen myös niiden muuttaminen veisi paljon aikaa. Vaikka olisikin tärkeää pystyä muuttamaan ihmisten asenteita päihderiippuvuudesta toipumisen helpottamiseksi, on kuitenkin otettava huomioon päihteidenkäytön jatkuva lisääntyminen ja sitä selittävät syyt. Osaltaan päihderiippuvuuteen ja sen tuottamiin ongelmiin voidaan yrittää vaikuttaa lakimuutosten avulla, mikä on niin ikään hankalaa ja hidasta. Huono-osaisuuden kehittymiseen ja kasautumiseen tulisi myös puuttua entistä järeämmin keinoin, sillä huono-osaisuus on selvässä yhteydessä päihteiden käytön lisääntymiseen. Myös ennaltaehkäisevän työn tulisi tulevaisuudessa olla entistä enemmän edustettuna. Uusia lähestymistapoja ja palveluita tulisi kehittää sekä ehkäisevään päihdetyöhön että päihdeongelmien hoitoon, koska haluttuihin tuloksiin ei olla nykyisillä keinoilla päästy. Tutkielmassamme korostuviin sosiaalisiin tekijöihin tulisi myös kiinnittää enemmän huomiota ja miettiä millaisilla keinoilla päihdemaailmasta valtavirran pariin palaamista voitaisiin helpottaa.

Päihdeongelmia lähestytään nykyään hyvin pitkälti lääketieteellisestä ja terveydenhuollollisesta näkökulmasta käsin. Mielestämme sosiaalipsykologia tieteenalana tarjoaa oivat mahdollisuudet ymmärtää päihderiippuvuuden monimuotoista luonnetta. Sosiaalipsykologialla on paljon annettavaa päihdetyölle sekä tutkimuksen että käytännön työelämän kannalta katsottuna. Mielestämme sosiaalipsykologian tutkinto antaa hyvät valmiudet päihdeongelmien ymmärtämiseen ja päihderiippuvaisten kohtaamiseen, mutta myös päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien kouluttamiseen, ennaltaehkäisevän työn suunnitteluun, päihdepalvelujen kehittämiseen sekä päihdevalistukseen. Pro gradu -tutkielmamme ja päihdepalvelujen piirissä tekemiemme harjoittelujen myötä meille on kertynyt asiantuntijuutta edellä mainittuihin liittyen ja meillä riittäisikin intoa päästä soveltamaan tätä karttunutta asiantuntijuutta käytännön työelämään.

Kuopiossa 7.12.2016

 

 

Kreataan idiksii yhdessä, silleen dialogisesti!

Kirjoittanut Pasi Hirvonen

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on ollut paljon tapetilla sosiaalisten taitojen merkityksen lisääntyminen niin työelämässä kuin arkisessa kanssakäymisessä. Tähän keskusteluun kytkeytyvät hyvin kiinteästi erityisesti vuorovaikutus- ja tiimityötaitojen hallinta. Samaan hengenvetoon julistetaan lisäksi usein innovatiivisuuden merkitystä ja tärkeyttä. Tätä keskustelua kuitenkin parodioidaan myös paljon. Internetin ihmeellisessä maailmassa voi törmätä meemiin, jossa kuvataan kokoustilanne innokkaine osallistujineen pätevän näköisen johtajan rytmittämänä. Kuvan teksti kuitenkin kertoo toisenlaista tarinaa: ”Oletko kyllästynyt? Oletko yksinäinen? Vihaatko päätöksentekoa? Järjestä kokous! Kokouksessa voit syödä donitseja, esitellä kaavioita, tuntea olosi tärkeäksi, osoitella kepillä sekä tehdä vaikutuksen muihin työntekijöihin. Kaiken tämän voit tehdä omalla työajalla. Kokoukset – käytännöllinen vaihtoehto työnteolle!” Kyseinen meemi kuvaa mahdollisesti sitä, mitä kokousvuorovaikutus voi pahimmillaan – tai parhaimmillaan? – olla. Ryhmätoiminnan, dialogin ja luovuuden näkökulmasta kyseinen ajatusmalli tuskin on ideaalein.

Mutta miksi ryhmistä, tiimitoiminnasta, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisista taidoista puhutaan niin paljon? Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta erityisesti yhteiskuntatieteiden näkökulmasta kiinnostus voidaan nähdä ilmentymänä alati muuttuvasta ja moninaistuvasta työelämän kentästä, siirtymisestä byrokraattisista yhteiskunta- ja organisaatiorakenteista post-byrokraattisiin organisaatiomalleihin. Tässä keskustelussa on painotettu esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka työelämän rakenteet ovat muuttuneet joustavimmiksi, ei-hierarkkisiksi ja dialogiin nojautuviksi, mikä näyttäytyy ihmisten arjessa perinteisten roolirakenteiden murentumisena ja jatkuvana neuvotteluna omasta asemasta ja identiteetistä. Perinteiset organisaatiorakenteet eivät enää välttämättä määrittele entiseen malliin sitä, keitä me olemme ja mitä meiltä odotetaan. Yhtenä ratkaisuna tämänkaltaisten organisaatiomuutosten läpivientiin ja tulostehokkuuden saavuttamiseksi organisaatioita ja instituutioita on muutettu enemmän tiimitoimintaan pohjautuviksi projektiorganisaatioiksi. Tämä on osaltaan lisännyt tarvetta ymmärtää paremmin erilaisten tiimien toimintaa sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sosiaalisia kohtaamisia. Globalisoituneet työympäristöt ovat asettaneet myös omat haasteensa moninaisuuden johtamiselle, mikä puolestaan kytkeytyy sosiaalisten taitojen esiin nousun ja niiden merkityksen korostumiseen. Tämänkaltainen kehitys näkyy myös selvityksissä, joissa on kartoitettu työnantajien odotuksia vasta korkeakoulusta valmistuneiden työelämätaidoista. Esimerkiksi Job Outlook Surveyn vuoden 2012 selvityksen kärkisijalla olivat vastavalmistuneiden kyky toimia erilaisissa tiimirakenteissa ja –tehtävissä.

Yksi tiimityön ihannekuvista ja tavoitteista on innovatiivisuuden mahdollistaminen sekä uusien ideoiden kehittäminen ja niiden mahdollisimman tehokas hyödyntäminen. Ryhmiltä ja tiimeiltä odotetaan erityisesti kaupallisessa kontekstissa uusia ratkaisuja ja lähestymistapoja asioihin, jotka mahdollistavat yritysten tai organisaatioiden kehittymisen ja tehokkaamman toiminnan. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kuitenkin käsitteitä, joita on perinteisesti pyritty ymmärtämään nimenomaan yksilöllisinä ominaisuuksina, toiminta- ja ajattelutapoina, joita voit harjoittaa, ”drillata” ja kehittää. Taannoin Yle Teeman esittämässä, varsin kiinnostavassa tiededokumentissa Aivot uuteen kuosiin (Redesign my brain) testattiin muun muassa yksilöllisen luovuuden kehitysmahdollisuuksia erilaisten harjoitusten avulla. Keskeisiä käsitteitä olivat esimerkiksi lateraalinen ja divergentti ajattelu, innovointi sekä ongelmanratkaisu. Mutta mitä luovuus lopulta on? Ja mitä luovuudelle tapahtuu, kun toinen toistaan tehokkaammaksi sparratut, luovat ajattelijat muodostavat tiimin ja ryhtyvät innovoimaan yhdessä? Tuleeko luovuus tällöinkin nähdä yksilöllisenä prosessina tai tekijänä, joita voidaan vain ynnätä yhteen huippuluovan lopputuloksen saavuttamiseksi?

Kenties typistetyin tapa luovuuden määrittelylle on ymmärtää luovuus uusien asioiden kehittämisenä, painottaen näiden keksintöjen hyödyllisyyttä ja vaikuttavuutta. Voidaan puhua käsitteistä Iso-C (Creativity) ja pikku-c. Edellisellä viitataan uusien innovaatioiden keksimiseen ja tuottamiseen, kuten uusien älypuhelinsovellusten suunnitteluun tai opetussuunnitelman uudistamiseen. Jälkimmäinen c viittaa niihin pieniin ja usein huomaamattomiin arkisiin luoviin ratkaisuihin, joita teemme arkielämässämme jatkuvasti. Nämä erilaiset luovuuden tasot yhdistetään kovin usein yksilölliseen lähestymistapaan, jossa esimerkiksi persoonallisuus, yksilölliset kokemukset, motivaatio ja kognitiiviset taidot nähdään luovuuden lähteenä.

Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Keith Sawyer kuvaa luovuutta puolestaan sosiaalisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa luovuus ja innovatiivisuus ovat sosiaalisia, emergenttejä prosesseja, joita ei voida palauttaa yksittäisiin osatekijöihin. Luovuus on jotain, mitä tapahtuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eikä ole ainoastaan yksilöllisten ominaisuuksien lopputulosta. Tällöin luovuus voidaan toki nähdä myös uuden luomisena, mutta kenties se, mitä luodaan, pitäisi nähdä hieman laaja-alaisemmin. Luovuudessa ei läheskään aina ole kyse uusien innovaatioiden tuottamisesta tai vain tiettyjen yksilöiden erikoiskyvystä. Itse asiassa, jo arkisessa vuorovaikutuksessa saavutettua yhteistä ymmärrystä jostain tietystä asiasta voidaan pitää hyvinkin luovana prosessina, missä voi nousta esiin jotain sellaista, mitä ei välttämättä yksilöllisesti tuotettuna nousisi esiin. Tällaisista tilanteista toimivat esimerkkinä arkiset päätökset kavereiden kesken tulevasta illanviettopaikasta tai vaikkapa neuvottelut hyvistä sienestysmaastoista. Nämä lienee lähinnä Sawyerin ajatusta luovuudesta emergenttinä prosessina.

Jos olemme valmiit hyväksymään ajatuksen luovuudesta myös sosiaalisen vuorovaikutuksen osana ja tuloksena, mitkä seikat sitten ovat luovan vuorovaikutuksen edellytyksenä? Taustalla ovat varmasti useat, yleisesti ryhmän menestyksellisen toiminnan edellyttämät seikat, kuten ryhmätoiminnan selkeä tavoite, roolijako, käsitys jaetusta identiteetistä sekä yhteenkuuluvuuden tunne. Sawyerin mukaan luovan vuorovaikutuksen yhteydessä ei ole kyse aivan sattumanvaraisesta ilmiöstä. Hän huomauttaa, että erityisesti ryhmätilanteissa edellä kuvatulla emergentillä luovuudella on reunaehtonsa. Näitä ovat muun muassa yhteistoiminnan lopputuloksen arvaamattomuus ja avoimuus tietyn määrätyn päätepisteen sijaan, ryhmän jäsenten hetkittäinen reagointi muiden aikaisempiin toimintoihin, joiden merkityksiä voidaan muuttaa vuorovaikutuksessa sekä yhteistoiminnallisuus, jossa kaikilla on mahdollisuus osallistua.

Organisaatiotutkimuksen kentällä luovien tiimien yhteydessä on tutkittu myös ympäristötekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttamassa luovaan tiimityöskentelyyn. Tutkimusten perusteella on todettu, että tietynlaiset organisaatioympäristöt voivat joko edistää tai tukahduttaa luovaa työskentelyä ja innovointia. Ympäristöt, jotka painottavat jatkuvaa arviointia, valvontaa, palkkioita, kilpailua ja rajoitettuja valintamahdollisuuksia vaikuttavat negatiivisesti luovuuteen. Tällaiset ympäristöt voivat kyllä lisätä hetkellisesti tehokkuutta, mutta eivät välttämättä luovuutta. Luovuuden ja innovatiivisuuden kannalta hedelmällisiä organisaatioympäristöjä ovat sellaiset ympäristöt, jotka kannustavat hallittuun riskinottoon ja ideoiden vapaaseen jakamiseen sekä mahdollistavat oikeutetut konfliktit, sisäiset palkkiot ulkoisten palkkioiden sijaan, avoimen kommunikaation ja läpinäkyvän päätöksenteon. Tämänkaltaiset löydökset asettavat esimerkiksi nyky-yliopistojen innovaatiotavoitteisuuden hyvin mielenkiintoiseen valoon.

Ryhmävuorovaikutuksen näkökulmasta erityisesti konfliktit muodostavat mielenkiintoisen lähestymistavan luovuuteen. Useissa ryhmätutkimuksissa on todettu paitsi ryhmäkonfliktien negatiiviset seuraamukset myös positiiviset ulottuvuudet. Tulisiko siis konflikteja välttää vai vaalia? Vastaus kytkeytynee siihen, miten me ymmärrämme ryhmäkonfliktit. Tavanomaisin tapa jaotella konflikteja on luokitella ne tehtävä– (mitä ollaan tekemässä?), prosessi– (miten asiat tehdään?) tai ihmissuhdekonflikteihin (miksi teit noin?). Näistä ryhmän luovuuden ja luovan vuorovaikutuksen kannalta positiivisia konflikteja ovat tehtävä- ja prosessikonfliktit, ja ihmissuhdekonfliktit puolestaan negatiivisia. Tämänkaltaiselle jaottelulle ei kuitenkaan ole perusteeksi yhdenmukaista näyttöä, joten tiukat linjavedot vaativat varovaisuutta. Lienee ilmeistä, että oikeanlaisella hallinnalla ja käsittelyllä kaikki konfliktien lajit voidaan nähdä osana luovia prosesseja. Sosiaalipsykologian näkökulmasta tällaiset jaottelut voivat kuitenkin vaikuttaa näennäisiltä erityisesti tiimien ja ryhmien yhteydessä, sillä konfliktit eivät tapahdu tyhjiöissä, vaan ne ovat aina sosiaalisia tapahtumia kytkeytyen ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen.

Ihmissuhteiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta konfliktit voidaan nähdä neuvotteluna ryhmän jäsenten välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista toimia tietyillä tavoilla, mikä johtaa erilaisiin ryhmänjäsenten välisiin asemiin. Teemme arkikeskusteluissa jatkuvasti tulkintoja siitä, kuka saa sanoa mitäkin ja toimia milläkin tavoin. Sitä, kuinka me reagoimme näihin tulkintoihin, voidaan kutsua positioinniksi. Jos toisten toimintaa ja positiota ei haasteta ja vuorovaikutus jatkuu saumattomasti, ei myöskään konflikteja juurikaan esiinny. Mutta jos emme hyväksy meille annettua positiota, olemme eri mieltä siitä, mitä meidän kuuluu tehdä, nousee esiin usein konflikti. Aihe konfliktin taustalla voi olla tehtävään, prosessiin tai ihmissuhteisiin liittyvä, mutta näin ymmärrettynä se on väistämättä sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö.

Voidaanko tällaisia konflikteja hallita? Jos vastaus on myönteinen, niin kuinka niiden avulla voidaan edistää ryhmien luovuutta? Ratkaisuna tasapainoiseen ja jopa luovaan vuorovaikutukseen tarjotaan kovin usein dialogia ja dialogisuutta. Meillä on kovin usein idealisoitu kuva siitä, mitä dialogi ja dialogisuus ovat. Ajatus dialogisesta, moniäänisestä vuorovaikutuksesta resonoi usein harmoniaa ja tasapainoisuutta, jolloin konflikteja harvemmin nostetaan dialogisen vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen yhteydessä esiin. Tutkimuksen näkökulmasta on aika lailla vähän empiiristä näyttöä siitä, mitä dialoginen vuorovaikutus lopulta on. Ja se näyttö mitä löytyy, on hyvin pirstaleista. Yhtä kaikki, niin dialogissa kuin konflikteissa on kyse yhteiseen ymmärrykseen liittyvistä neuvotteluista, jotka voidaan parhaimmillaan nähdä jonkin sellaisen uuden rakentamisena, jota ei aikaisemmin vielä ole ollut. Sosiaalipsykologian grand old man Kenneth Gergen on jaotellut dialogin ja konfliktit kolmeen erilaiseen luokkaan. Näistä luovuuden ja dialogin kannalta keskeisin lienee uudistava, generatiivinen dialogi, joka erottautuu arkisesta small talkista tai asioiden vastakkainasettelusta siinä, että sen avulla voidaan rakentaa uusia tapoja ymmärtää yhteisiä asioita. Tällaisessa dialogissa konfliktit voidaan nähdä mahdollisuutena, joka ratkaistaan rakentamalla siltaa erilaisten näkökulmien välillä. Sosiaalipsykologisesti ymmärrettynä ratkaisua voidaan hakea positioimalla itsemme tai joku muu henkilö esimerkiksi neuvottelijaksi tai sovittelijaksi, jonka avulla yhteisen ymmärryksen rakentuminen vuorovaikutuksessa muodostuu mahdolliseksi.  Tämä kuitenkin vaatii ryhmien ja tiimien johtajilta hyvää ymmärrystä siitä, millaisissa ympäristöissä kulloinkin toimitaan ja millaiset erilaiset moraalijärjestykset yhteistoiminnan taustalla vaikuttavat.

Palataanpa tekstin alkuun. Mitä on luovuus, luova vuorovaikutus tai innovatiivisuus? Vastaus ei ole suinkaan yksiselitteinen, varsinkin jos puhumme ryhmien tai organisaatioiden toiminnasta. Vastauksen suuntaviivojen löytäminen edellyttää ymmärrystä luovuudesta paitsi yksilöllisenä myös sosiaalisena ilmiönä, konfliktien hyväksymistä ja luopumista ”dialogihöttöilyn” ideaalikuvista. Innovatiivisuuden nimissä voidaankin todeta Itä-Suomen yliopiston sloganin hengessä ”Time to be smart – Appreciate conflict”.

Teksti pohjautuu Itä-Suomen yliopiston avoimien ovien päivillä 2.6.2016 pidettyyn puheenvuoroon Uutta yhteistä rakentamassa – ryhmävuorovaikutus ja luovuus”.

 

Kirjallisuutta:

Gergen, K. (2015). An invitation to social construction. London: Sage.

Harré, R. & Van Langenhove, L. (Eds.) (1999). Positioning theory: Moral contexts of intentional action. Oxford: Blackwell Publishers Ltd.

Hatch, M. J. (2013). Organization theory: Modern, symbolic, and postmodern perspectives. Oxford: Oxford University Press.

Hirvonen, P. (2014). Pienryhmät ja vuorovaikutus – sosiaalipsykologian tutkimusperinteiden tienristeyksessä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Saastamoinen, Mikko (toim.) Hyvän elämän sosiaalipsykologia. Unipress, 193–213.

Paulus, P. & Nijstad, B. (Eds.) (2003). Group creativity: Innovation through collaboration. Oxford: Oxford University Press.

Saastamoinen, M. (2007). Ryhmätutkimuksen suuntia sosiaalipsykologiassa. Teoksessa Kuusela, Pekka (toim.) Sosiaalipsykologia – Yksilöstä yhteiskuntaan. Kuopio: Unipress, 67–109.

Sawyer, K. & DeZutter, S. (2009). Distributed creativity: How collective creations emerge from collaboration. Psychology of Aesthetics, Creativity and the Arts, 3, 81–92.

Sawyer, K. (2005). Social emergence: Societies as complex systems. New York: Cambridge University Press.

Redesign my brain -dokumentti

Typeryysparadoksin puristuksessa

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Mats Alvesson on yksi Euroopan tunnetuimmista organisaatio- ja johtamistutkijoista, joka on kirjoittanut monia teoksia laadullisen tutkimuksen metodologiasta, johtamisteorioista, organisaatiotutkimuksen perusteista ja esimerkiksi johtamisen metaforista. Uusimmassa teoksessaan hän ruotii yhdessä André Spicerin kanssa ongelmaa, jota he kuvaavat typeryysparadoksiksi. Kyse on näkökulmasta organisaatioiden toimintaan, jossa tietyistä rutiineista muodostuu organisaation toiminnan kannalta kielteisiä, niin johtoa kuin henkilöstöäkin haittaavia asioita. Alvesson ja Spicer kertovat kirjansa alussa törmänneensä toisiinsa virallisilla päivällisillä, joiden kuluessa keskustelu ajautui vähitellen heidän uuden kirjansa teemoihin. He nimittäin keskustelivat opiskelijastaan, joka teki harjoitteluaan valtionhallinnon tärkeällä sektorilla. Opiskelijan tehtävänä oli laatia raportti, joka ohjaisi hallinnonalan kehitystä tulevina vuosina. Opiskelija ei saanut juuri ohjausta raportin laadintaan. Kun hän kysyi nuorelta esimieheltään, millainen hyvä raportti olisi luonteeltaan, tämä on antanut lakonisen vastauksen: yhdestä kahteen sivua pitkä PowerPoint-esitys. Ohjeistus luonnollisesti tyrmistytti Alvessonia ja Spiceriä, jotka eivät voineet käsittää sitä, miten heikkoon ymmärrykseen valtionhallinnon kehittäminen perustui.

 

Tämä on lähtökohta, josta kirjoittajat lähtevät liikkeelle teoksessaan. Typeryysparadoksissa on kyse yksinkertaisesti sanottuna siitä, että organisaatiossa toimitaan vastoin parempaa tietoa eikä ylipäänsä mietitä sen suuremmin toiminnan seurauksia. Alvessonin ja Spicerin kirja on matka tähän organisaatioiden ja nykykulttuuriin varjopuoleen, josta itse asiassa ei puhuta kovin paljon mutta joka aina silloin tällöin pulpahtelee esille erilaisten organisaatioiden käytännöissä. Kirja on luonteeltaan enemmän pamfletinomainen puheenvuoro kuin tiukasti lähdekirjallisuuteen perustuva akateeminen tutkimus siitä, miten typeryysparadoksi näkyy nykyisten organisaatioiden johtamis- ja suunnittelukäytännöissä. Kirjoittajat perustavat esityksensä omiin kokemuksiinsa yhteistyöstä erilaisten organisaatioiden kanssa, mutta viittaavat myös jonkin verran ei-akateemiseen johtamiskirjallisuuteen, erilaisten johtamisgurujen oppeihin ja tunnettuihin tapauksiin, jossa organisaatiot ovat ajautuneet ongelmallisiin tilanteisiin sinänsä viattomalta tuntuvan kehittämisidean tai käytännön seurauksena. Typeryysparadoksin ydin on paljolti siinä, että johtamisessa, suunnittelussa tai organisaation käytännön toiminnassa juostaan viimeisten muotien perässä miettimättä kehittämisideoiden yleistä merkitystä tai arvoa omalle organisaatiolle.

 

Funktionaalisella typeryydellä tekijät tarkoittavat organisaatiokulttuuriin pesiytynyttä toimintatapaa, joka säteilee laajasti organisaation toimintaan. Seurauksena voi olla lievimmässä tapauksessa resurssien tuhlaus. Jos tilanne ajautuu vakavaksi, yritys tai organisaatio voi ajautua konkurssiin virheen myötä. Tarkemmin sanottuna funktionaaliselle typeryydelle on tyypillistä kolme erityistä piirrettä. Nämä ovat omien käsitysten reflektoinnin puute (refleksiivisyys), oman toiminnan tarkoituksen pohdinnan sivuuttaminen (oikeuttaminen) ja yleinen piittaamattomuus toiminnan seurauksista (olennaisia asioita koskeva järkeily). Ensimmäinen piirre johtaa refleksiivisyyden puutteeseen, jos johtaja tai henkilöstö eivät pohdi sitä, millaisia käsityksiä heillä itsellään on omasta työstään tai työyhteisöistään. Omat käsitykset luonnollisesti ohjaavat sitä, miten työtä tehdään ja miksi. Toiminnan perusteiden tai syiden pohtimattomuus johtaa puolestaan siihen, että ”miksi”-kysymystä ei esitetä. Asioita tehdään vain, koska joku on näin käskenyt tekemään. Toimintatapoja ei toisin sanoen kyseenalaisteta missään vakavassa mielessä. Vastaavasti oman toiminnan seurausten pohdinnan ohittaminen tarkoittaa sitä, että organisaation sisällä ei käydä debattia siitä, millaisia laajempia seurauksia tietyllä toiminnalla saattaa olla. Tällainen keskustelu on välttämätöntä, jos ajatellaan organisaation toimintaa pidemmällä tähtäimellä.

 

Alvessonin ja Spicerin analyysin ydin on siinä, että funktionaalinen typeryys on heidän mukaansa tavanomaisempi ilmiö kuin annetaan ymmärtää johtamista, brändäystä, positiivisuutta tai tuloksellisuuden analysointia korostavassa nykykulttuurissa. Tietoyhteiskunnan ajatus on vaikeasti sovitettavissa yhteen sen kanssa, että johtavat organisaatiot epäonnistuvat toistuvasti tai että esimerkiksi vuoden 2008 finanssiromahduksen syyt olivat tiedossa monelle rahoitusalan ammattilaiselle jo monta vuotta ennen varsinaista romahdusta. Kirjan tarkoitus on siinä, että se herättää johtajia ja yrityselämän ammattilaisia pohtimaan sitä, millaisille kulttuurisille käsitykselle organisaatio perustaa toimintansa. Tässä mielessä kirjan tavoitteena lisätä reflektiivisyyttä siitä, että kaikkien johtamisoppien perässä ei kannata juosta. Käytännön tasolla taas huomion pitäisi olla ennen muuta siinä, mikä on organisaation toiminnan varsinainen tarkoitus. Se tuntuu katoavan alalla kuin alalla unohduksiin, oli kyseessä sitten pankkisektori, yliopisto, valtionhallinto tai yksityinen yritys. Alvessonin ja Spicerin kirjan herkullisimmat esimerkit löytyvät heidän kuvaamistaan konsulttiyritysten toimintatavoista ja Pepsi-Colan merkillisistä rituaaleista.

 

Kirjan varsinainen panos organisaatiokulttuurin tutkimukselle on funktionaalisen typeryyden päämuotojen erittely. Nämä tekijät jakavat johtamisen, rakenteen, jäljittelyn, brändäyksen ja kulttuurin aiheuttamaan typeryyteen. Johtamisen aiheuttamassa typeryydessä on kyse siitä, että johtajalla itsellään on jotenkin erityinen näkemys itsestään johtajana tai johtamisesta, olkoon kyseessä sitten kuunteleva johtaja tai jollainen muulla tavalla henkilöstöön suuntautunut johtamistapa. Rakennetekijät viittaavat puolestaan tiukkaan sääntöjen noudattamiseen sen sijaan, että huomio olisi toiminnan tuloksellisuudessa. Organisaatio tosin sanoen tuottaa byrokraattisia toimintatapoja, kuten vaikkapa HR-osastojen lukemattomat kaavakkeet, joita henkilöstön pitäisi täyttää. Pieniin asioihin erikoistuneiden eksperttien palkkaaminen edistää tätä ilmiötä. Jäljittely tarkoittaa sen sijaan sitä, että organisaatiossa kuljetaan viimeisimpien johtamis- tai kehittämismuotien perässä miettimättä sen tarkemmin niiden sopivuutta organisaatioon itseensä. Jäljittely on enemmän tunnusomaista julkisen sektorin organisaatioille kuin yksityisille. Funktionaalisen typeryyden kultakaivos on sen sijaan brändääminen, jonka yhteydessä kirjoittajat viittaavat Ruotsin ja Iso-Britannian asevoimien epäonnistuneisiin hankkeisiin. Tekijät selittävät ilmiön johtuvat suostuttelutaloudesta: jotta voisi myydä kuluttajalle kymmenennen kenkäparin, pitää kengät brändätä muista poikkeaviksi. Kulttuurin aiheuttama typeryys on viimein seurausta siitä, että organisaatiota hallitsee esimerkiksi positiivisen ajattelun tuottama tunnelinäkö. Kriittistä ajattelua ei hyväksytä. Tämä voi johtaa todellisuuden osittaiseen kieltämiseen, mikä ei ole hyvä ratkaisu.

 

Kirjan päätösluku pohtii typeryysjohtamista (stupidity management) ja sen vastustamista. Luku on katsaus siihen, millä tavalla johtamisessa ja organisaatioiden toiminnassa pyritään kapeuttamaan keskustelun sisältöä ja viemään pohjaa pois yleisemmältä puheelta uusien kehittämisideoiden tarpeellisuudesta. Typeryysjohtamisen vastustaminen (anti-stupidity management) ei ole välttämättä helppoa, sillä kriittinen ajattelu ei saa välttämättä vastakaikua eikä se auta ketään urallaan eteenpäin. Tekijät kuitenkin paljastavat erilaisia menettelytapoja, joilla uusia toimintatapoja voidaan yrittää siirtää organisaatioihin. Näitä ovat auktoriteettiin viittaaminen, henkilöstön viettely uudiskäsitteillä ja viehättävillä ilmaisuilla, asioiden luonnolliseksi tekeminen tai opportunistisen asenteen hyödyntäminen. Paras ase typeryyttä vastaan löytyy sen sijaan havaintojen tekemisestä sekä ilmiöiden tulkitsemisesta ja kyseenalaistamisesta. Alvesson ja Spicer luottavat siis arkijärkeen ja sosiaalitieteilijänkin perusvalmiuksiin kuuluviin ominaisuuksiin. Mitään sen suurempaa ristiretkeä typeryysjohtamista vastaan he eivät kuitenkaan kirjassaan kehittele, vaan luottavat enemmän ruohonjuuritason vastarintaan ja vaihtoehtoisten kulttuuristen tulkintojen esittämiseen. Näitä voi tehdä kuka tahansa johdossa tai muussa henkilöstössä. Tekijöiden esimerkki on ruotsalaisen yliopistosairaalan osastolta, jonka johtaja kieltäytyi käyttämästä koko budjettia vuoden aikana, kun käyttöön ei kyetty osoittamaan mitään järkevää sisältöä.

 

Kokonaisuudessaan Alvessonin ja Spicerin kirja on kirjoitettu lennokkaalla ja mukaansatempaavalla otteella. Liiat kirjallisuusviitteet tai raskas akateeminen kieli eivät sitä rasita. Monet esimerkit pyrkivät rikkomaan pohjaa siltä, että johtamista tai organisaatioiden toimintatapoja pidettäisiin jotenkin erityisen rationaalisina ja edistyksellisinä. Alvesson ja Spicer kritisoivat erityisesti tietoyhteiskunnan myyttiä ja käsitystä siitä, että modernin työelämän työt olisivat muuttuneet tietotöiksi. Aiemmalle teokselleen tyypillisesti Alvessonin tuntuu kyseenalaistavan sellaisenaan koko nykykulttuurin ja -yhteiskunnan toiminnan tarkoituksen, kuten edellisessä teoksessaan The Triumph of Emptiness, jossa tarkastelun kohteena oli narsismin ja kulutuksen lisääntyminen. Suostuttelutaloudessa tuotetaan markkinoille tavaroita, joilla ei ole varsinaisesti mitään erityistä tarvetta. Tekijät kertovat, että Yhdysvalloissa 40% tuotetusta ruuasta ei koskaan mene kulutukseen tai että sikäläinen yliopistokoulutus ei välttämättä paranna kovin merkittävästi opiskelijoiden tiedollisia taitoja 2-4 vuodessa, vaikka esimerkiksi iso osa ikäluokista valitsee yliopistokoulutuksen. Teoksensa alussa kirjoittajat lainaavat Bertrand Russelin suusta lähtenyttä toteamusta ja siivittävät sillä teoksensa lähtökohtaa: ”Maailman ongelma on se, että typerykset ja fanaatikot ovat aina niin varmoja itsestään ja viisaat ihmiset ovat niin täynnä epäilyksiä.”

 

Hyvää lukemista kesäloman jälkeen, suosittelen.

 

Alvesson, Mats & Spicer, Andre (2016) The Stupidy Paradox. The Power and Pitfalls of Functional Stupidity at Work. London: Profile Book.

 

Näytelmässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Eräänä kesäkirjana minulla on ollut yhdysvaltalaisen symboliseen interaktionismiin erikoistuneen professorin David Shulmanin (2016) tuore kirja The presentation of self in contemporary social life. Kirjan nimi on viittaus Erving Goffmanin (1922-1982) klassikkoteokseen vuodelta 1959, ja uudessa kirjassa Shulman esittääkin tavoitteekseen esitellä Goffmanin tunnetuksi tekemää dramaturgista lähestymistapaa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa sekä esitellä kuinka sitä voi soveltaa tämän aikakauden ilmiöihin. Kanadalaissyntyinen Goffman tuli elinaikanaan tunnetuksi epäsovinnaisena tieteenharjoittajana, jonka tarkkanäköiset analyysit arkielämästä ja sen erilaisista instituutioista ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin. Hänestä on tullut eräänlainen suuri-pieni-klassikko, jonka ajatuksiin yhä uudet opiskelijasukupolvet tarttuvat ja löytävät niistä käyttökelpoisuutta arkielämän ymmärtämiseen. Ymmärtääkseni jokaisessa suomalaisyliopistossa Goffmanin lähestymistapaa esitellään perusopinnoissa, joten hänen tunnetuksi tekemänsä käsitteet kuten kasvotyö, näyttämö, takahuone, stigma, kehysanalyysi, totaalinen instituutio, vuorovaikutusjärjestys, minuuden esittäminen ja moraalinen ura, ovat ainakin jossain määrin tuttuja sosiaalitieteitä opiskelleille. Suomessa[i] on myös kautta vuosikymmenten tehty tutkimusta ja opinnäytteitä tämän lähestymistavan avulla (nopeasti tulee mieleen Leena Eräsaaren tutkimukset sosiaalityöstä, Anssi Peräkylän sairaalatutkimus sekä Petteri Värtön päiväkotia tarkastellut tutkimus).

Shulmanin tuore kirja on yleistajuinen esitys dramaturgisen lähestymistavan perusteista. Se on kirjoitettu ilmeisesti amerikkalaiselle nuorelle opiskelijayleisölle, koska käytetyt runsaat esimerkit viittaavat tämän hetken populaarikulttuuriin, kuten HBO:n tai Netflixin sarjoihin, peleihin, showpainiin, opiskelijakulttuuriin Yhdysvalloissa sekä tämän hetken julkisuuden hahmoihin. Dramaturginen lähestymistapa tarkoittaa siis ihmisten arkisen sosiaalisen elämän tarkastelua teatterimaailmasta lainatun näytelmäanalogian kautta. Arkea tarkastellaan ikään kuin ei-fiktiivisinä näytelminä, joista on analyyttisesti löydettävissä näytelmän osatekijät: näyttämö, lavastus, roolit, vuorosanat, juoni ja lopetus. Ihmistä tarkastellaan läpeensä sosiaalisena olentona, jolle on tärkeää toimia yhdessä muiden kanssa sekä tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Olemme kykeneviä pohtimaan, miltä tekemisemme näyttävät muiden silmissä ja pääosin meille on tärkeää ”mitä muut minusta ajattelevat”. Goffman ammensi ajatuksia symbolisesta interaktionismista ja oli mukana luomassa mikrososiologian suuntausta. Mikrososiologien mukaan sosiaalinen maailmamme pysyy koossa, koska se perustuu sääntöihin[ii]. Me tulkitsemme sosiaalista todellisuutta sen mukaan, että tekevätkö muut kuten oletammekin ja sosiaalisissa tilanteissa pohdimme miten tässä oikein pitää menetellä. Tutussa kulttuurissa tätä ei tarvitse miettiä, toimintamme perustuu usein toistettuihin rutiineihin ja näin maailmamme pysyy kasassa. Sääntöjä ja järjestystä aletaan miettiä vasta, kun joku rikkoo oletuksiamme. Tällöin alamme etsiä selityksiä vaikkapa sille ettei työkaveri moikkaakaan aamulla, vaikka hän on aina ennen niin tehnyt ja alamme mahdollisesti ryhtyä toimenpiteisiin, että sosiaalinen järjestys palaisi – siis vaikkapa tiedustella, että ”mistäs nyt mahtaa tuulla?”.

Kirjan alussa Shulman käy läpi tätä dramaturgisuuden ideaa. Hän jäljittää teatterianalogian käyttöä venäläisen Nicolas Evreinovin vuonna 1927 ilmestyneeseen kirjaan The Theater in Life. Evreinovin mukaan ihmisten arkinen elämä on teatraalista, koska ilman taipumustamme esittää, liioitella, tehostaa, olla yliampuvia, miettiä mitä viestimme eri tilanteissa pukeutumisellamme, olisi sosiaalinen elämämme ”kuin mautonta ruokaa”. Evreinovin mukaan arjen teatraalisuus liittyy kykyymme olla luovia olentoja ja tietynlainen performatiivisuus on meissä hyvin inhimillinen piirre ja auttaa meitä jaksamaan usein raskaassakin arjessamme. Tässä suhteessa mielikuvitus sekä erilaisten positiivisten tai negatiivisten tulevaisuusskenaarioiden läpikäyminen kuuluvat ihmiselämään. Toisena dramaturgisen ajattelutavan synnyn kannalta merkittävänä teoksena Shulman mainitsee Kenneth Burken 1945 luoman analyysimallin, jonka mukaan mitä tahansa sosiaalista tilannetta voidaan analyyttisesti lähteä erittelemään etsimällä tilanteesta fyysinen paikka, jossa esitys tapahtuu (esim. keittiö), näyttelijät tilanteessa (esim. keittiön pöydän ääressä ruokaileva perhe), näyttelijöiden tekemät esitykset tilanteessa (esim. mistä perhe keskustelee ruokaillessaan?), esityksen tarkoitus (miksi perhe keskustelee juuri tätä aiheesta?) sekä esityksen lopputulos (mihin keskustelu johtaa?). Shulmanin mukaan joutuessamme uuteen sosiaaliseen tilanteeseen, oli meidän hyvä harjaantua esittämään ainakin itsellemme nämä kysymykset.

Dramaturgisen lähestymistavan merkittävän tutkija on edellä mainittu Goffman, jonka pääteokset aiheesta ilmestyivät 1950-60-lukujen taiteessa. Goffmanin mukaan sosiaalisina olentoina me esitämme toisillemme vaikutelmia, sen mukaan kuinka tulkitsemme sosiaalisen ympäristömme arvottavan erilaista käyttäytymistä ja olemisen tapaa. Saatamme sanoa uutta tilannetta jännittävälle kaverillemme, että ”oot vain ihan luonnollisesti siellä”. Dramaturgisessa mielessä mitään ”luonnollisesti olemista” ei ole olemassakaan, on vain enemmän tai vähemmän onnistuneita näytelmäsuorituksia, jotka liittyvät toivomiemme vaikutelmien esittämisen hallintaan. Muutamien psykologian suuntausten etsimää aitoa, autenttista minuutta ei tässä mielessä siis ole, vaan minuutemme tapahtuu aina suhteessa siihen, että ”mitähän nuo muut minusta ajattelevat?”, joko niin että muut ovat konkreettisesti läsnä tai sitten he ovat ajatuksissamme sisäisen dialogin osapuolina. Tämä asian parissa mielemme askartelee ja tästä kumpuavat minuutemme kokemiseen liittyvät ongelmat. Shulman kiteyttää, että ”minuus on kognitiivinen rakenne, joka mahdollistaa itsemme tarkastelun kolmannessa persoonassa”.

Goffmanin ajatukset vaikutelmien esittämisestä Shulman kiteyttää seuraaviin kuuteen periaatteeseen:

Ihmiset ovat esiintyjiä, jotka pyrkivät välittämään muille vaikutelmia siitä, mitä he haluavat olla erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Olemme siis tässä suhteessa laskelmoivia, mutta tätä nyt ei pidä aina ymmärtää negatiivisessa mielessä. Yleensä motiivina on säilyttää oletettu sosiaalinen järjestys ja saada aikaan oletettu vuorovaikutustapahtuma. Ainahan tämä ei onnistu ja suuri osa huumoristamme perustuu sen havaitsemiselle, että joku pyrkii esittämään vaikutelmaa, joka ei olekaan synkronissa muun yleisön tulkinnan kanssa. Esimerkiksi joku haluaa keventää tunnelmaa, kertomalla vitsin, joka ei nauratakaan ketään. Aiheutunut myötähäpeä epäonnistuneesta vitsiniekasta taas voi itsessään olla uuden vitsin lähde.

Ihmiset esiintyvät sosiaalisella alueella, jossa esittäminen on jakautunut tilallisesti.

Esityksemme tapahtuvat näyttämöllä (front stage), jossa esitämme julkisesti oletettua roolia. Näyttämön vastinparina on oltava takahuone (backstage), jossa roolin voi riisua, kerätä voimia ja rentoutua. Ihmiset ovat yleensä kovin erilaisia näillä eri alueilla ja työelämäntutkijat usein muistuttavat, että levähtäminen näillä takahuonealueilla on työssäjaksamiselle tärkeää. Siksi usein pyydämme työasioissa työhuoneessa vierailevaa sulkemaan oven lähtiessä. Suljettu ovi on näyttämön ja yksityisemmän takahuoneen erottava väline. Tulkitsisin, että mahdollisuus olla poissa julkisesta roolista aika ajoin, on niin arvokasta monelle, että näyttämöllisiä avokonttoreita vastustetaan monissa paikoin.

Ihmiset työskentelevät usein ryhmissä ja esittävät näytelmiä kollektiivisesti.

Esittämisessä ei ole useinkaan kysymys pelkästään yksilön toiminnasta, vaan usein esiinnymme kollektiivin osana. On osattava esittää ulospäin työtehtävässä toimivaa reipasta työyhteisöä tai on osattava esittää ulospäin onnellista perhettä, vaikka takahuoneessa työporukka olisikin yksilöinä riidoissa ja onnellinen perhe-elämä pelkkä kulissi. Shulman kertoo esimerkkinä opetustilanteen ja sen ilmaisevatko opiskelijat julkisesti manifestoiden ja sosiaalisen järjestyksen rikkoen sen, että nyt ei oikein kiinnosta ─ vai tapahtuuko tämä vaivihkaisemmin niin, että esim. kännykkää hypistellään hieman salaa pulpetin alla. Kyseessä on siis kollektiivinen tulkinta siitä, onko tilanne tulkittu niin arvokkaaksi, että sen järjestys halutaan säilyttää, vaikka yksilötasolla opetus ei kiinnostaisikaan.

Ihmiset pyrkivät esittämään uskottavia esityksiä.

Uskottavuus ja autenttisuus ovat tärkeitä päämääriä esityksissämme. Shulman puhuu autenttisuuskäytännöistä. Mieleen tulee Suomessa käyty keskustelu poliitikkojen julkisista tunneilmaisuista. Julkisesti itkevä miespoliitikko saa uskottavan ja autenttisen ihmisen maineen. Uskottavuuteen liittyy monia sosiaalisia ulottuvuuksia. Koemmeko vanhemman ihmisen uskottavammaksi kuin nuoren? Onko matalalla äänellä puhuva mies uskottavampi kuin korkeammalla äänellä puhuva nainen? Miksi näin on? Uskottavuus on vaikutelmien hallinnassa kaikista tärkein prioriteetti.

Ihmisille on tärkeää ”pysyä roolissa” ja välttää roolisuoritusta pilaavia tapahtumia.

Koska uskottavuus on tärkeintä, on vältettävä ristiriitaisuuksia, jotka syövät uskottavuutta. Shulmanin esimerkki käsittelee opiskelijaa, joka vetoaa flunssaan ettei tarvitse osallistua seminaariin, mutta joka tuleekin reippaana kuntosalilla vastaan. Toinen esimerkki käsittelee amerikkalaisen showpainin sopimuskulttuuria, jossa hahmoille rakennetaan olemus ja tarina, jota heidän on esitettävä myös siviilissä. Kun medialle kävi ilmi, että painijarooleissa toisiaan vihaavat ”Patriootti” ja ”USA:aa vihaava Teräs-Sheikki” olivatkin siviilissä mitä parhaimmat kaverukset, johti tämä sopimusrikon perusteella potkuihin painitallista. Media revittelee usein näillä rooliristiriitaisuuksilla ja julkaisee esimerkiksi salakuvia ”kännäävistä urheilijoista” tai perhearvoista paasaavan poliitikon vokotteluviestejä.

Kun ihmisen esittäminen epäonnistuu ja menee piloille, ryhdymme usein korjaaviin toimenpiteisiin.

Goffmanin erityinen kiinnostus kohdistui piloille menneisiin roolisuorituksiin (spoiled identity). Usein joudumme selittelemään sitä, miksi epäonnistuin tänään itseni esittämisessä siten kuten muut olettavat minun olevan: ”sori, mulla on vähän lentsua”, ”nukuin huonosti viime yönä”, ”olin ottanut muutaman tuopin liikaa”. Shulmanin esimerkki tietoisesta esityksen pilaamisesta liittyy stand up-komiikka yleisöissä esiintyviin välihuutelijoihin, heklereihin, ja siihen kuinka koomikot taitavasti käsittelevät näitä pyrkimyksiä sotkea esitystä. Meillä on defensiivisiä käytäntöjä, joissa yritämme itse puolustaa oikeuttamme esittää sellaista identiteettiä kuin haluamme, eli säilyttää kasvomme tilanteessa. Joskus tämä edellyttää aggressiivista konfrontaatiota ja joskus tilanteesta poistumista. Sitten on olemassa protektiivisia käytäntöjä, joissa muut ihmiset pyrkivät auttamaan arvokkuuden säilyttämisessä ja nolostumisen välttämisessä. Olemme usein armeliaita toisillemme emmekä halua nöyryyttää muita tarpeettomasti. Shulmanin esimerkki koskee liikunnallisesti vähemmän lahjakkaita nuoria, joille vanhemmat tai opettajat muistuttavat, että yrittäminen itsessään on arvokasta, eivät niinkään suoritukset. Nykyään paljon keskustelussa olevassa kiusaamisessa on taas kysymys siitä, että ihmisen oikeutta ja arvokkuutta haluamiensa vaikutelmien esittämiseen rikotaan tietoisesti ja pyritään jopa tahallaan pilaamaan oikeus arvokkaaseen vaikutelmien hallintaan. Näkisin, että erilaisen kiusaamistematiikan tutkimuksessa dramaturgisella lähestymistavalla olisi paljon annettavaa.

Shulmanin ohje lukijoille on, että meidän kannattaa katsoa tarkkaan arkisia sosiaalisia tilanteita ja pohtia mitä ne kertovat kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme. Eräs hänen käyttämänsä esimerkki on jonottaminen. Me suomalaisethan olemme innokkaita jonottamaan. Jonotamme baareihin, konkurssipesän loppuunmyyntiin ja erityisesti ilmaiset ämpärit saavat meidät jonottamaan. Jonottaminen tarkoittaa, että monet ihmiset haluavat samaan aikaan samaa asiaa ja kaaoksen välttämiseksi luodaan sosiaalinen järjestys, joka perustuu esimerkiksi paikalle tulon aikaan saamaan vuorojärjestykseen eikä vahvimman oikeuteen. Jo lapsille opetetaan, että jonossa ei saa etuilla. Etuilija voi kohdata Kuopion yössä raivostuneen kansanjoukon reaktion. Silti tähän on poikkeuksia, joita kaikki eivät kuitenkaan tulkitse samalla tavoin: voiko kaverille pitää paikkaa, jos hänelle tulee vessahätä? Voiko jonoon liittyä sivusta, jos vaikka perheenjäsenet ovat tietyssä kohtaa jonoa? Statuksesta ja varallisuudesta kertoo taas se, ettei tarvitse jonottaa. He pääsevät jonon ohi, naamavipillä tai rahalla. Heille on olemassa vip-tilat ja ykkösluokka. Joskus joku muistuttaa jonottamisen portinvartijaa tokaisemalla ”ettekste tiedä kuka mä oon?”. Jonottamisen tilallisuutta on taas muutettu keksimällä vuoronumerojärjestelmä, joka mahdollistaa jonottamisen istumalla odotustilassa. Tämän triviaalin esimerkin pohdinta muistuttaa sosiaalisen järjestyksen monista säännöistä arjessamme.

Goffman tuli tunnetuksi siitä, ettei hän juuri piitannut tieteellisen tutkimuksen eksplisiittisistä säännöistä. Häntä kritisoitiin teoreettisen ja metodologisen koherenssin puutteesta. Psykologian[iii] piiristä on kritisoitu minuuskäsityksen liiallista sosiaalisuutta ja rakennesosiologit taas ovat kritisoineet arjen pintaan keskittyvää tarkastelua, jossa unohdetaan arjen rakentumiseen liittyviä rakenteellisia seikkoja kuten luokka-asema, sukupuolijärjestelmä tai etnisyyden hierarkiat kulttuurissa. Viime vuosikymmeninä dramaturgisen teorian kehittelijät ovat pyrkineet integroimaan mukaan tätä kritiikkiä. Shulman käy kirjassa varsin perusteellisesti läpi tätä keskustelua.

Goffmanin pääteoksista on vierähtänyt aikaa jo kuutisenkymmentä vuotta, joten sosiaalinen maailmamme on muuttunut sinä aikana aika lailla. Shulman esitteleekin kirjansa loppuosassa nykyajan ilmiöitä ja tutkimusalueita, joihin tämän hetken tutkijat soveltavat dramaturgista lähestymistapaa. Hän tuo esille kuinka erityisesti markkinoinnin ja johtamisen tutkijat soveltavat paljon tätä lähestymistapaa. Kysymykset voivat liittyä esimerkiksi sen pohdintaan, millaiseksi näytelmäksi ostotapahtuma on syytä rakentaa, että asiakas tulee paikalle toisenkin kerran. Tiimityötä ja tiimien johtamista on niin ikään tarkasteltu paljon tästä näkökulmasta. Ehkä merkittävin muutos työelämässä on ollut tunnetyön yleistyminen. Arlie Hochschildt kehitteli tunnetyön teoriaansa osin Goffmanin ajatuksiin pohjaten. Myönteisten tunneilmaisujen esittäminen ja näytteleminen ovat tärkeitä elementtejä nykyisessä palveluihin ja vuorovaikutukseen perustuvassa työelämässä. Hochschildtin näkemyksessä jatkuva myönteisten tunteiden näytteleminen johtaa myös vieraantumiseen ja uupumiseen.

Mielenkiintoista pohdintaa ovat Shulmanin näkemykset, joiden mukaan julkisuus ja median välittämä fiktio ovat rikkoneet arjessamme faktan ja fiktion rajoja. Ammennamme malleja arjen näytelmiin fiktiosta, peleistä ja videoista. Nämä asiat alkavat limittyä uusilla tavoilla. Tälle Koiviston presidenttiajalla kukkeimman nuoruutensa viettäneelle kirjoittajalle jokin Pokemon Go-ilmiö on kovin vieras, mutta ilmeisesti siinä ollaan orastavan lisätyn todellisuuden myötä jonkin uuden vuorovaikutuskulttuurin äärellä. Täällä yliopistollakin tulee kovasti viestejä, kuinka yliopistopedagogiikkaa tulisi pelillistää tai pohjata sitä yhä enemmän simulaatio-opetukseen, siis eräänlaisten näytelmien esittämiseen. Kyseessä lienee eräänlainen performatiivinen käänne pedagogisessa ajattelussa, jota itsessään voisi tarkastella näiden dramaturgisten käsitteiden avulla.

Merkittävin vuorovaikutuksen innovaatio viime vuosikymmeninä on luonnollisesti internet ja tässä ajassa sosiaalinen media. Goffmanin pohdintoja vaikutelmien luomisesta käytettiin jo varhaisimmassa internetvuorovaikutuksen tutkimuksen aallossa. Huomio tällöin kiinnittyi sosiaalisten viitteiden puuttumiseen tekstipohjaisessa vuorovaikutuksessa. Sosiaalisessa mediassa Shulmanin mukaan on oleellista näyttämön ja takahuoneen tilojen sulautuminen uudella tavalla. Ihmiset eivät kätke enää informaatiota omasta yksityisyydestään kuten oli tapana perinteisessä vuorovaikutuskulttuurissa. Shulman käy tätä internet-maailmaa kirjassa läpi hyvin perusteellisesti ja häneltä on tulossa piakkoin uusi kirja nettivuorovaikutuksen nurjasta puolesta.

No niin, lopetellaanpas. Shulmanin kirjaa voi suositella. Se on raikkaasti ja ajankohtaisesti kirjoitettu. Siinä osoitetaan kuinka dramaturginen teoria ja siihen liittyvä tutkimus ovat maailmalla varsin vireässä tilassa. Tätä voisi suositella opinnäytteen aihetta pohtiville, koska dramaturgisella lähestymistavalla voi lähestyä monipuolisin tavoin erilaisia sosiaalisen yhteiselämämme kysymyksiä.

***

Pian syksy jo koittaa ja julkiset performanssit jatkuvat taas luentosaleissa. Rooleja laitellaan kollegoiden kanssa narikkaan sitten laitoksen takahuoneissa.

 

Lähde:

Shulman, David. 2016. The Presentation of Self in Contemporary Social Life. London: Sage.

 

[i] Goffmanin keskeisistä teksteistä ilmestyi uusi suomennos 2012.

[ii] Sosiaalipsykologiassa Rom Harre’ kehitteli osin Goffmanin ajatusten pohjalta etogenian tutkimusohjelmaa. Etogenia muuntui sittemmin positiointianalyysiksi. Kuopiossa tutkija Pasi Hirvonen on soveltanut positiointianalyysia pienryhmien vuorovaikutuksen tarkasteluun.

[iii] Psykologian piirissä minuuden esittämisen tutkimusta on harjoittanut erityisesti Mark R. Leary.