O eli matka anhedonian, toisaalle katsomisen ja informaation ylitarjonnan maailmaan

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Miki Liukkosen O-kirja on merkillinen kirja, laaja ja kielellisesti uskomattoman värikäs kuvaus pakkoneuroottisten ihmisten arkipäivästä. Se on samalla alaotsikkonsa mukaisesti ”yleispätevä kuvaus siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat”. Tämä määritelmä pitää ymmärtää yleisenä näkökulmana. Kyse ei ole realistisesta kuvauksesta tai yhteiskunnallisesti kantaaottavasta romaanista, vaan enemmänkin nykykulttuurin ja -maailman luonnetta ironisesti ja koomisessa valossa tarkastelevasta kokeellisesta romaanista. Samanlaista ei ole kirjoitettu suomalaisen kirjallisuuden historiassa, ja siksi teosta on vaikea asettaa mitenkään vertailusuhteeseen. Se ei ole rakenteeltaan perinteinen juoniromaani, vaan ajallisesti noin viikon pituista ajanjaksoa kuvaava episodinomainen teos, jossa samanaikaiset tilanteet menevät, tulevat, leikkaavat toisiaan, ajautuvat erilleen ja eivät johda sinänsä yhtään minnekään. Ihmiset eivät ole tietoisia toistensa tekemisistä, eivätkä he tiedä edes itseään koskettavista tärkeistä asioista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkoisesti sattumanvaraisiin paikkoihin: Espanjan aurinkorannalle, Romaniaan, Tanskaan ja Helsinkiin. Nimi on uudismerkki. O-merkki ei nimittäin tarkoita isoa o-kirjainta tai nollaa, vaan on muodoltaan pyöreämpi. Kustantaja itse asiassa joutui rekisteröimään merkin ennen julkaisua. Se saa romaanissa kaiken kaikkiaan 52 eri merkitystä.

Ensin lukuohje. Kirjaa kannattaa lukea varovasti omaa kiinnostusta seuraten. Informaation ja yksityiskohtien maailma tunkee lukijan mieleen painostavalla tavalla: yksittäisistä detaljeista vyörytetään esiin monimutkainen käsiteviidakko. Alaviitteet ovat täynnä yksityiskohtia ja lyhenteitä. Omalla kohdallani luku-urakka kesti puolitoista viikkoa. En kiirehtinyt kirjan kanssa. Luin sitä vähitellen päivittäin annostellen: kun mielenkiinto hiipui, pidin joko tauon tai jatkoin seuraavana päivänä eteenpäin. Näin romaania tuli luettua vaivihkaa, vähimmän ponnistelun mukaan. Menetelmällä oli se hyvä puoli, että mielenkiinto ei koskaan sammunut täysin ja lukutapa sopi hyvin yli sadan hahmon valtavaan henkilögalleriaan. O:ta ei siis kannata yrittää hotkaista kerralla ja lukea pakottamalla eteenpäin. Sellainen ei onnistu. Tällöin kirjaan joko väsyy tai kyllästyy. Yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia on niin paljon, että jatkuvasti joutuu tuijottamaan ”puuta metsältä”, kuten romaanissa eräässä vaiheessa hauskasti todetaan. Luetteloiden laadinta, lyhenteiden käyttö ja mikroskooppisten yksityiskohtien luettelointi ovat osa kirjan viehätystä. Niissä paljastuu koko kauneudessaan nykyajan skitsofreeninen kiinnostus detaljeihin ja mahdollisuus hankkia spesifiä tietoa mistä tahansa yksityiskohdasta. Sen vastapainona on kokonaisuuden katoaminen, maailman täyttyminen turhalla informaatiohälyllä ja yksityiskohtien mielivaltainen yhdistely yksityisessä elämässä ja julkisessa otsikkotodellisuudessa. Tätä Liukkosen kirja hyvin alleviivaa.

Kirja on myös vahvalla tyylillä kirjoitettu poskettoman hauska kuvaus nykymaailmasta ja sen alla piilevästä dynamiikasta, joka työntyy jatkuvasti arkielämään ja hallitsee sitä. Ihmiset eivät toisin sanoen juuri keskity mihinkään, esittävät itsestään parempia identiteettiversioita somessa ja ahdistuvat liiallisen juurettomuuden tilasta; jopa kultakalojen keskittymiskyky on tutkimusten mukaan parempi. Pakkoneuroosit, epätoivoinen merkityksiin ripustautuminen ja arkielämän pakonomaiset rutiinit ovat osa päivittäistä arkea. Modernin arkielämän luonnetta avataan vähitellen kirjan sivuilla. Eli kuten maailman menoa kuvataan Truls Bertelin sanoin:

Truls Bertelin teoriana oli, että 2010-luku ja sitä seuraava aika tulee olemaan kasvavan hämmennyksen ja ’sisäisen kodittomuuden’ aikaa maailman muuttuessa yhä informatiivisemmaksi, sokkeloisemmaksi ja nopeammaksi, ja että neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, olkoon tuo jokin sitten pakonomaista tasarahojen tarkistamisesta tai kuolemanpelkoa, sillä ’uskokaa tai älkää’, Bertel keikautti tirehtöörinkeppiään, ’fobia antaa elämälle sisältöä’ ” (s. 82-83).

Kyse on toisin sanoen romaanin sivuhenkilön kuvauksen mukaan siitä, että ahdistus, krooninen väsymysoireyhtymä tai paralyysi ovat seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta ja yhtäjaksoisesta online-elämästä somessa ja erilaisissa yhteisöissä. Liiallinen itsetietoisuus tuottaa seurauksenaan ongelmia. Ihmiset pyrkivät seisomaan silti individualistisesti omilla jaloillaan. Yksi keino sosiaalisen ja eksistentiaalisen tyhjiön täyttämiseen on konsumerismi, mutta sekään ei pitkälle kanna, sillä se saattaa vain lisätä sosiaalista vertailua, joka johtaa taas yksinäisyyteen. Anhedonistinen ihminen on sellainen, joka ei pysty lopulta nauttimaan mistään eikä hänellä ole sisäistynyttä kokemusta:

mutta asiat eivät enää merkitse tällaiselle ihmiselle mitään, kaikesta on tullut pelkkää kuorta, otsikoita, hän ei ehkä enää edes usko mihinkään koska kaikki on käynyt monimutkaiseksi… joten hän elää ’otsakkeesta’ toiseen, muoti-ilmiöiden ja mainosten sisällä, tulevien ja menevien ’hypetysten’ ristiaallokossa, klikkiviidakossa, koskaan täysin nauttimatta, koskaan täysin sisäistämättä kokemaansa” (s. 649).

Yhteiskuntatieteilijälle romaanin anti on varmasti siinä, että se pyrkii vangitsemaan nykykulttuurin ja –yhteiskunnan luonteenomaiset kokemukselliset piirteet yksille ja samoille sivuille. Pakkoyksilöllistymisen ja individualisaation piirteet vedetään yhteen Tanskan Kuninkaallisen Teatterin kellarikerroksessa pidetyssä Jan Gaden tiimin kokouksessa:

”… koko elämämme on nykyisin toisaalle katsomista, keskittymiskyvyttömyyttä muodossa tai toisessa, oli se sitten viihteen kuluttamista, kuntoilua, dieettiä, puhelimen jatkuvaa näpertämistä… Eihän esimerkiksi sosiaaliseen mediaan itsestämme luoma kuva kerro meistä tosiasiassa mitään, ei se lähennä meitä, ei se ole totta. Se on pelkkä mielikuva, kalvo, kuoro. Se on itse kehitetty suoja omaa itseä vastaan, samalla se on myös suoja muuta maailmaa vastaan. Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä, mitä todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.” (s. 700)

Ja kun ”elämästä katoaa mieli ja merkitys, tilalle astuu depressio ja turhautuminen. Kun ei ole enää auktoriteetteja, opettajia eikä kirkkoa, turvaudutaan kalliisiin terapioihin tai lääkkeisiin” (s. 701), tiivistää eräs Jan Gaden tiimin jäsenistä osuvasti. Kuvaus kiteyttää Philip Rieffin klassisen määritelmän terapeuttisen kulttuurin luonteesta.

Kirjaa on vaikea luokitella mitenkään. Kun ei keskity yksityiskohtiin, pääsee ehkä paremmin jyvälle sen sisällöstä, valtavasta nykyajan freskosta, jota luonnostellaan pitkin ja piinaavan paljon yksityiskohtia sisältävin luettelomaisin kuvauksin. Kertomus on itsessään jännä matka. Se ei oikein ala mistään eikä pääty mihinkään. Kuin ympyrä, jossa kuljetaan kerta kerran jälkeen. Yksittäisestä asiasta voi paljastua loputon määrä merkityksiä, eikä yksittäinen määritys kanna vielä pitkälle. Kaikki tapahtuu ajallisesti noin viikon pituisen ajanjakson sisällä: keskiviikkona kirjallisuuden opiskelija Emilia Jensen hyppää Physicum-rakennuksen katolta alas. Seuraavan viikon keskiviikkona hänen professorinsa Magnus Brax on vangittuna poliisiputkassa, josta hänet on tarkoitus vapauttaa muutaman tunnin päästä. Välissä tapahtuu kaikenlaista. Tapahtumilla ei ole sinänsä oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa. Ne vain tapahtuvat samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Tapahtumien kuvaamisessa mennään pitkin ja poikin päähenkilöiden mielenmaisemassa lapsuudesta nykyisyyteen. Kertomusta ei toisin sanoen kuljeta eteenpäin se, että tapahtumat olisivat yhteydessä toisiinsa, vaan ne paremminkin vain tapahtuvat eri tahoilla samanaikaisesti. Yhteyksiä on, mutta nämä eivät merkitse sinänsä mitään. Henkilöitä menehtyy: opiskelija Erik pahoinpidellään kuoliaaksi huumejengin toimesta, narkkari Alle W tekee itsemurhan hotellihuoneessaan, uimari Sami yrittää itsemurhaa saunassa ja Emilia Jensen menehtyy kirjan alussa. Omaiset eivät kuitenkaan saa tietää tapahtumista vielä mitään romaanin kuvauksessa. Vaikka juonta ei ole, Liukkosen ilmaisuvoimainen kieli ja valtava tapahtumatulva vetää tarinaa omalla painollaan eteenpäin.

Romaanin tragikoomisista henkilöhahmoista monet ovat tavalla tai toisella oman maailmansa sisällä etsimässä otetta elämästä pakkoneuroottisilla rutiineilla. He ajattelevat tiukasti oman kuplansa sisällä. Fobiagalleria on kuin Lars von Trierin elokuvista. On kirjallisuuden professori Magnus Brax, jonka salainen pahe on painella sormillaan yhdeksää munakoisoa aamuisin. On fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W:n äiti Julia, jolla on pyöreiden lasien pelko. On uimari Sami Alanen, jolla on vakava jalkasilsan fobia. On valoherkkyydestä kärsivä hotellisiivooja Kastelo Benavita. On neurootikkojen keittokirjan kirjoittanut Meila Enkroos. On uusiin kunnianhimoisiin liukumäkisuunnitelmiin kaiken tarmonsa laittava Caesar Jensen. On Jan Gaden tiimiin kuuluvat kahvin kaatamisesta pakkoneuroottista taidetta tehnyt Lars Jensen ja kleptomaani Bertha Himmelreich. On agorafobinen klovni Bijoy Dixit ja obsessiivinen kaappitransu Bengt Vikkel. On pihavajaan liikuntakyvyttömyysfobian takia paennut Aatos Talvela. On post-it-lapuilla kommunikoiva Aaron Roos ja ns. napoleonsyndroomasta kärsivä Marcell Lestrange. Kaikille on tyypillistä, että heitä siis riivaa jokin omakohtainen mielenhäiriö, joka vaikeuttaa heidän elämäänsä. Useimmat selviävät arkielämässään ja käyvät töissä, mutta esimerkiksi Aatos Talvelan kohdalla fobia on pakottanut hänet kaventamaan elämänpiirinsä pihavajan sisälle useiksi vuosiksi. Yhteys ulkomaailmaan tapahtuu vajaan rakennetun luukun kautta.

Kirjan tapahtumien kannalta keskeistä on se, että mustalaisperheen kuvaus on peräisin Emilia Jensenin näytelmäkäsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut viimeisenä työnään ennen rakennuksen katolta hyppäämistään. Tämä luo kirjaan kiinnostavan jännitteen. Mustalaisperheellä on tärkeä rooli. He elävät 2 tuntia tapahtumien edellä. Muut tapahtumat siis seuraavat ikään kuin jäljessä. Kun mustalaisten elämää kuvaavat jaksot on kaiken lisäksi kirjoittanut romaanin alussa itsemurhan tekevä henkilö, se luo kerronnallisesti kertomukseen lisävirityksen. Kyse on kertomuksesta, jonka henkilöt ovat itse osallistuneet romaanin tekemiseen. Onko koko romaani siis kirjoittajan, romaanin päähenkilöiden vai lukijan tuottama? Tällaisia vihjeitä sinne tänne heitetään pitkin matkaa romaanissa, ja loppu jää todellakin auki kuin O-kirjain. Ei olla päädytty mihinkään, tultu mistään tai menossa mihinkään. Ollaan samalla radalla edelleen. Kierretään siis kehää ympäri ja ämpäri. Kaikkea keventää se, että pitkien monologien tai mielensisäisten pohdintojen sisällön rikkoo henkilön oma itsetietoinen ihmettely siitä, mitä hän oikeastaan pohtii. Tällainen kuvaus tulee mieleen Marko Tapion tuotannosta, joissa on vastaavanlainen itsetietoisen kertojan ääni jatkuvasti läsnä (ks. Makkonen 1991). Samaa piirrettä on siis Liukkosen O-romaanissa, vaikka kuvaus toki kasvaa kokeellisuudessaan ihan toisiin mittasuhteisiin.

Romaanin luettuani mieleeni tuli Christer Kihlmanin teos Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv, 1971), jonka alaotsikko on ”Kirja epäolennaisesta”. Epäolennaisina asioina Kihlman pitää kirjassaan kuvaamaansa alkoholismia, homoseksuaalisuutta ja avioliittoelämän ongelmia. Niihin liittyvän häpeän hän näkee seuraukseksi kilpailukapitalismin ja individualismin tuottamasta vertikaalisesta elämäntavasta, jossa häpeällisiksi koetut asiat ja pelot hallitsevat elämää. Sen vastakohtana on solidaarisuuteen perustuva horisontaalinen elämäntapa, jonka Kihlman liittää sosialismiin. Tällaista yhteiskunnallista ulottuvuutta Liukkosen kerronnallisesti monitasoisessa ja itsetietoisessa romaanissa ei ole, mutta tarkastelua yhdistää Kihlmanin teokseen vieraantumisen teema. Kun vääränlaisten hienotunteisten valheiden verkossa eläminen johtaa Kihlmanin mukaan ”’olevinaan olemiseksi’, väärennetyillä nopilla ja valepanoksilla pelaamiseksi” (s. 6), Liukkosen kohdalla eksponentaalisesti kasvanut informaatiotulva taas kohtaa mahdollisuuksien rajattomuuteen, kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä ja yksityisen kokemusmaailman tyhjyyteen. Vaihtoehdoksi muodostuvat yksityiset patologiat, omaan foobiseen ajatusmaailmaan eksyminen. Kuten historia on osoittanut, vieraantumiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että mitään todellista ihmisluontoa on vaikea osoittaa historiallisesti lopulliseksi, vaan se on aina tietynlainen sosiaalinen konstruktio. Tässä mielessä Kihlmanin teennäiseksi tai epäaidoksi olemiseksi moittima vertikaalinen elämäntapa on ehkä yhtä ongelmallinen kritiikin kohde kuin Liukkosen romaanissa kritisoitu informaationähkyinen toisaalle katsova some- ja älykännykkämaailma. Kenties ne ovat vain yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden uudenlaisia ja sellaisina väistämättömiä, teknologisen kehityksen synnyttämiä yhteiskunnallis-kulttuurisia ilmenemismuotoja, kuka tietää.

Lähteet:
Kihlman, Christer (1985): Ihminen joka järkkyi. Helsinki: Tammi.
Liukkonen, Miki (2017): O. Romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat). Helsinki: Wsoy.
Makkonen, Anna (1991): Romaani katsoo peiliin : mise en abyme -rakenteet ja tekstienvälisyys Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssissa. Helsinki: SKS.

Mainokset

Kuinka meidän käy?

Kirjoittanut Vilma Hänninen

 

”Töhry” hylätyn tartolaisen kioskin seinässä kesällä 2017

Ihmisen olemuksen ihmettely on ollut lempiharrastukseni jo vuosikymmeniä, ja Yuval Noah Hararin kirja ”Sapiens. A brief history of humankind” teki minuun muutama vuosi sitten ilmestyttyään suuren vaikutuksen. Siksi tartuin viime keväänä innolla myös Hararin uusimpaan teokseen Homo Deus – a brief history of tomorrow. Kirja oli tärkein kesälukemiseni, ja kepeän tyylinsä ja yksityiskohtien rikkautensa ansiosta se sopikin sellaiseksi hyvin. Sen jälkeen, nyt jo puolen vuoden ajan, kirja on kulkenut repussani odottamassa sopivaa hetkeä kirjoittaa siitä Savumerkki-kirjoitus. Kirjoittamisen siirtyminen on johtunut muustakin kuin ajan puutteesta – kirja on niin hämmentävä ja sanomaltaan jopa kaamea, että olen jäänyt odottamaan vakuuttavien vastalauseiden ilmestymistä. Tällä välillä kirjaa on esitelty erilaisissa lehtijutuissa, ja teos on komeillut tietokirjojen myynti- ja suosituslistojen kärkisijoilla. Vastalauseita ei ole näkynyt, sen sijaan kirjan pääsanomaa vahvistavia uutisia ja ilmiöitä tuntuu tulevan vastaan päivittäin. Ihmislajin tulevaisuudesta kiinnostuneet ehkä jo tietävätkin mistä kirjassa on kyse, mutta kirjoitan nyt kuitenkin, ehkä lähinnä jäsentääkseni itselleni kirjan opetuksia ja väitteitä.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että homo sapiens on evoluution huipentuma ja päätepiste. Harari haastaa miettimään mikä voisi olla, tai näyttäisi olevan, kehityksen seuraava vaihe, joka jättäisi taakseen ihmisen sellaisena kuin me nyt olemme. Siis edellyttäen, että mikään katastrofi ei tee ihmisen historiasta loppua ennen sitä.

Harari toteaa, että kehityksen kulku on kiihtynyt sellaiseksi, ettei tulevaisuuden ennustaminen ole senkään vertaa mahdollista kuin aikaisemmin. Kuitenkin jonkinlaisia skenaarioita on välttämätöntä maalata vaikka siksi, että niiden toteutumista voi sitten pyrkiä estämään. Harari korostaa, että hän pitää teostaan kuvauksena mahdollisesta tulevaisuudesta, ei uskomista vaativana ennusteena.

Tulevaisuuden luotaamisen taustaksi Harari kertaa ihmisen tarinaa kaukaa menneisyydestä alkaen. Evoluutionsa aamuhämärissä ihminen oli vielä ravintoketjun keskivaiheilla, saalistaja ja saaliseläin yhtä aikaa. Viimeisten 70 000 vuoden aikana ihmislaji on noussut maapallon valtiaaksi, alistanut muun luonnon omien tarpeidensa tyydyttäjäksi ja samalla vähitellen tuhonnut suurimman osan maapallon eläinlajeista. Suuren muutoksen alkupiste on siirtyminen maanviljelykseen, joka muutti ihmisen ja muun luonnon suhteen riistosuhteeksi. Aatteiden tasolla maanviljelykseen siirtymistä myötäilivät myöhemmin syntyneet teistiset eli jumaluskonnot, jotka asettivat ihmisen jumalasta seuraavaksi, muun luonnon yläpuolella olevaksi olennoksi. Ikuinen sielu ajateltiin ihmisen muista eläimistä perustavanlaatuisesti erottavaksi asiaksi. Ihmisen erityislaatu, erityisoikeudet ja paikka maapallon kuninkaana ovat siitä pitäen olleet ihmisen itseymmärryksen kulmakiviä.

Ihmisen globaalin menestyksen perustana Harari näkee vain ihmiselle ominaisen kyvyn ja tavan luoda intersubjektiivisia merkitysverkkoja eli jaettuja mielen tuotteita kuten uskonnot, valtiot tai raha. Nämä muodostavat oman todellisuuden tasonsa fyysisen ja kokemuksellisen todellisuuden oheen. Kirjoitustaidon ja rahan keksiminen viitisen tuhatta vuotta sitten edesauttoi kollektiivisten merkitysverkostojen ja niiden tukemien laajojen yhteistyörakenteiden ja uskomusjärjestelmien syntymistä. Moderniin aikaan saakka ihminen ajatteli olevansa osa Jumalan luomaa kosmista järjestelmää, ja tämä antoi hänen elämälleen merkityksen. Moderni aika muutti kaiken: tiede on antanut ihmiselle vallan ja kyvyn hallita maailmaa. Luonnonkatastrofeja, sairauksia ja muita vitsauksia ei enää taltuteta rukouksin vaan tieteen tarjoamin hallinnan keinoin, joiden käyttämisen taloudellinen kasvu mahdollistaa. Moderni ajattelu ei näe maailmalla olevan jumalan luomaa järjestystä tai päämäärää, eikä Ihminen enää näyttele osaa korkeamman voiman tuottamassa ja ohjaamassa draamassa. ”Kaikkivoipuus on lähes kätemme ulottuvissa, mutta samalla edessämme aukeaa merkityksettömyyden kuilu.” Merkityksettömyys on uhka paitsi yksilön kokemuksen myös sosiaalisen järjestyksen kannalta.

Merkityksettömyyden tuskaan on kuitenkin vuosisatojen myötä löytynyt ratkaisu: humanismi eli ihmisyyden korottaminen jumalan asemaan. Ihmisen erityiskyvyksi ja tehtäväksi asettuu merkityksen luominen sekä omalle elämälleen yksilönä että ihmislajille ja koko maailmankaikkeudelle. Samalla ihmisyksilön sisimmästä, ihmisyyden temppelistä, tulee myös yhteiskunnallinen voima: itsenäisten valintojen tekeminen (sydämen ääntä kuunnellen), tapahtuipa se vaaliuurnilla, kaupan kassalla tai vihkialttarilla, nähdään paremman maailman luomisen edellytyksenä. Jotta ihminen jatkuvasti kehittyisi valintojen tekijänä, hänen tulee oppia kokemuksistaan, kehittää herkkyyttään tuntea, hankkia tietoa, reflektoida, kasvaa ihmisenä. Ihminen on ihmisen luomus.

Harari toteaa, että tämän vuosituhannen maailmaa hallitsevat viime vuosisatojen aikana kehittyneet liberaalit individualismin, yksilön vapauden, ihmisoikeuksien, demokratian ja vapaan markkinatalouden arvot. Näiden pohjalta ihminen tavoittelee humanismin määrittämiä arvoja: onnellisuutta, pitkäikäisyyttä ja kykyä hallita maailmaa. Kirjan pääsanoma on, että tieteen käyttäminen näiden tavoitteiden saavuttamiseen kaivaa maata liberaalin järjestelmän alta ja muuttaa ihmistä tavalla, joka tekee perustavanlaatuisen arvokkaina pitämämme inhimilliset ominaisuudet tarpeettomiksi.

Harari käyttää lukuisia sivuja osoittaakseen, että liberaalin individualismin perustavanlaatuinen oletus yhtenäisestä, vapaan tahdon omaavasta minuudesta on perusteeton. Ja ennen kaikkea: se ei enää vastaa sitä, millainen minuudesta tulee uuden teknologian muovaamana. Aivotutkimus purkaa ihmismielen mysteeriä ja sen sovellukset mahdollistavat kokemusten ja aivojen ohjaamien suoritusten suoran manipuloinnin.

Harari näkee tulevaisuudessa kaksi kehityslinjaa, jotka kumpikin johtavat nykyisenkaltaisen ihmisen ja ihmisten yhteiskunnan muuttumiseen vanhentuneeksi malliksi. Niistä toinen on tekoälyn kehittyminen, toinen ihmisten biologinen paranteleminen.
Harari purkaa perusteellisesti käsityksen siitä, että ihmisellä olisi sellaisia hyödyllisiä kykyjä, joita tekoäly ja sen ohjaamat laitteet eivät voisi korvata. Harari muistuttaa, että tekoäly on vähitellen voittanut ihmisen tehtävissä, joihin sen ei uskottu koskaan kykenevän. Robotit eivät vie työpaikkoja ainoastaan tehdastyöntekijöiltä vaan myös asiantuntijoilta. Valtavia datamassoja käsittelevät algoritmit päihittävät lääkärin, juristin, johtajan, pörssimeklarin ja opettajan, jopa säveltäjän. Jopa ihmisten kohtaamisessa robotti voi olla ihmisammattilaista taitavampi kyetessään ottamaan huomioon juuri kohtaamansa ihmisen erityispiirteet. Koska ihmisiä jatkossa tarvitaan entistä vähemmän tuotannollisiin tehtäviin (puhumattakaan sotimisesta, joka ennen teki suuret ihmisjoukot tarpeellisiksi), suurimman osan ihmisistä elämä täyttyy kuluttamisesta.
Inhimillinen tietoisuus tunteineen ja elämyksineen on jotain, jota tekoäly ei ehkä koskaan tule saavuttamaan. Kysymys kuuluu kuitenkin tarvitaanko sitä. Harari muistuttaa, että vaikka hevosella on paljon kykyjä joita autolla ei ole, autot kuitenkin ovat korvanneet hevosen. Niin niin, mutta inhimillinen tietoisuus on sentään ainutlaatuinen ja mittaamattoman arvokas ilmiö, änkytämme. Niin, teidän mielestänne, vastaa meille tuntematon tulevaisuuden olento (joka ei välttämättä ole minkäänlainen elävä yksilö tai yksilöiden yhteenliittymä).

Toinen kehityslinja on ihmisen biologinen kehittäminen. Lääketiede on tähän mennessä keskittynyt kehittämään tapoja, joilla sairauksia ja muita terveyden normista poikkeamisia voidaan korjata. On kuitenkin odotettavissa, että lääketiedettä käytetään jatkossa entistä enemmän terveiden ja ”normaalien” yksilöiden kykyjen ja ominaisuuksien virittämiseen entistä korkeammalle tasolle. Tähän liittyy suuri periaatteellinen muutos: tulevaisuudessa ei ehkä enää ajatella, että lääketieteen saavutusten pitäisi periaatteessakaan olla kaikkien ulottuvilla. Suuret joukot ovat menettäneet arvonsa, ja samalla idea ihmisten yhdenvertaisuudesta. On mahdollista, että syntyy superihmisten luokka, joka näkee meidät luomuihmiset alempana kastina. Harari kuvaa tekno-humanistista ideaalia, jossa (super)ihmisen aivojen suorituskyky on aivan toisella tasolla kuin meidän – ja toisenlainen, esimerkiksi niin, että kyky empatiaan ja fundeeraamiseen on korvautunut tehokkaalla ja horjumattomalla päätöksenteolla.

Vaikka vanha tuttu maailma on edelleen ympärillämme ja me vanhat sapiensit kansoitamme edelleen katuja ja työpaikkoja, ympäristössämme ja elämässämme näkyy jo selvästi Hararin kuvaaman maailman piirteitä. Vaikka tekisi mieli sanoa, että Harari se vain maalailee piruja seinille, ei mieli sillä rauhoitu.

Voi miettiä minkä verran jo nyt olemme ajan säästämisen, mukavuuden lisäämisen tai tahdonvoimamme vahvistamisen nimissä siirtäneet vapauttamme ja itsereflektiotamme erilaisille älylaitesovelluksille. Voi pohtia, missä määrin olemme jo nyt ennen näkemättömällä tavalla manipuloitavissa niin, että demokratian idea on vaarassa. Ovatko demokraattinen asioiden käsittely ja suuret päätöksenteko-organisaatiot liian hitaita ja jäykkiä toimimaan yhä nopeammin muuttuvassa yhteiskunnassa? Entä onko järkemme käymässä liian hitaaksi ohjatakseen toimintaamme kiihtyvävauhtisessa maailmassa? Voi myös miettiä minkä verran ihmiset ovat jo nyt muuttuneet yksilötietoisuuden ohjaamista olennoista verkoissa räpisteleviksi informaatiovirtojen solmukohdiksi. On aihetta kiinnittää huomiota siihenkin, millaisia keinoja käytämme vaientaaksemme sisäisen äänemme epämukavat tai ahdistusta tuottavat viestit sen sijaan, että kuuntelisimme niitä.

Joka tapauksessa meillä on täysi syy tietoisesti vaalia niitä nykyisen inhimillisyyden piirteitä, joita pidämme arvokkaina – sellaisia kuin yhdenvertaisuuden ideaalin tavoittelu, olemassaolon mysteerin ihmettely sekä kyky ajatella toisin, liittyä yhteen, hyväksyä heikkous ja rosoisuus, luoda tarinoilla elämälle merkitys.

Yuval Noah Harari: Homo Deus. A Brief History of Tomorrow. Lontoo: Vintage 2017.

 

Elämäntaitomenetelmät elämänhallinnan apuvälineenä

– askel eteen vai kaksi taaksepäin?

Kirjoittanut Tiina Timperi

Elokuussa 2015 Mikko Saastamoinen esitteli tällä palstalla Ole Jacob Madsenin (2015) elämäntaito-aihetta käsittelevän kirjan Optimizing the Self. Blogikirjoituksessaan Saastamoinen nosti esiin kysymyksen minuuden virittämisestä osana elämäntaitokulttuuria ja tarkasteli ilmiöön liittyvää problematiikkaa. Tämä kirjoitus toimi eräänlaisena lähtölaukauksena ja innoittajana omalle elämäntaitoa käsittelevälle tutkimukselleni. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella elämäntaitomenetelmien (self help) käyttöä ja niiden saamaa roolia yksilön elämänmuutostilanteessa. Sen tavoitteena oli samalla tarkastella, miten menetelmien käyttö rakensi yksilön toimijuutta. Koska Saastamoinen käsitteli omassa blogikirjoituksessaan laajasti ilmiön taustoja, keskityn tässä kirjoituksessa pääasiassa esittelemään tutkimuksen tuloksia ja pohdintoja siitä, miten ja miksi tutkimukseen osallistujat käyttivät elämäntaitomenetelmiä osana omaa elämänkulkuaan. Käytettyä menetelmää tai muutostilannetta ei tutkimuksessa erityisesti rajattu, mikä lisäsi väljyyttä sen teossa ja helpotti osallistujien rekrytointia.

Tutkimuksen kohdejoukko käsitti kymmenen noin 25 – 70 vuotiasta osallistujaa (seitsemän naista, kolme miestä), jotka rekrytoitiin lumipallo- ja mukavuusotantaa käyttäen. Tutkittavaa aihetta lähestyttiin narratiivisesti. Jokainen osallistujista kirjoitti omaelämäkerrallisen kirjoitelman, jossa hän käsitteli annettujen teemojen pohjalta elämäntaitomenetelmien käyttöä ja omaa suhdettaan niihin. Anne-tut teemat koskivat muun muassa lähtötilannetta, jossa käyttö alkoi, menetelmien muodostumista osaksi elämänkulkua sekä arviointia menetelmien hyödyllisyydestä. Kirjoitelmat sisälsivät kosketta-via ja yksityiskohtaisia kertomuksia elämänkulussa eteen tulleista haasteellisista tilanteista tai ongelmista ja yrityksistä ratkaista ne ja selviytyä eteenpäin. Aineistoa kertyi yhteensä 34 sivua.

Aineiston käsittelyyn sovellettiin Greimasin aktanttimallia. Sen avulla selvitettiin elämäntaitomenetelmien saamia osallistujarooleja elämänkulun muutostilanteissa. Kertomuksista tarkasteltiin lisäksi niiden modaalisuutta ja osallistujien toimijuutta, sekä miten osallistujien toimijuus rakentui kertomuksen edetessä.

Tutkimusta tehdessä selvisi, miten laaja ja moniulotteinen käsite elämäntaito on. Sille ei edes löydy tarkkaa suomalaista määritelmää. Esimerkiksi sanakirjassa elämäntaidon määritellään koostuvan elämänhallintaa edistävistä taidoista. Elämänhallinnaksi elämäntaito usein mielletäänkin. Tässä tutkimuksessa elämäntaito määriteltiin Madsenin (2015, 4, 7) tavoin yksilöön kohdistuvina neuvoina, taitoina tai ohjelmina, joiden tarkoitus on parantaa yksilön elämän hallintaa ja auttaa yksilöä saavuttamaan tavoitteitaan elämän eri osa-alueilla. Kyseltyäni tutkittavilta heidän käsitystään elämäntaidosta, sain vastaukseksi monenlaisia määritelmiä. Vastauksista erottui kolme pääulottuvuutta. Elämäntaito nähtiin niin tietona, taitona kuin asenteena. Elämäntaidon tietoulottuvuus käsitti yhtä hyvin ymmärryksen itsestä kuin elämästä ylipäätään, mutta myös kaikenlaisen psykologisen tietouden esimerkiksi kriiseistä ja niihin liittyvistä tekijöistä. Taitona elämäntaito liitettiin yksilön kompetenssiin, ja se tarkoitti lähinnä yksilön kykyä hallita omaa elämäänsä, ratkaista elämän eteen tuomia haasteita sekä kykyä suunnata elämäänsä eteenpäin. Elämäntaidon asenneulottuvuudessa korostui myönteinen suhtautuminen elämään, mikä nähtiin elämäntyytyväisyyttä parantavana seikkana.

Elämäntaidon määritelmän laajuus tuli ilmi myös käytetyissä menetelmissä. Käytetyt menetelmät kattoivat yhdistelmiä eri menetelmistä ja eri sisältöjä tarkasti rajatuista aihealueista aina yleisempiin filosofisiin aihepiireihin asti. Pääosa osallistujista turvautui kirjallisuuden käyttöön. Yksi kirjoittajista oli osallistunut elämänhallintaa parantavalle kurssille, ja joku toinen taas sisällytti joogan käytettyihin menetelmiin. Yritin tutkimusta tehdessä löytää kotimaisia, kirjakustantamojen tilastoja julkaistuista tai myydyistä elämäntaidon alaan kuuluvista kirjoista. Tällaisia ei löytynyt. Elämäntaidon alaan kuu-luvaa kirjallisuutta on hajautetusti monella eri kirjallisuuden alalla psykologisista tietokirjoista Kon Mari -tyyppiseen kirjallisuuteen asti ja kaikesta siltä väliltä. Mielenkiintoista on, että osallistujien käyttämät menetelmät näyttivät värittävän heidän elämäntaidon määritelmiään yhtä lailla kuin menetelmien avulla tavoitellut asiat.

Lähtökohdat, joissa tarve käyttää elämäntaitomenetelmiä, vaihteli osallistujakohtaisesti. Samoin vaihteli yksilöllisesti se, mitä osallistujat tavoittelivat menetelmien käytön avulla. Tavoitellut asiat liittyivät pääasiassa joko osallistujaan itseensä tai hänen elämäntilanteeseensa. Ne koskivat pitkälti kasvua ihmisenä, itsen kehittämistä (ajattelu, asenteet, toiminta) tai selviytymistä haasteellisesta elämäntilanteesta ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisua. Kirjoittajien lähtötilanteita yhdisti eriasteinen kokemus oman elämän hallinnan menettämisestä ja suunnan kadottamisesta. Tämän lisäksi niihin liittyi tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen ja selkeä toive muutoksesta.

Lähtötilanne saattoi tulla äkillisenä yllätyksenä, jolloin tilanteesta selviytyminen edellytti kirjoittajalta tarttumista ulkopuolisiin ohjeisiin ja neuvoihin. Nämä neuvot ja ohjeet löytyivät elämäntaitomenetelmien välityksellä. Lähtötilanne saattoi olla myös pitkään jatkunut prosessinomainen tila, jossa kirjoittaja haki muutosta suhteessa omaan itseensä tai omaa elämäntilanteeseensa. Tällöin elämäntaito-menetelmiltä odotettiin rohkaisua ja tukea, joka edistäisi muutosta ja auttaisi selkeyttämään tulevaisuuden suuntaa. Elämänkulun kriisiydyttyä ja ajauduttua umpikujaan pyrittiin elämäntaitomenetelmiä käyttämällä helpottamaan omaa oloa ja tilanteen aiheuttamia psyykkisiä kärsimyksiä. Kaiken kaikkiaan elämän muutostilanteen kontrollointi nousi keskeiselle sijalle tavoitelluissa asioissa.

Yksi huomiota herättävä ja tärkeimmistä osallistujien tavoittelemista asioista koski kirjoittajan oman ajattelutavan muuttamista aikaisempaa myönteisempään suuntaan. Myönteinen asenne nähtiin avaimena tasapainoiseen elämään. Tämä heijastelee mielestäni vallitsevaa kulttuuria, jonka esimerkiksi Mick Power (2016) näkee ilmentävän niin vahvaa uskoa positiivisten tunteiden myönteisiin vaikutuksiin, että kielteisiä tunteita aletaan jo ikään kuin vältellä.

Tutkimuksen tuloksissa voi muutenkin nähdä elämäntaitokulttuurin vahvan esiinmarssin heijastuksia. Kertomusten tarkastelu osoitti, millaisen liikkeelle panevan tai liikettä ylläpitävän voiman elämäntaitokulttuuri sisälsi osallistujien elämässä. Osassa kertomuksista se tuli esille pitkään jatkuneena ja jopa loputtoman tuntuisena tarpeena kehittää itseä. Kertomuksissa näkyi viitteitä eri määrin näkemysestä, että ihminen ei kelpaa sellaisenaan. Tavoitellut asiat paljastivat, miten osallistujat kokivat, että itsessä, omassa asenteessa ja toiminnassa oli koko ajan jotain ”pielessä”. Elämäntaitomenetelmiä käyttämällä pyrittiin korjaamaan puutteellisuutta ja tekemään itsestä täydempi ja paremmin oletettuja kriteereitä vastaava. Näissä kertomuksissa voi hyvin nähdä piirteitä ajasta, missä hyväksyttävän ja normaalin määritelmät ja kriteerit vaihtelevat ja muuttuvat nopeasti, ja missä epävarmuus omasta olemisesta on lisääntynyt (vrt. Giddens 1991; Johansson 2007). Toisaalta kertomukset antavat viitteitä myös siitä, miten yhteiskunnan vastuu yksilöstä on vähentynyt ja siirtynyt enenevässä määrin yksilön harteille (ks. mm. Furedi 2004; Giddens 1991). Keskeinen lause aineistossa kuului:”…ryhdy itse toimeen.” Kun perinteiset elämän tukipylväät, kuten yhteisöllisyys tai vaikka uskonnollisten rituaalien tuoma turva murenevat ja menettävät merkitystään, on uutta alettava rakentaa itsestä käsin (ks. esim. Salmenniemi 2016).

Mielenkiintoista on, että vaikka menetelmien käyttöön liittyi kielteisiä ulottuvuuksia, ei niiden käyttöä voi täysin tyrmätä. Tutkimuksessa osallistujien saavuttamat asiat osoittivat, että parhaimmillaan menetelmien käyttö saattaa parantaa yksilön elämänhallintaa. Tai jos menetelmien käyttö ei aina vahvistakaan toimintakykyä, niin ainakin se voi palauttaa toimintakyvyn ja pitää sen ennallaan. Tuloksista ilmeni, että menetelmien käyttö näytti muun muassa lisäävän osallistujien kompetenssia ja resursseja. Osallistujat löysivät välineitä, joiden avulla he pystyivät selviytymään haasteellisesta elämäntilanteesta ja löytämään uutta suuntaa elämälle. Yhtä lailla tuloksista selvisi, että käyttämällä elämäntaitomenetelmiä pystyttiin muokkaamaan omaa ajattelua ratkaisukeskeisemmäksi ja myönteisemmäksi. Näin osallistujien suhtautuminen käsillä olevaan tilanteeseen muuttui, ja osallistuja saattoi nähdä elämänkulun eteen tuomat vaikeudet esteen sijaan pikemminkin oppimiskokemuksena ja mahdollisuutena (vrt. Oravala ja Rönkä 1999). Tätä voi osaltaan pitää selviytymistä edistävänä proaktiivisena tekijänä (vrt. Frydenberg 2017).

On kuitenkin huomattava, että menetelmät näyttivät toimivan tilanteissa, joissa yksilöllä on jo entuudestaan kapasiteettia ja kompetenssia selviytyä. Tuloksista näkyi, ettei menetelmistä ollut apua, mikäli henkilöllä oli valmiiksi ongelmia, jotka liittyivät oman mielen tasapainon säilyttämiseen. Tällöin menetelmien käyttö näytti toimivan tarkoitustaan vastoin sekoittaen yksilön ajatuksia ja siten myös elämänkulkua. Elämäntaitomenetelmien käytön voisi näin ollen kiteyttää sanontaan: jos elämäntaidolla voikin päästä yhden askeleen eteenpäin, saattaa suunta olla yhtä hyvin kaksi askelta taaksepäin. Menetelmien käyttö näyttäisi edellyttävän jossain määrin yksilöltä kykyä erottaa, mitkä asiat ovat riippuvaisia hänestä itsestään, ja mitkä puolestaan itsen ulkopuolisista tekijöistä.

Tutkimus nostaa esiin elämäntaitomenetelmien käytön myönteisiä, mutta myös kielteisiä ulottuvuuksia. Näkisin, että saadut tulokset voivat tietyssä mielessä hälventää elämäntaitomenetelmien käyttöön kohdistuvia epäluuloja. Menetelmien käyttöä voi joissakin tilanteissa pitää selviytymistä ja hyvinvointia edistävänä tekijänä. Yhtä hyvin menetelmien käytön voi nähdä yhtenä keinona esimerkiksi hillitä terveydenhuollon kustannusten kasvua ja siihen liittyviä ongelmia. Itseapuoppaan tai -verkkokurssin kustannukset jäävät varmasti pienemmiksi kuin esimerkiksi raskaammat terveyden-huollon palvelut. Näkisin myös, että kynnys tarttua tämän kaltaiseen ”parannuskeinoon” on huomattavasti matalampi kuin esimerkiksi ammattilaisen vastaanotolle lähteminen, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäiset, oman mielen tasapainoon liittyvät ongelmat. Yhtä lailla näkisin, että menetelmien käytöstä voi olla apua erilaisissa elämänkulun valintatilanteissa, kun ihminen pyrkii selkeyttämään tulevaisuuden suuntaa.

Toisaalta tulokset kuitenkin osoittavat menetelmien käyttöön liittyvänä, huolestuttavana ulottuvuutena tietynlaista ”hyväuskoisuutta” suhteessa niin itse menetelmiin kuin niitä tarjoaviin tahoihin. Elämäntaitomenetelmistä voi huomaamatta muodostua merkittäväkin osa yksilön elämää ja kehittyä ikään kuin tottumuksen kaltainen käytänne (ks. Giddens 1991, 214 – 215). Tällöin menetelmien käyttö alkaa ohjata yksilön elämää, tavoitteita sekä ratkaisuja. Vaarana tämän kaltaisessa tilanteessa voi olla se, että yksilön elämä alkaa elämäntaitomenetelmien käytön myötä ohjautua ulkopäin tavalla, jossa luottamus omaan rationaaliseen ajatteluun ja ”maalaisjärjen” käyttö häviää. Yksilö voi alkaa asettaa luottamuksensa erilaisten ulkopuolisten ammattilaisten neuvojen ja ohjeiden varaan. Menetelmistä aletaan hakea vastauksia kaikkiin mahdollisiin arjen kysymyksiin, kuten esimerkiksi terveyteen tai ihmissuhteisiin liittyviin asioihin. Koska tämä ulkopuolisten ”asiantuntijoiden” joukko voi olla tasoltaan hyvinkin kirjavaa (itseoppineista valmentajista koulutettuihin ammattilaisiin), voi saatujen ohjeiden ja neuvojen sisältöjen luotettavuutta ja toimivuutta kuitenkin olla joskus vaikea arvioida ja vertailla.

Kun tuloksia vielä vertaa Suvi Salmenniemen (2016) tutkimukseen elämäntaitomenetelmiin tarttumisen syistä Venäjällä, voi tässä yhtä lailla havaita, miten elämäntaitomenetelmiä käytettiin joissain tilanteissa korvaamaan riittämätöntä terveydenhuoltoa. Osallistujien kertomuksista nousi esiin, miten hoitoon pääsyn ja diagnoosin viivästyminen lisäsivät alttiutta tarttua elämäntaitomenetelmiin ja selvittää omia ongelmia helpommin ja nopeammin tavoiteltavin keinoin – kuitenkaan onnistumatta siinä. Tärkeäksi tällaisessa tilanteessa muodostuu se, että yksilö itse osaa tai saa apua sen erottamiseen, mitkä menetelmät vievät häntä ennemmin askeleen eteenpäin kuin kaksi taaksepäin. Näkisin, että ammattilaisten ja tutkimuksen rooli korostuu tässä kohden, kun pyritään esimerkiksi erottamaan ne henkilöt tai tahot, joille terveyspalvelut voi suunnata ”kevyempinä”, ja jotka voivat hyödyntää esimerkiksi elämäntaitomenetelmiä ammattiavun tukena oman tilanteensa parantamiseksi. Siksi pitäisin tärkeänä systemaattisempaa riippumatonta tutkimusta menetelmiä tuottavista tahoista tai menetelmien sisällöistä. Tämä voisi osaltaan antaa niin käyttäjille kuin ammattilaisille työkaluja paremmin arvioida ja vertailla menetelmien luotettavuutta ja toimivuutta ja turvata ne askeleet eteenpäin.

Lappeenrannassa 26.10.2017

Lähteet:

Frydenberg, Erica. 2017. Coping and the Challenge of Recilience. London: Palgrave Macmillan.

Furedi, Frank. 2004. Therapy Culture: Cultivating Vulnerability in an Uncertain Age. London: Routledge.

Giddens, Anthony. 1991. Modernity and Self-Identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cam-bridge: Polity Press.

Johansson, Thomas. 2007. Täydellinen minä? Rajat vaatimuksille. Helsinki: Edita Prima Oy.

Madsen, Ole Jacob. 2015. Optimizing the Self: Social Representations of Self-Help. London: Routledge.

Oravala, Sanna ja Anna Rönkä. 1999. Käännekohdat elämänkulussa. Psykologia 34, s. 274 – 280.

Power, Mick. 2016. Understanding Happiness. A Critical Review of Positive Psychology. London: Routledge.

Saastamoinen, Mikko. 2015. Minuutta virittämässä. Sosiaalipsykologian savumerkkejä. Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian oppiaineen blogi.

Salmenniemi, Suvi. 2016. ”We cant´t live without our beliefs”: Self and society in therapeutic engagements. The Sociological Review. pp. 1-17.

Onko työelämässä tilaa muille kuin supertyypeille?

Kirjoittanut Mervi Issakainen

 

 

Jokin aika sitten odotellessani elokuvateatterissa elämyksen alkua, valkokankaalle pomppasi napakka ja huomion vangitseva työpaikkailmoitus: ”Oletko sinä etsimämme supertyyppi?”. Elämyksellisyyden ja supersankariuden korostaminen nuorta työntekijää elokuvateatteriin etsittäessä on hauska ajatus ja helposti ymmärrettävissä. Nuorten työelämässä pärjäämiseen ja jaksamiseen liittyviä paineita tutkinut ei kuitenkaan osaa olla ajattelematta, etteikö tällainen puhetapa kertoisi jotain myös nykytyöelämän vaatimuksista, joita vasten nuoret omaa osaamistaan ja mahdollisuuksiaan peilaavat.

 

Työterveyslaitoksen tutkimushankkeessa ”Psyykkisen haavoittuvuuden nousu suomalaisessa työelämässä” (ks. http://www.ttl.fi) on tarkasteltu työelämässä esiintyvän psyykkiseen pahoinvoinnin lisääntymistä 1960-luvulta lähtien. Hankkeessa henkisen jaksamisen ongelmien lisääntymistä lähestytään yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Mielenterveyden ongelmien taustatekijöitä ja syntymekanismeja hankkeen tutkijat ovat selvittäneet monenlaisten aineistojen, muun muassa terveysrekistereiden, sanoma- ja aikakauslehtien sekä työpaikkailmoitusten avulla. Lähtökohtana on havainto siitä, että vaikka historiallisesti tarkasteltuna työelämä onkin parantunut, monet kokevat työnsä henkisesti kuormittavaksi ja mielenterveyden ongelmat koettelevat yhä useampia työntekijöitä. Erityistä huolta ja keskustelua on herättänyt nuorten mielenterveyden ongelmista johtuvat sairauspoissaolot ja työkyvyttömyys.  Hankkeen tutkija Anna Kuokkanen kertoo Työterveyslaitoksen blogissa (27.6.2017) monen tutkimusta varten haastatellun työterveyslääkärin nostaneen esille työelämän monimutkaistumisen ja työn vaatimusten koventumisen lievien mielenterveyden ongelmien lisääntymisen syinä. Työn henkisiin vaatimuksiin liittyvät haasteet, työtahdin kiihtyminen ja siten joutilaiden hetkien katoaminen kertovat työelämän muutoksesta, jonka myötä suoriutumisen on hivottava täydellisyyttä, eikä haasteellisesta elämäntilanteesta juontuvalle henkiselle kuormitukselle ja sitä seuraavalle työtehon laskulle yksinkertaisesti riitä aikaa. Kuokkanen esittääkin aiheellisen kysymyksen siitä, onko työelämässä tilaa suorituskykymme vaihtelulle erilaisissa elämäntilanteissa ja elämään väistämättä kuuluvien vastoinkäymisten kohdatessa. Voisi kysyä (vaikkakin kärjistetysti ilmaisten), onko työelämässä enää tilaa muille kuin supertyypeille?

 

Muutama vuosi sitten toteutin Sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosaston ja Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksen yhteishankkeen ”Masennuksen kokeneet nuoret työelämässä”, jonka tavoitteena oli selvittää, mitä työpaikoilla voidaan tehdä nuorten työntekijöiden masennuksen ehkäisemiseksi, ja millaiset olosuhteet työpaikoilla tulisi olla, jotta ne tukisivat masennuksesta kärsivien työssä jaksamista. Tutkimuksessa tarkasteltiin 14 masennuksen kokeneen nuoren aikuisen kokemuksia ja näkemyksiä työssä jaksamista kuormittavista ja sitä tukevista tekijöistä sekä tarinaa, jota he kertoivat masennuksen ja työelämän suhteesta omassa elämässään. Tutkimuksen anti osuu monellakin tapaa lähelle Työterveyslaitoksen hankkeen teemoja, enkä maltakaan olla avaamatta parin keskeisen näkökohdan kautta, millaisiin asioihin heikentyneillä voimavaroilla työskentelyn haasteet näyttäisivät nuorten aikuisten kokemuksissa liittyvän. Tämä onkin vain pintaraapaisu aiheeseen, joten tarkemmin tutkimukseen osallistuneiden kokemuksiin voi tutustua osoitteessa:

http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/70293

 

Heikentyneillä voimavaroilla työskentelyn haasteet saattoivat ensinnäkin liittyä juuri edellä mainitun kaltaisiin kuormittaviin työoloihin. Pitkät, epäsäännölliset tai joustamattomat työajat, kiivas työtahti tai työmäärä, josta oli vaikea selviytyä, olivat useamman nuoren aikuisen työssä jaksamisen ongelmien taustalla. Keskeneräiset työt saattoivat jäädä mieleen pyörimään työpäivän jälkeen ja ajasta sekä paikasta riippumattomat työt vaikeuttaa työnteon ja vapaa-ajan erottamista toisistaan. Toisaalta jaksamista saattoi koetella työaikojen joustamattomuus ja omalta osaltaan myös määräaikainen työsuhde, jonka seurauksena omaa jaksamista venytettiin työpätkien seuratessa toisiaan tai koettiin huolta tulevaisuudesta työsuhteen päättymisen lähestyessä. Ongelmat nuorten työssä jaksamisessa saattoivat juontua myös työstä, jonka vaatimuksista he eivät kokeneet selviytyvänsä riittävän hyvin tai työtehtävät, joihin ei ollut tarpeeksi tukea tarjolla. Esimiestyön ongelmat ja työyhteisön huono ilmapiiri olivat niin ikään keskeisessä roolissa nuorten aikuisten kuvatessa työolojaan, joiden vuoksi heidän jaksamisensa oli koetuksella jo ennestään vaikeassa tilanteessa. Joskus henkistä kuormitusta aiheuttaneiden työelämäkokemusten katsottiin itsessään johtaneen masennuksen kehittymiseen. Nuoren työntekijän voimavarat saattoivat siis heikentyä henkilökohtaiseen elämään liittyvistä vaikeuksista, kuormittavista työoloista tai samanaikaisesti näistä molemmista johtuen. Esimerkiksi ylikierroksilla käymisen, univaikeuksien, jännittämisen, itkuisuuden, voimakkaan ahdistuksen ja lopulta voimavarojen ehtymisen kuvattiin tekevän työnteon hyvin raskaaksi. Työtehtävien hoitamisen vaikeutuminen söi itseluottamusta ja antoi jalansijaa kokemukselle itsestä ”huonona työntekijänä”.

 

Kuormittavien työolojen ohella nuorten aikuisten kokemuksista on tunnistettavissa myös toinen keskeinen seikka, joka on syytä nostaa esille pohdittaessa työssä jaksamista voimavarojen heikennyttyä: onko omista vaikeuksista kertominen viisasta? Millaisia seurauksia kertomisella voi olla? Kun nuorten halua avautua mielenterveyden ongelmistaan ja hakea niihin apua tarkastellaan menneiden aikojen valossa, näyttää nuorten avoimuus lisääntyneen huomattavasti. Kuitenkin yksittäiseltä nuorelta asiaa kysyttäessä käy usein ilmi, ettei ongelmista avautuminen ole ollut lainkaan helppoa eikä itsestään selvää. Tutkimukseen osallistuneista nuorista aikuisista moni oli varonut kertomasta vaikeuksistaan työnantajalleen tai työtovereilleen ja katsoi sen olevan välttämätöntä, jottei tulisi nähdyksi ja kohdelluksi työtehtävistään suoriutumaan kykenemättömänä työntekijänä. Mielenterveyden ongelmiin liittyvä leima nähtiin edelleen niin vahvaksi, että avoimuuden suhteen on parempi katsoa kuin katua. On myös mahdollista, että nuoren heikentyneen työkyvyn tulkitaan kertovan todellisten vaikeuksien sijaan tämän huonosta työmoraalista. Moni kertoi niin ikään viivyttäneensä avun hakemista ja hakeneensa sitä vasta voidessaan todella huonosti. Vaikean paikan eteen joutuivat ne nuoret, joiden vaikeuksia ei silloinkaan otettu tosissaan. Vähättelevän suhtautumisen seurauksena kynnys hakea uudelleen apua nousi entisestään.

 

Edellä toin esille joitain sellaisia kokemuksia, joilla oli ollut nuorten aikuisten mielenterveyteen ja siten myös työssä jaksamiseen kielteinen vaikutus. Yhtä lailla on huomioitava, että monilla nuorilla aikuisilla oli kokemuksia työstä ja työpaikan ihmissuhteista, joiden he kokivat merkittävällä tavalla tukeneen heidän henkistä hyvinvointiaan ja työssä jaksamistaan. Keskeisimpinä mainittakoon kokemukset työilmapiiristä, jonka ansiosta jokainen saa tuntea olevansa osa työyhteisöä, neuvoa voi kysyä sitä tarvitessaan, vaikeitakin asioita on mahdollista käsitellä eikä mokaaminen ole maailmanloppu. Hyvää ilmapiiriä toivoisikin jokaisen yhdessä ja erikseen omalla työpaikallaan vaalivan, jotta tilaa voimiltaan erilaisissa elämäntilanteissa eläville supertyypeille, hyville tyypeille ja kenelle tahansa olisi.

 

Uupumus ja yhteiskunta

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Saksalaiset uupumustutkijat Sighard Neckel, Anna Katharina Schaffner ja Greta Wagner ovat toimittaneet monitieteisen artikkelikokoelman Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction (2017). Uupumus (exhaustion) on syvästi inhimillinen kokemus, josta meillä jokaisella on jonkinmoista kokemusta, olkoon se sitten seurausta raskaasta fyysisestä työstä, vaikeista ihmissuhteista tai pitkittyneestä henkisestä paineesta. Kirjan toimittajat määrittelevät itseään uupumusteoreetikoiksi ja uupumuksen he ymmärtävät vaikeasti määriteltäväksi moniulotteiseksi kokemukseksi, johon liittyy sekä somaattisia että psyykkisiä ulottuvuuksia. Uupumuksen syiden yksiselitteinen määrittely on usein vaikeaa ja suhteellisen epämääräisenä sateenvarjokäsitteenä se on täsmentynyt lääketieteellisissä ja psykologisissa diagnosoinneissa ja määrittelyissä joksikin tarkemmin rajatuksi asiaksi, kuten masennukseksi, uupumusoireyhtymäksi tai burnoutiksi. Kirjan näkökulman voi väljästi katsoa liittyvän saksalaisen kriittisen yhteiskuntatieteen perinteeseen, jossa sosiaalipatologia on käsite, jolla kuvataan yhteyksiä yhteiskuntamme ja kulttuurin tilan sekä yksityisen kärsimyksen ja tyytymättömyyden tunteiden välillä. Historiallisissa analyyseissa on huomattu, kuinka kukin aikakausi tuottaa tiettyjä ”muotisairauksia”, jotka toimivat peilinä kulloisenkin poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ongelmille. Kirjassa viitataan paljon 1800-luvulla yleistyneeseen neurastenian eli heikkohermoisuuden diagnoosiin, jonka alle niputettiin monia modernisaation tuottamia kokemuksellisia ongelmia. Vastaavasti tämän aikakauden ongelmia kiteyttävät erilaiset uupumuskokemukset. Uupumus, ilmenee se sitten masennuksena tai loppuun palamisena, on hinta kilpailupaineesta, statuskamppailusta, itsevastuullisuudesta, positiivisuuden pakosta, kiireestä ja paineesta oppia koko ajan uutta.

Erilaisia uupumusoireita ja –sairauksia diagnosoidaan länsimaissa todistetusti paljon. WHO:n tilastot esimerkiksi ennustavat kuinka 2020 masennus on toiseksi yleisin sairaus kehittyneissä länsimaissa. Toimittajat tuovat esille erilaisia yhteiskuntatieteellisiä tulkintakehyksiä, joilla tätä ilmiötä on mahdollista tarkastella sekä myös historiallistavat keskustelua. Uupumus on osa ihmisyyttä ja jokaisella historiallisella aikakaudella siitä ollaan oltu huolissaan. Historiallisten dokumenttien valossa ihmiset ovat aina kokeneet elävänsä juuri nyt uuvuttavinta ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa.

Yhteiskuntatieteellisessä tulkintakehyksessä medikalisaatioteoreetikot kiinnittävät huomiota leimaamisprosessiin, jossa ei-lääketieteellisiä faktoja uudelleen tulkitaan lääketieteellisin käsittein. Surua aletaan esimerkiksi nimittää masennukseksi. Ihmiselämän erilaisia alueita, tuntemuksia, tapahtumia ja kokemuksia assimiloidaan osaksi lääketieteellistä käsitteistöä ja asiantuntijuutta. Tähän kehityskulkuun liittyvä ongelma on, että erilaisia sosiaalisia ongelmia aletaan patologisoida ja tämä vastaavasti laajentaa lääketieteellisen asiantuntijuuden markkinoita yhteiskunnassa. Sosiaalisia ongelmia esimerkiksi yritetään lääkitä pois.

Uupumuksen syistä käydään erilaisia teoreettisia kiistoja (ks. TÄÄLTÄ). Toimittajat tuovat esille keskustelua, jossa lääketieteen ja potilasjärjestöjen edustajat haluavat määritellä uupumusoireyhtymän syyt biologian ja fysiologian kautta, jolloin syinä voivat olla esimerkiksi virustartunnat, immuunijärjestelmän, keskushermoston tai aineenvaihdunnan ongelmat. Tämän tulkinnan edustajat ovat yleensä hyvin kriittisiä niitä tulkintoja kohtaan, joiden mukaan uupumuksen taustalla olisivat psykiatriset tai psykososiaaliset syyt. Näihin syihin liitetään usein vahva potilaaseen kohdistuvat stigma, jonka koetaan merkitsevän, että uupumus on itseaiheutettua tai kuviteltua. Psykiatriaan ja psykososiaalisiin syihin keskittymistä pidetään lääketieteellisen tutkimuksen epäonnistumisena. Erilaisten potilasjärjestöjen lobbaus esimerkiksi lääketieteellisen tutkimusrahoituksen vahvistamiseksi on Euroopassa voimakasta.

Psykososiaalisesta tulkinnasta esimerkki on taas burnoutin, loppuun palamisen käsite, jota kirjassa eritellään useamman artikkelin voimin. Kirjan eräs motiivi onkin saksalaisessa yhteiskunnassa 2000- ja 2010-luvuilla käyty runsas burnouttiin liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu. Burnout ei ole itsessään täsmällinen diagnoosi, vaan siitä on Saksassa tullut popularisoitunut käsite, jolla esimerkiksi julkisuuden henkilöt ilmaisevat henkilökohtaista tyytymättömyyttä työelämän koventuneita vaatimuksia kohtaan. Burnoutista on Saksassa tullut ”kunniamerkki”, jota voidaan pitää ilman psykiatrisen diagnoosin stigmaa merkkinä siitä, että on antanut kaikkensa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Visuaalisena mielleyhtymänä se on mekanistinen ja siten antipsykologinen käsitys ihmisestä. Ihminen on kuin loppuun palanut tulitikku, jonka ei odoteta syttyvän uudelleen tai burnout on tyhjentyvän akun varoitusmerkki, johon sisältyy symbolinen mahdollisuus päätyä uudelleen lataukseen, jossakin inhimillisemmässä uudessa ammatissa.

Vähemmän mekanistinen tulkinta on nähdä uupumus reaktiona länsimaisen kulttuurin yksilöllistyneeseen ihmisihanteeseen, jossa jokaisen velvoitteeksi nähdään itsensä toteuttaminen ja oman aitouden tavoittelu. Tässä tulkinnassa viitatuin nimi on ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg. Hänen mukaansa uupumus ja täsmällisemmin masennus tulisi nähdä suorana seurauksena modernin yksilön poliittista ja moraalista autonomiaa korostavasta kulttuurisesta ihanteesta Se on hinta autonomiasta tulla (teoriassa) ihan miksi vain haluamme. Vapaus, henkilökohtaiset valinnat, minuuden omistajuus, itsensä jatkuva kehittäminen ovat kulttuurimme vaalituimpia arvoja, mutta epäonnistuminen millä tahansa elämänalueella on nyt yksilön omalla vastuulla. Ulkoisesta kontrollista on siirrytty superegon kontrolliin, uuvuttavaan itsensä arviointiin ja vertailuun muihin. Nykyinen masennus liittyy siten epäonnistumisen, riittämättömyyden ja estyneisyyden kokemuksiin, jotka ovat ristiriidassa kulttuurimme nykyisen normiston kanssa.

Tässä ajassa uupumus liitetään usein työnteon muutoksiin ja niin kutsuttuun työn subjektivisoitumiseen. Aiemmin kutsumusammatteihin rajoittunut eetos samastua koko persoonalla omaan työhönsä, on yleistynyt kulttuurisena yksilöihanteena, ja siten kadottanut rajat ja etäisyyden ihmisten ja palkkatyön väliltä. Niinpä ennen lähes pelkästään auttamisammatteihin liitetty myötätuntouupumus vaivaa ammatissa kuin ammatissa, kun ihmiset pohtivat ovatko he tarpeeksi riittäviä. Uupumus on näin tulkiten reaktiivinen masennustila, kun omaa täydellistä omistautuneisuutta ei palkitakaan kuin epävarmuudella. Ainoa vastarinnan muoto tälle tunteelle on erkaantua ja ottaa etäisyyttä työstä ja etsiä tunnustuksen saamista työn ulkopuolisista asioista.

Laajasta ja moniulotteisesta artikkelikokoelmasta esittelen seuraavaksi burnoutin käsitteen historiaa käsittelevät pari artikkelia. Hollantilainen professori Wilmar B. Schaufeli käsittelee käsitteen syntyä ja yleistymistä. Englanninkielessä käsite burnout esiintyy kirjallisessa muodossa ensimmäisen kerran William Shakespearen runossa 1599, jossa sillä viitattiin rakkauden näännyttävään ilmenemiseen. Voimakkaita uupumuskokemuksia on kuvattu läpi ihmiskunnan historian niin uskonnollisissa kuin maallisissakin teksteissä. Nykymerkityksessä burnout käsitettä alettiin käyttää tutkijoiden keskuudessa Yhdysvalloissa 1970-luvulla. He viittasivat siihen toisistaan riippumatta. Psykologi ja psykoanalyytikko Herbert Freudenberg käytti termiä ensimmäisen kerran tieteellisessä artikkelissa 1974 määritellen sen ”uupumukseksi, joka seuraa, kun työssä edellytetään liiallisesti energiaa, vahvuutta tai resursseja ihmiseltä”. Ilmiöön liittyi somaattisia oireita, kuten väsymystä, päänsärkyjä, unettomuutta, hengästymistä ja ruoansulatusvaivoja sekä psyykkisiä oireita, kuten turhautumista, vihaisuutta, epäluuloa, omnipotenssin tunteita, kyynisyyttä ja masennusta. Freudenbergin mukaan omistautuneet ja sitoutuneet työntekijät yleensä palavat loppuun. Hänen kuvauksessaan oli vahvasti autoetnografinen vire, eli Freudenberg kuvasi omaa itseään ja kollegoitaan. He työskentelivät New Yorkissa narkomaanien ja kodittomien vapaaehtoisklinikalla ja työhön liittyi voimakas emotionaalinen ja empaattinen sitoutuminen henkilökohtaisella tasolla ja siinä ilmeni vahvasti kutsumuksellinen sisäinen motivaatio. Tyypillisesti hän näki burnoutin vaivaavan matalapalkkaisia hoito-, sosiaali- ja opetusalan ammatteja, joihin kuuluu vahva henkilökohtainen sitoutuminen.

Toinen käsitteen kehittäjä oli kalifornialainen sosiaalipsykologi Christina Maslach työryhmineen Berkeleyn yliopistossa. Hän julkaisi aiheesta tutkimusta vuodesta 1976 aina 1980-luvulle. Hän tutki työryhmineen julkisen sektorin sosiaalityöntekijöitä ja sitä, kuinka he käsittelevät tunteisiin liittyvää kuormitusta raskaassa työssä. Hän kehitti ensimmäisen burnoutin ilmenemistä arvioivan kyselylomakkeen (Maslach Burnout Inventory, MBI). Tiedeyhteisö tuomitsi aluksi burnout käsitteen epätieteelliseksi muotitermiksi, mutta vähitellen suhtautuminen alkoi muuttua ja empiirinen tutkimus aiheesta kasvoi etenkin 1990-luvulla voimakkaasti.

Schauefelin artikkelissa pohditaan, miksi 1960-luku synnytti burnoutin Yhdysvalloissa, niin että se alettiin tunnistaa 1970-luvulla. Ensimmäisenä syynä hän näkee 1960-luvulla käynnistyneen presidentti Lyndon B. Johnsonin War on Poverty-ohjelman, joka innosti suuret määrät idealistisesti ajattelevia nuoria ihmisiä hakeutumaan töihin auttamisaloille, kuten sosiaalityöhön. Työn arki ja siinä kohdatut syvät inhimilliset ja rakenteelliset ongelmat saivat kuitenkin vajaassa vuosikymmenessä aikaan disilluusion, ihanteiden karisemisen ja kyynistymisen. Toiseksi 1950-luvulta alkaen palvelusektori Yhdysvalloissa alkoi byrokratisoitua ja professionaalistua. Työtä alettiin säädellä laeilla ja säädöksillä yhä enemmän ja koulutusta lisättiin. Tästä näkökulmasta burnout edustaa hintaa auttamisammattien professionaalistumisesta, kun ammatilliset ihanteet kohtaavat arjessa byrokraattiset tehokkuusvaatimukset. Ihanteet auttamisesta ja ihmisen kohtaamisesta hautautuivat usein pykäläviidakkoon. Kolmanneksi 1960-luvun kulttuurivallankumous alkoi nakertaa lääkäreiden, psykologien, hoitajien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien ammatillista auktoriteettia. Perinteinen ammatillinen arvostus ei ollutkaan enää annettua. Uudessa kulttuurisessa ilmapiirissä näiltä ammattiryhmiltä alettiin vaatimalla vaatia palvelua ja asiantuntijuutta ei enää epäröity kyseenalaistaa. Työntekijöillä tämä synnytti kokemuksen oman työpanoksen ja vastavuoroisesti saadun arvostuksen ja kunnioituksen ristiriidasta etenkään, kun sitä ei usein kompensoitu tarpeeksi suurella palkalla. Muina rakenteellisina syinä Schaufeli mainitsee rakenteellisen yksilöllistymisen, jossa pysyvät sosiaaliset rakenteet eivät enää entisessä määrin tue yksilön psyykkistä hyvinvointia sekä kulttuurisen narsismin, jossa ihmiset opetetaan itsekeskeisesti odottamaan nopeaa palkintoa odotuksilleen ja haluilleen. Nämä tekijät saavat aikaan ”kulttuurisen reseptin” burnoutille, koska hauraat sosiaaliset suhteet ruokkivat stressiä ja pettymyksiä ja narsistinen elämänorientaatio ei anna eväitä niistä selviytymiseen psyykkisesti.

Schaufeli erittelee artikkelissaan masennuksen ja burnoutin eroja ja pohtii niiden kulttuurisidonnaisuutta. Burnoutin erottaa masennuksesta pitkälti sen sijoittuminen ammatilliseen kontekstiin. Masennus ei ole niin kontekstisidonnaista, burnout taas liittyy yhteiskuntiin, joissa työtä ja professioita arvostetaan yli kaiken ja joissa ihmiset määrittelevät identiteettiään niiden kautta. Burnout liittyy myös yksilöllisyyttä korostaviin kulttuureihin, joissa asioita ei saavuteta niinkään yhdessä vaan yksilöinä. Edellä mainittu työn rakenteellinen muutos, sen subjektivoituminen, on levittänyt burnoutkokemusta auttamisammateista yhä uusille ammattialoille. Yhdysvalloissa burnout on ollut pitkälti psykologinen käsite, jolla on kuvattu ihmisen kokemusta. Euroopassa, etenkin maissa joissa on pitkälle kehittyneet sosiaaliturvan rakenteet, käsite on liittynyt enemmän lääketieteelliseen keskusteluun. Syynä on työhyvinvointiin ja työkyvyttömyyteen liittyvät määrittelyt, joihin kulttuurissamme kuuluvat sairauslomat, kuntoutus, työkyvyttömyyden arviointi ja eläkkeet. Näiden prosessien portinvartijoita ovat järjestelmässämme lääkärit ja näin ollen burnoutkeskustelu Euroopassa on muuntunut ilmiön diagnosoinniksi, arviointimenetelmien kehittämiseksi sekä täsmällisemmiksi lääketieteellisiksi diagnoosinimikkeiksi. Mielenkiintoista kyllä, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin burnout koetaan vähemmän stigmatisoivaksi käsitteeksi kuin vaikkapa masennus.

Saksalaisten Linda V. Heinemannin ja Torsten Heinemannin artikkelissa pohditaan mielenkiintoisesti, kuinka viime vuosikymmenten Saksassa burnoutista on muodostunut kulttuurin ja yhteiskunnan tilaa kuvaava käsite. Siitä on alettu puhua kansansairautena, joka alun perin Saksassa liitettiin erityisesti opettajien työhyvinvointiin, mutta joka viime vuosikymmeninä on muuntunut ”menestyvien ihmisten” sairaudeksi. Käsitteen avulla kritisoidaan uusliberalistista yhteiskuntaa, jossa aika kiihtyy ja vaatimukset kasvavat. 2008 finanssikriisi oli taitekohta, joka toi epävarmuuden kokemuksen myös yritysmaailman työntekijöiden arkikokemukseen uudella tavalla Saksassa. Saksassa käsite on myös sukupuolittunut. Masennus on feminiininen diagnoosi, burnout sen sijaan maskuliininen diagnoosi, koska se kertoo mieheyden kulttuurisista ihanteista. Ihanteellinen saksalainen mies omistautuu työlleen, tekee sitä paljon, ei valita fyysistä oireista ja lievittää stressiä alkoholilla. Mediassa kuvataan menestyneitä miehiä, jotka ovat antaneet työssään kaikkensa, palaneet loppuun, mutta resilientteinä taistelleet itsensä takaisin työmarkkinoille. Kirjoittajien mukaan burnoutista on tullut legitiimi peitediagnoosi (cover up diagnosis), jonka alle kätketään muita psyykkisiä ongelmia. Tekijät pohtivat artikkelin lopussa, kuinka Yhdysvalloissa käsite burnout ei enää juuri esiinny mediassa ja jos esiintyy, siihen suhtaudutaan varsin neutraalisti. Sen avulla esimerkiksi kuvataan ihmisen elämänkulun käännekohtia, ajautumista ammatilliseen umpikujaan, kun ei saa tunnustusta työlleen ja uuden alun etsimistä elämässä. Saksassa käsitteestä taas puhutaan paljon ja sen avulla arvioidaan yhteiskunnan muutosta ja kehityskulkua. Selitykseksi he antavat, että uusliberalistinen yksilökeskeinen kulttuuri on Yhdysvalloissa historiallisesti vakiintunut ja ihmisten elämä nähdään lähtökohtaisen prekaarina prosessina, jossa on äkkipysähdyksiä ja uusia alkuja. Saksassa yhteiskunnan uusliberalisaatio on taas uudempi asia ja elämään turvallisuutta tuottavien rakenteiden purkautuminen tuottaa yhteiskunnallista keskustelua, jota osin käydään burnout käsitteen avulla. Yhdysvalloissa käsite on siis psykologinen ja Saksassa sosiologinen.

Kirjasta löytyy myös Alain Ehrenbergin artikkeli, jossa hän kysyy, mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme mielenterveydestä (mental health)? Artikkelin aluksi hän kertaa aiempien tekstiensä teesejä: moderneissa yhteiskunnissa 20-25% populaatiosta kokee mielenterveyden ongelmia ja EU:n maiden BKT:sta 3-4% menee suoraan tai välillisesti näihin ongelmiin liittyviin kuluihin. Hän selittää ilmiötä hintana, joka maksetaan siirtymästä kuriyhteiskunnasta, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”mitä minä saan tehdä?” ja oireilevat jopa neuroottisesti tämän kysymyksen suhteen, siirtymisenä yksilön autonomiaa ihannoivaan yhteiskuntaan, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”kykenenkö minä siihen?”. Oidipuksesta on siirrytty Narkissokseen. Funktionaaliset patologiat, kuten syyllisyys ja häpeä, ovat olleet välttämättömiä yhteiskunnan koossapysymiselle, niillä on ollut moraalinen ulottuvuus. Ylenpalttisina niistä voi muodostua terveysriski yksilölle. Tämän ajan yhteiskuntamallissa on kyse ainutlaatuisuuden demokratisoitumisesta, jossa häpeä ja syyllisyys kohdistuvat itsearviointiin sen suhteen kykeneekö elämään aloitteellisuuden ihanteen mukaan. Tämä ilmenee muun muassa kvalifikaatioiden inflaationa. Maistereita esimerkiksi on työmarkkinoilla runsain joukoin, haaste heillä onkin erottautua muista myönteisesti. Siksi puhutaan paljon taidoista (skills) ja persoonallisuudesta. Itsekontrollin ihanne ei enää liity siihen, että pysyy hiljaa rivissä, vaan siihen, että on sosiaalisesti taitava, osaa mukauttaa tunteitaan kontekstin mukaisesti ja kykenee esimerkiksi tiimityöhön. Itsekontrollia tärkeämpää on itsesääntely. Sääntely kohdistuu erityisesti tunteisiin, joita olisi kyettävä ilmaisemaan, että osoittaisi olevansa aito, sekä niitä on kyettävä kontrolloimaan, jotta osoittaisi olevansa sosiaalisesti älykäs. Tämä vie ihmisiltä paljon energiaa ja uuvuttaa monia.

Ehrenbergin väite on, että mielenterveys ei ole enää pelkästään lääkäreiden, psykiatrien ja psykologien osaamiseen liittyvä asia, vaan siitä puhutaan kautta koko yhteiskunnan. Mielenterveydestä on tullut moraalinen ja sosialisaatioon liittyvä käsite, jolla ilmaistaan, että on kykenevä elämään autonomiaa korostavan ihanteen mukaisesti ja reagoimaan mahdollisiin vajeisiin tässä taidossa. Mielenterveyden käsitteen avulla ei enää puhuta yksin yksilön kärsimyksestä, vaan sosialisaation ongelmista yhteiskunnassa. Siihen liittyy itsevastuullisuuden, pärjäämisen, arvokkuuden ja häpeän teemoja, joilla yksilöitä arvioidaan. Hyvä mielenterveys merkitsee nyt onnistunutta sosialisaatiota.

Toimittajien loppuluvussa he tuovat esille sen, että uupumuksesta on olemassa erilaisia teorioita, se ei ole yksiselitteinen ilmiö ja sen syyt ovat moninaiset. Sosiaalitieteellisesti voidaan kuitenkin argumentoida, että kyseessä on sosiaalinen ongelma. Tutkimusnäyttö tukee ajatusta, että tietyt nyky-yhteiskunnan rakenteet ja ihmiseen kohdistuvat ihanteet ovat monilla johtaneet subjektiivisten voimavarojen krooniseen ylikäyttöön. Yleensä syyt liittyvät työnteon muutoksiin, epävarmuuden ja joustavuuden teemoihin sekä pyrkimykseen optimoida omaa tunneilmaisua vallitsevien odotusten mukaisesti. Evoluutioteoreetikkojen käyttämä käsite mismatch merkitsee, että ihmisen biologiaa ja hormonijärjestelmää ei ole tehty tämän tyyppistä ärsykekuormitusta varten. Tämänkaltaisesta tulkinnasta käsin uupumuksen esiintymistä nykyajassa on mahdollista selittää. Toimittajat huomauttavat, että länsimaisessa tieteessä, lääketieteessä ja psykologiassa, ei ole ainakaan valtavirrassa tyydyttävää tapaa käsitteellistää ihmisen energiaa. Se käsitteellistetään yleensä negaation kautta vajeina tai siitä puhutaan mittaamalla esimerkiksi ravinnosta saatavaa energiamäärää. Itämaiseen ajatteluun pohjautuvissa opeissa ja tekniikoissa, kuten joogassa tai mindfulnessissa pohdinta energiasta on taas varsin eksplisiittistä. Toimittajien mukaan länsimaisen tieteen ja uupumusteoreetikkojen seuraava haaste olisikin käsitteellistää ihmisen energia ja elinvoima paremmin ja täsmällisemmin. Tämä olisi merkittävä avaus hyvinvointitutkimukselle.

Kirjassa käsiteltyjä teemoja on tutkittu myös Suomessa paljon eri tieteenaloilla viime vuosina. Lehtorimme Mervi Issakainen järjesti keväällä Mielenterveyden sosiaalipsykologia – luentosarjan, jossa tämänkaltaisia teemoja myös käsiteltiin. Itse koin tämän varsin raikkaaksi lukukokemukseksi, jossa tuli esille uusia näkökulmia ja käsitteitä. Osin tämä johtuu varmaan siitä, että ainakin itse tulee seurattua vähemmän saksalaista nykykeskustelua aiheesta. Kirjaa voi suositella aihepiiristä kiinnostuneille.

 

Lähde

Neckel, Sighard & Anna Katharina Schaffner & Greta Wagner (eds.). 2017. Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction. London: Palgrave.

Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin

Kirjoittanut Outi Pulkka

 

Taipumus muodostaa voimakkaita emotionaalisia siteitä muihin ihmisiin on olennainen osa ihmisluontoa.”. Tämän ajatuksen kiintymyssuhdeteorian isä John Bowlby esitti vuonna 1988 julkaistussa artikkelissaan. Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria ja ajatukset ihmisten sisäsyntyisestä tarpeesta solmia ja ylläpitää läheisiä ihmissuhteita toimivat pro gradu –tutkielmani ”Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin”  (2017) innoittajina. Kiintymyssuhdeteoriaa on Suomessa hyödynnetty perinteisesti lasten kiintymyssuhteisiin liittyen, esimerkiksi lasten päivähoidon järjestämiseen liittyvissä kysymyksissä. Hieman vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet aikuisten kiintymyssuhteisiin ja kiintymystyyliin liittyvät teemat. Oma kiinnostukseni suuntautuu juuri aikuisuuden kiintymykseen, sillä kiintymystyylillä on ulkomaisen tutkimustiedon mukaan merkittäviä yhteyksiä muun muassa ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja tätä kautta yleiseen hyvinvointiin myös aikuisuudessa.

Tutkielmassani tarkastelin nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteyttä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa, yksinäisyyteensä ja masennuksen kokemukseen. Sosiaalisten suhteiden osalta tutkielmassa olivat mukana ystävyyssuhteet, mahdollinen parisuhde sekä suhde lapsuudenperheeseen. Tavoitteenani oli tilastollisten menetelmien avulla selvittää, millaisia yhteyksiä kiintymystyylillä on esimerkiksi ihmissuhteissa koettuun tyytyväisyyteen, ihmissuhteiden määrään, tuen saamisen kokemuksiin ja suhteiden läheisyyteen. Tarkastelin myös sitä, kykeneekö kiintymystyyli selittämään yksinäisyyttä ja millaisia ovat kiintymystyylin, yksinäisyyden ja masennuksen väliset yhteydet.

Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimi kiintymyssuhdeteoria, joka kuvaa ihmisille luontaista pyrkimystä muodostaa ja ylläpitää läheisiä ja jatkuvia suhteita muihin. Teorian mukaan näillä suhteilla on vaikutus yksilön sosiaaliseen ja persoonan kehitykseen. Kiintymyssuhdeteorian avulla tarkasteltiin alun perin lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa välistä suhdetta, mutta sittemmin teoriaa on hyödynnetty myös aikuisuuden ihmissuhteiden tutkimuksessa. Lukuisten ulkomaisten tutkimusten mukaan aikuisuuden kiintymystyylillä eli yksilön tavalla tuntea, käyttäytyä ja ajatella sosiaalisissa tilanteissa on yhteys sosiaalisiin suhteisiin. Aikuisuuden kiintymystyyli muotoutuu varhaisissa kiintymyssuhteissa rakentuneiden työskentelymallien pohjalta, ja siihen vaikuttavat lisäksi kiintymyskokemukset perheympäristöstä, vertaisten parista ja yksittäisistä ihmissuhteista. Nykytiedon mukaan aikuisen kiintymystyyliin vaikuttavat myös geenit, mutta erityisen merkittävinä pidetään yhä varhaislapsuuden kiintymyssuhteita ja näistä suhteista saatuja kokemuksia.

Aikuisten kiintymystyylejä voidaan tarkastella joko kategorisina kiintymysmalleina (esim. turvallinen, huolestunut, pelokas ja torjuva) tai mallien taustalla olevien kiintymysulottuvuuksien avulla. Tutkielmassani päädyin teoreettisen ja empiirisen pohdinnan myötä käyttämään kiintymysulottuvuuksia ahdistuneisuus ja välttelevyys. Ahdistuneisuus kuvaa yksilön sisäistä mallia itsestään ja omasta arvostaan ihmissuhteissa, kun taas välttelevyys kuvaa yksilön sisäistä mallia muista ihmisistä. Kiintymyksen suurempi välttelevyys ja ahdistuneisuus viittaavat turvattomaan kiintymystyyliin, kun taas vähäinen välttelevyys ja ahdistuneisuus puolestaan viittaavat turvalliseen kiintymystyyliin. Aiempien ulkomaisten tutkimusten mukaan erityisesti turvaton kiintymystyyli voi altistaa yksilön ongelmallisille ihmissuhteille sekä on yhteydessä voimakkaampaan yksinäisyyteen ja masennukseen.

Keräsin tutkimusaineistoni lokakuussa 2016 itäsuomalaisilta 18–29-vuotiailta korkeakouluopiskelijoilta. Sähköiseen kyselylomakkeeseen vastasi yli 360 henkilöä, joista suurin osa oli naispuolisia. Analysointiin kelpaavia vastauksia kertyi yhteensä 359 kappaletta. Koska vastaajat valikoituivat itse mukaan tutkimukseen, kyseessä on satunnaisotoksen sijasta näyte. Kaikki vastaajat olivat korkeakouluopiskelijoita, joten vastaajat olivat valikoituneet myös koulutuksen mukaan. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen poikkileikkaustutkimus ja analysoin näytepohjaista aineistoani tilastollisten menetelmien avulla.

Tutkimustulosten mukaan nuorten aikuisten kiintymystyyli oli yhteydessä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa. Kaikista voimakkaimpia olivat kiintymystyylin yhteydet ystävyyssuhteisiin liittyviin muuttujiin sekä yksinäisyyteen. Turvattomaan kiintymystyyliin viittaavat korkea ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä muun muassa vähäisempään määrään läheisiä ystäviä, suurempaan tyytymättömyyteen ystävyyssuhteissa ja voimakkaampaan yksinäisyyteen. Mitä enemmän kiintymystyylissä oli siis ahdistuneisuutta ja/tai välttelevyyttä, sitä enemmän nuori aikuinen koki yksinäisyyttä. Kiintymyksen ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä myös lapsuudenperheeseen koettuun vähäisempään läheisyyteen eli turvaton kiintymystyyli kytkeytyi etäisempiin perhesuhteisiin. Kiintymystyyli oli lisäksi yhteydessä tuen saamisen kokemuksiin sosiaalisissa suhteissa siten, että turvallisesti kiintyneet kokivat saavansa enemmän tukea ihmissuhteissaan kuin turvattomasti kiintyneet. Tämä tulos koski niin ystävyyssuhteita, parisuhdetta kuin perhesuhteitakin. Kiintymystyyli oli yhteydessä myös parisuhdetyytyväisyyteen siten, että turvallisesti kiintyneet nuoret aikuiset olivat tyytyväisempiä parisuhteeseensa kuin turvattomasti kiintyneet.

Olin kiinnostunut myös siitä, millainen rooli kiintymystyylillä on yksinäisyyden taustatekijänä. Regressioanalyysien ja polkumallin perusteella taustamuuttujista lapsuudenperheen arvioitu luokka-asema selitti voimakkaimmin molempia kiintymysmuuttujia, jotka puolestaan selittivät voimakkaimmin yksinäisyyttä. Mitä matalampi lapsuudenperheen arvioitu luokka-asema oli, sitä enemmän kiintymystyylissä oli turvattomuuteen viittaavia piirteitä, erityisesti välttelevyyttä.  Polkumallissa nuolet kulkevat luokka-asemasta kiintymysmuuttujiin, mikä kuvaa kausaalivaikutuksen suuntaa. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita siten, että lapsuudenperheen luokka-asema suoraan tuottaisi tietynlaista kiintymystyyliä. Nykyisen näkemyksen mukaan näillä muuttujilla on yhteys, mutta yhteys ei ole suora. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matala luokka-asema voi altistaa perheen sosiaalisille ongelmille, jotka puolestaan voivat heijastua lapsen kiintymyksen turvallisuuteen. Mikäli perheen tilanteessa on kuitenkin läsnä suojaavia tekijöitä, luokka-asema ei itsessään vaikuta lapsen kiintymystyyliin. Polkumallissa voimakkaimmin yksinäisyyttä selitti välttelevyys ja lähes yhtä voimakkaasti ahdistuneisuus. Sukupuolen yhteys yksinäisyyteen oli suora eli tähän yhteyteen kiintymysmuuttujat eivät vaikuttaneet. Aineistossani miesvastaajilla oli selvästi naisvastaajia enemmän yksinäisyyttä.

Tarkastelin tutkielmassa myös kiintymystyylin, yksinäisyyden ja masennuskokemuksen välisiä suhteita. Regressioanalyysien ja polkumallin perusteella turvaton kiintymystyyli vaikutti altistavan nuoren aikuisen suuremmalle yksinäisyydelle, mikä puolestaan vaikutti lisäävän masennuskokemusta. Yhteydet olivat positiivisia, mikä tarkoittaa tulkinnallisesti sitä, että mitä enemmän kiintymystyylissä oli ahdistuneisuutta ja/tai välttelevyyttä, sitä enemmän vastaaja koki yksinäisyyttä. Ja mitä enemmän vastaaja koki yksinäisyyttä, sitä suurempi oli hänen subjektiivisesti arvioimansa masennuskokemus. Teoriaan pohjautuvan mallin testaamisen perusteella yksinäisyys vaikutti osittain välittävän kiintymysmuuttujien ja masennusmuuttujan välisiä yhteyksiä. Yksinäisyys ei kuitenkaan välittänyt yhteyttä kokonaan, sillä kiintymysmuuttujilla oli myös suorat yhteydet masennuskokemukseen. Kiintymystyyli selitti masennusta siis suoraan ja myös yksinäisyyden välityksellä.

Varsinaisten tutkimustulosten lisäksi aineistosta nousi esiin myös itäsuomalaisten korkeakouluopiskelijoiden sosiaalisiin suhteisiin yleisemmin liittyviä havaintoja. Aineisto osoitti, että myös korkeakouluissa koetaan yksinäisyyttä, ja osa opiskelijoista kokikin sosiaaliset suhteensa syystä tai toisesta puutteellisiksi. Osa tutkimukseen osallistuneista pohti yksinäisyytensä taustaa vapaamuotoisissa kirjoituksissaan, ja toistuvia mainintoja saivat erityisesti ryhmäytymisessä koetut hankaluudet. Näitä hankaluuksia olivat kohdanneet etenkin opintoalaansa vaihtaneet opiskelijat ja ne, joilla opiskelujen aloitusriennot olivat jääneet jostain syystä väliin. Myös ryhmäytymistä tukevien tapahtumien alkoholikeskeisyys sai joitain negatiivisia mainintoja. Vaikuttaa siltä, että korkeakouluopiskelijoiden ryhmäytymistä olisi tulevaisuudessa tarpeen tukea ensimmäisen opiskeluvuoden alkua pidemmälle.

Kiintymystutkijoiden Mario Mikulincerin ja Phillip Shaverin (2014, 38) mukaan vuosikymmenten tutkimustyö aikuisuuden kiintymyksen saralla on osoittanut, että kiintymystyylin turvattomuus asettaa ihmisen riskialttiiksi ongelmallisille ja epävakaille ihmissuhteille. Tutkimukseni vaikuttaa antavan tukea tälle näkemykselle, sillä tutkimuksessa oli selkeästi ja toistuvasti havaittavissa turvattoman kiintymystyylin kytkeytyminen vähäisempään tyytyväisyyteen ystävyyssuhteissa ja parisuhteessa, vähäisempiin tuen saamisen kokemuksiin ihmissuhteissa, voimakkaampaan masennuskokemukseen ja suurempaan yksinäisyyteen. Tutkimustulokset osoittavat konkreettisesti, miksi turvallisten kiintymystyylien edistäminen on niin tärkeää. Turvallisen kiintymystyylin muotoutumista tuetaan varmimmin ennaltaehkäisyn avulla eli tukemalla varhaisten kiintymyssuhteiden ja kiintymyskokemusten turvallisuutta. Suomessa varhaisia kiintymyssuhteita tuetaan muun muassa neuvolatyön avulla. Ennaltaehkäisy ei ole kuitenkaan ainut keino edistää turvallista kiintymystyyliä, sillä kiintymystyyli voi muuttua myös myöhemmissä elämänvaiheissa. Kiintymystyylin tietoista muutosta voidaan tavoitella aikuisuudessa esimerkiksi terapian avulla.

Kokonaisuudessaan tutkielmani osoitti, että myös suomalaisessa ympäristössä kiintymystyylillä on selkeitä havaittavissa ja tutkittavissa olevia yhteyksiä nuorten aikuisten sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen. Nämä tekijät ovat puolestaan aiempien tutkimusten mukaan yhteydessä ihmisten yleisesti kokemaan hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Tulevaisuudessa olisi tärkeää, että suomalaista aikuisuuden kiintymystutkimusta toteutettaisiin lisää, jotta aiheesta saataisiin entistä parempi kokonaiskäsitys. Tutkimustiedon lisääntyessä myös kiintymysnäkökulman tarjoamat käytännön sovellusmahdollisuudet ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi todennäköisesti kasvavat. Yli 50 vuotta vanhaa kiintymyssuhdeteoriaa voidaan yhä pitää merkittävänä (sosiaali)psykologisena teoriana, joka tarjoaa toimivan teorianäkökulman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja tutkimukseen.

Lähteet:

Bowlby, John. 1988. ”Developmental Psychiatry Comes of Age”. The American Journal of Psychiatry 145:1, 1–10.

Mikulincer, Mario & Phillip Shaver. 2014. ”An Attachment Perspective on Loneliness”. Teoksessa The Handbook of Solitude, toim. Robert J. Coplan & Julie C. Bowker. Oxford: Wiley Blackwell, 34–50.

 

 

Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa

Kirjoittanut Kirsi Marin

 

Tarkastelin sosiaalipsykologian pro gradu –tutkielmassani äkillisen kriisin kokeneiden tukemista läheisen kuollessa. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli selvittää äkillisen kriisin erilaisia vaikutuksia ihmisen toimintaan ja elämään, äkilliseen kriisiin liittyviä kokemuksia kohtaamisista, sekä äkillisessä kriisissä kaivattua tukea ja apua. Teemahaastatteluin kerätty aineisto ilmentää terävästi läheisen kuoleman äkilliseksi kriisisiksi kokeneiden henkilöiden havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia aihepiiriin liittyvistä teemoista. Tutkimuksen tavoitteena on välittää informaatiota äkilliseen kriisiin liittyvistä elävistä kokemuksista, sekä osoittaa mahdollisia tukitoimien ja auttamisen työn lähtökohtia.

 

Tutkielman teoreettisessa taustassa eriteltiin kokemuksen käsitettä eksistentiaalis-fenomenologisessa viitekehyksessä. Eksistentiaalis-fenomenologinen näkökulma korostaa ihmisen ymmärtämistä tämän sisäisen maailman kokemusten näkökulmasta, ihmisen antaessa itse yksilöllisen merkityksen omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. Lisäksi tutkielman teoreettisessa taustassa selvitettiin trauman ja äkillisen kriisin käsitteiden erontekoja, sekä määritelmien muodostumista suhteessa traumaattisiin tapahtumiin liittyvään diagnostiikkaan ja etiologiaan. Psykososiaalisen työn historian, palvelujärjestelmien ja suositusten tarkastelun pyrkimyksenä oli puolestaan kartoittaa vallitsevia tukimuotoja ja -menetelmiä, sekä äkillisen kriisin läpikäymiseen liittyvää keskustelua sopeutumisen ja selviytymisen käsitteiden eroista.

 

Tutkimusaineisto koostuu seitsemän äkillisen kriisin ja läheisensä menettäneen henkilön teemahaastattelusta. Haastateltavista kuusi olivat naisia ja yksi miehiä, joiden ikä vaihteli 25-59 vuoden välillä. Haastateltavien läheisistä kaksi kuoli äkillisesti, kolme oli tehnyt itsemurhan ja kaksi kuollut vakavan sairauden uuvuttamana. Haastateltavien läheinen menehtynyt ihminen oli ollut useimmiten oma avopuoliso, aviopuoliso tai sisarus. Äkillisen kriisin kohdanneiden henkilöiden elämismaailman kokemuksia analysoitiin tutkimuksessa sisällönanalyyttisellä menetelmällä kehollisella, tajunnallisella ja situationaalisella tasolla. Aineiston analyysissä äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset jaoteltiin fyysisten, emotionaalisten, kognitiivisten ja sosiaalisten toimintojen muutoksiin. Äkilliseen kriisiin liittyneet kohtaamiset ryhmiteltiin suhteessa viranomaisiin, terveydenhuoltoon, muihin toimijoihin, sekä muihin ihmisiin. Lisäksi äkillisessä kriisissä saatua ja kaivattua tukea kuvaa jaottelu konkreettisesta, inhimillisestä, sekä ammatillisesta tuesta.

 

Läheisen kuoleman aiheuttaneella äkillisellä kriisillä raportoitiin haastateltavien toimesta olevan kirjavia vaikutuksia ihmisen elämässä. Kaikkia nimettyjä vaikutuksia ei voitu erotella kuuluvan ainoastaan yhden kategorian alle. Esimerkiksi lähtökohtaisesti tunnetilana pidetty suru saattoi ilmentyä erilaisina lievevaikutuksina myös haastateltavien fyysisessä ja kognitiivisessa toiminnassa väsymyksenä ja voimattomuutena. Toisaalta tarkkarajaista erottelua ei sinänsä ollut tarpeen muodostaakaan tarkasteltaessa ihmistä sidosteisena ja kompleksisena kokonaisuutena. Ihmisen ykseys toteutuu siten olemuspuolten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Fyysisiin toimintoihin kohdistuneet vaikutukset olivat läheisen kuollessa usein ajallisesti melko välittömiä. Toisaalta haastateltavat pitivät toisia kriisin aiheuttamia vaikutuksia voimallisempina siksi, että niihin ei kyetty vaikuttamaan omalla toiminnalla. Tutkittavien kertomasta oli tulkittavissa, että esimerkiksi joihinkin äkillisen kriisin muuntamiin sosiaalisiin ja kognitiivisiin toimintoihin haastateltavat kokivat pystyvänsä vaikuttamaan edes jollakin tasolla. Äkillisen kriisin aiheuttamista vaikutuksista merkityksellisimmäksi osoittautuivat haastateltavien kertomassa vaativat surun, yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteet. Emotionaalisella tasolla ilmenneet kriisin vaikutukset olivat abstraktiudessaan pitkäkestoisimpia ja vaikeimmin käsiteltäviä.

 

Läheisen kuolemaan ja äkilliseen kriisiin liittyvät kohtaamiset olivat moninaisia sekä sisällöiltään että ilmapiireiltään. Haastateltavien kuvaamat kohtaamiset jaoteltiin suhteessa käydyn tilanteen tai tapahtuman toiseen osapuoleen. Haastateltavien kertomasta merkityksellisiksi osoittautuivat aivan äkillisen kriisin ajallisessa läheisyydessä muodostuneet kokemukset aiemmin tuntemattomissa viranomaisten, terveydenhuollon ja yksityisen sektorin kanssa käydyissä kohtaamisissa. Haastateltavien kertomasta tulkittavissa oli, että he odottivat kyseisiltä kohtaamisilta ammattitaitoista ja huomioivaa käyttäytymistä sillä he eivät pitäneet itseään täysin tavanomaisina asiakkaina. Erityisesti kiireen ja byrokraattisuuden koettiin olevan negatiivisia seikkoja kohtaamisissa. Toisaalta suhteessa muihin toimijoihin ja ihmisiin suuntautuneita kohtaamisia värittivät myös haastateltavien kokemat läsnäolon ja kuulluksi tulemisen tunteet. Haastateltavat kuvasivat kyseisiä kohtaamisia onnistuneiksi ja muistelivat niitä haastatteluissa ilolla ja lämmöllä. Haastateltavat osoittivat kiitosta muun muassa läheistensä, vertaistuen, kirkon, seurakuntien ja hautaustoimistojen ihmisille ja toimijoille. Haastateltavien kertomat kohtaamiset osoittavat esimerkillisesti useita kohtia, joissa voitaisiin toimia toisin tai vahvistaa jo olemassa olevaa toimintatapaa. Aito kokemus voi parhaimmillaan edustaa havainnollisinta informaatiota kohtaamisiin liittyvistä odotuksista ja toteutuneista toiminnan sisällöistä.

 

Tuen tarpeen puute ilmeni jokaisessa äkillisen kriisin kokeneiden kanssa käydyissä haastatteluissa jollakin muotoa. Toiset haastateltavista olisivat kaivaneet erityisesti arjen konkreettista apua, jotta heille olisi jäänyt tilaa käsitellä psyykkistä surua ja menetystä lähimmäisestä. Toisaalta myös henkisen tuen merkitystä pidettiin mittaamattoman arvokkaana erityisesti läheisten toimesta toteutettuna. Haastateltavien kertomasta oli tulkittavissa myös tarve keskusteluapuun ulkopuolisen toimesta. Äkillisen kriisin aiheuttamat kauaskantoiset vaikutukset muuttuvat jossain vaiheessa haastateltavien kertoman mukaan ulkopuolisten silmissä näkymättömiksi, mutta säilyvät ikuisina heissä jotka läheisensä ovat menettäneet. Tämän vuoksi läheisten antama tuki ei aina riitä tai sen luonteen ei voidakaan olettaa riittävän loputtomiin. Siksi äkillisen kriisin kokeneet olisivat kaivanneet kaikissa tapauksissa myös automaattisesti tarjottua ammatillista tukea erityisesti keskusteluavun muodossa. Kaivatun tuen muotojen lisäksi haastateltavat osasivat nimetä suoraviivaisesti myös ammattiavulta vaadittavia ominaisuuksia. Tuen tarpeen muodoista ja sisällöistä vallitsi haastateltavien keskuudessa yllättävänkin yhtäläiset näkemykset ja mielipiteet. Osa haastateltavista mainitsivat myös erään haastatteluun osallistumisen syyn olleen se, että tutkimuksen kautta olisi mahdollista välittää tuen tarpeen ilmentymistä esimerkiksi äkillisen kriisin kokeneiden läheisille, avun tarjoajille ja yhteiskunnallisille päättäjille.

 

Äkillisen kriisin laajalle ulottuvat vaikutukset voivat haitallisuudessaan tuhota läheisensä menettäneen mielenterveyden, toimintakyvyn ja kokonaisvaltaisen olemisen. Läheisten ihmisten, yhteisön ja yhteiskunnan tehtävä on tukea äkillisestä kriisistä kärsivää asemasta tai ammatista huolimatta. Tutkielmani osoittaa, että konkreettista ja henkistä tukea voivat tarjota myös äkillisen kriisin kokeneen läheiset. Tällä ei tarkoiteta sitä, että yksityisten oikeussubjektien tulisi toimia psyykkisen tuen ammattilaisina vaan sitä että jokaisella ihmisellä on kykyisyyttä osoittaa tilannetajuista empatiaa, vaikka pelkästään elein ja teoin jos sopivat sanat eivät tahdo löytyä. Toisaalta on huomattava, että äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset ihmisen fyysisessä ja psyykkisessä terveydessä voivat olla kauaskantoiset. Riittävällä terveydenhuollon seurannalla ja tarjotulla psyykkisellä keskusteluavulla voidaan useimmiten vastata myös pitkällä aikavälillä ilmenneisiin ongelmiin kriisiin sopeutumisessa ja sen psyykkisessä käsittelyssä. Lisäksi yhteiskunnallisella tasolla resursseja tulisi kohdentaa muun muassa psykososiaalisen tuen, hoitokäytäntöjen ja kriisityön koulutusjärjestelmän yhtenäistämiseen. Taloudellisia voimavaroja tulisi sijoittaa lisää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluiden toiminnan turvaamiseksi. Sosiaalipsykologisella tarkastelulla on erityinen sijansa, kun yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena pohditaan äkilliseen kriisin liittyviä taustailmiöitä ja erilaisia tarpeita. Ne voivat olla esimerkiksi kulttuurisia käsityksiä normaaliudesta, sairauksista, hyväksyttävästä käyttäytymisestä ja suremisesta yleensä. Siten tutkielmani tarkoituksena on vaikuttaa ja osallistua sekä tieteelliseen että yhteiskunnalliseen dialogiin äkillisen kriisin kokeneiden tukemisesta.