Uupumus ja yhteiskunta

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Saksalaiset uupumustutkijat Sighard Neckel, Anna Katharina Schaffner ja Greta Wagner ovat toimittaneet monitieteisen artikkelikokoelman Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction (2017). Uupumus (exhaustion) on syvästi inhimillinen kokemus, josta meillä jokaisella on jonkinmoista kokemusta, olkoon se sitten seurausta raskaasta fyysisestä työstä, vaikeista ihmissuhteista tai pitkittyneestä henkisestä paineesta. Kirjan toimittajat määrittelevät itseään uupumusteoreetikoiksi ja uupumuksen he ymmärtävät vaikeasti määriteltäväksi moniulotteiseksi kokemukseksi, johon liittyy sekä somaattisia että psyykkisiä ulottuvuuksia. Uupumuksen syiden yksiselitteinen määrittely on usein vaikeaa ja suhteellisen epämääräisenä sateenvarjokäsitteenä se on täsmentynyt lääketieteellisissä ja psykologisissa diagnosoinneissa ja määrittelyissä joksikin tarkemmin rajatuksi asiaksi, kuten masennukseksi, uupumusoireyhtymäksi tai burnoutiksi. Kirjan näkökulman voi väljästi katsoa liittyvän saksalaisen kriittisen yhteiskuntatieteen perinteeseen, jossa sosiaalipatologia on käsite, jolla kuvataan yhteyksiä yhteiskuntamme ja kulttuurin tilan sekä yksityisen kärsimyksen ja tyytymättömyyden tunteiden välillä. Historiallisissa analyyseissa on huomattu, kuinka kukin aikakausi tuottaa tiettyjä ”muotisairauksia”, jotka toimivat peilinä kulloisenkin poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ongelmille. Kirjassa viitataan paljon 1800-luvulla yleistyneeseen neurastenian eli heikkohermoisuuden diagnoosiin, jonka alle niputettiin monia modernisaation tuottamia kokemuksellisia ongelmia. Vastaavasti tämän aikakauden ongelmia kiteyttävät erilaiset uupumuskokemukset. Uupumus, ilmenee se sitten masennuksena tai loppuun palamisena, on hinta kilpailupaineesta, statuskamppailusta, itsevastuullisuudesta, positiivisuuden pakosta, kiireestä ja paineesta oppia koko ajan uutta.

Erilaisia uupumusoireita ja –sairauksia diagnosoidaan länsimaissa todistetusti paljon. WHO:n tilastot esimerkiksi ennustavat kuinka 2020 masennus on toiseksi yleisin sairaus kehittyneissä länsimaissa. Toimittajat tuovat esille erilaisia yhteiskuntatieteellisiä tulkintakehyksiä, joilla tätä ilmiötä on mahdollista tarkastella sekä myös historiallistavat keskustelua. Uupumus on osa ihmisyyttä ja jokaisella historiallisella aikakaudella siitä ollaan oltu huolissaan. Historiallisten dokumenttien valossa ihmiset ovat aina kokeneet elävänsä juuri nyt uuvuttavinta ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa.

Yhteiskuntatieteellisessä tulkintakehyksessä medikalisaatioteoreetikot kiinnittävät huomiota leimaamisprosessiin, jossa ei-lääketieteellisiä faktoja uudelleen tulkitaan lääketieteellisin käsittein. Surua aletaan esimerkiksi nimittää masennukseksi. Ihmiselämän erilaisia alueita, tuntemuksia, tapahtumia ja kokemuksia assimiloidaan osaksi lääketieteellistä käsitteistöä ja asiantuntijuutta. Tähän kehityskulkuun liittyvä ongelma on, että erilaisia sosiaalisia ongelmia aletaan patologisoida ja tämä vastaavasti laajentaa lääketieteellisen asiantuntijuuden markkinoita yhteiskunnassa. Sosiaalisia ongelmia esimerkiksi yritetään lääkitä pois.

Uupumuksen syistä käydään erilaisia teoreettisia kiistoja (ks. TÄÄLTÄ). Toimittajat tuovat esille keskustelua, jossa lääketieteen ja potilasjärjestöjen edustajat haluavat määritellä uupumusoireyhtymän syyt biologian ja fysiologian kautta, jolloin syinä voivat olla esimerkiksi virustartunnat, immuunijärjestelmän, keskushermoston tai aineenvaihdunnan ongelmat. Tämän tulkinnan edustajat ovat yleensä hyvin kriittisiä niitä tulkintoja kohtaan, joiden mukaan uupumuksen taustalla olisivat psykiatriset tai psykososiaaliset syyt. Näihin syihin liitetään usein vahva potilaaseen kohdistuvat stigma, jonka koetaan merkitsevän, että uupumus on itseaiheutettua tai kuviteltua. Psykiatriaan ja psykososiaalisiin syihin keskittymistä pidetään lääketieteellisen tutkimuksen epäonnistumisena. Erilaisten potilasjärjestöjen lobbaus esimerkiksi lääketieteellisen tutkimusrahoituksen vahvistamiseksi on Euroopassa voimakasta.

Psykososiaalisesta tulkinnasta esimerkki on taas burnoutin, loppuun palamisen käsite, jota kirjassa eritellään useamman artikkelin voimin. Kirjan eräs motiivi onkin saksalaisessa yhteiskunnassa 2000- ja 2010-luvuilla käyty runsas burnouttiin liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu. Burnout ei ole itsessään täsmällinen diagnoosi, vaan siitä on Saksassa tullut popularisoitunut käsite, jolla esimerkiksi julkisuuden henkilöt ilmaisevat henkilökohtaista tyytymättömyyttä työelämän koventuneita vaatimuksia kohtaan. Burnoutista on Saksassa tullut ”kunniamerkki”, jota voidaan pitää ilman psykiatrisen diagnoosin stigmaa merkkinä siitä, että on antanut kaikkensa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Visuaalisena mielleyhtymänä se on mekanistinen ja siten antipsykologinen käsitys ihmisestä. Ihminen on kuin loppuun palanut tulitikku, jonka ei odoteta syttyvän uudelleen tai burnout on tyhjentyvän akun varoitusmerkki, johon sisältyy symbolinen mahdollisuus päätyä uudelleen lataukseen, jossakin inhimillisemmässä uudessa ammatissa.

Vähemmän mekanistinen tulkinta on nähdä uupumus reaktiona länsimaisen kulttuurin yksilöllistyneeseen ihmisihanteeseen, jossa jokaisen velvoitteeksi nähdään itsensä toteuttaminen ja oman aitouden tavoittelu. Tässä tulkinnassa viitatuin nimi on ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg. Hänen mukaansa uupumus ja täsmällisemmin masennus tulisi nähdä suorana seurauksena modernin yksilön poliittista ja moraalista autonomiaa korostavasta kulttuurisesta ihanteesta Se on hinta autonomiasta tulla (teoriassa) ihan miksi vain haluamme. Vapaus, henkilökohtaiset valinnat, minuuden omistajuus, itsensä jatkuva kehittäminen ovat kulttuurimme vaalituimpia arvoja, mutta epäonnistuminen millä tahansa elämänalueella on nyt yksilön omalla vastuulla. Ulkoisesta kontrollista on siirrytty superegon kontrolliin, uuvuttavaan itsensä arviointiin ja vertailuun muihin. Nykyinen masennus liittyy siten epäonnistumisen, riittämättömyyden ja estyneisyyden kokemuksiin, jotka ovat ristiriidassa kulttuurimme nykyisen normiston kanssa.

Tässä ajassa uupumus liitetään usein työnteon muutoksiin ja niin kutsuttuun työn subjektivisoitumiseen. Aiemmin kutsumusammatteihin rajoittunut eetos samastua koko persoonalla omaan työhönsä, on yleistynyt kulttuurisena yksilöihanteena, ja siten kadottanut rajat ja etäisyyden ihmisten ja palkkatyön väliltä. Niinpä ennen lähes pelkästään auttamisammatteihin liitetty myötätuntouupumus vaivaa ammatissa kuin ammatissa, kun ihmiset pohtivat ovatko he tarpeeksi riittäviä. Uupumus on näin tulkiten reaktiivinen masennustila, kun omaa täydellistä omistautuneisuutta ei palkitakaan kuin epävarmuudella. Ainoa vastarinnan muoto tälle tunteelle on erkaantua ja ottaa etäisyyttä työstä ja etsiä tunnustuksen saamista työn ulkopuolisista asioista.

Laajasta ja moniulotteisesta artikkelikokoelmasta esittelen seuraavaksi burnoutin käsitteen historiaa käsittelevät pari artikkelia. Hollantilainen professori Wilmar B. Schaufeli käsittelee käsitteen syntyä ja yleistymistä. Englanninkielessä käsite burnout esiintyy kirjallisessa muodossa ensimmäisen kerran William Shakespearen runossa 1599, jossa sillä viitattiin rakkauden näännyttävään ilmenemiseen. Voimakkaita uupumuskokemuksia on kuvattu läpi ihmiskunnan historian niin uskonnollisissa kuin maallisissakin teksteissä. Nykymerkityksessä burnout käsitettä alettiin käyttää tutkijoiden keskuudessa Yhdysvalloissa 1970-luvulla. He viittasivat siihen toisistaan riippumatta. Psykologi ja psykoanalyytikko Herbert Freudenberg käytti termiä ensimmäisen kerran tieteellisessä artikkelissa 1974 määritellen sen ”uupumukseksi, joka seuraa, kun työssä edellytetään liiallisesti energiaa, vahvuutta tai resursseja ihmiseltä”. Ilmiöön liittyi somaattisia oireita, kuten väsymystä, päänsärkyjä, unettomuutta, hengästymistä ja ruoansulatusvaivoja sekä psyykkisiä oireita, kuten turhautumista, vihaisuutta, epäluuloa, omnipotenssin tunteita, kyynisyyttä ja masennusta. Freudenbergin mukaan omistautuneet ja sitoutuneet työntekijät yleensä palavat loppuun. Hänen kuvauksessaan oli vahvasti autoetnografinen vire, eli Freudenberg kuvasi omaa itseään ja kollegoitaan. He työskentelivät New Yorkissa narkomaanien ja kodittomien vapaaehtoisklinikalla ja työhön liittyi voimakas emotionaalinen ja empaattinen sitoutuminen henkilökohtaisella tasolla ja siinä ilmeni vahvasti kutsumuksellinen sisäinen motivaatio. Tyypillisesti hän näki burnoutin vaivaavan matalapalkkaisia hoito-, sosiaali- ja opetusalan ammatteja, joihin kuuluu vahva henkilökohtainen sitoutuminen.

Toinen käsitteen kehittäjä oli kalifornialainen sosiaalipsykologi Christina Maslach työryhmineen Berkeleyn yliopistossa. Hän julkaisi aiheesta tutkimusta vuodesta 1976 aina 1980-luvulle. Hän tutki työryhmineen julkisen sektorin sosiaalityöntekijöitä ja sitä, kuinka he käsittelevät tunteisiin liittyvää kuormitusta raskaassa työssä. Hän kehitti ensimmäisen burnoutin ilmenemistä arvioivan kyselylomakkeen (Maslach Burnout Inventory, MBI). Tiedeyhteisö tuomitsi aluksi burnout käsitteen epätieteelliseksi muotitermiksi, mutta vähitellen suhtautuminen alkoi muuttua ja empiirinen tutkimus aiheesta kasvoi etenkin 1990-luvulla voimakkaasti.

Schauefelin artikkelissa pohditaan, miksi 1960-luku synnytti burnoutin Yhdysvalloissa, niin että se alettiin tunnistaa 1970-luvulla. Ensimmäisenä syynä hän näkee 1960-luvulla käynnistyneen presidentti Lyndon B. Johnsonin War on Poverty-ohjelman, joka innosti suuret määrät idealistisesti ajattelevia nuoria ihmisiä hakeutumaan töihin auttamisaloille, kuten sosiaalityöhön. Työn arki ja siinä kohdatut syvät inhimilliset ja rakenteelliset ongelmat saivat kuitenkin vajaassa vuosikymmenessä aikaan disilluusion, ihanteiden karisemisen ja kyynistymisen. Toiseksi 1950-luvulta alkaen palvelusektori Yhdysvalloissa alkoi byrokratisoitua ja professionaalistua. Työtä alettiin säädellä laeilla ja säädöksillä yhä enemmän ja koulutusta lisättiin. Tästä näkökulmasta burnout edustaa hintaa auttamisammattien professionaalistumisesta, kun ammatilliset ihanteet kohtaavat arjessa byrokraattiset tehokkuusvaatimukset. Ihanteet auttamisesta ja ihmisen kohtaamisesta hautautuivat usein pykäläviidakkoon. Kolmanneksi 1960-luvun kulttuurivallankumous alkoi nakertaa lääkäreiden, psykologien, hoitajien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien ammatillista auktoriteettia. Perinteinen ammatillinen arvostus ei ollutkaan enää annettua. Uudessa kulttuurisessa ilmapiirissä näiltä ammattiryhmiltä alettiin vaatimalla vaatia palvelua ja asiantuntijuutta ei enää epäröity kyseenalaistaa. Työntekijöillä tämä synnytti kokemuksen oman työpanoksen ja vastavuoroisesti saadun arvostuksen ja kunnioituksen ristiriidasta etenkään, kun sitä ei usein kompensoitu tarpeeksi suurella palkalla. Muina rakenteellisina syinä Schaufeli mainitsee rakenteellisen yksilöllistymisen, jossa pysyvät sosiaaliset rakenteet eivät enää entisessä määrin tue yksilön psyykkistä hyvinvointia sekä kulttuurisen narsismin, jossa ihmiset opetetaan itsekeskeisesti odottamaan nopeaa palkintoa odotuksilleen ja haluilleen. Nämä tekijät saavat aikaan ”kulttuurisen reseptin” burnoutille, koska hauraat sosiaaliset suhteet ruokkivat stressiä ja pettymyksiä ja narsistinen elämänorientaatio ei anna eväitä niistä selviytymiseen psyykkisesti.

Schaufeli erittelee artikkelissaan masennuksen ja burnoutin eroja ja pohtii niiden kulttuurisidonnaisuutta. Burnoutin erottaa masennuksesta pitkälti sen sijoittuminen ammatilliseen kontekstiin. Masennus ei ole niin kontekstisidonnaista, burnout taas liittyy yhteiskuntiin, joissa työtä ja professioita arvostetaan yli kaiken ja joissa ihmiset määrittelevät identiteettiään niiden kautta. Burnout liittyy myös yksilöllisyyttä korostaviin kulttuureihin, joissa asioita ei saavuteta niinkään yhdessä vaan yksilöinä. Edellä mainittu työn rakenteellinen muutos, sen subjektivoituminen, on levittänyt burnoutkokemusta auttamisammateista yhä uusille ammattialoille. Yhdysvalloissa burnout on ollut pitkälti psykologinen käsite, jolla on kuvattu ihmisen kokemusta. Euroopassa, etenkin maissa joissa on pitkälle kehittyneet sosiaaliturvan rakenteet, käsite on liittynyt enemmän lääketieteelliseen keskusteluun. Syynä on työhyvinvointiin ja työkyvyttömyyteen liittyvät määrittelyt, joihin kulttuurissamme kuuluvat sairauslomat, kuntoutus, työkyvyttömyyden arviointi ja eläkkeet. Näiden prosessien portinvartijoita ovat järjestelmässämme lääkärit ja näin ollen burnoutkeskustelu Euroopassa on muuntunut ilmiön diagnosoinniksi, arviointimenetelmien kehittämiseksi sekä täsmällisemmiksi lääketieteellisiksi diagnoosinimikkeiksi. Mielenkiintoista kyllä, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin burnout koetaan vähemmän stigmatisoivaksi käsitteeksi kuin vaikkapa masennus.

Saksalaisten Linda V. Heinemannin ja Torsten Heinemannin artikkelissa pohditaan mielenkiintoisesti, kuinka viime vuosikymmenten Saksassa burnoutista on muodostunut kulttuurin ja yhteiskunnan tilaa kuvaava käsite. Siitä on alettu puhua kansansairautena, joka alun perin Saksassa liitettiin erityisesti opettajien työhyvinvointiin, mutta joka viime vuosikymmeninä on muuntunut ”menestyvien ihmisten” sairaudeksi. Käsitteen avulla kritisoidaan uusliberalistista yhteiskuntaa, jossa aika kiihtyy ja vaatimukset kasvavat. 2008 finanssikriisi oli taitekohta, joka toi epävarmuuden kokemuksen myös yritysmaailman työntekijöiden arkikokemukseen uudella tavalla Saksassa. Saksassa käsite on myös sukupuolittunut. Masennus on feminiininen diagnoosi, burnout sen sijaan maskuliininen diagnoosi, koska se kertoo mieheyden kulttuurisista ihanteista. Ihanteellinen saksalainen mies omistautuu työlleen, tekee sitä paljon, ei valita fyysistä oireista ja lievittää stressiä alkoholilla. Mediassa kuvataan menestyneitä miehiä, jotka ovat antaneet työssään kaikkensa, palaneet loppuun, mutta resilientteinä taistelleet itsensä takaisin työmarkkinoille. Kirjoittajien mukaan burnoutista on tullut legitiimi peitediagnoosi (cover up diagnosis), jonka alle kätketään muita psyykkisiä ongelmia. Tekijät pohtivat artikkelin lopussa, kuinka Yhdysvalloissa käsite burnout ei enää juuri esiinny mediassa ja jos esiintyy, siihen suhtaudutaan varsin neutraalisti. Sen avulla esimerkiksi kuvataan ihmisen elämänkulun käännekohtia, ajautumista ammatilliseen umpikujaan, kun ei saa tunnustusta työlleen ja uuden alun etsimistä elämässä. Saksassa käsitteestä taas puhutaan paljon ja sen avulla arvioidaan yhteiskunnan muutosta ja kehityskulkua. Selitykseksi he antavat, että uusliberalistinen yksilökeskeinen kulttuuri on Yhdysvalloissa historiallisesti vakiintunut ja ihmisten elämä nähdään lähtökohtaisen prekaarina prosessina, jossa on äkkipysähdyksiä ja uusia alkuja. Saksassa yhteiskunnan uusliberalisaatio on taas uudempi asia ja elämään turvallisuutta tuottavien rakenteiden purkautuminen tuottaa yhteiskunnallista keskustelua, jota osin käydään burnout käsitteen avulla. Yhdysvalloissa käsite on siis psykologinen ja Saksassa sosiologinen.

Kirjasta löytyy myös Alain Ehrenbergin artikkeli, jossa hän kysyy, mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme mielenterveydestä (mental health)? Artikkelin aluksi hän kertaa aiempien tekstiensä teesejä: moderneissa yhteiskunnissa 20-25% populaatiosta kokee mielenterveyden ongelmia ja EU:n maiden BKT:sta 3-4% menee suoraan tai välillisesti näihin ongelmiin liittyviin kuluihin. Hän selittää ilmiötä hintana, joka maksetaan siirtymästä kuriyhteiskunnasta, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”mitä minä saan tehdä?” ja oireilevat jopa neuroottisesti tämän kysymyksen suhteen, siirtymisenä yksilön autonomiaa ihannoivaan yhteiskuntaan, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”kykenenkö minä siihen?”. Oidipuksesta on siirrytty Narkissokseen. Funktionaaliset patologiat, kuten syyllisyys ja häpeä, ovat olleet välttämättömiä yhteiskunnan koossapysymiselle, niillä on ollut moraalinen ulottuvuus. Ylenpalttisina niistä voi muodostua terveysriski yksilölle. Tämän ajan yhteiskuntamallissa on kyse ainutlaatuisuuden demokratisoitumisesta, jossa häpeä ja syyllisyys kohdistuvat itsearviointiin sen suhteen kykeneekö elämään aloitteellisuuden ihanteen mukaan. Tämä ilmenee muun muassa kvalifikaatioiden inflaationa. Maistereita esimerkiksi on työmarkkinoilla runsain joukoin, haaste heillä onkin erottautua muista myönteisesti. Siksi puhutaan paljon taidoista (skills) ja persoonallisuudesta. Itsekontrollin ihanne ei enää liity siihen, että pysyy hiljaa rivissä, vaan siihen, että on sosiaalisesti taitava, osaa mukauttaa tunteitaan kontekstin mukaisesti ja kykenee esimerkiksi tiimityöhön. Itsekontrollia tärkeämpää on itsesääntely. Sääntely kohdistuu erityisesti tunteisiin, joita olisi kyettävä ilmaisemaan, että osoittaisi olevansa aito, sekä niitä on kyettävä kontrolloimaan, jotta osoittaisi olevansa sosiaalisesti älykäs. Tämä vie ihmisiltä paljon energiaa ja uuvuttaa monia.

Ehrenbergin väite on, että mielenterveys ei ole enää pelkästään lääkäreiden, psykiatrien ja psykologien osaamiseen liittyvä asia, vaan siitä puhutaan kautta koko yhteiskunnan. Mielenterveydestä on tullut moraalinen ja sosialisaatioon liittyvä käsite, jolla ilmaistaan, että on kykenevä elämään autonomiaa korostavan ihanteen mukaisesti ja reagoimaan mahdollisiin vajeisiin tässä taidossa. Mielenterveyden käsitteen avulla ei enää puhuta yksin yksilön kärsimyksestä, vaan sosialisaation ongelmista yhteiskunnassa. Siihen liittyy itsevastuullisuuden, pärjäämisen, arvokkuuden ja häpeän teemoja, joilla yksilöitä arvioidaan. Hyvä mielenterveys merkitsee nyt onnistunutta sosialisaatiota.

Toimittajien loppuluvussa he tuovat esille sen, että uupumuksesta on olemassa erilaisia teorioita, se ei ole yksiselitteinen ilmiö ja sen syyt ovat moninaiset. Sosiaalitieteellisesti voidaan kuitenkin argumentoida, että kyseessä on sosiaalinen ongelma. Tutkimusnäyttö tukee ajatusta, että tietyt nyky-yhteiskunnan rakenteet ja ihmiseen kohdistuvat ihanteet ovat monilla johtaneet subjektiivisten voimavarojen krooniseen ylikäyttöön. Yleensä syyt liittyvät työnteon muutoksiin, epävarmuuden ja joustavuuden teemoihin sekä pyrkimykseen optimoida omaa tunneilmaisua vallitsevien odotusten mukaisesti. Evoluutioteoreetikkojen käyttämä käsite mismatch merkitsee, että ihmisen biologiaa ja hormonijärjestelmää ei ole tehty tämän tyyppistä ärsykekuormitusta varten. Tämänkaltaisesta tulkinnasta käsin uupumuksen esiintymistä nykyajassa on mahdollista selittää. Toimittajat huomauttavat, että länsimaisessa tieteessä, lääketieteessä ja psykologiassa, ei ole ainakaan valtavirrassa tyydyttävää tapaa käsitteellistää ihmisen energiaa. Se käsitteellistetään yleensä negaation kautta vajeina tai siitä puhutaan mittaamalla esimerkiksi ravinnosta saatavaa energiamäärää. Itämaiseen ajatteluun pohjautuvissa opeissa ja tekniikoissa, kuten joogassa tai mindfulnessissa pohdinta energiasta on taas varsin eksplisiittistä. Toimittajien mukaan länsimaisen tieteen ja uupumusteoreetikkojen seuraava haaste olisikin käsitteellistää ihmisen energia ja elinvoima paremmin ja täsmällisemmin. Tämä olisi merkittävä avaus hyvinvointitutkimukselle.

Kirjassa käsiteltyjä teemoja on tutkittu myös Suomessa paljon eri tieteenaloilla viime vuosina. Lehtorimme Mervi Issakainen järjesti keväällä Mielenterveyden sosiaalipsykologia – luentosarjan, jossa tämänkaltaisia teemoja myös käsiteltiin. Itse koin tämän varsin raikkaaksi lukukokemukseksi, jossa tuli esille uusia näkökulmia ja käsitteitä. Osin tämä johtuu varmaan siitä, että ainakin itse tulee seurattua vähemmän saksalaista nykykeskustelua aiheesta. Kirjaa voi suositella aihepiiristä kiinnostuneille.

 

Lähde

Neckel, Sighard & Anna Katharina Schaffner & Greta Wagner (eds.). 2017. Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction. London: Palgrave.

Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin

Kirjoittanut Outi Pulkka

 

Taipumus muodostaa voimakkaita emotionaalisia siteitä muihin ihmisiin on olennainen osa ihmisluontoa.”. Tämän ajatuksen kiintymyssuhdeteorian isä John Bowlby esitti vuonna 1988 julkaistussa artikkelissaan. Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria ja ajatukset ihmisten sisäsyntyisestä tarpeesta solmia ja ylläpitää läheisiä ihmissuhteita toimivat pro gradu –tutkielmani ”Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin”  (2017) innoittajina. Kiintymyssuhdeteoriaa on Suomessa hyödynnetty perinteisesti lasten kiintymyssuhteisiin liittyen, esimerkiksi lasten päivähoidon järjestämiseen liittyvissä kysymyksissä. Hieman vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet aikuisten kiintymyssuhteisiin ja kiintymystyyliin liittyvät teemat. Oma kiinnostukseni suuntautuu juuri aikuisuuden kiintymykseen, sillä kiintymystyylillä on ulkomaisen tutkimustiedon mukaan merkittäviä yhteyksiä muun muassa ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja tätä kautta yleiseen hyvinvointiin myös aikuisuudessa.

Tutkielmassani tarkastelin nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteyttä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa, yksinäisyyteensä ja masennuksen kokemukseen. Sosiaalisten suhteiden osalta tutkielmassa olivat mukana ystävyyssuhteet, mahdollinen parisuhde sekä suhde lapsuudenperheeseen. Tavoitteenani oli tilastollisten menetelmien avulla selvittää, millaisia yhteyksiä kiintymystyylillä on esimerkiksi ihmissuhteissa koettuun tyytyväisyyteen, ihmissuhteiden määrään, tuen saamisen kokemuksiin ja suhteiden läheisyyteen. Tarkastelin myös sitä, kykeneekö kiintymystyyli selittämään yksinäisyyttä ja millaisia ovat kiintymystyylin, yksinäisyyden ja masennuksen väliset yhteydet.

Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimi kiintymyssuhdeteoria, joka kuvaa ihmisille luontaista pyrkimystä muodostaa ja ylläpitää läheisiä ja jatkuvia suhteita muihin. Teorian mukaan näillä suhteilla on vaikutus yksilön sosiaaliseen ja persoonan kehitykseen. Kiintymyssuhdeteorian avulla tarkasteltiin alun perin lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa välistä suhdetta, mutta sittemmin teoriaa on hyödynnetty myös aikuisuuden ihmissuhteiden tutkimuksessa. Lukuisten ulkomaisten tutkimusten mukaan aikuisuuden kiintymystyylillä eli yksilön tavalla tuntea, käyttäytyä ja ajatella sosiaalisissa tilanteissa on yhteys sosiaalisiin suhteisiin. Aikuisuuden kiintymystyyli muotoutuu varhaisissa kiintymyssuhteissa rakentuneiden työskentelymallien pohjalta, ja siihen vaikuttavat lisäksi kiintymyskokemukset perheympäristöstä, vertaisten parista ja yksittäisistä ihmissuhteista. Nykytiedon mukaan aikuisen kiintymystyyliin vaikuttavat myös geenit, mutta erityisen merkittävinä pidetään yhä varhaislapsuuden kiintymyssuhteita ja näistä suhteista saatuja kokemuksia.

Aikuisten kiintymystyylejä voidaan tarkastella joko kategorisina kiintymysmalleina (esim. turvallinen, huolestunut, pelokas ja torjuva) tai mallien taustalla olevien kiintymysulottuvuuksien avulla. Tutkielmassani päädyin teoreettisen ja empiirisen pohdinnan myötä käyttämään kiintymysulottuvuuksia ahdistuneisuus ja välttelevyys. Ahdistuneisuus kuvaa yksilön sisäistä mallia itsestään ja omasta arvostaan ihmissuhteissa, kun taas välttelevyys kuvaa yksilön sisäistä mallia muista ihmisistä. Kiintymyksen suurempi välttelevyys ja ahdistuneisuus viittaavat turvattomaan kiintymystyyliin, kun taas vähäinen välttelevyys ja ahdistuneisuus puolestaan viittaavat turvalliseen kiintymystyyliin. Aiempien ulkomaisten tutkimusten mukaan erityisesti turvaton kiintymystyyli voi altistaa yksilön ongelmallisille ihmissuhteille sekä on yhteydessä voimakkaampaan yksinäisyyteen ja masennukseen.

Keräsin tutkimusaineistoni lokakuussa 2016 itäsuomalaisilta 18–29-vuotiailta korkeakouluopiskelijoilta. Sähköiseen kyselylomakkeeseen vastasi yli 360 henkilöä, joista suurin osa oli naispuolisia. Analysointiin kelpaavia vastauksia kertyi yhteensä 359 kappaletta. Koska vastaajat valikoituivat itse mukaan tutkimukseen, kyseessä on satunnaisotoksen sijasta näyte. Kaikki vastaajat olivat korkeakouluopiskelijoita, joten vastaajat olivat valikoituneet myös koulutuksen mukaan. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen poikkileikkaustutkimus ja analysoin näytepohjaista aineistoani tilastollisten menetelmien avulla.

Tutkimustulosten mukaan nuorten aikuisten kiintymystyyli oli yhteydessä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa. Kaikista voimakkaimpia olivat kiintymystyylin yhteydet ystävyyssuhteisiin liittyviin muuttujiin sekä yksinäisyyteen. Turvattomaan kiintymystyyliin viittaavat korkea ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä muun muassa vähäisempään määrään läheisiä ystäviä, suurempaan tyytymättömyyteen ystävyyssuhteissa ja voimakkaampaan yksinäisyyteen. Mitä enemmän kiintymystyylissä oli siis ahdistuneisuutta ja/tai välttelevyyttä, sitä enemmän nuori aikuinen koki yksinäisyyttä. Kiintymyksen ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä myös lapsuudenperheeseen koettuun vähäisempään läheisyyteen eli turvaton kiintymystyyli kytkeytyi etäisempiin perhesuhteisiin. Kiintymystyyli oli lisäksi yhteydessä tuen saamisen kokemuksiin sosiaalisissa suhteissa siten, että turvallisesti kiintyneet kokivat saavansa enemmän tukea ihmissuhteissaan kuin turvattomasti kiintyneet. Tämä tulos koski niin ystävyyssuhteita, parisuhdetta kuin perhesuhteitakin. Kiintymystyyli oli yhteydessä myös parisuhdetyytyväisyyteen siten, että turvallisesti kiintyneet nuoret aikuiset olivat tyytyväisempiä parisuhteeseensa kuin turvattomasti kiintyneet.

Olin kiinnostunut myös siitä, millainen rooli kiintymystyylillä on yksinäisyyden taustatekijänä. Regressioanalyysien ja polkumallin perusteella taustamuuttujista lapsuudenperheen arvioitu luokka-asema selitti voimakkaimmin molempia kiintymysmuuttujia, jotka puolestaan selittivät voimakkaimmin yksinäisyyttä. Mitä matalampi lapsuudenperheen arvioitu luokka-asema oli, sitä enemmän kiintymystyylissä oli turvattomuuteen viittaavia piirteitä, erityisesti välttelevyyttä.  Polkumallissa nuolet kulkevat luokka-asemasta kiintymysmuuttujiin, mikä kuvaa kausaalivaikutuksen suuntaa. Tätä ei tule kuitenkaan tulkita siten, että lapsuudenperheen luokka-asema suoraan tuottaisi tietynlaista kiintymystyyliä. Nykyisen näkemyksen mukaan näillä muuttujilla on yhteys, mutta yhteys ei ole suora. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matala luokka-asema voi altistaa perheen sosiaalisille ongelmille, jotka puolestaan voivat heijastua lapsen kiintymyksen turvallisuuteen. Mikäli perheen tilanteessa on kuitenkin läsnä suojaavia tekijöitä, luokka-asema ei itsessään vaikuta lapsen kiintymystyyliin. Polkumallissa voimakkaimmin yksinäisyyttä selitti välttelevyys ja lähes yhtä voimakkaasti ahdistuneisuus. Sukupuolen yhteys yksinäisyyteen oli suora eli tähän yhteyteen kiintymysmuuttujat eivät vaikuttaneet. Aineistossani miesvastaajilla oli selvästi naisvastaajia enemmän yksinäisyyttä.

Tarkastelin tutkielmassa myös kiintymystyylin, yksinäisyyden ja masennuskokemuksen välisiä suhteita. Regressioanalyysien ja polkumallin perusteella turvaton kiintymystyyli vaikutti altistavan nuoren aikuisen suuremmalle yksinäisyydelle, mikä puolestaan vaikutti lisäävän masennuskokemusta. Yhteydet olivat positiivisia, mikä tarkoittaa tulkinnallisesti sitä, että mitä enemmän kiintymystyylissä oli ahdistuneisuutta ja/tai välttelevyyttä, sitä enemmän vastaaja koki yksinäisyyttä. Ja mitä enemmän vastaaja koki yksinäisyyttä, sitä suurempi oli hänen subjektiivisesti arvioimansa masennuskokemus. Teoriaan pohjautuvan mallin testaamisen perusteella yksinäisyys vaikutti osittain välittävän kiintymysmuuttujien ja masennusmuuttujan välisiä yhteyksiä. Yksinäisyys ei kuitenkaan välittänyt yhteyttä kokonaan, sillä kiintymysmuuttujilla oli myös suorat yhteydet masennuskokemukseen. Kiintymystyyli selitti masennusta siis suoraan ja myös yksinäisyyden välityksellä.

Varsinaisten tutkimustulosten lisäksi aineistosta nousi esiin myös itäsuomalaisten korkeakouluopiskelijoiden sosiaalisiin suhteisiin yleisemmin liittyviä havaintoja. Aineisto osoitti, että myös korkeakouluissa koetaan yksinäisyyttä, ja osa opiskelijoista kokikin sosiaaliset suhteensa syystä tai toisesta puutteellisiksi. Osa tutkimukseen osallistuneista pohti yksinäisyytensä taustaa vapaamuotoisissa kirjoituksissaan, ja toistuvia mainintoja saivat erityisesti ryhmäytymisessä koetut hankaluudet. Näitä hankaluuksia olivat kohdanneet etenkin opintoalaansa vaihtaneet opiskelijat ja ne, joilla opiskelujen aloitusriennot olivat jääneet jostain syystä väliin. Myös ryhmäytymistä tukevien tapahtumien alkoholikeskeisyys sai joitain negatiivisia mainintoja. Vaikuttaa siltä, että korkeakouluopiskelijoiden ryhmäytymistä olisi tulevaisuudessa tarpeen tukea ensimmäisen opiskeluvuoden alkua pidemmälle.

Kiintymystutkijoiden Mario Mikulincerin ja Phillip Shaverin (2014, 38) mukaan vuosikymmenten tutkimustyö aikuisuuden kiintymyksen saralla on osoittanut, että kiintymystyylin turvattomuus asettaa ihmisen riskialttiiksi ongelmallisille ja epävakaille ihmissuhteille. Tutkimukseni vaikuttaa antavan tukea tälle näkemykselle, sillä tutkimuksessa oli selkeästi ja toistuvasti havaittavissa turvattoman kiintymystyylin kytkeytyminen vähäisempään tyytyväisyyteen ystävyyssuhteissa ja parisuhteessa, vähäisempiin tuen saamisen kokemuksiin ihmissuhteissa, voimakkaampaan masennuskokemukseen ja suurempaan yksinäisyyteen. Tutkimustulokset osoittavat konkreettisesti, miksi turvallisten kiintymystyylien edistäminen on niin tärkeää. Turvallisen kiintymystyylin muotoutumista tuetaan varmimmin ennaltaehkäisyn avulla eli tukemalla varhaisten kiintymyssuhteiden ja kiintymyskokemusten turvallisuutta. Suomessa varhaisia kiintymyssuhteita tuetaan muun muassa neuvolatyön avulla. Ennaltaehkäisy ei ole kuitenkaan ainut keino edistää turvallista kiintymystyyliä, sillä kiintymystyyli voi muuttua myös myöhemmissä elämänvaiheissa. Kiintymystyylin tietoista muutosta voidaan tavoitella aikuisuudessa esimerkiksi terapian avulla.

Kokonaisuudessaan tutkielmani osoitti, että myös suomalaisessa ympäristössä kiintymystyylillä on selkeitä havaittavissa ja tutkittavissa olevia yhteyksiä nuorten aikuisten sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen. Nämä tekijät ovat puolestaan aiempien tutkimusten mukaan yhteydessä ihmisten yleisesti kokemaan hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Tulevaisuudessa olisi tärkeää, että suomalaista aikuisuuden kiintymystutkimusta toteutettaisiin lisää, jotta aiheesta saataisiin entistä parempi kokonaiskäsitys. Tutkimustiedon lisääntyessä myös kiintymysnäkökulman tarjoamat käytännön sovellusmahdollisuudet ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi todennäköisesti kasvavat. Yli 50 vuotta vanhaa kiintymyssuhdeteoriaa voidaan yhä pitää merkittävänä (sosiaali)psykologisena teoriana, joka tarjoaa toimivan teorianäkökulman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja tutkimukseen.

Lähteet:

Bowlby, John. 1988. ”Developmental Psychiatry Comes of Age”. The American Journal of Psychiatry 145:1, 1–10.

Mikulincer, Mario & Phillip Shaver. 2014. ”An Attachment Perspective on Loneliness”. Teoksessa The Handbook of Solitude, toim. Robert J. Coplan & Julie C. Bowker. Oxford: Wiley Blackwell, 34–50.

 

 

Äkillisen kriisin kokeneen tukeminen läheisen kuollessa

Kirjoittanut Kirsi Marin

 

Tarkastelin sosiaalipsykologian pro gradu –tutkielmassani äkillisen kriisin kokeneiden tukemista läheisen kuollessa. Tutkimuksen pyrkimyksenä oli selvittää äkillisen kriisin erilaisia vaikutuksia ihmisen toimintaan ja elämään, äkilliseen kriisiin liittyviä kokemuksia kohtaamisista, sekä äkillisessä kriisissä kaivattua tukea ja apua. Teemahaastatteluin kerätty aineisto ilmentää terävästi läheisen kuoleman äkilliseksi kriisisiksi kokeneiden henkilöiden havaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia aihepiiriin liittyvistä teemoista. Tutkimuksen tavoitteena on välittää informaatiota äkilliseen kriisiin liittyvistä elävistä kokemuksista, sekä osoittaa mahdollisia tukitoimien ja auttamisen työn lähtökohtia.

 

Tutkielman teoreettisessa taustassa eriteltiin kokemuksen käsitettä eksistentiaalis-fenomenologisessa viitekehyksessä. Eksistentiaalis-fenomenologinen näkökulma korostaa ihmisen ymmärtämistä tämän sisäisen maailman kokemusten näkökulmasta, ihmisen antaessa itse yksilöllisen merkityksen omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. Lisäksi tutkielman teoreettisessa taustassa selvitettiin trauman ja äkillisen kriisin käsitteiden erontekoja, sekä määritelmien muodostumista suhteessa traumaattisiin tapahtumiin liittyvään diagnostiikkaan ja etiologiaan. Psykososiaalisen työn historian, palvelujärjestelmien ja suositusten tarkastelun pyrkimyksenä oli puolestaan kartoittaa vallitsevia tukimuotoja ja -menetelmiä, sekä äkillisen kriisin läpikäymiseen liittyvää keskustelua sopeutumisen ja selviytymisen käsitteiden eroista.

 

Tutkimusaineisto koostuu seitsemän äkillisen kriisin ja läheisensä menettäneen henkilön teemahaastattelusta. Haastateltavista kuusi olivat naisia ja yksi miehiä, joiden ikä vaihteli 25-59 vuoden välillä. Haastateltavien läheisistä kaksi kuoli äkillisesti, kolme oli tehnyt itsemurhan ja kaksi kuollut vakavan sairauden uuvuttamana. Haastateltavien läheinen menehtynyt ihminen oli ollut useimmiten oma avopuoliso, aviopuoliso tai sisarus. Äkillisen kriisin kohdanneiden henkilöiden elämismaailman kokemuksia analysoitiin tutkimuksessa sisällönanalyyttisellä menetelmällä kehollisella, tajunnallisella ja situationaalisella tasolla. Aineiston analyysissä äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset jaoteltiin fyysisten, emotionaalisten, kognitiivisten ja sosiaalisten toimintojen muutoksiin. Äkilliseen kriisiin liittyneet kohtaamiset ryhmiteltiin suhteessa viranomaisiin, terveydenhuoltoon, muihin toimijoihin, sekä muihin ihmisiin. Lisäksi äkillisessä kriisissä saatua ja kaivattua tukea kuvaa jaottelu konkreettisesta, inhimillisestä, sekä ammatillisesta tuesta.

 

Läheisen kuoleman aiheuttaneella äkillisellä kriisillä raportoitiin haastateltavien toimesta olevan kirjavia vaikutuksia ihmisen elämässä. Kaikkia nimettyjä vaikutuksia ei voitu erotella kuuluvan ainoastaan yhden kategorian alle. Esimerkiksi lähtökohtaisesti tunnetilana pidetty suru saattoi ilmentyä erilaisina lievevaikutuksina myös haastateltavien fyysisessä ja kognitiivisessa toiminnassa väsymyksenä ja voimattomuutena. Toisaalta tarkkarajaista erottelua ei sinänsä ollut tarpeen muodostaakaan tarkasteltaessa ihmistä sidosteisena ja kompleksisena kokonaisuutena. Ihmisen ykseys toteutuu siten olemuspuolten keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Fyysisiin toimintoihin kohdistuneet vaikutukset olivat läheisen kuollessa usein ajallisesti melko välittömiä. Toisaalta haastateltavat pitivät toisia kriisin aiheuttamia vaikutuksia voimallisempina siksi, että niihin ei kyetty vaikuttamaan omalla toiminnalla. Tutkittavien kertomasta oli tulkittavissa, että esimerkiksi joihinkin äkillisen kriisin muuntamiin sosiaalisiin ja kognitiivisiin toimintoihin haastateltavat kokivat pystyvänsä vaikuttamaan edes jollakin tasolla. Äkillisen kriisin aiheuttamista vaikutuksista merkityksellisimmäksi osoittautuivat haastateltavien kertomassa vaativat surun, yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteet. Emotionaalisella tasolla ilmenneet kriisin vaikutukset olivat abstraktiudessaan pitkäkestoisimpia ja vaikeimmin käsiteltäviä.

 

Läheisen kuolemaan ja äkilliseen kriisiin liittyvät kohtaamiset olivat moninaisia sekä sisällöiltään että ilmapiireiltään. Haastateltavien kuvaamat kohtaamiset jaoteltiin suhteessa käydyn tilanteen tai tapahtuman toiseen osapuoleen. Haastateltavien kertomasta merkityksellisiksi osoittautuivat aivan äkillisen kriisin ajallisessa läheisyydessä muodostuneet kokemukset aiemmin tuntemattomissa viranomaisten, terveydenhuollon ja yksityisen sektorin kanssa käydyissä kohtaamisissa. Haastateltavien kertomasta tulkittavissa oli, että he odottivat kyseisiltä kohtaamisilta ammattitaitoista ja huomioivaa käyttäytymistä sillä he eivät pitäneet itseään täysin tavanomaisina asiakkaina. Erityisesti kiireen ja byrokraattisuuden koettiin olevan negatiivisia seikkoja kohtaamisissa. Toisaalta suhteessa muihin toimijoihin ja ihmisiin suuntautuneita kohtaamisia värittivät myös haastateltavien kokemat läsnäolon ja kuulluksi tulemisen tunteet. Haastateltavat kuvasivat kyseisiä kohtaamisia onnistuneiksi ja muistelivat niitä haastatteluissa ilolla ja lämmöllä. Haastateltavat osoittivat kiitosta muun muassa läheistensä, vertaistuen, kirkon, seurakuntien ja hautaustoimistojen ihmisille ja toimijoille. Haastateltavien kertomat kohtaamiset osoittavat esimerkillisesti useita kohtia, joissa voitaisiin toimia toisin tai vahvistaa jo olemassa olevaa toimintatapaa. Aito kokemus voi parhaimmillaan edustaa havainnollisinta informaatiota kohtaamisiin liittyvistä odotuksista ja toteutuneista toiminnan sisällöistä.

 

Tuen tarpeen puute ilmeni jokaisessa äkillisen kriisin kokeneiden kanssa käydyissä haastatteluissa jollakin muotoa. Toiset haastateltavista olisivat kaivaneet erityisesti arjen konkreettista apua, jotta heille olisi jäänyt tilaa käsitellä psyykkistä surua ja menetystä lähimmäisestä. Toisaalta myös henkisen tuen merkitystä pidettiin mittaamattoman arvokkaana erityisesti läheisten toimesta toteutettuna. Haastateltavien kertomasta oli tulkittavissa myös tarve keskusteluapuun ulkopuolisen toimesta. Äkillisen kriisin aiheuttamat kauaskantoiset vaikutukset muuttuvat jossain vaiheessa haastateltavien kertoman mukaan ulkopuolisten silmissä näkymättömiksi, mutta säilyvät ikuisina heissä jotka läheisensä ovat menettäneet. Tämän vuoksi läheisten antama tuki ei aina riitä tai sen luonteen ei voidakaan olettaa riittävän loputtomiin. Siksi äkillisen kriisin kokeneet olisivat kaivanneet kaikissa tapauksissa myös automaattisesti tarjottua ammatillista tukea erityisesti keskusteluavun muodossa. Kaivatun tuen muotojen lisäksi haastateltavat osasivat nimetä suoraviivaisesti myös ammattiavulta vaadittavia ominaisuuksia. Tuen tarpeen muodoista ja sisällöistä vallitsi haastateltavien keskuudessa yllättävänkin yhtäläiset näkemykset ja mielipiteet. Osa haastateltavista mainitsivat myös erään haastatteluun osallistumisen syyn olleen se, että tutkimuksen kautta olisi mahdollista välittää tuen tarpeen ilmentymistä esimerkiksi äkillisen kriisin kokeneiden läheisille, avun tarjoajille ja yhteiskunnallisille päättäjille.

 

Äkillisen kriisin laajalle ulottuvat vaikutukset voivat haitallisuudessaan tuhota läheisensä menettäneen mielenterveyden, toimintakyvyn ja kokonaisvaltaisen olemisen. Läheisten ihmisten, yhteisön ja yhteiskunnan tehtävä on tukea äkillisestä kriisistä kärsivää asemasta tai ammatista huolimatta. Tutkielmani osoittaa, että konkreettista ja henkistä tukea voivat tarjota myös äkillisen kriisin kokeneen läheiset. Tällä ei tarkoiteta sitä, että yksityisten oikeussubjektien tulisi toimia psyykkisen tuen ammattilaisina vaan sitä että jokaisella ihmisellä on kykyisyyttä osoittaa tilannetajuista empatiaa, vaikka pelkästään elein ja teoin jos sopivat sanat eivät tahdo löytyä. Toisaalta on huomattava, että äkillisen kriisin aiheuttamat vaikutukset ihmisen fyysisessä ja psyykkisessä terveydessä voivat olla kauaskantoiset. Riittävällä terveydenhuollon seurannalla ja tarjotulla psyykkisellä keskusteluavulla voidaan useimmiten vastata myös pitkällä aikavälillä ilmenneisiin ongelmiin kriisiin sopeutumisessa ja sen psyykkisessä käsittelyssä. Lisäksi yhteiskunnallisella tasolla resursseja tulisi kohdentaa muun muassa psykososiaalisen tuen, hoitokäytäntöjen ja kriisityön koulutusjärjestelmän yhtenäistämiseen. Taloudellisia voimavaroja tulisi sijoittaa lisää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluiden toiminnan turvaamiseksi. Sosiaalipsykologisella tarkastelulla on erityinen sijansa, kun yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena pohditaan äkilliseen kriisin liittyviä taustailmiöitä ja erilaisia tarpeita. Ne voivat olla esimerkiksi kulttuurisia käsityksiä normaaliudesta, sairauksista, hyväksyttävästä käyttäytymisestä ja suremisesta yleensä. Siten tutkielmani tarkoituksena on vaikuttaa ja osallistua sekä tieteelliseen että yhteiskunnalliseen dialogiin äkillisen kriisin kokeneiden tukemisesta.

 

Maalliset rituaalit

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Käsite rituaali liitetään yleensä uskonnollisiin menoihin. Sveitsissä vaikuttavan psykoterapeutti Jeltje Gordon-Lennoxin (2017) toimittamassa kirjassa Emerging Ritual in Secular Societies eritellään monitieteisesti näkemystä, jonka mukaan myös maallistuneiden yhteiskuntien maallistuneissa käytännöissä esiintyy rituaaleja ja/ tai ritualistisia tapoja. Kirjan kirjoittajien mukaan niillä on tärkeä merkitys yksilöiden hyvinvoinnin tunteelle sekä yhteisöjen koheesiolle ja jatkuvuudelle. Käsitteen rituaali[i] voi määritellä ennalta säännellyiksi performansseiksi, esityksiksi, jotka yleensä liittyvät uskonnollisiin tai juhlallisiin tapahtumiin, kuten virkaanastujaisiin, vihkimisiin, valmistujaisiin, kasteeseen, häihin tai hautajaisiin. Käsite on laventunut käsittämään erilaisia toimintoja, joilla on jokin vakiintunut toiminnallinen kaava erilaisissa sosiaalisissa yhteyksissä, kuten aterioinnissa, urheilutapahtumassa tai vaikkapa koulun tai työyhteisön toimintakulttuurissa. Rituaaliin liittyy samankaltaisena tapahtuva toisto ja säännönmukaisuus, joka kuitenkin erottaa sen jollakin tavoin arkisesta toiminnasta. Erityisyys voi liittyä ajankohtaan, pukeutumiseen ja ihmisten rooleihin tilanteessa. Rituaaleilla ilmaisemme yhteisöllisesti, mikä on meille tärkeää ja rituaalien avulla jäsennämme siirtymiä yksilön elämänkulussa. Rituaalin avulla yhteisön on mahdollista kertoa yksilölle, että yksi elämänvaihe elämässäsi on päättynyt ja toinen alkamassa. Näinhän ennen meneteltiin, kun kerrottiin rituaalien, siirtymäriittien, avulla nuorelle, että aikuisuutesi on nyt alkanut. Ehkä merkittävä nykykulttuurimme ongelma onkin, että ihmiset eivät tiedä milloin he ovat aikuisia, koska ympäröivä yhteisö ei enää kerro sitä heille rituaalien avulla.

Käsillä olevassa teoksessa rituaalin käsitteeseen tuodaan monia erilaisia näkökulmia. Kirjoittajat edustavat lukuisia eri tieteenaloja ja näkökulmia, esimerkiksi antropologiaa, sosiologiaa, psykologiaa, teologiaa, psykoterapiaa, markkinatutkimusta, taiteentutkimusta ja neurologiaa. Monitieteistä tutkimusalaa nimitetään rituologiaksi. Kirjassa on 15 lukua, joista osa edustaa teoreettisia näkökulmia rituaalin käsitteeseen ja osa on tapaustutkimuksia erilaisista länsimaisen kulttuurin maallisista rituaaleista. Tässä kirjoituksessa nostan esille muutaman kirjassa esille tulleen näkökulman.

Jeltje Gordon-Lennoxin ja kumppaneiden artikkeli käsittelee erästä nuoruuden siirtymäriittiä, eli ripille pääsyä ja sen maallistumista Skandinaviassa, tässä tapauksessa Norjassa, Tanskassa ja Islannissa. Artikkelin mukaan vaikuttaisi, että Suomessa seurakuntien järjestämä rippikoulu on naapurimaihimme verrattuna varsin suosittu[ii]. Monella lukijalla on varmaankin muistoissa esimerkiksi kesäinen leiririppikoulu. Ripille pääsy noin 15 vuoden iässä on Pohjoismaissa säilynyt merkittävänä nuoruuden siirtymäriittinä. Artikkelissa kuvataan, kuinka esimerkiksi Norjassa on yleistynyt maallistunut versio tästä nuoruuden siirtymäriitistä, eli humanistinen konfirmaatio, jolle Suomessa käytetty nimi on Prometheus-leiri. Norjalaisista nuorista vuosittain noin 17% suorittaa tämänkaltaisen rituaalin ja se on Norjassa ollut käytössä vuodesta 1951. Norjalaisessa mallissa, jota artikkelissa kuvataan, rituaaliin valmistautumiseen kuuluu kurssi (leiri), jossa keskustellaan humanismista, ihmisoikeuksista, nuoruudesta ja aikuistumisesta sekä kriittisen ajattelun taidoista. Keskustelua vetävät koulutetut vapaaehtoiset. Kyseessä on eräänlainen eettisyyskasvatus, jossa konkreettisten esimerkkien kautta pyritään pääsemään ajattelussa abstraktimmalle tasolle. Kurssi päättyy varsinaiseen seremoniaan, joka Norjassa järjestetään yleensä keväällä tai alkukesästä viikonloppuna. Juhla on perhekeskeinen ja siinä pyritään korostamaan nuoren merkitystä omalle perheelle ja laajemmin yhteiskunnalle. Nuoria halutaan rohkaista ottamaan kantaa yhteiskunnalle tärkeisiin asioihin ja antamaan oma panoksensa maailman paremmaksi tekemiseen. Rituaali koostuu puheista, musiikkiesityksistä ja diplomien jakamisesta osallistujille. Tämän jälkeen juhliminen jatkuu yleensä perhepiirissä. Artikkelissa kuvataan saman rituaalin islantilaiset ja tanskalaiset versiot, jotka ovat hyvin saman tyyppisiä. Nuoruuden siirtymäriitti, on siis muuntunut maallistuneessa versiossa uskonnollisen sosialisaation traditiosta eräänlaiseksi kansalaiskasvatuksen ohjelmaksi, jonka juhlakäytännöissä on tunnistettavissa jälkiä uskonnollisen rituaalin perinteistä.

Toinen vastaava alun perin uskonnollisesta rituaalista varioitunut rituaali on avioliittoon vihkiminen ja siihen liittyvä hääjuhla. Rituaalin maallistumista kuvataan kirjassa useammankin artikkelin kautta. Andres Allerman Sallerin artikkeli kuvaa monikulttuurista hääjuhlaa esimerkkinä tästä. Globalisoituvassa maailmassamme erilaisista kulttuurisista ja uskonnollisista taustoista peräisin olevat ihmiset rakastuvat yhä useammin toisiinsa ja haluavat jakaa elämänsä yhdessä. Se, kuinka häät sitten järjestetään voi muodostua haasteeksi, koska usein halutaan kunnioittaa kummankin osapuolen kulttuurista ja/tai uskonnollista taustaa. Artikkelissa kuvataan tapausesimerkin kautta tähän ilmiöön liittyvää prosessia, jossa maallistunut katolilaisesta perheestä tuleva Caitlin ja muslimiperheestä tuleva buddhalaisuudesta kiinnostunut agnostikko Nabil haluavat mennä naimisiin. Keskustelujen tuloksena uskonnollinen hääseremonia ei tule heille kysymykseen, joten he päätyvät siviilivihkimiseen sekä rakentamaan itsensä näköisen hääjuhlan, jossa ei olisi viittauksia kummankaan uskonnollisiin traditioihin. Tämän monikulttuurisen maallisen hääseremonian rakentaminen osoittautuu kohtuullisen kimurantiksi prosessiksi tässä tapauksessa ja luvun kirjoittaja päätyykin rakentamaan monikulttuurisen maallisen hääjuhlan askelmerkit, joilla juhla voisi onnistua. Näihin askelmerkkeihin kuuluvat: 1) parin itse itselleen kirjoittamat valat, joissa he omin sanoin kuvaavat sitoutumista toisiinsa, 2) ei-uskonnollisten symbolien ja rituaalien hyödyntämistä symboloimaan liittoa; tässä voi hyödyntää mielikuvitusta, on se sitten puun istuttaminen yhdessä, yhteislaulu, kynttilän sytyttäminen tai vastaava, 3) yllättävien merkitysten hyödyntäminen rituaalin rakentamisessa; elämän merkitykselliset asiat, kumpuavatko ne esimerkiksi heidän intohimoisista harrastuksistaan, joiden ymmärtäminen on merkityksellistä sille, mikä on juuri näille ihmisille tärkeää, 4) merkityksellisten asioiden tunnistaminen uskonnollisista traditioista, joita on syytä käyttää tai soveltaa; länsimaissa näitä ovat yleensä valkoinen väri ja hääpuku, joilla voi olla myös maallistuneille ihmisille vahva kulttuurinen merkitys, 5) jonkin olennaisen suodattaminen mukaan eri kulttuurisista traditioista, esimerkiksi millainen juhlatila on, miten ruokaillaan, miten vieraat asetellaan; kuinka löydetään tasapaino eri traditioiden välille, 6) kissan nostaminen pöydälle; kerro vieraille mistä tässä tilaisuudessa on kysymys, 7) muistuta vieraita, että he ovat vast’edes parin yhteinen yhteisö, 8) jos uskonto on jommallekummalle  osapuolelle merkityksellistä, sitä ei pidä kätkeä, mutta siitä ei pidä tehdä pääasiaa, jos osa kokee sen vaivaannuttavaksi, 9) selitä paikalla olijoille mitä mahdolliset uskonnolliset viittaukset merkitsevät tässä kontekstissa ja 10) hymyilkää ja luokaa rento tunnelma. Artikkelin kirjoittaja toteaa lopuksi, että monikulttuuriset avioliitot yleistyvät, joten rituaalien tasolla kyseessä on uudenlaisen rituaalisen kieliopin luomisesta kulttuuriin. Kyseessä on parille tärkeän autenttisen seremonian rakentamisesta.

Michael Picuccin kirjoittama luku käsittelee rituaalien merkitystä paranemisessa ja terapeuttisissa muutosprosesseissa. Näkökulma liittyy sekä yksilöön sekä hoitosuhteisiin. Luvussa kuvataan yksityiskohtaisesti, kuinka erilaiset rituaalit voivat toimia väylänä kehollisuuden kokemukseen ja omien voimavarojen tunnistamiseen. Henkilökohtaisissa rituaaleissa voidaan esimerkiksi hyödyntää taidetta, kuten musiikkia ja tanssia. Luvussa kuvataan, kuinka rituaalit ovat vahvasti läsnä vakavien sairauksien, traumojen tai addiktioiden hoidossa. On yleisesti tunnettua, että esimerkiksi AA-toiminnassa on vahva ritualistinen toimintakulttuuri. Kirjoittajan mukaan rituaaleilla saadaan avattua monenlaisia henkisiä ja kehollisia lukkoja, joita ongelmallisiin elämäntilanteisiin usein liittyy. Rituaalien terapeuttinen voima liittyy usein muutoskokemusten aikaan saamiseen, jossa muut rituaaliin osallistujat toimivat ikään kuin muutokseen saattajina. Tämän tyyppisessä ajatuksessa on läsnä jotain hyvin kaukaisia kaikuja ihmiskunnan eri kulttuurien tavoissa toimia ritualistisesti erilaisissa vaikeissa muutostilanteissa.

Gianpiero Vincenzon kirjoittama artikkeli on mielenkiintoinen pohdinta siitä, mitä ovat uudet kulutusyhteiskunnan rituaalit. Kuluttamisesta on tullut arkeamme läpitunkevasti organisoiva merkitysjärjestelmä, johon liittyy paljon ritualistisia käyttäytymismalleja, joita emme usein itse pysähdy miettimään. Kirjoittaja viittaa antropologi Grant McCrakenin (1986) typologiaan, jonka mukaan kuluttamisen rituaalit voidaan jakaa seuraavasti: 1) Vaihtorituaalit, jotka liittyvät lahjojen antamiseen toisille ihmisille. Tähän liittyy Suomessakin yleistynyt ilmiö, jossa meille tuodaan maailmalta uusia juhlapäiviä, joihin liitetään lahjojen antamista ja yhdessä juhlimista. Kaupallisesta joulusta on puhuttu jo pitkään, mutta uudempia kaupallisia juhlia kalenterissamme ovat esimerkiksi ystävänpäivä tai amerikkalaistyyppinen halloween. 2) Omistusrituaalit, jotka tarkoittavat ihmisten kiintymyksen osoittamista johonkin tavaraan tai asiaan, jonka he ovat hankkineet itselleen. Vaurastuneet keski-ikäiset esimerkiksi hommaavat itselleen kesämökkejä, moottoripyöriä tai veneitä ja omistautuvat vapaa-aikanaan niiden huoltamiselle ja puunaamiselle sekä niistä keskustelemiseen. 3) Laittautumisrituaalit, joka tarkoittaa oman ulkonäön ja ulkoasun huolitteluun keskittyvää toimintaa. Tämä voi liittyä pukeutumiseen, hiusten laittoon tai viime vuosina yleistyneeseen parran tai muun naamakarvoituksen trimmaamiseen nuorten miesten keskuudessa. 4) Muuntorituaalit, jossa esimerkiksi kotia remontoidaan ja sisustetaan oman itsensä näköiseksi ja häivytetään viittaukset aiempiin omistajiin ja asujiin.

Kuluttamiseen liittyy kirjoittajan mukaan paljon hartautta ja keskittyneisyyttä. Sosiologi George Ritzer (1999) käyttääkin ilmausta ”kuluttamisen katedraalit” uusista kauppakeskuksista, joissa ihmisille pyritään antamaan kokonaisvaltainen ja kiireetön kuluttamiselämys, jota ihmiset ritualistisesti toistavat esimerkiksi viikonloppuisin.

Kirjassa argumentoidaan voimakkaasti rituaalien tarpeellisuudesta ihmisten hyvinvoinnille ja yhteisölliselle elämälle. Jos kokee ettei omassa elämässä ole tarpeeksi rituaaleja, sellaisen voi kehitellä itse. Ajan myötä sille voi syntyä syvä henkilökohtainen merkitys ja se voi vakiintua jonkin yhteisön kulttuuriseksi käytännöksi. Kirjan toimittaja listaa uusrituaaleihin liittyviä hyviä käytäntöjä:

  • Autenttisuus, rituaali ei saa olla parodia jonkun muun rituaalista
  • Vapaaehtoisuus, rituaaleja ei saa tuputtaa kenellekään
  • Teatraalinen muttei teatteria
  • Taiteellinen muttei taidetta
  • Juhlava muttei juhlimista
  • Terapeuttista muttei terapiaa
  • Leikkisää muttei leikkiä
  • Ajaton hetki muttei vapaa-ajan viettoa

 

Kirjan lukeminen antaa varmasti paljon virikkeitä arkisen elämämme havainnointiin rituaalien näkökulmasta. Yliopistoyhteisössä on tiettyjä vakiintuneita rituaaleja, kuten väitöstilaisuudet, lukuvuoden avajaiset, tohtoripromootiot tai ainejärjestöjen kastajaismenot. Useissa yliopistoissa maisteriksi valmistuneita muistetaan jollakin rituaalilla. Meillä Itä-Suomen yliopistossa ainakaan meidän osaltamme tällaista rituaalia tai perinnettä ei ole muodostunut. Syynä ovat varmasti suhteellisen tuoreet organisaatiorakenteet ja se, että maistereita valmistuu omaan tahtiin pitkin vuotta, joten ajallisesti jonkin kollektiivisen ”kevätjuhlan” järjestäminen on koettu hankalaksi. Vuodet yliopistossa ovat varmasti mieleen painuvaa aikaa ja valmistuminen on emotionaalisesti latautunut hetki. Siihen nähden tutkintotodistuksen noutaminen tai postissa kotiin saaminen on kovin proosallista. Osa tuoreista maistereista käy moikkaamassa opettajiaan lähtiessä, mutta useimmat hipsivät hiljaisuudessa yön selkään. Ehkäpä jonkinmoisen rituaalin kehittely tähän yhteyteen on seuraavan vuosikymmenen asialistalla.

 

Lähde

Gordon-Lennox, Jeltje (ed.) 2017. Emerging Ritual in Secular Societies. A Transdisciplinary Conversation. London: Jessica Kingsley Publishers.

 

[i] Käsitteet riitti ja seremonia ovat jokseenkin synonyymisia rituaalin kanssa.

[ii] Aiheesta tässä uutisessa.

Neurotiede ja ihmisen sosiaalisuus

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

 

Brittiläinen kognitiivisen neurotieteen professori Jamie Ward (2017) on kirjoittanut sosiaalisesta neurotieteestä kiinnostavan johdantoteoksen, josta on äskettäin ilmestynyt toinen uudistettu laitos. Kirja on kokoelma helposti lähestyttäviä teemoja, joita käsitellään perinteisesti sosiaalipsykologian perusteita tarkastelevissa oppikirjoissa, kuten emootioita ja motivaatiota, sosiaalista havainnointia, toisten ymmärtämistä, vuorovaikutusta, sosiaalisia suhteita, ryhmiä ja identiteettiä, antisosiaalisista käyttäytymistä sekä sosiaalisen neurotieteen näkökulmaa ihmisen kehitykseen. Wardin kirjan kiinnostava puoli on se, että hän ei juurikaan esittele perinteisiä sosiaalipsykologisia lähestymistapoja näiden aihepiirien tutkimukseen, vaan perustaa erittelynsä sosiaaliseen neurotieteeseen. Tätä tutkimusta on tehty viime vuosina paljon alkaen peilineuroneista ja päättyen aivojen toiminnan modulaariseen ymmärtämiseen. Wardin tavoitteena on osoittaa perusoppikirjassaan se, että mainittuja aihepiirejä on järkevä tutkia myös neurotieteen näkökulmasta, sillä se tuo tarpeellisen lisän esim. kulttuurien yksilöpainotteisuuden tai kollektiivisuuden selittämiseen geneettisesti rakentuvasta sosiaalisesta herkkyydestä.

 

Sosiaalitieteilijälle kirja voi synnyttää ensimmäiseksi kriittisen reaktion siitä, mikä on neurotieteen tuoma lisä sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen. Kuten Ward kuitenkin kirjansa alussa kuvaa, kyse on biologian ja sosiaalisen normien tasolla yhteisevoluutioista (co-evolution). Geneettiset ominaisuudet vaikuttavat sosiaalisiin rakenteisiin ja normeihin, kun taas sosiaaliset rakenteet toimivat myös biologisia ominaisuuksia hallitsevana ja ohjaavana tekijänä. Sosiaalisen todellisuuden ja ihmisten biologian tasolla sosiaalipsykologian ja neurotieteen selitystasot ovat erilaisia. Sosiaalipsykologia keskittyy enemmän vuorovaikutukseen, ryhmäprosesseihin ja ryhmien välisiin suhteisiin. Niitä selitettäessä neurotieteellinen tutkimus voi kuitenkin tarjota hedelmällisiä näkökulmia sosiaalisten mekanismien ja ilmiöiden selittämiseen biologian, aivotoiminnan ja geneettisten erojen näkökulmasta. Moni neurotieteen edustaja allekirjoittaakin ei-reduktionistisen näkemyksen. Tarkoituksena ei ole redusoida sosiaalitieteellisiä ilmiöitä neurotieteeseen, vaan enemmänkin pyrkiä ymmärtämään erilaisten mekanismien roolia ihmisen toiminnan selittämisessä. Kriittisestä näkökulmasta katsottuna sosiaalitieteilijät (esim. sosiologit tai sosiaalipsykologit) voivat syyllistyä yksioikoiseen sosiaaliseen reduktionismiin, jos itsemurhia, eriarvoisuutta, henkirikoksia tai aggressiivisuuden ilmenemisessä olevia eroja selitetään puhtaasti vain sosiaalisilla malleilla. Itsemurhia voidaan selittää durkheimiläisittäin sosiaalisilla, yhteisön toimintaan liittyvillä tekijöillä, mutta ihmisen käyttäytymiseen liittyy aina myös yksilölliset geneettiset-biologiset alttiudet.

 

Wardin (2017) kirja on kirjoitettu nimenomaan yleiseksi oppikirjaksi sosiaalisen neurotieteen perusteista.  Sen sisältö kattaa monipuolisesti useita sosiaalipsykologisen tutkimuksen osa-alueita. Esim. tunteiden ja motivaation tarkastelun osalta Ward tekee historiallisen ja teoreettisen läpileikkauksen niitä käsittelevästä tutkimuksesta alkaen Darwinin perustavista ajatuksista. Kiinnostavaa tässä yhteydessä vaikkapa altruismin ja auttamiskäyttäytymisen selittäminen. Evolutiivisessa mielessä muiden epäitsekäs auttaminen ei edistä yksilön omia selviytymismahdollisuuksia, vaan päinvastoin tuottaa kustannuksia. Altruismin selitys liittyykin siihen, että ihmisellä on lajina taipumus auttaa sukulaisiaan, kun vastavuoroiseen altruismiin liittyy puolestaan odotus muiden tarjoamasta avusta tulevaisuudessa. Sosiaalisen neurotieteen näkökulmasta altruistiseen käyttäytymiseen liittyy myös monia muita kiinnostavia puolia, eikä altruismia voida pitää mitenkään yksioikoisesti aina samaan mekanismiin perustuvana. ”Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, eikä meidän kognitiivista ja hermostotoimintaamme voida jakaa helposti sosiaaliseen ja ei-sosiaaliseen tai minään ja muihin”, kuten Ward (2017, 217) painottaa. Sosiaalisessa neurotieteessä onkin ollut kiinnostusta erityisesti erilaisiin peliteoreettisiin malleihin, joita voidaan soveltaa myös selittämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten yhteistyötä yleisen hyvän tavoittelussa ja luottamuksen tapauksessa.

 

Mitä sosiaalitieteilijä voisi sitten ottaa opiksi sosiaalisesta neurotieteestä? Ehkä tärkein näkökulma on se, että moniin sosiaalisiin ongelmiin liittyy olennaisesti biologisia kysymyksiä, joihin sosiaalitieteissä ei ole ollut sen suurempaa kiinnostusta. Vastaavasti sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen puhtaasti psykologisin ja sosiaalisin keinoin ei sekään ole välttämättä nykyisen tiedon valossa kovin järkevää. Tässä mielessä monitieteellinen, myös ihmisen käyttäytymisen neurotieteellisen puolen huomioiva tutkimus voi tuoda enemmän kuin tarpeellista lisävalaistusta erilaisten käyttäytymisongelmien luonteeseen. Käsitellessään sosiaalisten suhteiden merkitystä yksilön kehitykselle Ward kirjoittaa esim. sosiaalisten sidosten yleisestä merkityksestä ja kiintymyksestä. Sosiaalisella siteellä voidaan ymmärtää psykologisessa mielessä yksilön hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tärkeää suhdetta, jota halutaan ja jonka poissaolo tuottaa kaipauksen tunteita. Tässä mielessä sosiaalinen neurotiede on lisännyt ymmärrystä sosiaalisten siteiden merkityksestä hormoni- ja aivotoiminnalle. Vastaavasti kiintymissuhteita voidaan pitää tärkeänä yksilön kehitykselle, ja sosiaalinen neurotiede on tuottanut uutta tietoa yksinäisyyden, hylkäämiskokemusten ja erillisyyden tuottamista seurauksista yksilön aivotoiminnalle ja tavalle käsitellä sosiaalisia ärsykkeitä.

 

Kuten todettiin, Ward kirja on ennen kaikkea yleinen perusesitys sosiaalisesta neurotieteestä. Yksittäisiin teemoihin ei mennä sen tarkemmin ja moniin sosiaalisen kehityksen kysymyksiin viitataan melko yleisellä tasolla. Siitä huolimatta teos virittää pohtimaan sitä, mitä sosiaalisen neurotieteen näkökulma voisi tarkoittaa sosiaalisten ongelmien, kuten antisosiaalisen käyttäytymisen ehkäisyssä tai rikollisten kuntoutuksessa. Muutama vuosi hyväksytyssä vankeinhoidon kuntoutuksen vaikuttavuutta käsittelevässä väitöskirjassaan Sasu Tyni (2015, 106) päätyi toteamaan, että tälle toiminnalle ei ole tilastollisen aineiston valossa yksiselitteisiä perusteita. Vankiloissa toteutettujen kuntoutusohjelmien (esim. Cognitive Skills- ja STOP-ohjelma) vaikuttavuus on ollut heikko, mutta tämä ei tarkoita Tynin mukaan sitä, että itse kuntoutuksen toteutukseen tai ohjelmien vaikutuksiin pitäisi suhtautu vain kriittisesti. Kuten Tyni (2015, 106-117) korostaa väitöskirjassaan, uuusintarikollisuuden ehkäisyohjelmien vaikutusten arviointi on aidosti tutkimuksen toteutuksen ja mittaamisen kannalta vaikea asia, mutta samalla ehdottoman tärkeä vankeinhoidon tuloksellisuutta eriteltäessä.  Samalla voisi miettiä myös sitä, voisiko kuntoutusohjelmien sisältö perustua vielä monipuolisemmin psykologiselle, neurotieteelliselle ja sosiaalitieteelliselle ajattelulle. Tästä näkökulmasta sosiaalinen neurotiede tarjoaa kiinnostavan uuden ulottuvuuden minkä tahansa sosiaalisen ongelman syiden ja ehkäisyn pohdinnalle.

 

Lähteet:

 

Tyni, Sasu (2015). Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteita? Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1.

Ward, Jaimie (2017). The Student’s Guide to Social Neuroscience. Second Edition. London: Routledge.

 

Päihdemaailmasta äitiyteen

Kirjoittanut Soile Hynynen & Suvi Kovalainen

 

Tarkastelimme yhdessä laatimassamme sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassamme ”Päihdemaailmasta äitiyteen – Äitiyden merkitys päihdeongelmasta toipumisessa sosiaalisen identiteetin teorian kautta tarkasteltuna” päihderiippuvuudesta toipuvien äitien ja raskaana olevien naisten kertomusten kautta päihderiippuvuuden muodostumista, päihdekuvioissa elämistä, riippuvuudesta toipumista sekä identiteettiä. Keskeisenä teemana gradussamme oli myös äitiyden merkitys päihderiippuvuudesta toipumisessa. Tutkimuksen teon motiivina ja tavoitteena oli lisätä tietoa päihdemaailmasta, päihderiippuvuuden ja riippuvaisen identiteetin kehittymisestä ja tekijöistä niiden taustalla sekä etenkin riippuvuudesta toipumista tukevista tekijöistä. Halusimme osaltamme lisätä tietoa näistä teemoista ja sitä kautta pyrkiä hälventämään päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja leimaamista.

Tutkielmamme teoreettinen viitekehys kokosi yhteen tutkielman aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, joihin yhdistimme sosiaalipsykologian eri teoriaperinteiden sosiaalisen identiteetin teorian, etnometodologian ja symbolisen interaktionismin keskeisiä käsitteitä. Eri teoriaperinteiden yhdistäminen tuntui mielekkäältä etenkin sen vuoksi, että sosiaalista identiteettiä muodostetaan erilaisten ryhmäjakojen kautta ja näiden jakojen kautta muodostuvat ryhmät puolestaan rajautuvat erilaisten kognitiivisten prosessien, kuten kategorisoinnin, leimautumisen ja stereotypisoinnin myötä. Ulkoapäin annetut määritelmät ovat mukana identiteetin rakentumisessa ja näin ollen myös leimattu identiteetti liittyy vahvasti sosiaalisen identiteetin rakentumiseen.

Tutkimusaineistomme muodostui yhdeksän päihderiippuvuudesta toipuvan äidin ja raskaana olevan naisen elämänkerrallisesta teemahaastattelusta. Haastattelemamme naiset olivat iältään 20­−35-vuotiaita ja he elivät eri elämänvaiheita. Tutkimustulosten tarkastelu jakautui kolmeen vaiheeseen: riippuvuuden syntymiseen, elämään päihdemaailmassa ja päihdemaailmasta irtautumiseen. Tutkielmamme osoittaa, että sosiaalisen identiteetin avulla voidaan selittää päihderiippuvaisen identiteetin muodostumista ja riippuvuudesta irrottautumista.

Kaiken kaikkiaan tutkielmamme aineistossa korostui päihderiippuvuudesta toipumisen ilmiön monimuotoisuus. Tutkielmamme nostaa esiin etenkin sosiaalisten suhteiden merkityksen päihdeongelmista toivuttaessa. Päihteiden käytön lopetettuaan toipujan täytyisi pystyä luomaan täysin uusia sosiaalisia suhteita, jotka vahvistavat uutta raitista elämäntapaa. Pelkkä äitiys ei siis riitä uuden sosiaalisen identiteetin rakentamiseksi, vaan sen rakentaminen vaatii uudenlaisia yhtymä kohtia yhteiskuntaan, kuten työ- ja opiskelupaikkoja. Päihderiippuvuudesta toipuvan on kuitenkin hankalaa saada päihdemaailmassa toimimisensa seurauksena aiheutuneiden asioiden, kuten rikosrekisterimerkintöjen, mahdollisen vankilakierteen ja luottotietojen menetyksen, seurauksena työ- ja opiskelupaikkaa tai asuntoa. Pyrkiessään palaamaan takaisin päihdemaailmasta valtavirran pariin aineistomme naiset olivatkin joutuneet taustojensa vuoksi kohtaamaan erilaisia ennakkoluuloja ja niistä johtuvaa negatiivista suhtautumista.

Tutkimuksemme yhtenä tavoitteena oli osaltaan hälventää juuri näitä päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja heihin kohdistuvaa leimautumista. Päihderiippuvainen ja riippuvuudesta toipuva ihminen ovat kaksi eri asiaa. Tämä jätetään kuitenkin julkisessa keskustelussa usein huomiotta. Yhteiskunnan taholta päihderiippuvuudesta toipuvia ei suostuta erottelemaan päihderiippuvaisista, vaan toipujia kohdellaan yhä siten, kuin he olisivat ”narkkareita”. Myös meidän aineistomme osoittaa, miten monenlaisia ongelmia riippuvuudesta toipuvat naiset kohtaavat niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmista käsin tarkasteltuna. Päihderiippuvainen on muodostanut itselleen päihderiippuvaisen identiteetin, joka toipumisvaiheessa muuttuu negatiivisesti latautuneeksi leimautuneeksi identiteetiksi. Toipujat arvioivat itseään muiden silmin ja kokevat voimakasta arvostelua, mikä vaikeuttaa osaltaan heidän toipumistaan ja normaaliin elämään palaamista. Normaaliin elämään paluu, raittiin minäkuvan ja identiteetin muodostumisen edellytyksinä on se, että ihminen pystyy tekemään normaaleja asioita ilman jatkuvaa häpeän tunnetta.

Aineistomme osoitti, että osa haastattelemistamme naisista koki voimakasta epäilyä ja arvostelua etenkin erilaisilta hoitotahoilta. Tahoilta, joiden olisi pitänyt osata suhtautua naisiin neutraalisti kuin kehen tahansa asiakkaaseen. Tällainen negatiivinen suhtautuminen on hoidon ja toipumisen onnistumisen kannalta hyvin kielteinen asia. Leimautuminen on päihderiippuvuudesta toipuvia kohtaava tosiasia, johon tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, koska sillä on merkittävää vaikutusta toipumisprosessille ja raittiin identiteetin saavuttamiselle. Tämän vuoksi olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota etenkin päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien henkilöiden valmiuksiin toimia tämän kaltaisen työn parissa. Huomiota tulisi kiinnittää päihderiippuvuudesta toipuvien kohtaamiseen. Erilaiset niin kutsutut matalan kynnyksen paikat voisivat olla yksi ratkaisu ongelmaan. Päihteiden käyttö on Suomessa niin kriminalisoitua, että erilaisten sanktioiden pelossa moni saattaa pelätä hoidon piiriin hakeutumista. Etenkin sosiaalityön lastensuojelu kantaa mukanaan vahvaa negatiivista leimaa.

Kaiken kaikkiaan päihderiippuvuus ja siitä toipuminen näyttäytyivät aineistossamme hyvin monimutkaisina asioina. Yhteiskunnan ja yksilön välisellä suhteella on tässä asiassa suuri merkitys, sillä yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet näyttävät selittävän osittain sitä, minkä takia päihderiippuvuudesta on vaikeaa toipua. Yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia asenteita on vaikeaa muuttaa, sillä ne ovat yleensä pitkällä aikavälillä muotoutuneita. Näin ollen myös niiden muuttaminen veisi paljon aikaa. Vaikka olisikin tärkeää pystyä muuttamaan ihmisten asenteita päihderiippuvuudesta toipumisen helpottamiseksi, on kuitenkin otettava huomioon päihteidenkäytön jatkuva lisääntyminen ja sitä selittävät syyt. Osaltaan päihderiippuvuuteen ja sen tuottamiin ongelmiin voidaan yrittää vaikuttaa lakimuutosten avulla, mikä on niin ikään hankalaa ja hidasta. Huono-osaisuuden kehittymiseen ja kasautumiseen tulisi myös puuttua entistä järeämmin keinoin, sillä huono-osaisuus on selvässä yhteydessä päihteiden käytön lisääntymiseen. Myös ennaltaehkäisevän työn tulisi tulevaisuudessa olla entistä enemmän edustettuna. Uusia lähestymistapoja ja palveluita tulisi kehittää sekä ehkäisevään päihdetyöhön että päihdeongelmien hoitoon, koska haluttuihin tuloksiin ei olla nykyisillä keinoilla päästy. Tutkielmassamme korostuviin sosiaalisiin tekijöihin tulisi myös kiinnittää enemmän huomiota ja miettiä millaisilla keinoilla päihdemaailmasta valtavirran pariin palaamista voitaisiin helpottaa.

Päihdeongelmia lähestytään nykyään hyvin pitkälti lääketieteellisestä ja terveydenhuollollisesta näkökulmasta käsin. Mielestämme sosiaalipsykologia tieteenalana tarjoaa oivat mahdollisuudet ymmärtää päihderiippuvuuden monimuotoista luonnetta. Sosiaalipsykologialla on paljon annettavaa päihdetyölle sekä tutkimuksen että käytännön työelämän kannalta katsottuna. Mielestämme sosiaalipsykologian tutkinto antaa hyvät valmiudet päihdeongelmien ymmärtämiseen ja päihderiippuvaisten kohtaamiseen, mutta myös päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien kouluttamiseen, ennaltaehkäisevän työn suunnitteluun, päihdepalvelujen kehittämiseen sekä päihdevalistukseen. Pro gradu -tutkielmamme ja päihdepalvelujen piirissä tekemiemme harjoittelujen myötä meille on kertynyt asiantuntijuutta edellä mainittuihin liittyen ja meillä riittäisikin intoa päästä soveltamaan tätä karttunutta asiantuntijuutta käytännön työelämään.

Kuopiossa 7.12.2016

 

 

Kreataan idiksii yhdessä, silleen dialogisesti!

Kirjoittanut Pasi Hirvonen

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on ollut paljon tapetilla sosiaalisten taitojen merkityksen lisääntyminen niin työelämässä kuin arkisessa kanssakäymisessä. Tähän keskusteluun kytkeytyvät hyvin kiinteästi erityisesti vuorovaikutus- ja tiimityötaitojen hallinta. Samaan hengenvetoon julistetaan lisäksi usein innovatiivisuuden merkitystä ja tärkeyttä. Tätä keskustelua kuitenkin parodioidaan myös paljon. Internetin ihmeellisessä maailmassa voi törmätä meemiin, jossa kuvataan kokoustilanne innokkaine osallistujineen pätevän näköisen johtajan rytmittämänä. Kuvan teksti kuitenkin kertoo toisenlaista tarinaa: ”Oletko kyllästynyt? Oletko yksinäinen? Vihaatko päätöksentekoa? Järjestä kokous! Kokouksessa voit syödä donitseja, esitellä kaavioita, tuntea olosi tärkeäksi, osoitella kepillä sekä tehdä vaikutuksen muihin työntekijöihin. Kaiken tämän voit tehdä omalla työajalla. Kokoukset – käytännöllinen vaihtoehto työnteolle!” Kyseinen meemi kuvaa mahdollisesti sitä, mitä kokousvuorovaikutus voi pahimmillaan – tai parhaimmillaan? – olla. Ryhmätoiminnan, dialogin ja luovuuden näkökulmasta kyseinen ajatusmalli tuskin on ideaalein.

Mutta miksi ryhmistä, tiimitoiminnasta, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisista taidoista puhutaan niin paljon? Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta erityisesti yhteiskuntatieteiden näkökulmasta kiinnostus voidaan nähdä ilmentymänä alati muuttuvasta ja moninaistuvasta työelämän kentästä, siirtymisestä byrokraattisista yhteiskunta- ja organisaatiorakenteista post-byrokraattisiin organisaatiomalleihin. Tässä keskustelussa on painotettu esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka työelämän rakenteet ovat muuttuneet joustavimmiksi, ei-hierarkkisiksi ja dialogiin nojautuviksi, mikä näyttäytyy ihmisten arjessa perinteisten roolirakenteiden murentumisena ja jatkuvana neuvotteluna omasta asemasta ja identiteetistä. Perinteiset organisaatiorakenteet eivät enää välttämättä määrittele entiseen malliin sitä, keitä me olemme ja mitä meiltä odotetaan. Yhtenä ratkaisuna tämänkaltaisten organisaatiomuutosten läpivientiin ja tulostehokkuuden saavuttamiseksi organisaatioita ja instituutioita on muutettu enemmän tiimitoimintaan pohjautuviksi projektiorganisaatioiksi. Tämä on osaltaan lisännyt tarvetta ymmärtää paremmin erilaisten tiimien toimintaa sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sosiaalisia kohtaamisia. Globalisoituneet työympäristöt ovat asettaneet myös omat haasteensa moninaisuuden johtamiselle, mikä puolestaan kytkeytyy sosiaalisten taitojen esiin nousun ja niiden merkityksen korostumiseen. Tämänkaltainen kehitys näkyy myös selvityksissä, joissa on kartoitettu työnantajien odotuksia vasta korkeakoulusta valmistuneiden työelämätaidoista. Esimerkiksi Job Outlook Surveyn vuoden 2012 selvityksen kärkisijalla olivat vastavalmistuneiden kyky toimia erilaisissa tiimirakenteissa ja –tehtävissä.

Yksi tiimityön ihannekuvista ja tavoitteista on innovatiivisuuden mahdollistaminen sekä uusien ideoiden kehittäminen ja niiden mahdollisimman tehokas hyödyntäminen. Ryhmiltä ja tiimeiltä odotetaan erityisesti kaupallisessa kontekstissa uusia ratkaisuja ja lähestymistapoja asioihin, jotka mahdollistavat yritysten tai organisaatioiden kehittymisen ja tehokkaamman toiminnan. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kuitenkin käsitteitä, joita on perinteisesti pyritty ymmärtämään nimenomaan yksilöllisinä ominaisuuksina, toiminta- ja ajattelutapoina, joita voit harjoittaa, ”drillata” ja kehittää. Taannoin Yle Teeman esittämässä, varsin kiinnostavassa tiededokumentissa Aivot uuteen kuosiin (Redesign my brain) testattiin muun muassa yksilöllisen luovuuden kehitysmahdollisuuksia erilaisten harjoitusten avulla. Keskeisiä käsitteitä olivat esimerkiksi lateraalinen ja divergentti ajattelu, innovointi sekä ongelmanratkaisu. Mutta mitä luovuus lopulta on? Ja mitä luovuudelle tapahtuu, kun toinen toistaan tehokkaammaksi sparratut, luovat ajattelijat muodostavat tiimin ja ryhtyvät innovoimaan yhdessä? Tuleeko luovuus tällöinkin nähdä yksilöllisenä prosessina tai tekijänä, joita voidaan vain ynnätä yhteen huippuluovan lopputuloksen saavuttamiseksi?

Kenties typistetyin tapa luovuuden määrittelylle on ymmärtää luovuus uusien asioiden kehittämisenä, painottaen näiden keksintöjen hyödyllisyyttä ja vaikuttavuutta. Voidaan puhua käsitteistä Iso-C (Creativity) ja pikku-c. Edellisellä viitataan uusien innovaatioiden keksimiseen ja tuottamiseen, kuten uusien älypuhelinsovellusten suunnitteluun tai opetussuunnitelman uudistamiseen. Jälkimmäinen c viittaa niihin pieniin ja usein huomaamattomiin arkisiin luoviin ratkaisuihin, joita teemme arkielämässämme jatkuvasti. Nämä erilaiset luovuuden tasot yhdistetään kovin usein yksilölliseen lähestymistapaan, jossa esimerkiksi persoonallisuus, yksilölliset kokemukset, motivaatio ja kognitiiviset taidot nähdään luovuuden lähteenä.

Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Keith Sawyer kuvaa luovuutta puolestaan sosiaalisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa luovuus ja innovatiivisuus ovat sosiaalisia, emergenttejä prosesseja, joita ei voida palauttaa yksittäisiin osatekijöihin. Luovuus on jotain, mitä tapahtuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eikä ole ainoastaan yksilöllisten ominaisuuksien lopputulosta. Tällöin luovuus voidaan toki nähdä myös uuden luomisena, mutta kenties se, mitä luodaan, pitäisi nähdä hieman laaja-alaisemmin. Luovuudessa ei läheskään aina ole kyse uusien innovaatioiden tuottamisesta tai vain tiettyjen yksilöiden erikoiskyvystä. Itse asiassa, jo arkisessa vuorovaikutuksessa saavutettua yhteistä ymmärrystä jostain tietystä asiasta voidaan pitää hyvinkin luovana prosessina, missä voi nousta esiin jotain sellaista, mitä ei välttämättä yksilöllisesti tuotettuna nousisi esiin. Tällaisista tilanteista toimivat esimerkkinä arkiset päätökset kavereiden kesken tulevasta illanviettopaikasta tai vaikkapa neuvottelut hyvistä sienestysmaastoista. Nämä lienee lähinnä Sawyerin ajatusta luovuudesta emergenttinä prosessina.

Jos olemme valmiit hyväksymään ajatuksen luovuudesta myös sosiaalisen vuorovaikutuksen osana ja tuloksena, mitkä seikat sitten ovat luovan vuorovaikutuksen edellytyksenä? Taustalla ovat varmasti useat, yleisesti ryhmän menestyksellisen toiminnan edellyttämät seikat, kuten ryhmätoiminnan selkeä tavoite, roolijako, käsitys jaetusta identiteetistä sekä yhteenkuuluvuuden tunne. Sawyerin mukaan luovan vuorovaikutuksen yhteydessä ei ole kyse aivan sattumanvaraisesta ilmiöstä. Hän huomauttaa, että erityisesti ryhmätilanteissa edellä kuvatulla emergentillä luovuudella on reunaehtonsa. Näitä ovat muun muassa yhteistoiminnan lopputuloksen arvaamattomuus ja avoimuus tietyn määrätyn päätepisteen sijaan, ryhmän jäsenten hetkittäinen reagointi muiden aikaisempiin toimintoihin, joiden merkityksiä voidaan muuttaa vuorovaikutuksessa sekä yhteistoiminnallisuus, jossa kaikilla on mahdollisuus osallistua.

Organisaatiotutkimuksen kentällä luovien tiimien yhteydessä on tutkittu myös ympäristötekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttamassa luovaan tiimityöskentelyyn. Tutkimusten perusteella on todettu, että tietynlaiset organisaatioympäristöt voivat joko edistää tai tukahduttaa luovaa työskentelyä ja innovointia. Ympäristöt, jotka painottavat jatkuvaa arviointia, valvontaa, palkkioita, kilpailua ja rajoitettuja valintamahdollisuuksia vaikuttavat negatiivisesti luovuuteen. Tällaiset ympäristöt voivat kyllä lisätä hetkellisesti tehokkuutta, mutta eivät välttämättä luovuutta. Luovuuden ja innovatiivisuuden kannalta hedelmällisiä organisaatioympäristöjä ovat sellaiset ympäristöt, jotka kannustavat hallittuun riskinottoon ja ideoiden vapaaseen jakamiseen sekä mahdollistavat oikeutetut konfliktit, sisäiset palkkiot ulkoisten palkkioiden sijaan, avoimen kommunikaation ja läpinäkyvän päätöksenteon. Tämänkaltaiset löydökset asettavat esimerkiksi nyky-yliopistojen innovaatiotavoitteisuuden hyvin mielenkiintoiseen valoon.

Ryhmävuorovaikutuksen näkökulmasta erityisesti konfliktit muodostavat mielenkiintoisen lähestymistavan luovuuteen. Useissa ryhmätutkimuksissa on todettu paitsi ryhmäkonfliktien negatiiviset seuraamukset myös positiiviset ulottuvuudet. Tulisiko siis konflikteja välttää vai vaalia? Vastaus kytkeytynee siihen, miten me ymmärrämme ryhmäkonfliktit. Tavanomaisin tapa jaotella konflikteja on luokitella ne tehtävä– (mitä ollaan tekemässä?), prosessi– (miten asiat tehdään?) tai ihmissuhdekonflikteihin (miksi teit noin?). Näistä ryhmän luovuuden ja luovan vuorovaikutuksen kannalta positiivisia konflikteja ovat tehtävä- ja prosessikonfliktit, ja ihmissuhdekonfliktit puolestaan negatiivisia. Tämänkaltaiselle jaottelulle ei kuitenkaan ole perusteeksi yhdenmukaista näyttöä, joten tiukat linjavedot vaativat varovaisuutta. Lienee ilmeistä, että oikeanlaisella hallinnalla ja käsittelyllä kaikki konfliktien lajit voidaan nähdä osana luovia prosesseja. Sosiaalipsykologian näkökulmasta tällaiset jaottelut voivat kuitenkin vaikuttaa näennäisiltä erityisesti tiimien ja ryhmien yhteydessä, sillä konfliktit eivät tapahdu tyhjiöissä, vaan ne ovat aina sosiaalisia tapahtumia kytkeytyen ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen.

Ihmissuhteiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta konfliktit voidaan nähdä neuvotteluna ryhmän jäsenten välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista toimia tietyillä tavoilla, mikä johtaa erilaisiin ryhmänjäsenten välisiin asemiin. Teemme arkikeskusteluissa jatkuvasti tulkintoja siitä, kuka saa sanoa mitäkin ja toimia milläkin tavoin. Sitä, kuinka me reagoimme näihin tulkintoihin, voidaan kutsua positioinniksi. Jos toisten toimintaa ja positiota ei haasteta ja vuorovaikutus jatkuu saumattomasti, ei myöskään konflikteja juurikaan esiinny. Mutta jos emme hyväksy meille annettua positiota, olemme eri mieltä siitä, mitä meidän kuuluu tehdä, nousee esiin usein konflikti. Aihe konfliktin taustalla voi olla tehtävään, prosessiin tai ihmissuhteisiin liittyvä, mutta näin ymmärrettynä se on väistämättä sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö.

Voidaanko tällaisia konflikteja hallita? Jos vastaus on myönteinen, niin kuinka niiden avulla voidaan edistää ryhmien luovuutta? Ratkaisuna tasapainoiseen ja jopa luovaan vuorovaikutukseen tarjotaan kovin usein dialogia ja dialogisuutta. Meillä on kovin usein idealisoitu kuva siitä, mitä dialogi ja dialogisuus ovat. Ajatus dialogisesta, moniäänisestä vuorovaikutuksesta resonoi usein harmoniaa ja tasapainoisuutta, jolloin konflikteja harvemmin nostetaan dialogisen vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen yhteydessä esiin. Tutkimuksen näkökulmasta on aika lailla vähän empiiristä näyttöä siitä, mitä dialoginen vuorovaikutus lopulta on. Ja se näyttö mitä löytyy, on hyvin pirstaleista. Yhtä kaikki, niin dialogissa kuin konflikteissa on kyse yhteiseen ymmärrykseen liittyvistä neuvotteluista, jotka voidaan parhaimmillaan nähdä jonkin sellaisen uuden rakentamisena, jota ei aikaisemmin vielä ole ollut. Sosiaalipsykologian grand old man Kenneth Gergen on jaotellut dialogin ja konfliktit kolmeen erilaiseen luokkaan. Näistä luovuuden ja dialogin kannalta keskeisin lienee uudistava, generatiivinen dialogi, joka erottautuu arkisesta small talkista tai asioiden vastakkainasettelusta siinä, että sen avulla voidaan rakentaa uusia tapoja ymmärtää yhteisiä asioita. Tällaisessa dialogissa konfliktit voidaan nähdä mahdollisuutena, joka ratkaistaan rakentamalla siltaa erilaisten näkökulmien välillä. Sosiaalipsykologisesti ymmärrettynä ratkaisua voidaan hakea positioimalla itsemme tai joku muu henkilö esimerkiksi neuvottelijaksi tai sovittelijaksi, jonka avulla yhteisen ymmärryksen rakentuminen vuorovaikutuksessa muodostuu mahdolliseksi.  Tämä kuitenkin vaatii ryhmien ja tiimien johtajilta hyvää ymmärrystä siitä, millaisissa ympäristöissä kulloinkin toimitaan ja millaiset erilaiset moraalijärjestykset yhteistoiminnan taustalla vaikuttavat.

Palataanpa tekstin alkuun. Mitä on luovuus, luova vuorovaikutus tai innovatiivisuus? Vastaus ei ole suinkaan yksiselitteinen, varsinkin jos puhumme ryhmien tai organisaatioiden toiminnasta. Vastauksen suuntaviivojen löytäminen edellyttää ymmärrystä luovuudesta paitsi yksilöllisenä myös sosiaalisena ilmiönä, konfliktien hyväksymistä ja luopumista ”dialogihöttöilyn” ideaalikuvista. Innovatiivisuuden nimissä voidaankin todeta Itä-Suomen yliopiston sloganin hengessä ”Time to be smart – Appreciate conflict”.

Teksti pohjautuu Itä-Suomen yliopiston avoimien ovien päivillä 2.6.2016 pidettyyn puheenvuoroon Uutta yhteistä rakentamassa – ryhmävuorovaikutus ja luovuus”.

 

Kirjallisuutta:

Gergen, K. (2015). An invitation to social construction. London: Sage.

Harré, R. & Van Langenhove, L. (Eds.) (1999). Positioning theory: Moral contexts of intentional action. Oxford: Blackwell Publishers Ltd.

Hatch, M. J. (2013). Organization theory: Modern, symbolic, and postmodern perspectives. Oxford: Oxford University Press.

Hirvonen, P. (2014). Pienryhmät ja vuorovaikutus – sosiaalipsykologian tutkimusperinteiden tienristeyksessä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Saastamoinen, Mikko (toim.) Hyvän elämän sosiaalipsykologia. Unipress, 193–213.

Paulus, P. & Nijstad, B. (Eds.) (2003). Group creativity: Innovation through collaboration. Oxford: Oxford University Press.

Saastamoinen, M. (2007). Ryhmätutkimuksen suuntia sosiaalipsykologiassa. Teoksessa Kuusela, Pekka (toim.) Sosiaalipsykologia – Yksilöstä yhteiskuntaan. Kuopio: Unipress, 67–109.

Sawyer, K. & DeZutter, S. (2009). Distributed creativity: How collective creations emerge from collaboration. Psychology of Aesthetics, Creativity and the Arts, 3, 81–92.

Sawyer, K. (2005). Social emergence: Societies as complex systems. New York: Cambridge University Press.

Redesign my brain -dokumentti