Pieni elämä, kärsimys ja vaikenemisen sietämätön taakka

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Hanya Yanagiharan (2019) Pieni elämä nousi otsikoihin Suomen jääkiekkojoukkueen menestyksen myötä, kun maalivahti Kevin Lankinen kaivoi teoksen lehtihaastattelun yhdessä esiin ja kertoi ottaneensa sen matkalukemiseksi turnauksen ajaksi. Teos olikin pian loppuunmyyty ja varausjonot täynnä, vaikka kyse oli laajasta, 937 sivua pitkästä romaanista, joka on ilmestynyt myös Keltaisen Kirjaston pokkariversiona. Uusi painos ilmestyi kesäkuun lopulla. Tilasin kirjan ja otin sen kesälukemiseksi sattumalta, kun huomasin, että sen kääntäjä Arto Schroderus, palkittu ja ahkerasti maailmankirjallisuutta kääntänyt mies, oli saanut myös Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon pari vuotta sitten, vuonna 2017.

Palkinnon perusteluissa korostetaan monipuolisesti käännöksen taitavuutta ja kielen rikkautta. Hieno käännös Pieni elämä onkin, kerronnaltaan upeasti soljuva ja hieno lukukokemus, jollaista ei ehkä välttämättä enää odota nykykirjallisuudelta. Kyse on sävyiltään äärimmäisen synkästä, mutta samalla yleiseltä asenteeltaan myönteisestä kirjasta, josta kasvaa lukemisen kuluessa sivujaan laajempi kokonaisuus monesta teemasta, kuten lapsuuden traumoista ja niiden painolastista, haavoittuvuudesta, vaietusta kärsimyksestä, itsetuhoisesta käyttäytymisestä, seksuaalisuuden löytämisestä, ystävyyden arvosta, menestyksestä ja homoseksuaalisesta rakkaudesta. Kirjailija itse on kuvannut kirjaansa kuvaukseksi siitä, miten vaikeaa miehelle on selviytyä traumasta, ja sitä romaani todellakin kuvaa, puhumisen vaikeutta ja oman haavoittuvuuden myöntämisen vaikeutta maskuliiniselle identiteetille.

Yanagihara, Hawajilla syntynyt japanilaiskorealaiset sukujuuret omaava kirjailija, on itse taustaltaan pitkänlinjan toimittaja, joka ei ole kirjoittanut aikaisemmin kuin yhden teoksen, romaanin The People in the Trees (2013), tosiasiapohjaisen kuvauksen Nobel-palkitun virologi Daniel Carleton Gajdusekin elämästä. Pieni elämä valmistui pari vuotta sen jälkeen. Kirja on saanut laajaa huomiota Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Se on myös saanut palkintoja ja herättänyt osin ristiriitaisia kommenttejakin. Tunnettu amerikkalainen kriitikko Daniel Mendelsohn on esimerkiksi moittinut kirjailijaa siitä, että hän tyhmentää lukijan säälin ja kauhun sekä surun ja myötätunnon tunteisiin. Voimakkaalla tavalla tunteisiin vaikuttavasta teoksesta onkin kyse, mutta kokonaan toinen asia on se, onko säälissä, kauhussa, surussa tai myötätunnossa mitään ihmistä alentavaa.

Mendelsohnin kritiikin vastineeksi voisi päinvastoin todeta, että taiteen tunnusmerkkinä surun tai myötätunnon herättäminen ei ole välttämättä lainkaan huono asia, onhan kyseessä tärkeistä, sosiaalisiin suhteisiin vaikuttavista tunteista, kyvystä samaistua toisen maailmaan. Tässä mielessä Yanagiharan taitavasti kirjoitettu ja hienosti etenevä tarina todellakin onnistuu: vaietusta kärsimyksestä, puhumattomuudesta ja lapsuuden traumoista rakentuu vähitellen taakka, joka vie päähenkilön mennessään, vaikka hänen ympärillään on paljon välittäviä ja hänestä huolehtivia ihmisiä. Vaikka teoksessa on paljon draamallista kehittelyä ja asioiden mittasuhteiden ehkä turhaakin dramaattisuutta, ei se sinänsä tekee kuvausta huonoksi, sillä kokonaisuus on kuitenkin psykologisena henkilökuvana ja sosiaalisena hahmotuksena hämmentävänkin uskottava ja onnistunut kaikkine äärimmäisyyksineen.

Romaanin juoni on sinänsä yksinkertainen. Se käsittelee neljän opiskelijan tutustumista toisiinsa ja heidän kasvamistaan keski-ikään, hieman yli 50 vuotiaiksi. Tarinan kuluessa kerrotaan yksityiskohtia kaikkien osalta. Kertojat ja heidän näkökulmansa tapahtumiin vaihtelevat. Päähenkilöt JB, Malcolm, Jude ja Willem valmistuvat opinahjoistaan ja pääsevät urallaan eteenpäin: JB:stä tulee tunnettu kuvataiteilija, Malcolm menestyy arkkitehtina, Judesta tulee menestynyt asianajaja ja Willem saavuttaa aseman maailmanlaajuisesti tunnettuna näyttelijänä. Alussa saa ehkä kuvan siitä, että romaanista kasvaisi näiden neljän hahmon ystävyyden kuvaus, mutta vaivihkaa paino siirtyy enemmän Juden eli Jude St. Francisin elämänvaiheiden ja sisäisen tunnemaailman kuvaukseksi.

Tämä sisäisen ja ulkoisen maailman puitteiden suhde luo romaaniin jännitteen. Kuten Juden yksityislääkäri Andy eräässä vaiheessa romaania kuvaa, Juden kärsimyksessä ei ole kyseessä mistään kemiallisesta ongelmasta, vaan kaikki on ihmisen toiminnan tai suoremmin sanottuna hänen kohtaamansa julmuuden seurausta. Varhaislapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä katolisessa luostarissa, pakoretkestä isä Luken seurassa, hänen yllytyksestään poikaprostituoituna olemisesta ja myöhemmin kohdatuista väkivaltaisista väärinkäytöksistä syntyy traumatisoitunut menneisyys, josta päähenkilö vaikenee visusti lähipiirilleen. Hän puhuu siitä vain lopulta muutamalle henkilölle, ensin sosiaalityöntekijälleen Analle, sitten lääkärilleen Andylle, paljon myöhemmin puolisolleen Willemille ja kirjan lopussa psykoterapeutilleen, jonka luona hän oli käynyt vastentahtoisesti vuosikausia puhumatta juuri mitään.

Psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti kiinnostava ulottuvuus kirjassa on nimenomaan siitä avautuva näkökulma lapsuuden traumaan, siitä selviämiseen ja luottamuksen kadottamiseen. Jos käyttää John Bowlbyn psykologisia käsitteitä, Judesta kasvaa hänen lapsuudessa kohtaamiensa tapahtumien seurauksena turvattomasti kiintynyt aikuinen, joka ei luota läheisiinsä, pelkää ystävyyssuhteidensa menettämistä ja välttelee ihmissuhteita. Edes kaikista lähimmissä suhteissaan, kuten suhteessa hänet aikuisena adoptoineeseen Howardiin ja Juliaan, hän ei luota näiden lupauksiin, vaan odottaa heidän hylkäävän hänet kädenkäänteessä, olevan heille vain pelkkää ilmaa. Mikään ei tunnu muuttavan tätä asiaa. Menettämisen pelko kalvaa kaikkia ihmissuhteita ja kapeuttaa niitä. Siihen ei tunnu minkäänlainen myötätunto tehoavan.

Romaanin traagisin puoli on tämän tunne- ja kokemusmaailman monipuolisessa kuvauksessa. Psykoottisuutta lähentelevät ahdistukset ja pelot hallitsevat Juden elämää. Mieli on hajota kaiken sekasortoisuuden keskellä, mutta pysyy koossa tahdonvoimalla, sinnikkäällä keskittymisellä työhön ja ystävien avulla. Epämiellyttävien tunteiden hallinnan keinoksi kehittyy isä Luken neuvosta itsetuhoinen kehon viiltely, jonka kuvaukset saavat lukijan kananlihalle toistuvina ja yksityiskohtaisina kauhukuvauksina, samoin hänen selviytymisensä sattumalta tapaamansa Calebin raa’asta pahoinpitelystä, jonka seurauksena hän on menettää henkensä. Muutaman kerran Jude onkin sairaalassa kuoleman kielissä Andyn hoidossa. Lopullinen sinetti hänen elämälleen tulee siitä, että läheinen ystävä ja puoliso Willem menehtyy rattijuopon aiheuttamassa auto-onnettomuudessa. Olutrekka ajaa Willemin ajaman bordellinpunaisen urheiluauton päälle. Samassa onnettomuudessa kuolee myös Malcolm ja hänen puolisonsa. Tästä menetyksestä Jude ei toivu, vaan tekee lopulta muutaman vuoden kuluttua itsemurhan.

Kuten edellisestä voi päätellä, Pieni elämä ei ole kirjana kaikista helpommasta päästä. Se on julma psykologinen draama, jossa kuvataan avoimesti ihmisen kohtaamaa kärsimystä, puhumattomuuden muurin musertavaa psyykkistä painolastia päähenkilön elämässä ja maskuliinisen selviytymisen keinovalikoiman suppeutta. Mies selviää traumoista vaikenemalla, vaikka traumat usein syövät lopulta miehen sisältäpäin. Elämäänsä ei voi elää loputtomasti traumaattisia muistoja tukahduttamalla. Siihen lopulta tukehtuu itse. Ilmestyskirjan pedot vyöryvät uniin ja arkeen. Samanlaisia psyykkisen kokemuksen kuvauksia voi löytää vaikkapa Timo Teräsahjon (2016) novellikokoelmasta Paskiaiset, jossa näkökulma nuorten syrjäytymiseen, kaltoinkohteluun ja arvottomuuden kokemukseen on osin kokonaan toisenlainen. Toisena kirjailijana mieleeni tuli Pajtim Statovci (2019), jonka uuden Bolla-kirjan teemat ovat osittain samoja, osittain enemmän väkivaltaan syyllistyneen tekijän maailmassa.

Yhteiskuntatieteilijälle tällaisten kirjallisten kuvausten arvo on siinä, miten niissä onnistutaan kulttuurin, yhteiskunnan arvojen, sosiaalisten suhteiden ja yksilön psyyken kuvauksessa. Kirjallisuuden arvoa psykologiselle ja laadulliselle tutkimukselle ovat myös painottaneet Olga Lehmann ja Svend Brinkmann (2019), joka korostavat Vygotskin hengessä kirjallisuutta siltana tunteiden ymmärtämiseen, empatian ja myötätunnon lisäämiseen. Tunteet ovat puolestaan inhimillisen olemassaolon peruskokemuksia. Siten Yanagiharan (2019) Pieni elämä tai Teräsahjon (2016) Paskiaiset ovat hyvää luettavaa sosiaalipsykologian, muiden sosiaalitieteiden tai sosiaalityön opiskelijoille, jos haluaa saada romaanin keinoin kuvaa siitä, miten yksilölliset tunteet, ihmisten väliset suhteet ja eletty elämä limittyvät toisiinsa. Ei ole sinänsä myöskään lainkaan kehno asia, että maajoukkueen sankarimaalivahti kertoo lukevansa tällaista kirjallisuutta. Alpo Suhosen touhuillehan naureskeltiin, kun tämä luki maajoukkuepelaajilleen pukukopissa Shakespearen draamoja, vaikka hän tuli myöhemmin valituksi ensimmäiseksi eurooppalaiseksi päävalmentajaksi NHL-joukkueeseen, Chicago Blackhawksiin. Hyvällä tiellä Kevin Lankinen on siis varmasti myös tässä suhteessa.

Kirjallisuus:

Lehmann, Olga V. & Brinkmann, Svend (2019). Revisiting “The Art of Being Fragile”: Why cultural psychology needs literature and poetry. Culture & Psychology, 1-17.

Statovci, Pajtim (2019). Bolla. Helsinki: Otava.

Teräsahjo, Timo (2016). Paskiaiset. Jyväskylä: Kustannus Aarni.

Yanagihara, Hanya (2013): The people in the trees. New York: Anchor Books.

Yanagihara, Hanya (2019): Pieni elämä. Kääntänyt Arto Schroderus. Helsinki: Tammi.

 

Työyhteisön sosiaalinen tuki etätyöntekijöiden kokemana

Kirjoittanut Hanna Tenhunen

Viimeaikaisessa työelämäkeskustelussa on usein viitattu muutokseen. Muutos – olipa se sitten ulkoisesta ympäristöstä tai organisaatioiden omista lähtökohdista juontuvaa – aiheuttaa tarpeen muokata toimintatapoja (Mamia 2007, 10, 15). Työorganisaatioissa eräs tapa vastata muutosten aiheuttamiin haasteisiin on ollut omaksua erilaisia joustavuuden muotoja, joita voidaan luokitella määrällisiin, laadullisiin ja taloudellisiin joustoihin. Nämä joustavuuden alueet eivät kuitenkaan kata kaikkia keinoja: monilla työpaikoilla sovelletaan nykyään myös erilaisia työajan ja -paikan joustoja. (ks. esim. Julkunen 2008, 106–107.) Eräs paikan suhteen joustava työn muoto on etätyö. Etätyön käsitettä on määritelty lukuisin eri tavoin. Pääsääntöisesti etätyöllä viitataan kuitenkin järjestelyyn, jossa työntekijän tekee osan viikosta töitä muualla kuin varsinaisella työpaikallaan. Etätyössä keskeistä onkin työympäristön muutos: sen sijaan työtehtävät pysyvät paikasta riippumatta samanlaisina. (Uhmavaara ym. 2005, 29–29.)

Etätyön tekeminen on yleistynyt Suomessa viime vuosina. Etenkin ylemmät toimihenkilöt tekevät suhteellisen runsaasti etätyötä: tutkimustiedon mukaan noin kolmannes ylemmässä toimihenkilöasemassa olevista tekee etätyötä viikoittain tai jopa päivittäin. (Lyly-Yrjänäinen 2018, 69–70.) Etätyön kehittymisen keskeisenä edellytyksenä on ollut se, että entistä useamman työntekijän työ mahdollistaa muualla kuin työpaikalla työskentelyn. Tämän taustalla ovat puolestaan esimerkiksi työn tietoistuminen ja siihen liittyvä teknologian kehitys. (Vartiainen ym. 2005, 4–5; Allen, Golden & Shockley 2015, 41.)

Päätinkin aiheen ajankohtaisuuden innoittamana valita etätyön pro gradu -tutkielmani kontekstiksi. Omassa tutkimuksessani määritin etätyön työksi, jota tehdään keskimäärin vähintään kaksi kokonaista työpäivää viikossa kotona tai kotia vastaavassa paikassa. Lisäksi käsitin tutkielmassani etätyön olevan työsuhteista työtä: toisin sanoen esimerkiksi kotona töitä tekevät yrittäjät ja freelancerit jäivät etätyömääritelmäni ulkopuolelle.

Sosiaalipsykologisen näkökulman tutkielmaani tuo tarkastelun keskittäminen sosiaaliseen tukeen, joka liittyy kiinteästi ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen. Etätyön tapaan myös sosiaalista tukea on määritelty monilla tavoilla. Yleisluontoisesti sosiaalisella tuella voidaan kuitenkin viitata erilaisiin sosiaalisista suhteista saataviin resursseihin (Cohen & Syme 1985). Nämä resurssit voivat tarkoittaa monenlaisia tuen muotoja: sosiaalinen tuki on sekä tunnetukea, tietotukea, palautetta että konkreettista apua (vrt. House 1981). Sosiaalisen tuen on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi terveyteen ja hyvinvointiin, työtyytyväisyyteen, motivaatioon, tuottavuuteen sekä organisaatioon sitoutumiseen ja samaistumiseen (Mikkola 2009; Collins, Hislop & Cartwright 2016, 162). Listauksesta voidaan päätellä, että sosiaalinen tuki on keskeinen tekijä sekä työntekijöiden hyvinvoinnin että organisaatioiden menestyksen kannalta.

Päädyin tutkielmassani tarkastelemaan etätyöntekijöiden kokemuksia sosiaalisesta tuesta heidän omassa työyhteisössään. Sosiaalisen tuen tarkastelu etätyökontekstissa on olennaista ja mielenkiintoista, sillä etätyö saattaa vaikuttaa eri paikoissa olemisen vuoksi ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen työyhteisössä ja tätä kautta sosiaaliseen tukeen. Pyrin tutkimuksessani ensinnäkin saamaan selville, millaiset tekijät ovat yhteydessä etätyötä tekevien kokemukseen sosiaalisesta tuesta työyhteisössä. Lisäksi tavoitteenani oli selvittää, millaisia merkityksiä sosiaalisella tuella on etätyöntekijöille. Tutkimustani varten haastattelin seitsemää etätyöntekijää kahdesta eri organisaatiosta. Päädyin laadulliseen teemahaastatteluun, sillä halusin tutkimukseni kautta saada mahdollisimman hyvin esille etätyötä tekevien omia kokemuksia, ajatuksia ja tulkintoja.

Tutkimukseni perusteella etätyötä tekevien kokemukseen sosiaalisesta tuesta ovat yhteydessä sosiaalisen tuen tarpeeseen, saatavuuteen ja tulkintaan liittyvät seikat. Tuen tarpeen voi nähdä määrittävän ihmisen kokemusmaailmassa sitä, kuinka hyödylliseksi sosiaalinen tuki koetaan. Tätä voi havainnollistaa ajatusleikin kautta: kokisitko itse esimerkiksi hyvin hallitsemassasi työtilanteessa saamasi neuvot hyödyllisiksi ja myönteisiksi? Tarpeeseen voi vaikuttaa yleisempi sosiaalisuuden tarve, tilanne, työn luonne ja tuen tarpeen muokkautuminen sopeutumisen ja vertailun kautta.

Myös sosiaalisen tuen saatavuus vaikuttaa ymmärrettävällä tavalla kokemukseen tuesta: se, onko tarvittavaa tukea saatavilla, on keskeinen seikka tukikokemuksen kannalta. Löysin aineistostani neljä tuen saatavuuteen vaikuttavaa osatekijää. Ensinnäkin sosiaaliset suhteet ovat sekä olemassaolonsa että ominaisuuksiensa kautta yhteydessä tuen saatavuuteen. Toiseksi vuorovaikutuksen muoto eli sen kasvokkaisuus tai välittyneisyys ja se, kuinka tuen hakemiseen vuorovaikutuksessa reagoidaan, on merkityksellistä tuen saamisen kannalta. Tutkimukseeni osallistuneet toivat esille, että erityisesti välittämisen ilmaisu sekä tiedon jakaminen ja avun hakeminen saattaa olla teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa haastavaa. Sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen lisäksi myös kohtaamismahdollisuudet ja etätyöntekijöiden oma toiminta ovat huomionarvoisia tekijöitä tuen saatavuuden näkökulmasta.

Kolmas sosiaalisen tuen kokemukseen yhteydessä oleva tekijä on tutkimukseni perusteella tuen tulkinta. Jos toisen toimia ei mielletä tueksi, eivät ne jäsenny osaksi tukikokemusta. Aineistostani oli löydettävissä kahdenlaisia tulkintoja: tulkintoja sosiaalisen tuen tasosta (esim. ”äärimmäisen hyvällä tasolla”) ja tulkintoja siitä, onko toisen toiminta sosiaalista tukea ollenkaan. Jälkimmäisestä hyvänä esimerkkinä toimii erään haastateltavani kertoma tilanne, jossa hän oli aluksi tulkinnut esimiehen keskusteluhalukkuuden ilmaisun epäluottamuksen osoitukseksi. Havaitsijan hyödyntämä tulkintakehys vaikuttaa siten siihen, käsitetäänkö toisen käyttäytyminen tueksi.

Etätyökokemukseen yhteydessä olevien tekijöiden lisäksi tarkastelin tutkielmassani, millaisia merkityksiä sosiaalisella tuella on etätyöntekijöille. Tutkimukseni perusteella tuella on etätyötä tekeville sekä emotionaalista että välineellistä merkitystä. Sosiaalinen tuki voi edistää tunteita omasta arvokkuudesta, työyhteisöön kuulumisesta ja turvautumismahdollisuuksista. Lisäksi tuki voi edesauttaa aikaansaamista ja itsen tai organisaation kehittymistä sekä helpottaa asioita esimerkiksi työn ja muun elämän yhteensovittamisen suhteen. Näistä kaikista merkityksistä voidaan päätellä, että sosiaalisen tuen välityksellä voidaan saada aikaan lukuisia positiivisia lieveilmiöitä työyhteisössä.

Näkemykseni mukaan jokaisen etätyön aloittamista pohtivan työntekijän ja etätyön omaksumista suunnittelevan organisaation kannattaisi miettiä ratkaisuaan myös sosiaalisen tuen näkökulmasta, sillä tukeen liittyvillä seikoilla voi olla huomattavaakin merkitystä työhyvinvoinnin ja työn tehokkuuden kannalta. Lisäksi – huolimatta tämän kirjoituksen mutkia oikovasta tiivistyksestä – tulisi viisaita etätyöpäätöksiä tehdessä huomioida yksilöllinen rikkaus: yhden välttämättömyys voi olla toiselle yhdentekevyys ja kolmannelle kauhistus.

Linkki tutkielmaan: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20190696/urn_nbn_fi_uef-20190696.pdf

Lähteet

Allen, Tammy D., Timothy D. Golden & Kristen M. Shockley. 2015.”How effective is telecommuting? Assessing the status of our scientific findings.” Psychological Science in the Public Interest 16:2, 40–68.

Cohen, Sheldon & S. Leonard Syme. (toim.) 1985. Social support and health. Lontoo: Academic Press.

Collins, Alison M., Donald Hislop & Susan Cartwright. 2016. “Social support in the workplace between teleworkers, office-based colleagues and supervisors.” New Technology, Work and Employment 31:2, 161–175.

Golden, Timothy D. 2007. “Co-workers who telework and the impact on those in the office: Understanding the implications of virtual work for co-worker satisfaction and turnover intentions.” Human Relations 60:11, 1641–1667.

House, James S. 1981. Work stress and social support. Massachusetts: Addison-Wesley Publishing Company.

Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosess(e)ista. Tampere: Vastapaino.

Lyly-Yrjänäinen, Maija. 2018. Työolobarometri 2017. Ennakkotiedot. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 3/2018. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.

Mamia, Tero. 2007. “Johdanto: yhteiskunnan ja työn organisoinnin muutoksesta ja niiden tutkimisesta.” Teoksessa Tietoyhteiskunta ja työorganisaatioiden muutos, toim. Tero Mamia & Harri Melin. Turku: Turun yliopiston sosiologian laitos, 8–24. Sosiologian tutkimuksia A-sarja.

Mikkola, Leena. 2009. ”Sosiaalinen tuki työssä: katsaus 2000-luvun tutkimuskirjallisuuteen.” Prologi. Puheviestinnän vuosikirja, 26–47.

Uhmavaara, Heikki, Jukka Niemelä, Harri Melin, Tero Mamia, Anita Malo, Jaakko Koivumäki & Raimo Blom. 2005. Joustaako työ? Joustavien työjärjestelyjen mahdollisuudet ja todellisuus. Työpoliittinen tutkimus 277. Helsinki: Työministeriö.

Vartiainen, Matti, Johan Lönnblad, Anssi Balk & Kari Jalonen. 2005. Mobiilin työn haasteet. Työpoliittinen tutkimus 269. Helsinki: Työministeriö.

Vuorovaikutuksen multimodaalinen rakentuminen kriisityössä

Kirjoittanut Inka Pironetti

Yhteisymmärryksen ja vuorovaikutuksen sujuvuuden rakentaminen kriisivastaanotolla

 

Joka kerta, kun ajattelemme tietävämme mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, meidän tulisi
kysyä kuinka ja miksi me tiedämme tämän. (Norris 2004, 80.)

Kasvokkainen vuorovaikutus ja siihen liittyvien pienten yksityiskohtien tarkasteleminen alkoivat kiinnostaa minua jo opintojeni alkutaipaleilta asti. Kohtaamme arjessamme jatkuvasti tilanteita, joissa toimimme itse jonkun keskustelukumppanina tai seuraamme vierestä meneillään olevaa keskustelua. Teemme usein huomioita sen suhteen, miten vuorovaikutus etenee: onko se sujuvaa vai takkuaako se? Entä tulinko keskustelussa ymmärretyksi ja kuulluksi? Jos minulle jäi tunne, ettei ystäväni jaksanutkaan kuunnella huoliani, miten oikein päädyin tähän tulkintaan, ellei hän sanonut sitä minulle suoraan? Vuorovaikutustilanteiden ymmärtäminen ja niissä ymmärretyksi tuleminen ovat tärkeä osa ihmissuhteita. Verbaalisen viestinnän lisäksi nonverbaalisella viestinnällä on suuri merkitys vuorovaikutuksessa syntyvän yhteisymmärryksen kannalta. Sujuva vuorovaikutus ja yhteisymmärryksen syntyminen helpottavat huomattavasti arkista toimintaamme, mutta erityisen tärkeiksi ne muodostuvat institutionaalisissa vuorovaikutustilanteissa, esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tai terapiasuhteessa. (Ruusuvuori 2001, 1093.)

Sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassani tarkastelin multimodaalisen vuorovaikutusanalyysin avulla vuorovaikutuksen rakentumista kriisivastaanotolla. Tutkimukseni keskittyy eritoten siihen, miten kriisityöntekijän ja asiakkaan verbaaliset ja nonverbaaliset toiminnot osaltaan sekä rakentavat että ylläpitävät yhteisymmärrystä ja vuorovaikutuksen sujuvuutta. Nonverbaaliset toiminnot välittyvät erilaisten modaliteettien, kuten kasvonilmeiden, käsieleiden ja katseen suuntaamisen kautta. Multimodaalinen vuorovaikutustutkimus tarkastelee vuorovaikutusta mikrotasolla ja pyrkii tuomaan näkyviin, miten nämä erilaiset modaliteetit, eli viestintäkanavat, tuodaan osaksi sosiaalista vuorovaikutusta (Jewitt 2009, 33). Tutkimukseni aineisto koostuu saman kriisityöntekijän ja saman asiakkaan videoidusta asiakastapaamisesta. Videoitua tutkimusaineistoa kertyi yhteensä 2 tuntia 53 minuuttia kolmesta asiakastapaamisesta. Tutkimuksen aineistolähtöisyys ja tutkimukselle asetetut tutkimuskysymykset ohjasivat minua rajaamaan tutkimusaineiston lopulta 12 aineisto-otteeseen, jotka olen tutkimuksessani esitellyt litteraatioiden ja piirroskuvien kautta.

Vuorovaikutustutkimuksen parissa nonverbaalisen viestinnän tarkastelu on ollut usein hyvin toissijaista tai sitä ei ole otettu lainkaan huomioon. Suuntaus on muuttunut vasta viime vuosikymmeninä, kun on alettu ymmärtää, että puhe on vain yksi väline muiden viestintäkeinojen joukossa. (Kääntä & Haddington, 11.) Osittain tämänkin takia halusin omassa tutkielmassani tuoda esille nimenomaan nonverbaalisen viestinnän tutkimusta, sillä se on jäänyt jo pitkään sosiaalipsykologiassa keskustelun-analyyttisen tai diskurssianalyyttisen tutkimuksen varjoon. Lisäksi kandidaatintutkielmaani varten kerätyt tutkimukset lääkäri–potilas-vuorovaikutustilanteista saivat minut niin vakuuttuneiksi nonverbaalisen vuorovaikutustutkimuksen tärkeydestä, että päätin jatkaa aiheesta kriisityön kontekstissa. Kriisityöhön liittyy myös henkilökohtaisia intressejäni, sillä työskentelen nykyään itse kriisityöntekijänä.

”Se, mikä näyttää pieneltä ja vähäpätöiseltä, onkin kaiken keskiössä.”
(Goffman 2012, 8).

Tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen muodostavat Erving Goffmanin teoria sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja vuorovaikutusjärjestyksestä sekä keskustelunanalyyttisen vuorovaikutustutkimuk-sen perinne ja sen luoma käsitteistö. Keskustelunanalyysi ei ole ainoastaan empiirinen tutkimusmenetelmä, vaan siihen sisältyy myös teoria sosiaalisesta toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Sekä Goffman että keskustelunanalyyttinen perinne käsittävät vuorovaikutuksen intersubjektiivisena ja sekventiaalisesti järjestyneenä ilmiönä, jossa vuorovaikutukseen osallistujat tuottavat yhteisymmärrystä sekä puheen että eleiden avulla. Vuorovaikutuksessa tuotettu puheenvuoro, sisältäen erilaiset nonverbaaliset toiminnot, saa aikaan vuorovaikutuskumppanissa seuraavan toiminnon, joka tuo ilmi tekijänsä tulkinnan siitä, mitä ensimmäinen puheenvuoro tarkoitti. Kolmas puheenvuoro antaa keskustelun aloittajalle mahdollisuuden korjata tai ohjata toisen puhujan ilmi tuomaa ymmärrystä siitä, mitä hän ensimmäisellä puheenvuorollaan tarkoitti. Vuorovaikutukseen osallistujien välille syntyvä intersubjektiivinen kokemus perustuu siis erityisesti puheenvuorojen ja nonverbaalisten toimintojen väliselle jatkuvuudelle ja peräkkäisyydelle. Vuorovaikutuksen kulkuun vaikuttaa ratkaisevasti toisen osapuolen välitön reaktio aiemmin tuotettuun toimintoon. Puhuja seuraa jatkuvasti kuulijan katsetta, ilmeitä ja kehon asentoa, joiden perusteella hän suuntaa ja muokkaa puhettaan. (Peräkylä 2009, 255–265.)

Tutkimuksestani ilmeni, että yhteisymmärrys kriisivastaanotolla rakentuu sitä mukaa, kun työntekijä esittää kysymyksiä ja tulkintoja asiakkaan tilanteesta, jolloin asiakas antaa työntekijälle lisää informaatiota tai hän vahvistaa työntekijälle, että tämä on ymmärtänyt häntä. Tällaiset asiakkaan tuottamat preferoidut (odotuksenmukaiset) puheenvuorot vahvistivat yhteisymmärrystä, kun taas preferoimattomat (odottamattomat) vuorot saivat työntekijän tuottamaan korjaavia puheenvuoroja, jotka ylläpitivät vuorovaikutuksen sujuvuutta ja varmistivat myös yhteisymmärryksen palautumisen. Preferoitujen vuorojen lisäksi yhteisymmärryksen rakentumisen ja säilymisen kannalta merkityksellisiä olivat myös kriisityöntekijän ja asiakkaan tuottamat myönteiset nonverbaaliset toiminnot, kuten hymyt, nauru, käsieleet ja kehon eleiden peilautuminen, jotka tukivat tai jopa paikkasivat verbaalista viestintää.

Työntekijän kasvonilmeet olivat erityisen merkityksellisiä hänen esittämien tulkintojen ja kysymysten lopussa. Työntekijän vuoron lopussa esiintyvät hymyt ja koholla olevat kulmat loivat kasvoille odottavan ilmeen, joka kutsui asiakasta vastaamaan. Kun asiakas tuotti preferoidun vuoron, eli vastasi kysymykseen tai osoitti hyväksyvänsä työntekijän tekemän tulkinnan, hän tällä tavoin vahvisti työntekijälle, että hän on ymmärtänyt asiakasta. Preferoidut vuorot rakensivat siis yhteisymmärrystä puheessa käsitellyistä aiheista, minkä lisäksi erilaiset nonverbaaliset toiminnot vahvistivat myönteistä verbaalista palautetta. Etenkin asiakkaan myönteiset kasvonilmeet, hymyt ja nyökkäykset viestivät työntekijälle siitä, että hän oli ymmärtänyt asiakasta ja esittänyt oikeita tulkintoja asiakkaan puheenvuoroista. Kun työntekijä oli kuuntelijan roolissa, hän tuotti myönteisiä minimipalautteita, jotka kannustivat asiakasta jatkamaan puhettaan ja viestivät siitä, että työntekijä ymmärtää asiakkaan kertoman. Tällaisia minimipalautteita olivat tyypillisesti lyhyet verbaaliset palautteet ja nyökkäykset.

Nauraminen toimi vuorovaikutuksessa osoituksena siitä, että työntekijä ja asiakas kokivat jonkin asian huvittavana tai myönteisenä. Jos jompikumpi ei olisi vastannut toisen hymyyn tai nauruun, yhteisymmärrys käsillä olevasta aiheesta olisi ollut uhattuna. Erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, miten työntekijän hymyt ajoittuivat usein merkittäviin puheen kohtiin, jolloin hymy tavallaan pohjusti tulevaa kertomusta lisäten huumoria, keventäen tunnelmaa tai pehmentäen sanavalintoja. Tällöin myös asiakkaan seuraava vuoro sisälsi usein hymyn tai naurua. Hymyjä ja naurahduksia säestivät usein myös nyökkäykset. Tyypillistä oli myös se, että molemmat osapuolet vastasivat toisen hymyyn vielä leveämmällä hymyllä. Samankaltaisia havaintoja puhetta pohjustavista hymyistä ja naurahduksista ovat tehneet myös Kaukomaa, Peräkylä ja Ruusuvuori (2013). Hymyjen ja naurun lisäksi kasvonilmeiden ja kehon eleiden peilautuminen viestivät myös samanmielisyydestä ja täten yhteisymmärryksen rakentumisesta. Aineistossa huomioni kiinnitti erityisesti symboliset käsieleet, jotka toinen osapuoli pian toisti ja peilasi oman vuoronsa aikana. Lisäksi symboliset käsieleet rakensivat yhteisymmärrystä, vaikka puheesta olisi puuttunut kokonaan puheenaihetta kuvailevat sanavalinnat. Verbaaliset sanat siis korvattiin käsieleillä ja yhteisymmärrys asiasta säilyi.

Vuorovaikutuksen sujuvuuden eteen työskenneltiin erityisesti silloin, kun puheessa esiintyi taukoja tai kun oli aika vaihtaa puheenaihetta. Toisaalta tauot mahdollistivat puheenaiheen vaihtamisen, mikä kuljetti keskustelua eteenpäin, mutta toisaalta taukoja yritettiin myös säädellä, jolloin ne koettiin uhkana vuorovaikutusjärjestyksen säilymiselle. Kuten Goffman (2012) on esittänyt, vuorovaikutuksessa pyritään noudattamaan erilaisia sääntöjä, jotta hiljaiset hetket eivät rikkoisi vuorovaikutusjärjestystä, ja että siirtymät puheenaiheiden välillä olisivat mahdollisimman luontevia. Aineistoni perusteella työntekijä otti enemmän vastuuta vuorovaikutuksen sujuvuudesta kuin asiakas. Työntekijä säännösteli taukoja ja pyrki kuljettamaan keskustelua eteenpäin uusien puheenaiheiden kautta. Tauot toisaalta tarjosivat asiakkaalle mahdollisuuden ottaa käsittelyyn hänen tärkeäksi kokema puheenaihe tai tuottaa lisää informaatiota käsillä olevasta aiheesta. Taukojen lisääntyminen puheessa ennakoi myös asiakkaan kohdalla emotionaalisesti hankalaa puheenaihetta. Tauot voivat siis pohjustaa tulevaa puheenvuoroa samalla tavalla kuin vaikkapa hymyt, sillä ne antavat vuorovaikutuskumppanille vihjeitä siitä, miten puheenvuoroon tulisi suhtautua.

Lähteet

Goffman, Erving. 2012. Vuorovaikutuksen sosiologia. Suomentanut Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.

Jewitt, Carey. 2009. “Different approaches to multimodality”. Teoksessa The Routledge Handbook of Mutlimodal Analysis, toim. Carey Jewitt. London: Routledge, 28–39.

Kaukomaa, Timo, Anssi Peräkylä & Johanna Ruusuvuori. 2013. “Turn-Opening Smiles: Facial Ex-pression Constructing Emotional Transition in Conversation.” Journal of Pragmatics 55, 21–42.

Kääntä, Leila & Pentti Haddington. 2011. ”Johdanto multimodaaliseen vuorovaikutukseen”. Teoksessa Kieli, keho ja vuorovaikutus: Multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan, toim. Pentti Haddington & Leila Kääntä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 11–45.

Norris, Sigrid. 2004. Analyzing Multimodal Interaction: A Methodological Framework. New York: Routledge.

Peräkylä, Anssi. 2009. ”Mieli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa”. Sosiologia 46:4, 25–268.

Ruusuvuori, Johanna. 2001. “Looking means listening: coordinating displays of engagement in doc-tor-patient interaction.” Social Science & Medicine 52:7, 1093–1108.

Mielenterveysongelmista kärsineiden työväenluokkaistaustaisten miesten käsityksiä psykoterapiasta ja psykoterapeuteista

Kirjoittanut Riku Leinonen

Psykoterapia ja terapeuttisuus ovat ajassamme läpi lyöneitä ilmiöitä. Se on muodostunut jonkinlaiseksi normiksi, että erilaisiin ongelmiin haetaan apua keskustelun kautta. Psykoterapia on mielenterveyden häiriöiden hoitoon tähtäävää tavoitteellista ja ammatillista toimintaa (Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio 2003, 15), josta toisaalta vain vähemmistö ihmisistä etsii apua mielenterveyden ongelmiin (Paris 2013, 41). Kriittisistä lähtökohdista tarkasteltuna ei ole lainkaan itsestään selvää, että kuka vain voisi hakeutua psykoterapiaan, vaikka Suomessa tämän tulisi olla mahdollista esimerkiksi Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian kautta. Kelan kuntoutustilastosta (2017) käy kuitenkin ilmi, että palkansaajista asiantuntijat ja erityisasiantuntijat ovat isoimmat kuntoutusta osakseen saaneet ryhmät, kun taas perinteisemmissä ammateissa työskentelevät ovat tilastossa vähemmän edustettuna asiakasryhmänä.

Luokkatausta on tekijä, jota lähdin tutkielmassani käsittelemään teoreettisena työkaluna hahmottaa yksilöiden välisiä eroja. Luokka on jotain sellaista, mihin synnytään, ja jotain sellaista, minkä kanssa opitaan elämään. Tiettyyn perheeseen syntyminen vaikuttaa yksilön myöhempään elämään. Luokan merkitys aikuisiällä näkyy esimerkiksi ihmissuhteissa ja kyvyssä selvitä elämään kuuluvista vaikeuksista. (Charlersworth 1999; U’Ren 2011.) Luokasta puhuttaessa voidaan tehdä eronteko työväenluokkaan ja keskiluokkaan. Keskiluokkaan kuuluu ihmisiä, jotka työskentelevät esimerkiksi asiantuntijoina ja esimiehinä. He ovat usein korkeasti koulutettuja ja heidän taloudellinen tilanteensa on vakaa. Työväenluokkaan kuuluvat kamppailevat elintasostaan ja heillä ei ole samalla tavalla resursseja pärjätä elämässä. (Smith 2008.) Monet perinteiset ammatit voidaan nähdä työväenluokkaisina (Melin & Blom 2011).

Eri tutkijat ovat kritisoineet psykoterapiaa sen sisäänrakennetusta keskiluokkaisuudesta. Esimerkiksi Suen ja Suen (1990, 31–33) mukaan psykoterapiaan liittyy keskiluokkaisia arvoja, kuten sovituissa aikatauluissa, pitkäaikaisten tavoitteiden asettaminen, psykologiaorientoituneisuus sekä hyvät kommunikointitaidot. Psykoterapiassa käytetyt tekniikat herätellä asiakasta tarkastelemaan omia tunteitaan voivat olla työväenluokkaiselle henkilölle hankalia, sillä työväenluokkaistaustaisissa ammateissa on vähemmän mahdollisuuksia kehittää sellaisia sanallisia taitoja, jotka ovat keskusteluavun onnistumiseksi tarpeellisia. Työväenluokkaisella henkilöllä voi olla vaikeutta pukea sanoiksi tunteitaan ja kokemuksiaan terapeutille johtuen eroista kielenkäytössä. (Bernstein 1964.)

Havaitsin siis tutkimuskirjallisuuden kautta kiinnostavan yhteyden luokan ja psykoterapian välille. Kiinnostuin gradussani tutkimaan sitä, mitä itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevat, mielenterveysongelmista kärsineet henkilöt, ajattelevat psykoterapiasta ja psykoterapeuteista. Halusin esimerkiksi tietää, nähdäänkö psykoterapia lähtökohtaisesti hyvänä ja auttavana hoitomuotona vai ennemminkin jonain ihmeellisenä kallonkutistamisena. Lisänä tähän kaikkeen otin mukaan sukupuolen liittyvän tarkastelukulman, ja päädyin hakemaan tutkimukseen pelkästään miehiä. Miesten vastahakoisuus psykoterapiaa kohtaan on tunnustettu ilmiö, ja yhdistettynä luokkaan liittyvään problematiikkaan, perinteinen duunarimies sekä psykoterapia ovat lähtökohtaisesti aika kaukana toisistaan (ks. Brooks 1998).

Tutkimuksella halusin saada vastauksia seuraavanlaisiin kysymyksiin:

1. Millaisia käsityksiä mielenterveysongelmista kärsineillä työväenluokkaistaustaisilla miehillä on psykoterapiasta ja psykoterapeuteista?
2. Mitä tutkimuksen perusteella voidaan sanoa luokan ja psykoterapian välisestä yhteydestä?

Lukijaa saattaa kiinnostaa, kuinka sitten sain osallistujia tämän kaltaiseen tutkimukseen. Tutkimuksen kohderyhmä on todettu haasteelliseksi aiempien tutkijoiden taholta (esim. Charlesworth 1999), ja pohdin itsekin, saisinko lainkaan osallistujia tämän kaltaisella asetelmalla. Halusin löytää tutkimukseen itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevia miehiä, joilla olisi jotain sanottavaa aiheesta. Päädyin varhaisessa vaiheessa siihen, että lähtisin hakemaan osallistujia ryhmäkeskusteluihin enkä yksilöhaastatteluihin. Tutkimukseen osallistujat rekrytoin mukaan erään paikallisen mielenterveysyhdistyksen kautta, josta tunsin entuudestaan porukkaa ja siellä työskenteleviä ohjaajia. Mainostin tutkimusta suullisesti ja jaoin tutkimuskutsuja, ja kävi ilmi, että kiinnostuneita osallistujia olisi tarjolla. Järjestin kaksi erillistä ryhmäkeskustelutilaisuutta, joihin osallistui yhteensä seitsemän henkilöä. Ryhmäkeskustelut sujuivat yleisesti ottaen hyvin enkä ollut laatinut niitä varten tarkkoja keskustelukysymyksiä. Aineiston analyysin tein teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, jolla pyrin hakemaan vastauksia tutkimuskysymyksiin.

Tutkimukseen osallistujien puheessa ilmeni monenlaisia käsityksiä psykoterapiaan ja psykoterapeutteihin liittyen. Kuusi terapeuttikäsitystä, jotka analyysissä nousivat, olivat: stereotyyppinen terapeutti, terapeutti auktoriteettina, terapeutti tavallisena ihmisenä, työtään tekevä terapeutti, auttava terapeutti sekä korvattavissa oleva terapeutti, ja lisäksi keskustelua käytiin hyvän ja huonon terapeutin piirteistä. Käsitykset olivat osa positiivisia ja osa negatiivisia. Negatiivisissa käsityksissä korostui terapeutin kapulakielisyys, kaikkitietävyys, ylemmyys, haluttomuus kuunnella aidosti ja erilaisuus itseen nähden. Positiivisissa käsityksissä terapeuttia pidettiin tavallisena työtä tekevänä ihmisenä siinä missä muutkin, jonka tarkoitus on auttaa empaattisen kuuntelun keinoin. Psykoterapiaa ylipäätään pidettiin tarpeellisena asiana, joskin sen suhteen oltiin oltu varauksellisia ennen omia psykoterapiakokemuksia. Psykoterapiasta ei oltu tiedetty oikein mitään ennen sinne menoa, ja siihen liitettiin myös negatiivisia mielikuvia. Osallistujat jakoivat myös ajatuksiaan siitä, kuinka terapiaprosessin saisi onnistumaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Tutkielman perusteella voi sanoa, että luokka vaikuttaa psykoterapian taustalla eri tavoin eikä sen merkitystä tulisi kiistää Suomessakaan. Luokasta käytiin osin hyvin suoraa keskustelua. Luokka näyttäytyi tekijänä, joka vaikuttaa esimerkiksi terapian aloituksen vaikeuteen ja valmiuksiin hakeutua psykoterapiaan. Terapiakäytäntöjen vieraus, uudenlaiset tavat käsitellä ja sanallistaa tunteita sekä ennakkoluulot terapiaa kohtaan olivat keskusteluissa aiheita, jotka liitin analyysin kautta luokkaan liittyvään problematiikkaan. Nähtiin, ettei työväenluokkaisissa piireissä ole tavallista puhua terapialle ominaisesti tunteista, ja että kun terapiaan sitten menee, pää voi täyttyä monenlaisista negatiivisista ajatuksista, kuten ”ei tämä ole minua varten”. Keskusteluissa puhuttiinkin myös vaihtoehtoisista hoitomuodoista, kuten vertaistuesta, jossa ei ole samanlaista hierarkkisuutta kuin monissa asiakassuhteissa. Toisaalta vertaistuen nähtiin hyödyttävän myös terapiaprosessia, sillä sen kautta ammattilaisen puheen merkityksen pystyy näkemään käytännössä.

Tutkielman tulosten pohjalta nostin esiin lopuksi erilaisia käytännön ohjeita terapiatyöskentelyyn, joiden pohjalta terapiassa käymistä voisi helpottaa sellaisten asiakasryhmien kohdalla, jotka eivät siellä ehkä tyypillisesti käy. Nämä ohjeet liittyivät esimerkiksi kielenkäytön modifiointiin, psykologisen osaamisen vähäisyyden syiden ymmärrykseen, asiakkaiden moninaisuuden tiedostamiseen sekä kärsivällisyyteen.

Lähteet

Bernstein, Basil. 1964. “Social class, speech systems and psycho-therapy”. The British Journal of Sociology 15:1, 56–64.
Brooks, Gary R. 1998. A new psychotherapy for traditional men. San Francisco: Jossey-Bass Publishers.

Charlesworth, Simon J. 1999. A phenomenology of working-class experience. Cambridge: Cambridge University Press.

Kelan kuntoutustilasto. 2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/234527/Kelan_kuntoutustilasto_2017.pdf?sequence =1&isAllowed=y (Luettu 4.12.2018).

Liu, William M. 2011. Social class and classism in the helping professions: research, theory and practice. Thousand Oaks: SAGE Publications.

Melin, Harri & Raimo Blom. 2011. “Yhteiskunnallinen eriarvoisuus”. Teoksessa Toiminnallisia loukkuja: hyvinvointi ja eriarvoisuus yhteiskunnassa, toim. Atte Oksanen & Marko Salonen. Tampere: Tampere University Press, 194–213.

Paris, Joel. 2013. Psychotherapy in an age of narcissism: modernity, science and society. New York: Palgrave Macmillan.

Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio. 2003. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä. Helsinki. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80732/tr06.pdf?sequence=1&isAllowed= y (Luettu 29.8.2018).

Smith, Laura. 2008. “Positioning classism within counseling psychology’s social justice agenda”. The Counseling Psychologist 36:6, 895–924.

Sue, D. Wing & David Sue. 1990. Counseling the culturally different: theory and practise. New York: Wiley.

U’Ren, Richard. 2011. Social perspective: the missing element in mental health practise. Toronto: University of Toronto Press.

Muistisairaus läheisen kokemana

Kirjoittanut Anna Kaisa Miettinen

”Välillä löydän itseni ajattelemasta, millaista on olla, kun ei muista hetkeä pidempään. Tuntuukohan siltä, kuin olisi koko ajan astumassa tyhjän päälle.” (Miettinen 2019, 50.)

Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 500 henkilöä muistia ja muita tiedonkäsittelyn alueita heikentävään muistisairauteen. Toisin sanoen 40 suomalaista sairastuu muistisairauteen joka päivä, ja väestön ikääntyessä muistisairaudet koskettavat yhä useamman elämää joko suoraan tai välillisesti. (Vainikainen 2016, 9, 43; THL 2018; Erkinjuntti ym. 2015.) Muistisairauksilla voidaan nähdä yksilötason lisäksi laajempi yhteiskunnallinen merkitys, kun otetaan huomioon myös sairastuneen läheisten elämäntarinoissa muistisairauden myötä tapahtuvat muutokset. Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani ”Muistisairaus läheisen kokemana: narratiivinen tutkimus muistisairauden merkityksestä lähipiirin elämäntarinoissa” (Miettinen 2019) muistisairaiden henkilöiden omaisten ja muiden läheisten kokemuksia tuottaakseni uutta tietoa muistisairauden vaikutuspiiristä sosiaalipsykologisesta näkökulmasta.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millainen käännekohta muistisairaus on sairastuneen läheiselle, mikä on sosiaalisen verkoston merkitys ja miten muistisairaan läheiset rakentavat identiteettiään suhteessa muistisairaaseen. Koska tarkoituksena oli muistisairaan lähipiirin omakohtaisten kokemusten kartoittaminen, toteutin tutkimuksen kvalitatiivisella menetelmällä käyttäen narratiivisuutta metodologisena lähtökohtana. Tutkielma kiinnittyi narratiivisen terveystutkimuksen perinteeseen, ja teoreettisena lähtökohtana oli sisäiseen tarinaan, traumanarratiiveihin, narratiiviseen identiteettiin ja resilienssiin sekä vaikeista elämänmuutoksista, elämän käännekohdista ja kriiseistä selviytymiseen liittyvä tutkimus. Tutkimusjoukkona toimivat muistisairaiden läheiset, joilta keräsin Muistiliiton avulla elämänkokemuksiin perustuvia kirjoituksia muistisairauden merkityksestä heidän elämäntarinoissaan. Aineisto koostui 36 kirjoituksesta ja yhdestä narratiivisesta haastattelusta. Narratiivinen lähestymistapa antoi muistisairaan läheisille mahdollisuuden jäsentää omia kokemuksiaan ja hyödyntää kirjoittamisen terapeuttista vaikutusta, mistä sain tutkimukseen osallistuneilta kiitosta (ks. myös Välimäki, Vehviläinen-Julkunen & Pietilä 2007).

”Sanotaan, että muistisairaus on omaisen sairaus ja tämä on niin totta.” (Miettinen 2019, 43.)

Tutkimus osoitti, että muistisairauden vaikutusalue on laaja ja sairaus koskettaa lähiomaisten lisäksi muitakin sairastuneen lähipiiriin kuuluvia. Muistisairauden kokonaisvaltaisuutta kuvasivat tutkimusaineistosta sisällönanalyysin avulla esiin nousseet erilaiset ulottuvuudet, kuten muistisairaus läheisen elämän käännekohtana, arki muistisairaan läheisenä, avun merkitys, muistisairaan ja läheisen sosiaalinen suhde, sosiaalinen ympäristö ja tulevaisuus. Ulottuvuudet kertovat muistisairaan läheisten muuttuneista rooleista, kokemista tunteista ja kohtaamista haasteista. Ulottuvuuksia tarkasteltaessa selvisi esimerkiksi se, kuinka muistisairaan läheiset huolehtivat sairastuneesta oman hyvinvointinsa kustannuksella, ylittäen usein niin henkiset kuin fyysiset voimavaransa, ja elävät ikään kuin muistisairauden varjossa. Ulottuvuuksien käsittelyssä kävi ilmi myös hoitolaitoksia kohtaan osoitettu kritiikki ja siihen liittyvä muistisairaan läheisiä yhdistävä velvollisuudentunne. Lisäksi korostui muistisairauden paradoksaalisuus eli sairastuneen vähittäiseen hiipumiseen sekä sairastuneen ja tämän läheisen yhteyden katoamiseen liittyvät ristiriitaiset tunteet ja vuorovaikutuksen haasteet, joita myös Braff ja Olenik (2003) ovat käsitelleet.

”En voi surra tai ikävöidä kuten kuollutta, mutta ei minulla ole ollut kymmeneen vuoteen äitiä, jolle olisin voinut kertoa omasta elämästäni niin, että hän olisi kuunnellut ja keskustellut kanssani. Äiti on ikään kuin välitilassa, ei elossa mutta ei kuollutkaan.” (Miettinen 2019, 50.)

Tutkimusaineiston narratiivinen analyysi muodosti kuvaa siitä, millaisessa roolissa muistisairaus on läheisten elämäntarinoissa. Se osoitti, että muistisairauden merkitys läheisille on vaihteleva. Tutkimukseen osallistuneet näkivät muistisairauden käännekohtana, joka sai aikaan muutoksen elämässä joko parempaan tai huonompaan suuntaan. Osan elämä säilyi melko stabiilina muistisairauden vaikutuksesta huolimatta. Muodostin aineiston perusteella kolme tarinatyyppiä perustuen Gergenin (2005) stabiilin, progressiivisen ja regressiivisen elämänkulun suunnan jaotteluun. Stabiilissa tarinassa elämä kulkee eteenpäin melko muuttumattomana, progressiivisessa tarinassa elämänkulun etenemissuunta on ylöspäin ja tulevaisuudesta ajatellaan optimistisesti, ja regressiivisessä tarinassa elämän suunta on negatiivinen ja tulevaisuuteen suhtaudutaan pessimistisesti.

 

Tarina sivustakatsojan sopeutumisesta

Stabiilissa tarinassa muistisairauden merkitys läheisen elämässä voitiin nähdä suhteellisen vähäisenä, jos sairaus ei saanut aikaan suuria tunteita eikä elämän tasapainon koettu järkkyneen sairauden vaikutuksesta. Stabiili elämänkulku aiheutui muistisairauden eriyttämisestä läheisen omasta elämänkulusta, jolloin läheinen jäi sairauden sivustakatsojaksi. Vaihtoehtoisesti se johtui muistisairauden hyväksymisestä luonnolliseksi osaksi läheisen omaa elämää ja sen tarkoitusta sekä avun ja tuen saamisesta sitä tarvittaessa. Muistisairaus voitiin nähdä traumaattisena kokemuksena, mutta sen kanssa pystyi elämään ja sen hyväksyminen osaksi omaa elämäntarinaa mahdollisti elämän jatkumisen sairauden vaikutuksesta huolimatta.

Tarina henkisestä kasvusta

Progressiivisessa tarinassa muistisairaan läheisen positiivisesti etenevää kehitystä edisti resilienssi, vahva sosiaalinen verkosto ja ammattilaisten tilanteeseen räätälöity tuki. Muistisairaus voitiin nähdä jonkinlaisena henkisen kasvun ja kehityksen herättäjänä, jolloin muistisairaan läheinen koki saaneensa sairauden aiheuttamien haasteiden lisäksi uudenlaista läheisyyttä ja vapautuneisuutta sekä korkeamman tason johdatusta, laajempaa näkökulmaa ja syvempää merkitystä elämäänsä. Läheinen rakensi identiteettinsä onnistuneesti käännekohdan negatiivisista vaikutuksista huolimatta ja onnistui suhteuttamaan raskaan kokemuksen merkitykselliseksi osaksi elämäntarinaansa antamatta sen määritellä koko elämänkulkuaan negatiiviseksi.

Tarina suunnattomasta surusta

Regressiivisessä tarinassa muistisairaus aiheutti muistisairaan läheisessä pohjatonta surua sekä elämän merkityksen ja suunnan katoamisen tunnetta. Muistisairaan läheinen ei saanut tarvitsemaansa tukea sairauden käsittelemiseen ja sen vaikutuspiirissä elämiseen, jolloin hänen voimavaransa ja resilienssikykynsä heikkenivät. Regressiiviseen suuntaan kääntyneessä elämänkulussa muistisairaan läheinen ei onnistunut rakentamaan identiteettiään uudestaan tai suhteuttamaan kokemiaan vaikeuksia merkitykselliseksi osaksi elämäntarinaansa, vaan antoi sairauden määritellä itseään ja elämäänsä negatiivisesti kykenemättä päästämään irti sille antamastaan merkityksestä.

Tutkimusaineiston perusteella muodostetut tarinatyypit toimivat tarinamalleina, jotka antavat viittauksia siitä, millaiset tekijät altistavat tai mahdollistavat tietynlaiseen tarinamalliin samaistumisen. Riittävä varanto erilaisia tarinavaihtoehtoja antaa enemmän mahdollisuuksia elämän ennakoimiseen ja helpottaa siten muistisairauden jäsentämistä osaksi läheisen elämää. Tarinamallien avulla muistisairaan läheiset voivat tarkastella omia lähtökohtiaan ja resurssejaan tietynlaisen tarinan saavuttamiseksi tai välttämiseksi. Tarinamallit voivat toimia välähdyksinä tulevasta ja auttavat siten ymmärtämään, ennakoimaan ja määrittämään elämänkulun mahdollista suuntaa vähentäen tulevaisuuteen liittyvää epätietoisuutta. Ne antavat luvan olla pohjattoman surullinen, raivostunut tai täysin toivoton ilman häpeää. Tarinamallit paljastavat, ettei kukaan ole tuskansa tai synkkien ajatustensa kanssa yksin, vaan myös muut muistisairauden vaikutuspiirissä elävät käyvät läpi samoja tunteita ja ajatuksia. Tarinamalleista voi saada lohtua tai vertaistukea silloin, kun sitä ei muualta ole saatavissa. Ne myös osoittavat, että toivottomalta tuntuvasta tilanteesta voi löytää toivon kipinän tai syvemmän merkityksen elämän tarkoituksesta. Tarinamallit antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja elämän jatkumisesta sairaudesta huolimatta.

Henkistä kasvua omaiselle, sitä tämä on ollut. Hetkeen tarttuminen. Muistisairaalla on vain nykyisyys. – – Elämästä kannattaa nauttia nyt, kun on terve ja muisti pelaa. Asioita, joita haluaa tehdä, pitää tehdä nyt kun siihen vielä kykenee. Myös tunteiden näyttäminen ja läheisten arvostaminen on helpompaa, kun on erilainen perspektiivi elämään.” (Miettinen 2019, 59.)

Lähteet

Braff, Sandy & Mary Rose Olenik. 2003. Staying Connected While Letting Go: The Paradox of Alzheimer’s Caregiving. Maryland: M Evans.

Erkinjuntti, Timo, Anne Remes, Juha Rinne & Hilkka Soininen. 2015. Muistisairaudet. Helsinki: Duodecim. Viitattu 6.5.2019. https://www.oppiportti.fi/op/msa00001/do

Gergen, Kenneth. 2005. “Narrative, Moral Identity, and Historical Consciousness: A Social Constructionist Account”. Teoksessa Narration, Identity, and Historical Consciousness, toim. Jürgen Straub. New York: Berghahn Books, 99–119.

Miettinen, Anna Kaisa. 2019. Muistisairaus läheisen kokemana: narratiivinen tutkimus muistisairauden merkityksestä lähipiirin elämäntarinoissa. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto: Yhteiskuntatieteiden laitos.

THL. 2018. Muistisairauksien yleisyys. Viitattu 6.5.2019. https://www.thl.fi/fi/web/kansantaudit/muistisairaudet/muistisairauksien-yleisyys

Vainikainen, Tuula. 2016. Kumppanina muistisairaus. Helsinki: Kirjapaja.

Välimäki Tarja, Katri Vehviläinen-Julkunen & Anna-Maija Pietilä. 2007. “Diaries as research data in a study on family caregivers of people with Alzheimer’s disease: methodological issues.” Journal of Advanced Nursing 59:1, 68–76.

Myöhäismodernit tunteet

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Jatkan tässä kirjoituksessa tunteiden yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarkastelua, esittelemällä tuoreen teoksen Emotions in Late Modernity (2019). Sen on toimittanut monitieteinen australialainen ryhmä, johon kuuluvat Roger Patulny, Alberto Bellocchi, Rebecca E. Olson, Sukhmani Khorana, Jordan McKenzie ja Michelle Peterie. He edustavat tieteenaloiltaan sosiologiaa, kasvatustieteitä ja kulttuurintutkimusta. Kirjan tarkoituksena on esitellä laajan tutkimusesimerkkikirjon kautta, kuinka tämä sosiologi Anthony Giddensin myöhäismoderniksi nimeämä aikakausi on etenkin kehittyneissä länsimaissa korostuneen emotionaalinen. Tekijät tunnistavat ongelmallisuuden, joka liittyy jonkin historiallisen aikakauden nimeämiseen. Se on usein yliyksinkertaistavaa ja joskus ylidramatisoivaa. Sosiologien toimesta tätä nykyistä historiallista aikakautta on nimetty myös toisin, kuten esimerkiksi käsiteillä postmoderni, notkea moderni, jälkiteollinen aikakausi, verkosto- ja riskiyhteiskunta. Kirjassa eritellään sitä, kuinka juuri tällä aikaudella tunteilla vaikuttaisi olevan aiempaa korostuneempi rooli ihmisten identiteettityössä, ihmisten välisessä kommunikaatiossa, markkinoinnissa ja politiikassa.

Tunteita on tarkasteltu tutkimuksessa pitkään yksilölähtöisesti esimerkiksi psykologian piirissä. Tällöin on oltu kiinnostuneita esimerkiksi kehollisista tuntemuksista (feelings), tunteiden ilmaisemisesta non-verbaalisti, kehon muutoksista tunnetiloissa ja tunteiden merkityksestä toiminnan motivaationa. Sosiologien ja muiden sosiaalitieteilijöiden panos tunteiden tutkimukseen viime vuosikymmeninä on ollut sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden roolin tarkastelu. On tuotu esille muun muassa tilannetekijöitä ja sosiaalisia leimoja, joilla tunteita nimetään sekä kulttuurisia odotuksia ja sääntöjä, kuinka tunteita tulisi ilmaista ja hallita erilaisissa toiminnan konteksteissa. Tämä ajatusmalli, jossa tunteet ovat enemmän kuin biologiaa, on synnyttänyt tutkimusperinteen, jonka mukaan kullakin historiallisella aikakaudella ja sen kulttuurisella normistolla on suuri vaikutus sille, kuinka tunteita koetaan ja ilmaistaan. Kirjoittajien arkinen esimerkki on, kuinka nykyisessä toimistotyössä käyttäytymisen yleinen koodi on olla ”hyväntuulisen epämuodollinen, mutta silti ammattimainen”, joka poikkeaa aiempien vuosikymmenten muodollisen hierarkkisesta ja pidättyvästä tunneilmaisusta vastaavilla työpaikoilla.

Johdantoluvun katsauksessaan historiallisiin aikakausiin tekijät käyttävät nimitystä klassinen aikakausi kuvaamaan aikaa ennen teollista kapitalismia. Aikakausi on pitkä ja siihen kuuluu valtavasti eri kulttuureita, mutta tyypillisesti tarkasteluissa tuodaan esille antiikin aikakausi, myöhempi kristinuskon ajattelua muovannut vaikutus sekä hierarkkinen sääty-yhteiskunta. Dualistinen ajattelutapa, jossa ruumis ja henki ovat erillisiä vallitsi. Emootiot kuuluivat ruumiillisuuden alueelle ja olivat näin ollen henkeä alempia. Tunteita piti hallita ja kuolettaa, koska ruumis on heikko ja voi viedä ihmisen moraalisesti harhaan. Tunteisiin suhtauduttiin pääosin negatiivisesti ja ne kuuluivat usein syntien alueelle. Synneistä rangaistiin usein ruumiillisesti, väkivaltaa käyttäen. Norbert Elias on taas tuonut esille, kuinka yläluokan sosialisaatiossa tukeuduttiin eksplisiittisiin etiketti- ja tapaoppaisiin, joita lukemalla saattoi tietää, kuinka pitää toimia ja tuntea kussakin sosiaalisessa tilanteessa. Tunteiden kontrollia ohjattiin ulkoapäin. Sosiaalisissa tilanteissa olivat olleet usein läsnä voimakkaat perustunteet, kuten pelko ja inho. Klassisen kauden loppupuolella Elias kuvaa näiden muutosta yhä hienosyisemmiksi sisäistetyiksi sosiaalisiksi tunteiksi, kuten häpeäksi, syyllisyydeksi ja nolostumiseksi. Tunteisiin alettiin liittää sosialisaatiossa yhä enemmän itsekontrollin ja kehotietoisuuden elementtejä, joka näkyi muun muassa aiemmin tyypillisen julkisen ulostamisen vähittäisenä katoamisena suljettuihin tiloihin.

Modernilla aikakaudella tarkoitetaan teollisen kapitalismin tuottamaa uutta elämäntapaa ja yhteiskuntajärjestystä, jossa muutoksen ja pysyvyyden jännite on alituiseen läsnä. Modernille aikakaudelle on tyypillistä, että tunteiden kontrollointi ja asianmukainen ilmaisu kontekstin mukaan, tulee yhä enemmän yksilön omalle vastuulle, se on sisäistettävä, sen kautta yksilöä arvioidaan ja siihen aletaan myös viitata taitona. Ihmisten väliset suhteet aletaan ymmärtää vastavuoroisina riippuvuussuhteina monimutkaistuvassa työnjaossa ja siihen tulee myös vahva kilpailun elementti. Ihmiset tiedostavat tämän herkän riippuvuussuhteen ja alkavat kokea yhä enemmän samastumisen ja solidaarisuuden tunteita erilaisia heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Vaaraa ja väkivaltaa ilmentävät symbolit alkavat näin ollen kadota ihmisten välisestä kanssa käymisestä. Esimerkiksi aseita ei enää juurikaan esitellä julkisessa tilassa. Tieteen rooli yhteiskunnassa kasvaa ja tunteista aletaan kiinnostua tutkimuskohteena. Aiempi jyrkkä jaottelu ruumiin ja mielen, järjen ja tunteen välillä, alkaa monisyistyä esimerkiksi Sigmund Freudin lanseeraaman alitajunnan käsitteen kautta. Sosiaalitieteilijät G.H. Mead ja Charles Cooley esittävät, että vuorovaikutus, se kuinka omat tekemisemme ja sanomisemme heijastuvat meille muista ihmisistä takaisin, on keskeinen asia, joka muodostaa oman minuutemme. Moderni ihminen pohtii tietoisesti, kuinka hänen teot ja tunteet, ovat jotakin, mitä on tietoisesti säänneltävä tilanteen edellyttämällä tavalla.

Myöhäismoderni aikakausi on 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkuvuosikymmenten aikakausi länsimaissa. Joustava markkinatalous, kuluttaminen, teknologinen kehitys ja yksilöllistymisen korostuminen ovat aikakaudelle tyypillisiä piirteitä. Tekijät esittävät, että myöhäismodernille aikakaudelle ovat tunteiden ja niiden ilmaisun osalta seuraavat tekijät tärkeitä:

Monimutkaisuus

Tällä viitataan esimerkiksi nykyiseen tutkimukseen, jossa järjen ja tunteen käsitteet eivät ole enää selvärajaisesti erotettavia, vaan toisiinsa kietoutuvia ja limittyviä. Aivotutkimuksella on ollut tässä suuri rooli viime vuosina. Nykyään pikemminkin korostetaan, että tunteet antavat meille suunnan sen suhteen, millaisten asioiden parissa koemme tärkeäksi käyttää järkeämme. Tunteet ovat ajassamme usein myös epämääräisiä ja niiden määrittely selkeästi on vaikeaa. Muodikas käsite affekti esimerkiksi viittaa laajempaan, keholliseen, usein ei tiedostettuun ja toimintaa liikuttavaan ihmisten väliseen tuntemukseen. Se on raaka-ainetta, josta ihmiset vuorovaikutuksessaan työstävät jotakin erillisempää, täsmällisempää ja nimettävämpää tunnetta. Myös ihmisten välinen intiimiys ja rakkaus näyttäytyvät aikakaudessamme usein epämääräisenä ja vaikeasti määriteltävinä asioina. Yleistä on myös epämääräisyyden (ambivalence) tunne, kokemus että samanaikaisesti kokee monia erilaisia tuntemuksia, kykenemättä kunnolla erittelemään ja nimeämään niitä. Tämän tutkijat liittävät ajallemme tyypilliseen valintojen saturoimaan identiteettikokemukseen, johon liittyy vahva epävarmuuden kokemus.

Yksilöllistyneet tunteet

Tunteista on tullut keino diagnosoida ihmisiä ja korostaa heidän yksilöllistä vastuutaan. Ihmisten on tunnistettava patologisia tunteitaan, harjoiteltava tunnetaitoja ja karistettava negatiivisia tunteita. Tähän antaa usein välineitä kukoistava elämäntaitoteollisuus ja onnellisuusvalmennus. Sosiaalisia ongelmia psykologisoidaan, koska ihmiskuvan ihanne on ottaa vastuuta omasta elämästään. Rakenteelliset selitysmallit ovat väistyneet tunteisiin keskittyvän introspektion korostuessa. Ongelman itsessään voi tunnistaa, kun osaa nimetä kokemansa tunteen.

Tunteiden tuotteistuminen

Ihmisten identiteetin rakentamisessa kuluttamisella on yhä suurempi merkitys. Ihmisten odotetaan tietoisesti reflektoivan omaa itseään ja elämänvalintojaan. Tunteilla on näissä prosesseissa merkittävä liikkeellepaneva voima ja tunteita vastaavasti saadaan voimistettua erilaisilla kuluttamisen prosesseilla. Tyypillisesti nyky-ihmisen odotetaan kokevan asioita elämyksellisesti ja mielellään, niin että nämä kokemukset ruokkivat ja edistävät myönteistä sosiaalista vertailua. Ihmiset ostavat palveluina jännitystä, innostusta, hauskuuttumista, liikuttumista, oppimista, lohtua ja rakkautta. Korkeaa emootiopääomaa on kertoa, kuinka mahtavaa, huippua ja ennen kokematonta vaikkapa viimeisimmällä lomalla on ollut. Vastaavasti jos näistä kokemuksista jää vaille, se ruokkii kateutta, häpeää, riittämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Ilmiölle voidaan tuottaa myös vastarintaa esimerkiksi tietoisella kuluttamiseen ja innostumiseen kohdistuvana välinpitämättömyytenä.

Välittyneet tunteet

Kaupallinen media, on se sitten perinteistä joukkotiedonvälitystä tai digitaalista mikrokohdennettua sosiaalista mediaa, on muodostunut tunteiden välittämisen keskeiseksi instituutioksi. Tunteet ovat usein olemassa pelkästään digitaalista välittämistä varten. On tärkeää paljonko jonkin tunnetilan ilmaisu saa tykkäyksiä erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Muutoin sillä ei ole juuri merkitystä. Välittyneet tunteet ovat muuttaneet arkielämän, kuten kuluttamisen sekä poliittisen osallistumisen luonnetta. Sosiaalinen media on täynnä, milloin mitäkin kohuja ja erilaisia voimakkaita tunteita pyritään tietoisesti manipuloimaan, synnyttämään tuohtumusta, vihaa ja järkyttymistä, jotta jokin poliittinen agenda edistyisi. Tämänkaltaisesta trollaamisesta on tullut joillekin ihan ammatti. Sosiaalinen media myös mahdollistaa ihmisten välisten tunteiden ja solidaarisuuden osoittamisen maantieteellisistä etäisyyksistä riippumatta.

Refleksiivisesti hallitut tunteet

Myöhäismodernissa identiteettityössä korostetaan refleksiivisyyttä, kykyä tietoisesti pohtia erilaisia omaan elämänkulkuun liittyviä valintoja. Viime vuosina refleksiivisyyden käsitteellistämisessä on huomioitu yhä enemmän tunteiden roolia erilaisissa valintatilanteissa tai omiin arvoihin liittyvissä pohdinnoissa. Informaation runsaudessa omaan itseen liittyvissä päätöksissä nousevat esimerkiksi erilaiset ylpeyden, häpeän tai empatian tunteet yhä keskeisemmiksi valintojen perustoiksi. Ihmiset ovat myös yhä tietoisempia tunteistaan, johon viittaisi esimerkiksi terapeuttisen diskurssin yleistyminen kulttuurissamme. Tunteilla myös motivoidaan erilaisia yhteiskunnallisia ohjelmia ja poliittisia muutospyrkimyksiä. Esimerkiksi puhutaan pelon ilmapiiristä tai erilaisiin kriiseihin tai katastrofeihin liittyvistä empatian tunteista. Toisaalta ihmiset ovat hyvin tietoisia siitä, että heihin pyritään vaikuttamaan tunteiden kautta, joka taas voi ruokkia turtumusta kärsimyksen suhteen tai kyynistä asennoitumista toisten ihmisten tunteita kohtaan.

**

Kirjassa on 21 lukua, joten siinä käydään hyvin kattavasti läpi erilaisia tunteisiin liittyviä ilmiöitä ja konteksteja. Muun muassa oikeudenkäynteihin ja median rooliin liittyviä tapausesimerkkejä on monia. Esittelen lyhyesti kolme teemaa, jotka ovat täkäläisenkin tutkimuskiinnostuksen kannalta relevantteja.

Yksinäisyys ja rakkaus

Nicholas Hookway, Barbara Barbosa Neves, Adrian Franklin ja Roger Patulny käsittelevät luvussaan yksinäisyyden ja rakkauden ilmiöitä. Yleinen tulkinta on, että myöhäismodernilla aikakaudella perinteiset sosiaaliset suhteet ja tavat muodostaa sosiaalisia siteitä, ovat muuttuneet. Tämä ruokkii yksinäisyyden tunnetta. On erotettavissa yksin oleminen, esimerkiksi se, että yhä useampia asuu aikuisiällä yksin, sekä yksinäisyys, negatiivisesti koettu sosiaalisten kontaktien puute muihin ihmisiin. Tekijät erottavat kolme yksinäisyyden aluetta ja muotoa, jotka ovat ajallemme tyypillisiä. Ensiksikin intiimiys ja rakkaus ovat muuttuneet yksilöllistyneessä kulttuurissa. Ne koetaan yhä vaikeammiksi elämänalueiksi. Monet parisuhteessa olevat ihmiset kokevat yksinäisyyttä, koska pohtivat sisimmässään, että suhde ei ole sitä mistä he unelmoivat ja kuinka jossakin voisi odottaa jotakin parempaa. Siirtymä ”puhtaisiin suhteisiin” (pure relationships), joissa yhdessä olon perusta on rakkaus, eivät mitkään välineelliset seikat, kuten toimeentulo, on toisaalta vähentänyt psyykkisen yksinäisyyden kokemusta toimivissa parisuhteissa. Suhteisiin ladataan suuria odotuksia, niitä pyritään muodostamaan erilaisten digitaalisten palvelujen välityksellä ja niissä koetaan myös aikuisiällä voimakkaita pettymyksiä. Toiseksi ihmisten välinen yhteydenpito tapahtuu yhä enemmän digitaalisten välineiden kautta. Ilmiötä on tulkittu osin negatiivisesti, eli kyseessä on illuusio ihmissuhteista, jotka jäävät kuitenkin sisällöllisesti tyhjiksi ja ruokkivat näin ollen yksinäisyyttä. Myönteisempi tulkinta taas on, että digitaaliset alustavat ovat merkityksellisiä yksinäisyyden kokemuksen ehkäisyn foorumeita ja ne voivat ruokkia kohtaamisia reaalimaailmassa. Sosioteknisten järjestelmien ja yksinäisyyden kokemuksen suhteiden tutkimus kaipaa tekijöiden mukaan lisää panostusta. Kolmanneksi tekijät tuovat esille lemmikkieläinten merkittävän roolin yksinäisyyden tunteen suitsimisessa. Lemmikkieläinten määrä on kasvanut huomattavasti myöhäismodernilla aikakaudella ja tekijät liittävät sen osin pyrkimykseen hallita yksinäisyyden tunnetta. Myös tällä alueella tekijät toivovat uusia aloitteita ja tutkimusta.

Turvapaikanhakijoiden ystävyysohjelmat

Michelle Peterie on haastatellut 30 vapaaehtoista australialaista, jotka toimivat turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten ystävyysohjelmissa, joissa vieraillaan ja pyritään luomaan arkista kanssakäymistä turvapaikanhakijoiden parissa. Ilmiötä on tulkittu aiemmin muun muassa pyrkimyksenä saavuttaa moraalista hyvänolontunnetta ja palkitsevuutta itselle altruistisena ihmisenä. Tekijän aineistosta on kuitenkin löydettävässä moniulotteinen refleksiivinen pohdinta vapaaehtoistyöhön liittyvistä tunteista. Esimerkiksi hakeutuminen vapaaehtoiseksi oli tietoista reagointia virallisen Australian maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvään pelon kulttuuriin. Monet pohtivat omaa etuoikeutettua asemaansa ihmisenä, kansallista syyllisyyden tunnetta poliittisissa kysymyksissä sekä pyrkimystä ymmärtää omaan asemaansa monimutkaisissa rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kysymyksissä. Vapaaehtoisuuteen ja siihen liittyviin tunteisiin liittyi siis moniulotteista mikro- ja makrorefleksiivistä pohdintaa.

Ilmastonmuutossuru

Thomas Bristow erittelee luvussaan ilmastokriisiin liittyviä tunteita. Antroposeeni, eli ajatus geologisesta aikakaudesta, johon ihmisten toimenpiteet vaikuttavat peruuttamattomasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä, haastavat mittakaavaa, jolla koemme tunteita. Tietoisuus ilmastonmuutoksesta on tuottanut pelkoa, surua, vihaa, turhautuneisuutta, epävarmuutta, masennusta ja huolta monissa ihmisissä. Se, kuinka ihmiset kommunikoivat näistä tunteista ja jalostavat niitä toiminnaksi edellyttää tekijän mukaan uusia ymmärrystä tukevia metaforia, joilla ilmiötä voi käsittää paremmin ja puhua koko ihmislajin hyvinvoinnista ymmärrettävämmin. Tunteiden tutkimuksessa tämä merkitsisi monitieteistä pyrkimystä ymmärtää eri tasojen riippuvuussuhteita, esimerkiksi kuinka lajien suojelu kytkeytyy suoranaisesti ihmisten hyvinvointiin.

**

Kokonaisuudessaan teos on hyvin ajankohtainen ja valottaa, kuinka tunteiden tarkastelu kietoutuu ajassamme hyvin monille elämänalueille ja haastaa esimerkiksi vakiintuneita käsityksiämme järjen ja tunteiden välisistä suhteista.

Lähde

Patulny, Roger; Alberto Bellocchi; Rebecca E. Olson; Sukhmani Khorana; Jordan McKenzie; Michelle Peterie (eds.) (2019). Emotions in Late Modernity. Abingdon: Routledge.

 

Itsenäisiä ihmisiä

Kirjoittanut Sari Hiltunen

Ajatus yksin elävästä naisesta tuo monille mieleen heteronormatiivisen kulttuurin tarjoamat stereotypiat kiireisistä, itsekeskeisistä ja bilettävästä citysinkusta tai takakireistä vanhoistapiioista. Näiden negatiivisesti latautuneiden stereotypioiden tarkoituksena on ollut pitää sosiaalista järjestystä yllä, jotta 1900-luvulle leimallinen ydinperhemalli ei kyseenalaistuisi eikä patriarkaalinen järjestys horjuisi. Sosiaalisen järjestyksen ylläpito stigmatisoimalla ja patologisoimalla yksinäisyyttä on aiheuttanut yksineläjille psykososiaalista haittaa. (Coplan & Bowker2014, 5-6; DePaulo 2014, 312; Mäkinen 2008.) Suljettu perhekeskeisyys ennakkoluuloineen tekee yksin elävistä ulkopuolisia ja voi aiheuttaa yksin elävälle yksinäisyyttä ja eristäytymistä (Morgan 1996, 6-7).

2000-luvulla kaupungistuminen kiihtyy kiihtymistään ja sosiaalinen järjestys on muutoksessa, kun yksin elämäinen lisääntyy. (Jamieson & Simpson 2013, 34). Suomessa yleisintä yksin asuminen on Helsingissä, missä joka toisessa asunnossa asutaan yksin (Borg & Keskinen 2016, 16). Yksin asumisen erityispiirre niin Suomessa kuin kansainvälisestikin on naisten yksin asuminen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 naisista 27 prosenttia asui yksin (STV Vuosikatsaus 2016, 7). Yksin elävät naiset ovat kasvava, mutta tällä haavaa suhteellisen näkymätön ryhmä.

Naisten yksin elämisen lisääntymiseen ovat vaikuttaneet naisten aseman kohentuminen eli mahdollisuus opiskeluun ja työntekoon, kaupunkien väestömäärän kasvu, kommunikaatioteknologian mullistus, yleinen vaurastuminen ja yhteiskuntien muuttuminen ystäväkeskeisiksi. (Klinenberg 2012, 185–186, 211–213; Saari 2009, 106–118.) Tasa-arvo ja ehkäisy ovat mahdollistaneet naisille kehollisen itsemääräämisoikeuden, ja he voivat tehdä tietoisia ratkaisuja oman elämänsä suhteen.

Naisten lisääntyneestä yksin elämisestä huolimatta monet yksin elävät ja lapsettomat naiset kantavat edelleen normipaineesta johtuvaa stigmaa. Naisiin liitettyjen normien takia yksin eläviä naisia syytetään helposti ihmissuhdeongelmaisiksi ja itsekeskeisiksi. Lisäksi he joutuvat selittelemään, miksi he eivät ole parisuhteessa tai miksei heillä ole lapsia. Lapsettomuus, parisuhteettomuus ja yksin eläminen koetaan edelleen normatiivisten käsitysten valossa sosiaalisena epäonnistumisena. (Dakash 2016, 107; Mäkinen 2008, 183; Reynolds & Wetherell 2003, 2-3.) Konkreettisesti lapsettomiin ja itsenäisesti eläviin naisiin kohdistettu normipaine ilmenee esimerkiksi vihareaktioina (Hukkanen, 2018).

Vaikka yksin elävät naiset kohtaavat negatiivisesti viritettyjä ennakkoluuloja, olen havainnut ympärilläni monia elämästään nauttivia itsenäisiä naisia. Päätin tutkia aihetta pro gradu -työssäni, koska minua kiinnosti tyytyväisten itsenäisesti elävien naisten kyky kestää ja käsitellä normipainetta ja mahdollista yksinäisyyden kokemusta. Haastattelin yhdeksää naista saadakseni selville, mistä elementeistä heidän hyvä elämänsä rakentui.

Aineistoni pohjalta päättelin, että normipaineelta suojaavia ominaisuuksia ovat hyvä itsetunto, vahva itseohjautuvuus ja liberaali maailmankuva. Yksinäisyydeltä suojaa antoivat aktiivinen ja sosiaalinen elämänasenne, halu elää itsenäisesti, viisaus ja kyky ratkaista yksinäisyyden tunteita.

Peilasin löytämiäni ominaisuuksia ja elämäntaitoja resilienssin teorioihin. Resilienssi tarkoittaa kykyä kukoistaa ja selviytyä vastoinkäymisistä huolimatta. Käyttämiäni resilienssin määritelmiä olivat kyky myönteisyyteen ja tunteiden hallintaan, kyky rakentaa mielekkäitä ihmissuhteita ja kyky itseohjautuvuuteen (esim. Madewell & Ponce-Garcia 2016).

Aineistoni pohjalta päättelin, että resilienssiä normipaineille kehittivät uskallus elää itsenäisesti ja taito huolehtia itsestään. Kun yksilö oppii toimimaan itsenäisesti, olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään, hänen itsetuntonsa ja kykynsä itseohjautuvuuteen vahvistuvat. Hyvä itsetunto ja vahva itseohjautuvuus antoivat suojan ennakkoluuloille ja kyvyn muovata elämäänsä.

Resilienssiä yksinäisyyden kokemusta kohtaan rakensivat kyky nauttia yksinolosta ja löytää oma tapa elää. Ne auttoivat löytämään syvän yhteyden itseen ja selkeyttivät identiteettiä. Päättelen, että yhteys omaan minuuteen suojelee yksinäisyyden tunteelta ja identiteetin selkeytyminen mahdollistaa tyydyttävien ihmissuhteiden rakentamisen. Epätyydyttävät ihmissuhteet lisäävät yksinäisyyden kokemusta, kun taas hyvät suhteet vahvistavat yhteyttä toisiin (esim. Jamieson & Simpson 2013).

Itsenäisesti elävä joutuu kohtaamaan vaikeita tunteita ja turvattomuutta. Havaitsin, että ongelmat ja niiden onnistunut läpikäyminen synnyttivät haastatelluille positiivisia kierteitä. Suurista haasteista huolimatta itsenäinen elämä voi kasvattaa ja vahvistaa yksilöä ja rakentaa resilienssiä. Keskeistä on oppia konkreettisia selviytymisen taitoja ja rakentaa itsenäisesti elävän identiteettiä. Päättelin, että itsenäisen identiteetin rakentuminen sai haastatellut ottamaan itsestään kokonaisvaltaisen vastuun. Itsestä vastuun ottaminen mahdollistaa aktiivisuuden ympäristöä ja muita ihmisiä kohtaan. Itsenäisesti elävän ei pidä suostua elämään ulkopuolisina, vaan ottaa paikka yhteisössä ja yhteiskunnassa.

Itsenäisen elämän haasteita huolimatta aineistosta saturoitui haastattelemieni naisten vahva halu elää itsenäisesti ilman perhettä, parisuhdetta tai lasta. Haastattelemani naiset halusivat laajentaa naiskuvaa ja kokivat, ettei perinteinen naisen rooli sopinut heille. He halusivat määritellä itsensä ja toiset ihmisiksi ilman sukupuoliin liitettyjä roolioletuksia.

Aineistoni pohjalta voin väittää, että itsenäisestä elämästä voi oppia nauttimaan. Itsenäisen elämän helmiä haastatelluille olivat vapaus ja oma tila. Niiden puitteissa he saivat kehittää itseään ja muovata elämäänsä.

Linkki pro gradu -tutkielmaan: http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20181347/

Lähteet:

Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (2016) Yksin, yksilö, yksinelävä? Teoksessa: Väliniemi-Laurson, Jenni; Borg, Pekka & Keskinen Vesa (toim.) Yksin kaupungissa. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, s. 12–25. Saantitapa: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/16_04_25_yksin_kaupungissa_valiniemilaurson_borg_keskinen.pdf

Coplan, Robert J. & Bowker, Julie C. (2014) All Alone: Multiple Perspectives on the Study of Solitude. Teoksessa: Coplan, Robert J. & Bowker, Julie C. (toim.) The Handbook of Solitude. Psychological Perspectives on Social Isolation, Social Withdrawal, and Being Alone. Malden & Oxford: Wiley Blackwell, s. 3–13.

Dakash, Susanna (2016) Tasapainottelua ääripäiden välillä: yksineläjänaisen identiteettiä rakentamassa. Teoksessa: Väliniemi-Laurson, Jenni; Borg, Pekka & Keskinen Vesa (toim.) Yksin kaupungissa. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, s. 105–116. Saantitapa: https://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/16_04_25_yksin_kaupungissa_valiniemilaurson_borg_keskinen.pdf

DePaulo, Bella (2014) Single in a Society Preoccupied with Couples. Teoksessa: Coplan, Robert J. & Bowker, Julie C. (toim.) The Handbook of Solitude. Psychological Perspectives on Social Isolation, Social Withdrawal, and Being Alone. Malden & Oxford: Wiley Blackwell, s. 302–316.

Hukkanen, Virpi (2018) Toimittajalta: Lapsettomana pysyttelevä nainen herättää raivoa. Yle Uutiset 27.2.2018. Saantitapa: https://yle.fi/uutiset/3-10094783

Jamieson, Lynn & Simpson, Roona (2013) Living Alone. Globalization, Identity and Belonging. New York: Palgrave Macmillan.

Klinenberg, Eric (2012) Going Solo. The Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. London: Penguin Books Ltd.

Madewell, Amy N. & Ponce-Garcia, Elisabeth (2016) Data replicating the factor structure and reliability of commonly used measures of resilience: The Connor–Davidson Resilience Scale, Resilience Scale, and Scale of Protective Factors. Personality and Individual Differences. Volume 97. Amsterdam: Elsevier, s. 249–255. Saantitapa: https://doi.org/10.1016/j.dib.2016.08.001

Morgan, David H.J. (1996) Family Connections: An Introduction to Family Studies. Cambridge: Polity Press.

Mäkinen, Arja (2008) Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisten normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Akateeminen väitöskirja. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos. Tampere: Tampereen yliopisto.

Reynolds, Jill & Wetherell, Margaret (2003) The discursive climate of singleness: the consequences for women’s negotiation of a single identity. Feminism & Psychology 13(4), s. 489–510.

Saari, Juho (2009) Yksinäisten yhteiskunta. Helsinki: WSOY pro.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet. Vuosikatsaus 2016, 7. Yksinasuminen on tyypillisempää naisille. Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu: 4.9.2018. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/perh/2016/02/perh_2016_02_2017-11-24_kat_007_fi.html