Dialoginen vuorovaikutus uusien ideoiden tuottamisen näkökulmasta

Kirjoittanut Suvi Jokelainen

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani dialogisuutta ja moniäänisyyttä tieteidenvälisessä Aalto-yliopiston tuotekehitysprojektissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella vuorovaikutusta tuotekehitysprojektin alkuvaiheessa, jossa luovuudella ja uusien ideoiden tuottamisella on keskeinen merkitys. Tutkimusmetodina käytettiin harvemmin luovuuden tutkimuksessa käytettyä diskursiivista menetelmää, joka mahdollisti tuotekehitystiimin vuorovaikutuksen tarkastelun konkreettisesti sanallisella tasolla.

Tutkimuksessani oli tarkoitus vastata kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) miten moniäänisyys ilmenee tuotekehitystiimin tapaamisten aikana, 2) miten dialogisuus rakentuu tieteidenvälisen tuotekehitystiimin vuorovaikutuksessa ja 3) miten tuotekehitystiimin tapaamisten aikana käytetään kuvia asioiden havainnollistamisessa? Tutkimuksessa dialogisella vuorovaikutuksella tarkoitettiin sellaista ihmisten välistä vuorovaikutusta, johon liittyy muun muassa yhteisen ymmärryksen etsiminen ja löytäminen ja toisten ihmisten kuuntelu ja mielipiteiden kunnioittaminen. Moniäänisyydellä viitattiin vuorovaikutuksessa esiin tuleviin useamman ihmisen erilaisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin. Moniäänisyydessä ja dialogisuudessa ihmiset voivat vapaasti ja turvallisesti ilmaista omia mielipiteitään ja näkemyksiä ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta ja näkemysten ja mielipiteiden välillä vallitsee tasa-arvoisuus.

Aineiston analyysin pohjalta moniäänisyys rakentui tutkimuksessa neljästä eri äänestä, joita olivat kielen moniäänisyys, tuotteeseen liittyvät äänet, ryhmänohjauksen ääni ja tiimin jäsenten projektin toteuttamisen äänet. Kielen moniäänisyydellä tutkimuksessa tarkoitettiin sekä englannin ja suomen kielen käyttöä tuotekehitystiimin tapaamisten aikana. Tuotteeseen liittyviksi ääniksi tutkimuksen kohteena olleessa tuotekehitysprojektissa muodostuivat teknologian, fysiikan, kemian ja potilaslähtöisyyden äänet. Ryhmänohjauksen ääni esiintyi aineistossa tiiminvetäjän äänenä, ja ryhmänohjauksen ääni näkyi aineistossa kolmella eri tavalla: aikataulujen, ryhmätilanteen ja ryhmän eteenpäin viemisen ohjauksena. Ryhmänohjauksen äänen lisäksi tapaamisten aikana esiintyi myös tiimin jäsenten projektin toteuttamisen ääniä, joilla tarkoitetaan tutkimuksen kohteena olleessa tuotekehitysprojektissa esiin tulleita muiden kuin tiiminvetäjän mielipiteitä ja näkemyksiä projektin käytännön toteuttamisen tapoihin liittyen. Se, että tiiminvetäjän ryhmänohjauksen äänen lisäksi myös muut tiimin jäsenet pystyivät tuomaan omia ajatuksiaan esiin tuotekehitysprojektin käytännön toteuttamisen tavoista, kuvasivat tässä tutkimuksessa moniäänisyyteen ja dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvää tasa-arvoista äänten esille tulemista ja tiiminvetäjän avointa ja hyväksyvää suhtautumista muiden tiimin jäsenten näkemyksille ja mielipiteille.

Dialogisuuteen liittyviä kategorioita aineiston analyysin pohjalta muodostui yhteensä viisi. Dialogisuus esiintyi aineistossa kutsuna dialogiin tai sille vastakohtaisesti dialogin hiljentämisenä, oman tietämättömyyden ilmaisemisena, tukena toisten ideoille, yhteisenä sanoittamisena ja oman tilan ottamisena. Tukea toisten ideoille ilmeni, kun joku tiimin jäsenistä antoi positiivista palautetta jonkun toisen tiimin jäsenelle esittämälle idealle. Yhteisellä sanoittamisella tarkoitettiin tilannetta, jossa tiimin jäsenet yhdessä miettivät jollekin asialle sopivaa ilmaisua ja löysivät asialle sopivan ilmaisun yhdessä. Tuki toisten ideoille ja yhteinen sanoittaminen olivat tässä tutkimuksessa osana dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista ryhmän vuorovaikutuksen aikana.

Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena oli tarkastella vuorovaikutusta luovuuden ja uusien ideoiden tuottamisen näkökulmasta. Tutkimuksen tulosten pohjalta voidaan todeta, että erityisesti kutsu dialogiin, oman tietämättömyyden ilmaiseminen ja oman tilan ottaminen näyttivät olevan yhteydessä uusien ideoiden ja ajatusten esiin tulemiseen ja tiedon jakamiseen ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Kutsulla dialogiin tarkoitettiin ryhmän vuorovaikutuksessa esiintyvää tilannetta, jossa joko tiiminvetäjä tai joku muu ryhmän jäsenistä esitti muille tiimin jäsenille kysymyksen ja näin mahdollisti muiden tiimin jäsenten osallistumisen vuorovaikutukseen. Kun kutsu dialogiin oli esitetty, sai joku tiimin jäsenistä oman äänensä kuuluviin, esimerkiksi kertomalla omasta ideastaan. Jos tiiminvetäjä esitti tiimin jäsenille kutsun dialogiin, muut tiimin jäsenet saivat oman äänensä kuuluviin esimerkiksi mielipiteinä projektin käytännön toteuttamisen tapoihin liittyen. Kutsun dialogin vastakohtana saattoi esiintyä myös dialogin hiljentämistä, jos joku ryhmän jäsenistä omalla puheenvuorollaan tyrehdytti toisen ryhmän jäsenen yrityksen aloittaa keskustelu.

Ryhmän vuorovaikutuksessa ideat pääsivät esiin ryhmän vuorovaikutuksessa myös jonkun tiimin jäsenen oman tilan ottamisen yhteydessä. Oman tilan ottamisella tarkoitettiin sellaista ryhmän vuorovaikutuksessa esiintyvää tilannetta, jossa joku tiimin jäsenistä toi esiin oman ideansa spontaanisti vuorovaikutuksen aikana esimerkiksi keskeyttämällä toisen tiimin jäsenen puheen, jolloin vuorovaikutuksessa oman tilan ottanut henkilö sai oman ideansa esiin vuorovaikutuksen aikana. Oman tietämättömyyden ilmaisemisella tarkoitettiin tilannetta, jossa joku tiimin jäsenistä ilmaisi muille tiimin jäsenille, ettei ymmärrä jotakin tuotekehitysprojektiin liittyvää asiaa, esimerkiksi tuotteeseen liittyvää asiaa. Tällaisissa tilanteissa ne tiimin jäsenet, joilla oli aiheesta enemmän tietoa, jakoivat heillä olevaa tietoaan asiasta tilanteessa oleville ryhmän jäsenille. Jonkun tiimin jäsenen oman tietämättömyyden ilmaisu oli siis yhteydessä siihen, että jotkut toisen tiimin jäsenet saivat tällaisessa tilanteessa oman äänensä kuuluviin ja kertoivat näissä tilanteissa oman tietonsa kyseisestä asiasta tai aiheesta.

Tuotekehitystiimin tapaamisissa osana dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista käytettiin myös kuvia asioiden havainnollistamisen yhteydessä. Osana vuorovaikutusta esiintyi kuvien avulla tapahtuvaa havainnollistamista kolmella eri tavalla: kuvan piirtäminen asian kertomisen yhteydessä, osoittaminen aiemmin ryhmätilanteessa piirrettyä kuvaa tai näyttämällä aiemmin tietokoneella tehtyä kuvaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kuvien piirtäminen ja niihin viittaaminen tuotekehitystiimin tapaamisissa olivat keskeisessä roolissa, kun asioita pyrittiin kertomisen lisäksi havainnollistamaan muille tiimin jäsenille. Kuvien käyttö näytti olevan tutkimuksen kohteena olleessa tieteidenvälisessä tuotekehitystiimissä tärkeä osa dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista.

Tutkimuksen käytännön päätelminä voidaan todeta, että erilaisissa tuotekehitysprojekteissa tiimin jäsenten olisi tärkeää ilmaista sanallisesti oman tietämättömyytensä epäselviin asioihin, esimerkiksi tuotteeseen liittyviin asioihin, joista heillä itsellään ei ole tietoa. Tällaisissa tilanteissa joku asiasta enemmän tietävä tiimin jäsen voi jakaa hänellä asiasta olevan tietonsa vuorovaikutuksessa. Yhtä lailla tuotekehitysprojekteissa on tärkeää tiimin jäsenten spontaani oman tilan ottaminen ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Tuotekehitysprojekteissa tiiminvetäjän tulisi sanallisesti rohkaista tiimin jäseniä sekä oman tietämättömyyden ilmaisemiseen kuin myös oman tilan ottamiseen vuorovaikutuksessa. Lisäksi tiiminvetäjältä tuotekehitysprojektin vetäminen edellyttää tiimin jäsenille sanallisesti esitettyjä kutsuja dialogiin sekä sellaisten lausumien esittämistä, jossa eivät korostu tiimin jäsenten väliset hierarkkiset suhteet, kuten tiiminvetäjän rooli tuotekehitysprojektissa. Myös tiiminvetäjän tulisi avoimesti uskaltaa ilmaista omaa tietämättömyyttään ja epävarmuuttaan sellaisista asioista, joista hänellä ei ole tietoa – tämä voi parhaimmillaan johtaa erilaisten mielipiteiden, ideoiden ja näkemysten esille tulemiseen ryhmän vuorovaikutuksen aikana ja samalla erilaisia asioita voidaan ratkoa yhdessä kaikkien tiimin jäsenten kesken. Erilaisten kuvien ja piirrosten käyttäminen ja mahdollisuus niiden piirtämiseen ja käyttämiseen tulisi myös huomioida tuotekehitysprojekteissa, sillä se näyttää olevan keskeisessä roolissa, kun erilaisia asioita pyritään kuvaamaan ja havainnollistamaan muille tiimin jäsenille.

Diskursiivisella menetelmällä tehty tutkimus luovuuden syntymisen prosessista antoi käsillä olevassa tutkimuksessa mahdollisuuden tarkastella niitä vuorovaikutuksessa esitettyjä lausumia, jotka voivat edistää uusien ideoiden, ajatusten ja mielipiteiden esiin tulemista ja tiedon jakamista ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Myös tulevaisuudessa diskursiivinen menetelmä tarjoaa mahdollisuuden päästä tarkastelemaan niitä konkreettisesti sanallisella tasolla esiintyviä asioita, jotka voivat joko edistää tai ehkäistä uusien ideoiden esiin tulemista ryhmän vuorovaikutuksen aikana.

 

Optimismin levittäjät

 

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Warwickin yliopiston kulttuuripolitiikan emeritusprofessori Oliver Bennett kirjoitti 2001 kirjan Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Nimensä mukaisesti kirjassa analysoitiin pessimistisiä ajatusvirtauksia länsimaisessa ajattelussa ja tieteessä. Uudessa kirjassaan Bennett on siirtynyt toiseen suuntaan. Kirja Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope (2015) on mielenkiintoinen analyysi optimismin tarpeellisuudesta yhteiskunnissa ja siitä, kuinka erilaiset instituutiot ja ammattikunnat työskentelevät edistääkseen toiveikkuutta ja tulevaisuuden uskoa ihmisten parissa. Käsiteltyjä alueita ovat demokraattinen politiikka, työ, perhe, uskonto ja psykoterapia. Kirjaa voi luonnehtia ajankohtaiseksi ja oivaltavaksi pohdinnaksi optimismin tarpeellisuudesta, koska pessimistinen ilmapiiri ja tulevaisuusperspektiivin hämärtyminen tuntuvat nyt lyövän leimaansa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä myös monien ihmisten arkikokemukseen.

Kirjan johdantoluvussa määritellään optimismin käsitettä ja eri tieteenalojen tuottamia näkökulmia sen tutkimiseen. Käsitettä optimismi alkoivat käyttää 1700-luvun alussa filosofit kuten Gottfried Leibnitz ja häntä satirisoinut Voltaire. Leibnitzille optimismi merkitsi Jumalan antamaa hyvyyttä elää parhaassa mahdollisessa maailmassa, siis eräänlaista vilpitöntä uskoa siihen, että Jumalan hyväntahtoisuus toteutuu ennen pitkää elämässä. Tätä tulkintaa Voltaire parodioi näytelmäkirjoituksessaan naiiviutena. Käsite jäi elämään valistusfilosofien käsitteistöön ja se alettiin liittää edistyksen ja tulevaisuususkon käsitteellistämiseen yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Modernisaatiota ajanjaksona voikin tarkastella optimististen ja pessimististen ajatussuuntausten kamppailuna: tiede ja teollistuminen toivat hyvinvointia, jota monet tervehtivät ilolla. Vastaavasti työväestön kurjistuminen, sotien tuhovoima, rationaalisuuden voittokulku, byrokratia ja vieraantuneisuus olivat jotakin, mitä ensimmäisen sukupolven sosiologit analysoivat pessimistisessä sävyssä. Bennettin aiempi kirja käsittelee tätä keskustelua, käsillä olevassa kirjassa hän on kiinnostunut historiallisten virtausten sijaan arjen optimismista ja sen ylläpitämistä.

Optimismi voidaan yksinkertaisesti määritellä taipumukseksi nähdä tulevaisuus myönteisten odotusten valossa. Se on jotakin vahvempaa kuin toivo. Siihen liittyy usein emotionaalinen lataus, ajatus siitä kuinka suotuisa tulevaisuus on toivottava ja saavutettava asiaintila. Optimismia on suurta ja pientä, edellinen voi liittyä odotuksiin vaikkapa talouden tilan kohentumisesta ja jälkimmäinen henkilökohtaisen tason odotuksiin, esimerkiksi toipumiseen sairaudesta. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel määritteli, kuinka toivo on jotakin syvällä ihmisluonnossa olevaa, olemisen pohjavire uskoa parempaan, vaikka ympäröivät olosuhteet eivät antaisi siihen viitettä. Optimismilla on konkreettisempi suhde todellisuuteen, se on jotakin näköpiirissä olevaa myönteistä, joka on saavutettavissa suurella todennäköisyydellä, jos sen eteen ponnistellaan.

Bennett etsii vastausta ihmiskunnassa vallitsevaan optimismiin sosiaalipsykologisesta tutkimuksesta. Miksi ihmiset tuntuvat uskovan parempaan huomiseen, vaikka elämä murjoo ja faktoja tuodaan eteen, että huonosti tässä käy? Ilmiötä alkoivat systemaattisesti tutkia positiivisen psykologian liikkeen perustajahahmot Martin Seligman ja Mihali Csikszentmihalyi. Seligmanin tunnettu ajatus on, että psykologia tieteenä on historiansa aikana keskittynyt tarkastelemaan ihmisenä olemisen patologioita ja ongelmia. Positiivinen psykologia on taas suuntaus, jossa tarkastelunäkökulmana ovat elämän myönteiset ulottuvuudet ja ihmisen voimavarat. Elämäntyytyväisyyskyselyissä suurin osa ihmisistä eri puolilla maapalloa raportoivat olevansa varsin tyytyväisiä elämäänsä, vaikka olosuhteet ovat haastavia. Tästä suuresta enemmistöstä positiivisen psykologian liike on kiinnostunut. Empiirisessä tutkimuksessa positiivisen psykologian edustajat ovat päätyneet havaintoihin, joiden mukaan optimistisesti ajattelevat ja myönteisesti elämäänsä suhtautuvat henkilöt selviävät elämän vastoinkäymisistä paremmin ja pysyvät terveempinä. Eri tutkimusryhmillä on sitten eriävyyttä sen suhteen, missä määrin optimistinen elämänasenne on perinnöllistä ja missä määrin sitä voi oppia. Yleensä perinnöllisyyden merkityksen on katsottu olevan 25-50% luokkaa ja kytkeytyvän ekstroverttiyteen persoonallisuuden piirteenä.

Evoluutiopsykologien tekemien tutkimusten mukaan ihmislajin suotuisaan tulevaisuusnäkökulmaan liittyvä neurofysiologia nähdään syyksi, miksi optimismia on löydettävissä kaikissa kulttuureissa. Optimismin tunteen saavat aikaan aivojemme välittäjäaineet, kuten serotoniini ja dopamiini. Vastaavasti ihmiskunta on jo varhain havainnut, että alkoholi ja muut päihteet tehostavat aivoissamme vastaavaa kemiallista vaikutusta. Siksipä nuori lukijani nousuhumalassa tuppaa aina tuntumaan, että ”tästä voi tulla hyvä ilta”.  Lionel Tigerin mukaan myönteinen tulevaisuusnäkökulma on oleellinen osa biologiaamme ja siten ”ruusuisen tulevaisuuden ajattelu on yhtä biologista kuin seksuaaliset fantasiat”.  Kykymme käsitteellistää tulevaa ja ennakoida myönteistä lopputulosta ovat antaneet ihmislajille evolutionaarisen etulyöntiaseman. Tämän kyvyn syntyminen liittyy suurten aivojemme kehittymiseen. Tähän kykyyn pohtia tulevaa liittyi etuja, kuten suunnitelmallisuus yhteisön ravinnonhankkimisessa. Siihen liittyi myös se huono puoli, että ihmislaji oppi jo varhain murehtimaan tulevaa ja oivalsi, että kuolo tässä ennen pitkää korjaa. Evoluutiopsykologinen selitys uskontojen kehittymiselle liittyy tämän pysähdyttävän oivalluksen ylitsepääsemiselle, toisin sanoen jonkin kuoleman jälkeisen tuonpuoleisen pohdinnalle. Tämä selittäisi siten uskontojen esiintymisen kaikissa ihmispopulaatioissa aikojen saatossa.

Näistä mielenkiintoisista pohdinnoista Bennett päätyy toteamaan, että optimismia ja positiivista elämänasennetta ovat viime vuosina pohtineet erityisesti amerikkalaiset psykologit eri psykologian koulukunnissa. Tähän liittyy eittämättä tiettyä kulttuurissidonnaisuutta ja näkökulman vääristymistäkin. Sen sijaan mitään vakiintunutta optimismin sosiologiaa ei tunnu olevan olemassa, koska tieteenalaan liittyy historiallisesti aika syvä modernisaatiopessimismin pohjavire. Tällaista optimismin sosiologian ohjelmaa Bennett lähtee sitten kirjassaan kehittelemään. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan jokaisessa yhteiskunnassa on institutionaalisia järjestelyjä, joilla optimismia vahvennetaan, edistetään ja ylläpidetään. Meillä on olemassa lukuisia ammattikuntia, joita voi luonnehtia optimismin edistäjiksi (promoters of optimism) ja yhteiskuntien hyvinvoinnin ja jatkuvuuden kannalta ne ovat tuiki tärkeitä.

Kiteytän Bennettin näkemykset viidestä eri optimismin institutionaalisesta alueesta seuraavasti:

Demokraattinen politiikka: Demokratian retorinen lupaus on tarjota eri arvopohjista käsin optimistisia kertomuksia paremmasta tulevaisuudesta. Tätähän eri puolueet omista näkökulmistaan ja omilla keinovalikoimillaan etenkin ennen vaaleja lupaavat. Demokratian narratiiveihin on kuulunut kertomus lisääntyvän demokratian myönteisestä vaikutuksesta ihmisten hyvinvointiin. Näkemykset kansalaisyhteiskunnasta, aktivismista, osallisuudesta ja ruohonjuuritason demokratian suotuisasta vaikutuksesta kuuluvat tähän perinteeseen. Näkemykseen on sisäänrakennettuna optimistinen ajatus siitä, kuinka demokratian lisääminen edistää hyvinvointia. Sen sijaan täsmälliset ohjelmalliset muotoilut konkreettisista sisällöistä tai hallinnollisista järjestelyistä, saati kulujen kattamisesta ovat yleensä ohuempia. Bennett käy myös läpi demokratian historian kuuluisia inspiroivia poliittisia puheita, joissa etenkin yhdysvaltalaiset poliitikot ovat kunnostautuneet. Niihin kuuluu retorisesti olennaisena optimistinen lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Huomiona hän esittää, kuinka eurooppalaisten nykypoliitikkojen sävy on maltillisempi ja optimismia kehotetaan etsimään kansalaisten arkisista ilon aiheista laajojen eurooppalaisten visioiden sijaan.

Työ: Keskeinen optimismin levitysmuoto on HRM (human resource management) ja perusteena optimismin levittämiselle työorganisaatioissa on työpsykologian klassikoiden (Elton Mayo keskeisimpänä) esittämä ajatus, jonka mukaan optimistiset ja innostuneet työntekijät tekevät paremmin tulosta. Tämän vuoksi henkilöstöhallinnon moderneissa tekniikoissa ollaan kiinnostuttu työntekijän persoonasta, tunteista ja hyvinvoinnista. Motivoituneet ja optimistisesti työyhteisönsä tulevaisuuteen suhtautuvat työntekijät tuovat tarvittavan kilpailuedun. Bennett muistuttaa, että näissä tekniikoissa on kyse myös kontrollin uusista pehmeistä muodoista ja siten optimistisen hengen ylläpitoon liittyy tiettyä kyynisyyttä: psykologisen tyytyväisyyden ruokkiminen esimerkiksi johtajan imartelevalla puheella työntekijälle saa kestämään arveluttaviakin työolosuhteita. Tämä työtyytyväisyyden ja tuloksenteon paineen välinen jännite on väistämättä läsnä nykyisissä työyhteisöissä, jolloin maine optimistisesta ja kannustavasta työkulttuurista on nykyään eräs rekrytoinnin vetonauloista kilpailluilla asiantuntija-ammattien markkinoilla.

Perhe: Yksilöt, perheet ja yhteiskunnat asettavat suuria toiveita lapsiin ja nuoriin. Heissä on tulevaisuus. Vanhemmilla tässä on tässä avainrooli, jossa tärkeiksi ulottuvuuksiksi muodostuvat turvallisen kiintymyksellisen perustan ja myönteisten kasvukokemusten tarjoaminen lapsille. Tämän ajan vanhemmat ovat varsin tietoisia hyvään hoivaan liittyvistä psykologisista mekanismeista. Vanhemmuudessa on kyse eräänlaisen psykologisen immuniteetin muodostamisesta lapselle, jotta hän osaa kohdata elämän vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Vanhemmuuden tueksi on nykymaailmassa laadittu monenlaisia ohjelmia ja asiantuntija-apua on saatavilla. Monimutkaistuvassa maailmassa vanhemmuuden haasteista on muodostunut eräs keskeisimmin ihmisiä askarruttava asia. Kantavatko hyviksi tarkoitetut optimismin juurruttamisen tekniikat tulevaisuuteen?

Uskonto: Uskonnot lukuisissa eri muodoissaan ovat toimineet keskeisenä optimismin levittämisen instituutiona. Optimismiin liittyy eri uskonnoissa erilaisia reunaehtoja, kuten eläminen jonkin tietyn eettisen ideaalin mukaisesti. Uskonnot ovat eri näkökulmista antaneet vastauksia kuoleman rooliin ihmisen elämässä, siihen mitä sen jälkeen tapahtuu, millä keinoin elämällä parempaan tuonpuoleiseen elämään voi päästä ja siten tarjoamalla merkityksellisyyden kehystä tämän hetken elämään. Jonkinlainen malli pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on löydettävissä kaikista uskonnoista. Optimismin perustaksi uskonnot tarjoavat yliluonnollista selitysmallia ja siten ne poikkeavat muista optimismin institutionaalisista perustoista.

Psykoterapia: Erilaisista terapeuttisista koulukunnista on modernisaation myötä muodostunut yksilöllistynyt ja maallistunut malli muutokselle kohti parempaa elämässä. Bennett jäljittää terapian juuria teologian piirissä 1800-luvulla kehitettyihin tekniikoihin. Nykyisessä psykoterapiassa on valtavan moninaisia teoreettisia koulukuntia, mutta kaikkiin liittyy ajatus muutoksen mahdollisuudesta. Myönteinen muutosnarratiivi on terapian keskeistä antia. Yleensä muutoksen tavoittelussa ovat läsnä seuraavat teemat: tiedostamattomien asioiden, tunteiden, käyttäytymismallien tekeminen tietoiseksi, pyrkimys (aidon) itsensä toteuttamiseen, merkityksen etsintä, ihmissuhteiden kohentaminen ja pureutuminen tiettyihin käyttäytymisen tai toiminnan ongelmiin. Myös Bennett huomioi kuinka terapeuttinen kieli on laventunut kulttuuriamme läpäiseväksi elämäntaitoteollisuudeksi.

Kirjansa loppukaneettina Bennett kiinnittää huomiota siihen, kuinka optimismi, siihen liittyvät erilaiset kulttuurit ja ammattikunnat ovat vahvasti läsnä kulttuurissamme ja yhteiskuntien arjessa. Erilaisuudesta huolimatta näillä toimijoilla on sama päämäärä, myönteisen tulevaisuusperspektiivin ylläpito ja edistäminen, joita ilman ihmisten yhteiselo ei toimisi. Julkisessa keskustelussa positiivisen psykologian piiristä yleistynyt yksilönäkökulma tuntuu olevan vahvasti läsnä. TV-ohjelmissa erilaiset kouluttajat ja konsultit kertaavat yksilön myönteisen ajattelun suotuisuutta. Optimistinen persoonallisuus on perua perimästä ja myönteisistä kasvukokemuksista, ja jos sellaista ei ole, voi tämä tuputtaminen tuntua lähinnä turhalta debatilta siitä onko vesilasi puoliksi täysi vai tyhjä. Bennettin kirja tuo tähän keskusteluun kaivatun sosiaalipsykologisen ja sosiologisen ulottuvuuden. Optimismilla on tärkeä merkitys ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tulevaisuudenuskolle ja toiminnalle. Se on usein tilannesidonnaista ja sitä voidaan levittää ihmisten keskuuteen tavoilla, joka ylittää yksilötasoisen pessimistisyyden. Kirjan lukeminen voi antaa monille inspiraatiota empiirisen tutkimuksen tekemiseen erilaisissa optimismin levittämisen parissa toimivissa yhteisöissä ja ammattikäytännöissä. Optimismiahan tämä aikamme kaipaa!

LÄHTEET

Bennett, Oliver 2015. Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope. Basingstoke: Palgrave.

Bennett, Oliver 2001. Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Edinburgh: Edinburgh University Press.

 

 

Urheilijoiden näkemyksiä luottamuksesta urheilujoukkueessa

Kirjoittanut Milla Hiekka

Lähtiessäni pohtimaan maisterin tutkintoa ja gradua koin tärkeäksi, että teen tutkimusta sellaisesta aiheesta, joka on itselleni tärkeä ja josta minulla on kokemuksia sekä ajatuksia. Joukkueurheilu on ollut iso osa elämääni lapsuudesta asti, joten tämän teeman ottaminen myös graduun oli luonnollinen valinta. Tarkastelin gradussani (2015) ”Luottamuksen rakentuminen urheilujoukkueessa” niitä tekijöitä, jotka urheilujoukkueessa ja sen toiminnassa edistävät tai heikentävät luottamuksen syntymistä ja kehittymistä. Lähtökohtanani oli antaa joukkueiden urheilijoille ääni ja mahdollisimman vapaat kädet kertoa luottamuksesta, kuten he sen kokevat. Tähän pyrin esimerkiksi valitsemalla aineistonkeruumenetelmäksi eläytymismenetelmän, jossa urheilijat kirjoittivat lyhyitä tekstejä ja kertomuksia annettujen ohjeiden mukaisesti.

 
Luottamusta on tutkittu laajasti sosiaalitieteissä erityisesti määrällisin menetelmin ja erilaisissa ryhmissä ja organisaatioissa sekä niiden välisissä suhteissa. Suomessa luottamuksen tutkimus erilaisissa ryhmissä ja konteksteissa on vielä alkutaipaleella. (Savolainen & Ikonen 2012.) Luottamuksen vaikutuksia on tutkittu, mutta vähemmälle tutkimiselle on jäänyt luottamuksen rakentumisen prosessi ja tieto siitä, miten luottamus kehittyy ja millaiset tekijät siihen vaikuttavat. Lisäksi laadullinen näkökulma tutkimukseen, aineiston keräämiseen ja sen analysointiin on hyvin vähäistä. Myös urheilututkimuksessa on aukko laadullisen tutkimuksen sekä luottamuksen tutkimisen osalta. Näistä syistä halusin lähestyä tutkimuskysymyksiä laadullisesti. Laadulliset menetelmät ja tässä tutkimuksessa erityisesti eläytymismenetelmä tarjoavat mielestäni myös keinon kunnioittaa urheilijoiden vastauksia, kun he saavat tuoda ajatuksensa ja mielipiteensä vapaasti esiin.

 
Eläytymismenetelmä olikin mielenkiintoinen vaihtoehto aineistonkeruumenetelmäksi. Eläytymismenetelmässä urheilijoille annettiin kaksi erilaista kehyskertomusta, joiden pohjalta he loivat tekstejä, joissa kuvattiin joko luottamusta tai epäluottamusta urheilujoukkueessa. Eläytymismenetelmä oli mieluinen sekä urheilijoille että minulle, sillä urheilijat kehuivat aineistonkeruutilanteen jälkeen tehtävän mielenkiintoisuutta mutta kuitenkin sen vaivattomuutta. Eläytymismenetelmä oli vaivaton myös tutkijan kannalta, sillä sain kerättyä muutamalla aineistonkeruukerralla lähes 40 vastausta. Eläytymismenetelmällä kerätyn aineiston analysoin pääosin sisällönanalyysilla, jonka avulla pystyin erittelemään aineistosta niitä tekijöitä, jotka edesauttavat luottamuksen rakentumista tai heikentävät sitä.

 
Urheilijat kuvasivat vastauksissaan luottamuksen rakentumista sekä pelaajien välisissä vertaissuhteissa että valmentajan ja pelaajan välisissä johtaja-alaissuhteissa. Vertaissuhteissa luottamuksen rakentumiseen koettiin vaikuttavan erityisesti hyväntahtoisuuden osoitukset, ennustettavuus sekä kyvykkyys. Urheilijoiden mukaan epäluottamusta urheilujoukkueessa puolestaan aiheuttavat toisten pahantahtoisuus, eriarvoisuus sekä epäpätevyys. Valmentajaa kohtaan koettuun luottamukseen ja sen rakentumiseen vaikuttivat urheilijoiden mukaan erityisesti valmentajan oikeudenmukaisuus ja pätevyys. Aineistosta oli havaittavissa selvä jako vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin liittyvään tekemiseen ja sen pohjalta rakentuvaan luottamukseen sekä urheiluun ja tehtävään liittyvään tekemiseen ja tämän pohjalta rakentuvaan luottamukseen. Urheilijat kuvasivat siis vastauksissaan kahdessa tilassa tai kontekstissa rakentuvaa ja eri tekijöistä voimansa saavaa luottamusta. Nimesin nämä luottamukseksi ystävyyssuhteessa ja luottamukseksi pelaajasuhteessa.

 
Vastausten perusteella näyttää siltä, että urheilijat pitävät luottamusta tavoiteltavan arvoisena asiana, jonka rakentaminen vaatii huomiota ja ajan käyttämistä yhdessäoloon. Luottamusta rakennetaan yhdessä, mutta epäluottamus voi syntyä myös yhden henkilön yksittäisen teon kautta. Luottamus kasvaa joukkueiden jäsenten välisissä suhteissa ja saa voimansa ja perustansa esimerkiksi suhteen toisen osapuolen käyttäytymisestä, arvoista ja asenteista. Lisäksi luottamus vaatii uskoa, tahtoa ja halua olla läsnä ja sitoutua yhteiseen tekemiseen sekä yhteisiin päämääriin.

 
Toivon, että tästä tutkimuksesta voisi olla iloa ja hyötyä joukkueurheilun kentällä joukkueen toiminnan kehittämisessä ja miksei myös esimerkiksi työelämässä erilaisten työryhmien toiminnan tarkastelussa. Luottamus on erilaisten ryhmien elinvoima ja yhdistävä liima, jota ilman ryhmän yhteistoiminta voi olla haastavaa. Tämän vuoksi koen luottamuksen tarkastelemisen ryhmäkontekstissa tärkeäksi. Tutkimuksella haluan herätellä näkemään niitä tekijöitä, joihin esimerkiksi urheilujoukkueessa olisi hyvä panostaa, jotta joukkueessa voisi vallita luottamus ja siinä olisi hyvä olla ja pelata.

 

 

LÄHTEET
Hiekka, Milla 2015. Luottamuksen rakentuminen urheilujoukkueessa. Pro gradu- tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio.

 

Savolainen, Taina & Ikonen, Mirjami 2012. Nature and Dynamics of Trust Development Process. Findings from a Qualitative Study in the Team of the Third Sector Organization. 22 sivua julkaisussa Proceedings of the 6th EIASM Workshop on Trust Within and Between Organizations, Milan, Italy.

 

Pysy lujana

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Edellinen bloggaukseni käsitteli Ole Jacob Madsenin kriittistä arviota elämäntaitokulttuurista. Jatkan vielä hieman teemasta esittelemällä aiemmin tässä blogissa esitellyn tanskalaisprofessori Svend Brinkmannin yleistajuista elämäntaitokulttuurin kritiikkiä. Kyseessä on alun perin tanskaksi suurelle yleisölle kirjoitettu kirja, joka on nyt käännetty ruotsiksi nimellä Stå fast ─ Vägra vår tids utveclingstvång (2015) (Pysy lujana ─ vastusta aikamme kehittymispakkoa). Kirja on rakennettu ironisesti tai humoristisesti elämäntaito-oppaan muotoon, eli siinä esitellään selkeät prinsiipit, joilla tolkullinen tai laadukas elämä on Brinkmannin mukaan saavutettavissa. Länsimaisen kulttuurin piirteiksi määritellään elämän vauhdin kiihtyminen sekä likipitäen pakoksi muodostunut ajatus siitä, että jokaisen pitää jatkuvasti kehittyä elämässään. Kirjassa on tarkoitus rakentaa kulttuurista vastarintaa tälle ajattelumallille. Hyvän elämän avaimet ovat Brinkmannin mukaan löydettävissä stoalaisesta filosofiasta.

 
Johdannossa kuvataan monissa yhteyksissä käsiteltyä länsimaiden diagnoosia. Kaikilla tuntuu olevan kiire niin kotona kuin töissäkin, yksilöstä on tullut yhteiskunnan käsitteellistämisen kannalta keskeinen yksikkö ja yksilön on mentävä eteenpäin kehittymällä jatkuvasti ympäröivien odotusten mukaisesti. Esimerkiksi töissä on jokaisen nykyään käytävä kehityskeskusteluja ja pohdittava onko oma staattisuus nytkähtänyt millä tavoin eteenpäin sitten viime keskustelun. Tähän kehittymispakkoon liittyy positiivisen ajattelun ideologia sekä kulttuuriteollisuuden ala, jota elämäntaidoksi nimitetään. Siihen liittyy nykymaailmassa suuri joukko erilaisia ammattikuntia, kuten life-coacheja, personal trainereita, terapeutteja, konsultteja ja guruja joka lähtöön. Kirjassa halutaan siis herätellä tämän ilmiön problematisointia ja eväitä tähän on haettu niinkin kaukaa kuin antiikin stoalaisuudesta. Kreikassa ja sittemmin Roomassa muun muassa Senecan, Epiktetoksen, Marcus Aureliuksen ja Ciceron kirjoitusten myötä tunnetuksi tullut suuntaus tarkastelee elämää tyynen pessimistisesti. Brinkmann (s.19) muokkaa stoalaisten ajatuksia nykypäivään muun muassa seuraavasti: Älä visualisoi tulevaa positiivisin ajatuksin vaan negatiivisin: mitä kaikkea tapahtuisikaan jos menettäisit kaiken mitä sinulla nyt on? Kaikkien mahdollisuuksien pohdinnan sijaan tunne ja iloitse omista rajoituksistasi. Tunteittesi julkisen levittelyn sijaan opettele hallitsemaan ja hillitsemään tunteitasi. Ajattele säännöllisesti kuolemaasi ja kuolevaisuuttasi, niin osaat olla kiitollinen tästä elämästä.

Tässä hengessä kirja on rakennettu seitsemän luvun ja seitsemän elämänohjeen muotoon. Käyn ne kiteyttäen läpi seuraavaksi.

1. Lopeta tuntemasta itsesi

Nykyään toitotetaan itsetutkiskelua ja itsensä löytämistä. Vastaus ei löydy sisimmästä, vaan sosiaalisena olentona meidän olisi ajateltava eettisiä ja moraalisia kysymyksiä sisäisiä impulssejamme tai yksityistä mielihyvän tunnetta laajemmin. Olisi ajateltava muita ihmisiä ja yhteiskuntaa. Oikein tekeminen ei tunnu aina kivalta ensi alkuun, mutta sillä voi olla kauaskantoisempia seurauksia.

2. Keskity negatiiviseen elämässäsi

Nykyään kehotetaan ajattelemaan myönteisesti, astumaan ulos mukavuusalueelta, visioimaan parempia tulevaisuuksia. Kyseessä on positiivisuuden tyrannia kulttuurissamme. Meillä ei saa enää olla ”ongelmia”, on vain ratkaistavia ”haasteita”. Näkemystä on levittänyt voimallisesti muun muassa amerikkalaisen positiivisen psykologian suuntaus. Vastineeksi voi tarjoilla eräänlaista ”pessimisti ei pety” –ajattelua. Elämässä vastoinkäymiset tulevat joka tapauksessa muodossa tai toisessa vastaan ja positiiviseen ajatteluun keskittyvä lähestymistapa jysäyttää ne kahta kovempaa kasvoille. Saa elämässä myös valittaa ja kritisoida. Memento mori! ─ Muista, että kuolet kuitenkin! Tämän muistaminen saa näkemään kaiken hyvän ihan arkisessa elämässä eikä vouhottamaan huippukokemusten perässä.

3. Laita päähäsi EI-hattu

Positiivisuusopeissa korostetaan myönteisyyttä ja valmiutta sanoa kaikkeen KYLLÄ. Kuvitteellista KYLLÄ-hattua kehotetaan eräissä opeissa laittamaan ikään kuin päähän aina kun negatiivisuus ja muutosvastarinta nostavat päätään. Tätä ihmisille kerrotaan niin kutsutussa projektiyhteiskunnassa, jossa mikään ei ole koskaan valmista ja mikään saavutettu ei tunnu riittävän. Tämä on varsin tuttua tarinaa erilaisissa työorganisaatioissa. EI-hatun pitäminen on kykyä rajojen asettamiseen ja kykyä epäillä, kyseenalaistaa, onko tässä ja tässä uusimmassa kehittämishaasteessa mitään järkeä. Vähitellen elämä voi lakata näyttäytymästä projekteilta ja olla sisällöllisesti mielekästä.

4. Hillitse tunteitasi

Elämme aikakautta, jossa rohkaistaan avoimeen tunteiden ilmaisuun. Erityisesti korostetaan positiivisten tunteiden julkista esittämistä. Sillä kerrotaan muun muassa olevan myönteisiä terveysvaikutuksia. Tunteista on tullut välineitä, joilla ihmiset tekevät työtä ja tuottavat myönteisiä julkisia vaikutelmia itsestään. Ei negatiivisissa tunteissa ole mitään pahaa. Ne kertovat usein varsin tarkasti, että elämässämme tai ympäristössämme on jotain pielessä. Siksi niitä kannattaa kuunnella ja erityisesti lasten on hyödyllistä oppia tuntemaan myös häpeää ja syyllisyyttä. Ne ovat sosiaalisia tunteita. Ylitsepursuavassa julkisessa tunneilmaisussa tunteiden todellinen merkitys hämärtyy ja maailmasta tulee karrikoitu kuva. Älä siis käytä kevyesti ilmaisuja ”vihata” tai ”rakastaa”. Opi näkemään varsinainen asia, mistä on kysymys, äläkä keskity tunteittesi julkiseen kuvaamiseen.

5. Anna valmentajallesi potkut

Elämää vauraissa länsimaissa tarkastellaan yhä enemmän monimutkaisena asiana, taitoina, joita ihminen ei osaa ilman ulkopuolista apua. Siihen tarvitaan palkattua apua, coacheja, valmentajia ja erilaisia elämäntaidon konsultteja. Hommaa mieluummin ystävä. Opi antamaan toiselle ihmisille apua ja opi vastaanottamaan sitä itse; ihan normaalina kanssakäymisenä, ilman että raha vaihtaa omistajaa. Vältä välineellisiä ihmissuhteita.

6. Älä lue elämäntaito-oppaita, äläkä elämäkertoja. Lue ihan oikea romaani.

Kaupat pursuavat elämäntaito-oppaita ja inspiroivia elämäkertoja. Ne eivät ole ratkaisu, ne ovat itsessään osa ongelmaa. Niissä elämää tarkastellaan yksinkertaistetusti ja yhdestä perspektiivistä käsin. Ne itsessään levittävät konformistista ihmiskuvaa. Lue mieluummin oikeita romaaneja. Ne harjaannuttavat mielikuvitusta ja perspektiivinottoa, kertovat kuinka elämä on monimutkaista ja asioihin liittyy monia eri näkökulmia ja totuuksia. Ne muistuttavat kuinka ihmisellä on oikeastaan aika vähän mahdollisuutta kontrolloida elämänsä kulkua, koska olemme osana laajempia historiallisia, yhteiskunnallisia ja sosiaalisia prosesseja.

7. Takerru menneeseen

Kulttuurissamme ihaillaan kykyä olla hetkessä (esimerkiksi mindfulness ) ja olla toisaalta tulevaisuusorientoitunut vailla menneen painolastia. Kyky olla sinut menneisyytensä kanssa on merkki tasapainoisesta minäkäsityksestä ja kyvystä oppia omista virheistä. Opi näkemään itsesi osana historiaa, perinnettä ja sukupolvia. Opi muistelemaan ja välittämään muistoja.

Tuossa siis minun kiteyttämänä Brinkmannin ajatuksia kirjassa. Tämä ei tee toki oikeutta kirjan syvälle menevälle pohdinnalle, mutta ehkäpä keskeiset ajatukset välittyvät. Kokonaisuutta arvioiden voi todeta, että tämmöiselle pessimismiin taipuvaiselle keski-ikäiselle ukolle tämä oli voimaannuttavaa luettavaa. Stoalainen ajattelutapa on toki varmasti lähempänä suomalaista kulttuurista mielenlaatua kuin ehkä skandinaavisilla naapureillamme. Kirja muistuttaa kulttuurisen vastarinnan, toisinajattelun tärkeydestä. Sosiaalipsykologin ja laajemmin yhteiskuntatieteilijän olisi kyettävä lukemaan kulttuuriamme ja pohtimaan kriittisesti, mistä esimerkiksi paine yksilön jatkuvaan muutokseen, työyhteisöjen vimmaiseen kehittämismentaliteettiin tai estottomaan tunnepuheeseen oikein kumpuaa. Voisiko asioita ajatella ja tehdä toisin? Millainen voisi olla stoalaisessa hengessä pidetty kehityskeskustelu tai nykytilaansa ihan suhteellisen tyytyväinen työyhteisö? Ehkäpä joku valveutunut kustantaja julkaisee tämän kirjan suomeksi.

Lähde
Brinkmann, Svend (2015): Stå fast – Vägra vår tids utvecklingstvång. Översättning Ninni Holmqvist. Stockholm: Norstedts.

Saksalaiset sosiaalipsykologit ottavat kantaa pakolaiskysymykseen

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Valtaväestön suhtautuminen maahan tuleviin pakolaisiin kuuluu ilmiökenttään, jota sosiaalipsykologit ovat tutkineet vuosikymmenten ajan. Toisilleen tuntemattomien ihmisryhmien kohtaamisessa syntyvät jännitteet, niiden hillinnän ja purkamisen keinot samoin kuin keinot muuttaa kohtaaminen molemminpuoliseksi hyödyksi ovat sosiaalipsykologian ydintematiikkaa. Tässä tilanteessa sosiaalipsykologeille asettuukin haaste tuoda alalla syntynyttä tietoa yleiseen käyttöön. Saksalaiset sosiaalipsykologit ovat näyttäneet tässä hyvää esimerkkiä.

Yli sata saksalaista sosiaalipsykologia lähetti 15.9.2015 avoimen kirjeen Saksan liittokanslerille, Saksan liittoparlamentille ja osavaltioiden parlamenteille ilmaistakseen huolensa siitä, miten lisääntyvään pakolaisten tuloon suhtaudutaan. Kirje kuului englannista käännettynä seuraavasti:

Miten käsitellä pakolaisten tuloa Saksaan – sosiaalipsykologinen näkökulma poliittisiin toimiin

Arvoisa liittokansleri, hyvät naiset ja herrat

 
Kyselytutkimukset osoittavat, että tällä hetkellä ihmiset hyväksyvät yleisesti turvapaikan myöntämisen pakolaisille Saksassa. Saksalaisten tuen määrä on vaikuttava. Kuitenkin nämä myönteiset asenteet ovat vaakalaudalla, sillä ne eivät ehkä ole vakaita ja voivat vaihtua kielteisiksi ja jopa aktiivista hylkäämistä osoittaviksi ainakin joissakin yhteiskunnan osissa. Tällaisella kehityksellä olisi valtavat seuraukset sekä pakolaisille että Saksan ja Euroopan yhtenäisyydelle. Sosiaalipsykologiselta kannalta katsoen jotkut kehityskulut ovat hälyttäviä, mutta jos niin tahdotaan, ne ovat vältettävissä. Siksi koemme olevamme pakotettuja kommentoimaan asiaa tieteellisestä näkökulmasta.

Niin ihmisten osoittama tuki kuin torjuntakin riippuvat vahvasti tunteista. Empatia (toisen tilanteen ymmärtäminen ja kyky eläytyä hänen mielentilaansa) johtaa altruistiseen käyttäytymiseen. Sitä vastoin ahdistus ja viha lietsovat ennakkoluuloja, syrjintää ja väkivaltaa. Tämänhetkisen Saksaan kohdistuvan maahanmuuton tilanne on epäselvä. Uutiset suurten ihmismäärien tulosta päivittäin ovat levottomuutta herättäviä. Monet eivät tiedä miten suhtautua tähän tilanteeseen. He etsivät informaatiota ystäviltään, verkostoista, politiikasta ja mediasta.

1. Poliitikkojen ja mielipidejohtajien ja julkisten auktoriteettien sekä median pitää antaa selviä vastauksia ja ratkaisuja. Se vähentää epävarmuutta, ahdistusta ja vihaa. Ihmisillä on tarve kokea elävänsä ennustettavassa ja oikeudenmukaisessa maailmassa. Jos näemme jonkun ihmisryhmän jatkuvasti joutuvan epäoikeudenmukaisuuden, syrjinnän ja väkivallan kohteiksi, meillä on taipumus nähdä asia heidän omana syynään. Jos pakolaisten kärsimystä ei lievitetä, on suuri vaara että heitä itseään aletaan syyttää omasta tilanteestaan. On pyrittävä vakavasti siihen, että ihmisillä olisi mahdollisuus hakea turvapaikkaa vaarantamatta ensin elämäänsä. Selkeyttäminen merkitsee myös inhimillisen asumisen järjestämistä sekä ripeää turvapaikkahakemuksen käsittelyä. Ihmisille, jotka tulevat Saksaan ja Eurooppaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi, on vähän vaihtoehtoja – turvapaikan hakeminen ei ole heille sopiva ratkaisu. Selviä vastauksia tarvitaan erityisesti siihen, miten Saksa ja Eurooppa suhtautuvat sotiin, äärimmäisiin taloudellisiin olosuhteisiin ja syrjintään, sillä juuri nämä seikat ajavat ihmisiä pakenemaan kotimaastaan.
2. Äärioikeisto pyrkii hyötymään pakolaiskeskustelun epävarmuudesta. Se kehittää kauhukuvia lietsoakseen kielteisiä tunteita ja sitä kautta väestön torjuvaa suhtautumista pakolaisiin. Pyrkimys saada poliittista hyötyä pakolaisten vaikeuksista ei ole hyväksyttävää demokraattisen puolueen toimintaa.
3. Kielteiset tunteet, torjunta, syrjintä ja väkivalta nousevat erityisesti mielikuvasta, että toiset ottavat jotakin pois ”meiltä” tai uhkaavat keskeisiä arvojamme tai elämäntapaamme. Tämä vaara nousee erityisesti silloin, kun rahoituksen riittämättömyys tuottaa eturistiriidan pakolaisten majoittamisen ja julkisten palveluiden välille. Pakolaisten vastaanoton pitäisi tuottaa mahdollisimman vähän heikennyksiä muiden ihmisten elämään.
4. Maahanmuutto on keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tarkastellen edullista kaikille osapuolille. Tätä tosiseikkaa ei ole riittävästi pohdittu ja korostettu. Väestön ikäjakauma muuttuu paremmaksi: nuorten ihmisten lisääntyminen turvaa eläkkeiden maksun. Maahanmuutto korvaa ammattitaitoisen työvoiman puutetta monella alalla. Maahanmuutto auttaa myös säilyttämään paikallista infrastruktuuria kuten päiväkoteja, kouluja, urheiluseuroja tai pikkukauppoja, jotka muuten joutuisivat lopettamaan väestön vähenemisen vuoksi.
5. Epävarmuus sen suhteen miten pakolaisiin pitäisi suhtautua on erityisen suurta niiden keskuudessa, joilla ei ole kokemusta maahanmuuttajista – ihmiset pelkäävät asioita, joita he eivät tunne. Kontaktit auttavat voittamaan ennakkoluuloja. Kyselyt osoittavat pakolaisten torjunnan olevan yleisempää Saksan itäosassa, koska siellä ei historiallisista syistä ole ollut maahanmuuttajia eikä ihmisillä siten ole heistä kokemusta. Pakolaisten sijoittelussa eri puolille maata pitää pyrkiä siihen, että pakolaisia sijoitettaisiin erityisesti sinne, missä aikaisemmin ei ole koettu maahanmuuton tuottamia hyötyjä. Muuten nämä alueet ovat vaarassa jäädä jälkeen kulttuurienvälisen kompetenssin kehittymisessä. Erityisesti vähemmän vauraat maaseutualueet voivat parantaa infrastruktuuriaan maahanmuuton avulla.
6. Euroopan Unionin heikkenevä solidaarisuus uhkaa sen mainetta, mikä vahingoittaa kansalaisten identifikaatiota ja halua toimia yhteisön hyväksi. Euroopan on löydettävä kollektiivinen, solidaarinen ja humanitaarinen lähestymistapa niin kutsuttuun pakolaiskriisiin.

Arvoisa rouva Merkel, hyvät naiset ja herrat. Yllä esitetty käsittelee ajankohtaisia ongelmia. Emme käsitelleet keskipitkän ja pitkän aikavälin ongelmia. Suurin osa niistä jotka nyt tulevat maahamme, jäävät asumaan pysyvästi, ja menestyminen tai epäonnistuminen heidän kotouttamisessaan tulee muotoilemaan Saksan ja Euroopan tulevia kasvoja. Tässä viestissä emme myöskään käsitelleet vastaanottokeskusten ja paikallisyhteisöjen tilannetta. Parannukset myös niiden suhteen ovat välttämättömiä.

Yli 100 sosiaalipsykologin puolesta Prof. Dr. Uli Wagner, Philipps-Unversität Marburg, Saksa

Ks.

 http://www.uni-marburg.de/fb04/team-wagner/aktuelles


Kirjeen välitti prof. Anna-Maija Pirttilä-Backman (Helsingin yliopisto)
Käännös Vilma Hänninen

Fyysinen olento, ruumiillisuuden psykologia ja Rom Harré

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Tulevien sosiaalipsykologian päivien teemana on ruumiillisuus ja sen tarkastelu sosiaalipsykologiassa. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että kehon tai ruumiin (body) käsitteen käyttö ei ole mitenkään erityisesti juurtunut sosiaalipsykologian perinteeseen, jos ajattelee tieteenalan pitkää historiaa. Kehon aktiivista roolia ihmisen havaintotoiminnassa sivuisi kyllä jo tuotannossaan G. H. Mead, mutta laajemmin kysymyksen otti tuotannossaan ensimmäisen kerran esille Rom Harré (1991) 1990-luvun alussa ilmestyneessä teoksessaan Physical Being (Fyysinen olento). Seuraavassa tarkastelen kirjan sisältöä ja merkitystä. Sen yleisenä tavoitteena oli kehittää teoria ruumiillisuuden psykologialle. Ruumiillisuuden teema tuli laajemmin esille sosiaalitieteissä lähinnä 1980- ja 1990-luvulla sosiaalisen konstruktionismin seurauksena. Muutamat sosiologit ja antropologit kiinnostuivat ruumiillisuuden tarkastelusta erityisesti kulttuurin ja yhteiskunnallisten käytäntöjen muokkaavan vaikutuksen näkökulmasta.

Tällaista näkökulmaa olivat edustaneet aikaisemmin tuotannossaan esimerkiksi Norbert Elias, Mary Douglas ja Michael Foucault, jotka kaikki tunnetaan ruumiillisuuden tutkimuksen perinteessä tärkeistä historiallisista analyyseistään. Yleisellä tasolla voidaankin tehdä erottelu kehon ja ruumiin välille. Keho viittaa enemmän aktiiviseen toimijaan (the lived body-käsite), kun ruumiilla voidaan puolestaan viitata joko elottomaan tai elävään ruumiiseen[1]. Vaikka käsitteiden välille ei ole syytä tehdä kovin jyrkkää eroa, ruumiin käsitteen käyttö on ollut yleisempää sosiaalitieteissä, kun kehon tai kehollisuuden tarkastelu on liittynyt ennen muuta fenomenologisesta filosofiasta vaikutteita saaneeseen ”eletyn kehon” näkökulmaan. Se on kriittinen perinteistä kartesiolaista dikotomista ruumis-mieli-jakoa kohtaan ja korostaa enemmän kehon ja mielen keskinäistä yhteyttä. (Sarpavaara 2004, 43-44.)

Mistä sitten on kyse Harrén yrityksessä pohtia ruumiillisuuden psykologian perusteita? Hänen teoksensa on harvemmin tunnettu osa laajempaa trilogiaa eli kolmiosaista kirjasarjaa, jonka ensimmäinen osa Social Being (Sosiaalinen olento) käsitteli sosiaalipsykologian perusteita ja jonka toinen osa Personal Being (Persoonallinen olento) keskittyi enemmän yksilöpsykologian perusteisiin. Harrén tarkastelulla on filosofisesti oma yhteytensä filosofi Karl Raymond Popperin tunnettuun ontologiaan, jossa luonnolle, kulttuurille ja ihmiselle määritellään oma itsenäinen, emergentti paikkansa. Harré perustelee kirjansa tarkoitusta sillä, että sen tarkoituksena on avata näkökulma siihen, miten ihmiset puhuvat kehosta arkielämässä ja millaisia kulttuuris-diskursiivisia merkityksiä liittyy ihmisruumiiseen.

Kirjansa alkupuolella Harre (1991, 5) rajaa tarkastelua siten, että ruumiillisuuden psykologia on kokoelma selontekoja niistä diskursiivisista käytännöistä, joissa ruumiillisuudella on keskeinen merkitys ruumiin käytön tai ruumiskeskeisen puheen takia. Kuten Harré itsekin toteaa kirjassaan, hänen yritystään pohtia ruumiillisuutta psykologisena kysymyksenä voidaan pitää uutena, sillä vastaavaa yritystä ”analyyttisten tekniikoiden käytöstä” ruumiillisuuden psykologian käsitteelliseksi tukemiseksi ei ole aiemmin tehty. Tässä mielessä hänen kirjaansa voi pitää edelleen tärkeänä yrityksenä koota erilaisia näkemyksiä ja jäsentää siten ruumiillisuuden psykologian teemoja. Sosiaalipsykologian tai psykologian perinteessä kirja on kuitenkin ollut ilmestymisensä jälkeen melko tuntematon, eikä siitä ole myöskään juuri käsitelty ruumiillisuutta koskevassa muussa sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa.

Harré (1991, 6) viittaa itse positiivisessa hengessä Nancy Scheper-Hugesiin and Margaret M. Lockiin (1987), jotka ovat tarkastelleet ruumiillisuuden antropologiassaan ruumisminää (body self) eli kokemusta omasta ruumiista, sosiaalista ruumista eli ruumiin käyttöä luonnollisena symbolina ja ruumispolitiikkaa eli ruumista sosiaalisen kontrollin kohteena. Samat kysymykset ovat myös Harrén tarkastelun keskiössä. Hänen kirjansa voikin nähdä käsitteelliseksi läpileikkaukseksi monista ruumiillisuutta koskevista filosofisista, historiallisista, psykologisista ja sosiaalitieteellisistä kysymyksistä. Tarkastelu lähtee liikkeelle alussa ruumiillisuuden yleisistä filosofista kysymyksistä, joista Harré siirtyy erillisissä luvuissa pohtimaan tarkemmin ruumiillisuuden psykologian osateemoja.

Kirja jakautuu yleisellä tasolla kolmeen pääosaan. Nämä käsittelevät ruumiillisuuden metafysiikkaa, ruumista koskevia arviointeja ja ruumista merkityksiä tuottavana osana toimintaa. Metafysiikka tarkoittaa lähinnä ruumista koskevien luokittelujärjestelmien erittelyä sekä ruumiillisuuden kokemisen analyysiä. Arviointien (evaluations) tarkoitus on tuoda puolestaan esille se, miten kulttuuriset ideaalit ja normit vaikuttavat ruumiiseen. Ruumista toisin sanoen arvioidaan moraalisten käsitysten valossa, mutta ruumiilla voidaan nähdä myös tietty moraalinen itseisarvonsa. Merkitysten analyysi viittaa viimein siihen, että ruumista voidaan käyttää myös sosiaalisesti merkkinä viestittämään tietystä seikasta, ja tässä yhteydessä Harré kehittelee laajempaa näkökulmaa ruumiillisuuden yleisestä semiotiikasta.

Harrén kirja vilisee paljon kiinnostavia pienoisanalyysejä monista edelleen kiinnostavista ruumiillisuuden teemoista. Hän tarkastelee esimerkiksi lihavuuden ja ylipainon määrittelyä vähitellen positiivisesta ilmiöstä negatiiviseksi, Jane Fondan kirjoittamaa Työkirjaa ja sen sisältämiä näkemyksiä kehon kunnon ylläpitämisestä, ruumista koskevia luokittelujärjestelmiä ja niiden vaikutusta (esim. vasen ja oikea puoli), kehonrakennusta ruumiin muokkaamisena esteettisten ideaalien mukaan sekä vaikkapa sitä, miten modernissa kulttuurissa tuotetaan ruumista koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia puhumalla tietyistä omaan kehoon liittyvistä asioista, kuten liikunnan välttämättömyydestä terveydelle. Kokonaisuutena voisi sanoa, että Harrén kirja ei ole menettänyt mitenkään merkitystään, vaan erilaiset ruumiillisuuteen liittyvät ilmiöt ovat pikemminkin päinvastoin vain laajentuneet parin viimeisen vuosikymmenen aikana entisestään.

Miten tämä sitten näkyy myöhäismodernissa kulttuurissa? Jos ajatellaan liikkumista koskevaa terveysvalistusta, sen lähtökohtanahan on ollut painottaa sitä, miten hyödyllistä liikunta on ihmiselle. Vastaavasti keskustelu itseaiheutetuista sairauksista viittaa siihen, millaisia velvollisuuksia meillä on omaa kehoamme kohtaan. Kokonaan toinen asia on sitten kehon koristelun, muokkaamisen ja terveyden ylläpitämisen erilaisten muotojen kehittyminen. Kaikista näistä on muotoutunut Suomessakin kulttuurisesti monimuotoisia alueita, jotka noudattavat esimerkiksi tatuoinnin tai kehon kosmeettisen korjaamisen osalta globaaleja trendejä. Harré (1991) ei itse kirjoita kovin paljon tatuoinneista ruumiillisuuden semiotiikan yhteydessä, lähinnä tuo esille muutamia perusseikkoja polynesialaisesta kehomaalauksesta ja maorikulttuurin suhteesta tatuointeihin. Uudemmassa populaarikulttuuria koskevassa tutkimuksessa on eritelty tarkemmin vaikkapa sitä, miten tatuointeja käytetään LA Ink- ja Miami Ink-ohjelmien tarjoaman aineiston valossa terapeuttisesti vaikeiden psykologisten ongelmien työstämisessä ja todellisen itsen ilmaisun välineenä (ks. Woodstock 2014).

Ihon ulkopinnan koristelusta on syntynyt nykymaailmassa lukemattomia tyylejä, jotka eroavat tatuoinnin tarkoituksesta esimerkiksi maorikulttuurissa. Ruumiin ulkopintaa ei pidetä enää pelkästään kehon ulkoisena rajana, vaan itsestä kertovana ilmoitustauluna, jota voidaan koristella oman tyylin mukaan. Keho voidaan täyttää omaan elämään liittyvillä tärkeillä kuvilla tai valita sen pintaan tiettyjä symbolisia ilmaisuja, jotka kertovat omakohtaisesti tärkeinä pidetyistä asioista. Kehon esteettinen muokkaaminen kosmeettisten toimenpiteiden ja korjausleikkausten muodossa on puolestaan laajentunut mittavaksi liiketoiminnaksi, jota kannattaa jokaisen julkkiksen uralle haluavan harkita tehdäkseen itsensä kameralle sopivaksi kohteeksi. Tiedä sitten, onko kyseessä se, että iho on syvintä ihmiselle (Paul Valéry) tai että ruumiin pinta on viimeinen sosiaalisesti valloittamaton alue, jota ihminen voi kutsua vielä omakseen (Stanford Scott ja Marvin Lyman).

Vaikka ruumiillisuuden ilmiöiden tarkastelu ei ole siis ollut mitenkään erityisesti esillä sosiaalipsykologiassa viime aikoina, voi sanoa, että Harrén näkemyksillä on varmasti oma paikkansa. Syynä on se, että ruumis, sen käyttö ja ihmisen suhde omaan kehoonsa on tullut yhä enemmän esille nykykulttuurissa. Tämä ei tarkoita vain kehon ulkoista muokkaamista, vaan myös sen merkitystä psyykkis-emotionaaliselle terveydelle. Tunteiden ja kehon yhteys on tullut voimakkaasti esille esimerkiksi mindfulness-perinteessä, jossa korostetaan kehon ja mielen yhteyttä toisiinsa. Kyse ei ole toisistaan irrallisista asioista, vaan psyykkiseen hyvinvointiin voidaan vaikuttaa keskeisesti tietoisen läsnäolon, tietoisuustaitojen kehittämisen ja erilaisten aistien käytön kautta. Tämän on tuonut esille kysymykset kehon ja mielen suhteesta (body-mind) sekä kehotietoisuuden roolista (ks. esim. Klemola 2013).

Kirjansa lopussa Harré (1991, 257) korostaa sitä, että monet ruumista koskevat käsitykset ovat historiallisesti melko uusia. Samalla hän kuvaa yleisesti ruumiillisuuden merkitystä seuraavasti:

Me käytämme ruumistamme käytännön toimintaan. Me käytämme kehoamme moraalisten arviointien esittämiseen. Me käytämme ruumiimme tilaa oikeuttamaan arkielämän velvollisuuksista vetäytymisen. Me käytämme ruumistamme ihmislajin uusintamiseen. Me käytämme kehoamme taideteoksena, koristelun pintana ja raakamateriaalina veistämiselle.

Harrén oma näkemys on, että hänen kirjansa on tavallaan luettelo niistä erilaisista tarkoituksista, joihin ihmiskehoa voidaan käyttää. Tässä mielessä ruumiillisuuden psykologiaa voidaan pitää toiminnan psykologian (activity psychology) yhtenä haarana, joka korostaa ihmisen omaa aktiivista toimijuutta suhteessa kehoonsa. Ja kuten Harré (1991, 257) alleviivaa kirjansa viimeisillä riveillä, ruumiillisuuden psykologialla voi nähdä valtavan merkityksen, jos ajattelee sitä, miten kehoa tai ruumista käytetään myöhäismodernissa kulttuurissa. Tässä suhteessa tutkimus on vasta ottamassa ensimmäisiä askeliaan.

Harrén huomiot olivat sinänsä omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta mitenkään sivuun ruumiillisuuden teema ei ole jäänyt sosiaalitieteissä. Siitä on itse asiassa päinvastoin kasvanut merkittävä monitieteisen tutkimuksen alue, jonka uuden tulemisen juuret ovat alun perin Bryan S. Turnerin (2008) ja Chris Shillingin (2012) uraauurtavissa yleisissä analyyseissä ruumiin paikasta yleisessä yhteiskuntateoriassa. Nykyisessä sosiologisessa tutkimuksessa ruumiin sosiologialla (sociology of body) on oma erityinen paikkansa ruumiillisuutta, yhteiskuntaa ja sairautta käsittelevänä tutkimusalueena. Sen ohella puhutaan erillisestä ruumistutkimuksesta, joka perustuu monialaiseen sosiaalitieteelliseen, antropologiseen ja kulttuuritieteelliseen tutkimukseen (ks. esim. DeMello 2014). Lisäksi monista ruumiillisuuteen liittyvistä teemoista julkaistu uutta tutkimusta, kuten ikääntymisestä, ruumiillisuudesta työelämässä sekä ylipainoisuudesta ja sen tuottamista identiteettikamppailusta (ns. läskihäpeä eli fat shame).

Mihin tämä kehitys sitten kaiken kaikkiaan liittyy? Kysymykseen voi hakea vastausta vaikkapa Anthony Giddensin (1991) tuotannon avulla. Giddensin mukaan modernissa kulttuurissa ihmiset muodostavat erilaisia tietoisia identiteettiprojekteja, joilla he tavoittelevat omaa, erityistä elämäntapaansa ja -tyyliään. Näissä identiteettiprojekteissa kehollisuudella ja ruumiilla on keskeinen paikkansa. Ihmiset eivät tavoittele vain abstrakteja, aineettomia asioita elämässään, vaan haluavat ylläpitää kuntoaan, hankkia lihaksikkaan ulkomuodon, treenata kehonsa taipuisuutta joogassa, syödä terveellisesti, liikkua säännöllisesti ja osallistua muutaman kerran vuodessa maratonille. Näin omalla ruumiilla ja sen hyvinvoinnilla voi olla hyvin keskeinen rooli identiteettiprojektissa. Omaa ruumista ja syömistä tarkkaillaan säännöllisesti, kehon asentoihin kiinnitetään huomiota, sitä koristellaan ja muokataan esteettisten ideaalien mukaan, ja samalla ihmiset myös herkistyvät yhä enemmän oman ruumiinsa viestien kuuntelulle.

 

Lähteet:

 

DeMello, Margo (2014). Body studies. An introduction. Routledge, Oxon.

 

Giddens, Anthony (1991). Modernity and self-identity. Self and society in late modern age. Polity Press, Cambridge.

 

Harré, Rom (1991). Physical being. A theory for corporeal psychology. Oxford: Basil Blackwell.

 

Klemola, Timo (2013). Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito. Docendo: Jyväskylä.

 

Sarpavaara, Harri (2004). Ruumiillisuus ja mainonta. Diagnoosi tv-mainonnan ruumiillisuusrepresentaatioista. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 338.

 

Scheper-Huges, Nancy & Lock, Margaret M. (1987). Mindful body: a prolegomenon to the future work in medical anthropology. Medical Anthropology Quartely 1(1), 6-41.

 

Shilling, Chris (2012). The body and social theory. London, Sage.

 

Turner, Bryan S. (2008). Body & society. Sage, London.

 

Woodstock, Louise (2014). Tattoo therapy: storying the self on reality TV in neoliberal times. Journal of Popular Culture 47(4), 780-799.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

[1] Käytän seuraavassa kehon ja ruumiin käsitteitä osin toistensa synonyymeina toiston välttämiseksi. Viittaan kehoon erityisesti silloin, kun on kyse aktiivisesta suhteesta omaan ruumiiseen.

Minuutta virittämässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Norjalainen psykologian apulaisprofessori Ole Jacob Madsen (s. 1978) on kirjoittanut laadukkaita analyyseja psykologisten tieteiden kulttuurisesta roolista länsimaissa. Hänen norjankieliseen väitöskirjaansa pohjautunut The Therapeutic Turn (2014) käsitteli terapeuttisen eetoksen[i] arkipäiväistymistä kulttuurisena merkitysrakenteena. Uusi kirja Optimizing the Self (2015) on niin ikään käännetty norjankielestä ja se sisältää analyysin self-help -kulttuurin leviämisestä länsimaissa ja tarkemmin esimerkkien kautta norjalaisessa yhteiskunnassa. Self- help, suoraan käännettynä siis oma-apu tai itseapu, mutta jolle vakiintunut suomalainen käännös on elämäntaito, on ajallemme tyypillinen kulttuurin muoto, johon lähes jokainen meistä on törmännyt elämäntaitokirjojen, nettisivujen, tosi-tv-sarjojen tai kurssien ja koulutustilaisuuksien muodossa. Ilmiö on vahvasti läsnä kulttuurissamme, se työllistää paljon ihmisiä ja siinä liikkuu varsin suuret rahat. Käsitteellä elämäntaito tarkoitetaan nykymerkityksessään yksilöön kohdistuvia neuvoja, taitoja ja ohjelmia, joilla autetaan elämään paremmin, terveemmin, laadukkaammin tai onnellisemmin. Tavoitteena on yleensä tarjota yksilölle moraalinen, henkinen, pseudo (näennäis)- tai todistetusti tieteellinen kehys, jonka avulla voi kehittää ja muuttaa itseään, on sitten kyse omista ajattelutavoista, tunteiden kokemisesta, ihmissuhdetaidoista, kehonmuokkauksesta, toimivasta koirasuhteesta tai terveellisten elämäntapojen omaksumisesta. Madsenin huomio on, että vaikka kyseessä voi olla jokin hyvin konkreettinen ja fyysinen tavoite, kuten painonpudotus tai tupakoinnin lopettaminen, on ohjelmissa lähes poikkeuksetta läsnä jokin viittaus ihmisen psykologiseen ulottuvuuteen ja siten psykologiatieteisiin perustuvaan argumentointiin.

Madsenin lähestymistapa on kriittinen ja hän pyrkii selvittämään, miksi juuri nykyisessä kulttuurimme ja yhteiskuntamme tilassa elämäntaitokysymykset nousevat niin keskeisiksi. Diagnoosi ajastamme pohjautuu yleiseen sosiologiseen tulkintaan: myöhäismodernissa ajassa kollektiivisuuden ja yksilöllisyyden suhde on muuttunut. Individualismi on ideologisena kehyksenä korostunut ja yhteiskuntien instituutiot edellyttävät yksilöiden kykyä itsehallintaan ulkoisten auktoriteettien ohjauksen sijaan. Elämäntaito-oppaat heijastelevat tätä kulttuurista ilmapiiriä, jossa keskeinen moraalinen tavoite on uskollisuus omalle itselle ja oman autenttisuuden kultivointi. Kyseessä on aktiivisuutta ja itseriittoista toimijuutta korostavan moraalisen ilmapiirin edistäminen elämän taidollistamisen prosessien kautta. Tätä ilmiötähän on ruodittu varsin laajasti sosiologisessa ja kulttuurintutkimuksellisessa kirjallisuudessa viime vuosikymmenten mittaan. Se, mistä pidän Madsenin tavassa eritellä ilmiötä, on hänen tavanomaista laajempi tuntemus psykologisten suuntausten historiasta sekä kyky tarkastella ilmiöitä moniulotteisesti. Hän ei siis pitäydy elämäntaitokulttuurin yksipuoliseen hutkintaan, vaan erittelee kiihkottomasti, miksi se puhuttelee niin paljon ihmisiä ja miksi sillä tuntuu olevan paikkansa yhteiskunnassamme, olipa siinä sisällöllisesti järkeä tai ei. Hän toteaa elämäntaidon olevan kulttuuriteollisuuden muotona niin laajan, että siihen sisältyy väistämättä täyttä huuhaata, mutta myös tutkimuksella perusteltuja lähestymistapoja. Kirjassa käytetään suuntausten arvioinnissa paljon käsitettä ”tieteellinen evidenssi”. Tällä siis tarkoitetaan luonnontieteistä peräisin olevaa tiedekäsitystä, jossa jotakin toimintamuotoa arvioidaan todistettavuuden, vaikuttavuuden ja yleistettävyyden kautta. Madsen kuitenkin huomioi, kuinka yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä tieteen käsite on erilainen. Myös pseudotiede voi olla ihmisten arjessa heille merkityksellistä ja siksi sitä voidaan tieteen keinoin tutkia merkitysrakenteena.

Metodologisesti Madsen toteaa tekevänsä tässä kirjassa Serge Moscovicin sosiaalisten representaatioiden teoriaan pohjautuvaa tulkintaa siitä, kuinka tieteeseen perustuvat näkemykset kierrättyvät osaksi arkiymmärrystä. Monien elämäntaito-oppaiden juuret ovat jossakin psykologian teoriassa, mutta niitä on yleistajuisuuden ja kaupallisuuden nimissä popularisoitu usein vahvasti, niin että mutkia on vedetty suoriksi. Toiseksi hän sanoo tekevänsä kulttuurista psykologiaa, eli analyysia siitä kuinka elämäntaitokirjallisuus ja muut vastaavat kulttuurituotteet muokkaavat länsimaisten ihmisten itseymmärrystä, koska ne toimivat merkitysrakenteena ja tulkinnallisena resurssina erilaisille ilmiöille ja tapahtumille elämässämme ja arjessamme. Kolmanneksi hän sanoo sijoittuvansa ”uuden kulttuurin tutkimuksen” traditioon, joka tarkoittaa monitieteistä tutkimussuuntausta, jossa huomio kiinnittyy ideologian ja vallan kysymysten ilmentymiin ihmisten arjessa. Elämäntaitokulttuuria voidaan tarkastella tässä kehyksessä eräänä uusliberalistisen ideologian työkaluna ─ eräänlaisena ”uutena ooppiumina” kansalle, joka saa ihmiset introspektiivisesti pohtimaan mikä heissä mahtaa olla vikana sen sijaan, että huomio kiinnittyisi yhteiskunnan rakenteiden ongelmiin ja muuttamiseen. Uuden kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta tätä ilmiötä täytyy kuitenkin kyetä tarkastelemaan moniulotteisemmin osana ihmisten elämän merkitysrakenteita. Elämäntaitokulttuuri ei ole jotakin, jonka ulkopuolelle voimme muitta mutkitta astua. Kyseessä on eräänlainen kielioppi, jota kulttuurimme jäsenyys edellyttää. Empiirisesti Madsen erittelee kirjassaan elämäntaitokulttuurin suosittuja nykysuuntauksia ja valaisee niitä pääosin suosittujen norjalaisten elämäntaito-oppaiden sisällönanalyysin kautta. Hän toteaa, että kyseessä ei ole kaiken kattava, tyhjentävä analyysi ilmiöstä, koska se olisi käytännössä mahdottomuus. Pikemminkin pyrkimys on valikoitujen esimerkkien kautta kertoa jotakin olennaista ajasta jota elämme sekä huolista ja unelmista, joista elämämme siinä muodostuu.

Käyn pääpiirteittäin läpi suuntauksia, joita Madsen kirjassaan esittelee. Ensimmäisenä hän pureutuu kognitiotieteeseen elämäntaito-suuntausten eräänä taustateoriana. Kognitiivinen teoria laajasti ymmärrettynä on akateemisen psykologian ehkä merkittävin pääsuuntaus tällä hetkellä. Kognitiotiede taas on monitieteinen, 1970-luvulta alkaen yleistynyt, tutkimusala, jossa pyritään selittämään ihmistä kielellisenä, tietoisena ja ajattelevana olentona. 1900-luvun alkupuolen ajan akateeminen psykologia haki akateemista uskottavuutta tukeutumalla luonnontieteiden ihanteeseen siitä, että vain havaittavaa voi tutkia. Vallitseva suuntaus oli nimeltään behaviorismi, johon liittyi muun muassa ehdollistumisen tutkimus. Suuntauksen merkittävät hahmot John B. Watson ja B.F. Skinner vaikuttivat osaltaan siihen, että psykologian sanastosta poistuvat spekulatiivisiksi käsitteiksi määritellyt termit kuten ”tietoisuus”, ”ajattelu”, ”emootiot”, ”motiivit” ja vaikkapa ”minuus”. Näitä ei voinut katseella havaita, joten ne olivat tieteen ulottumattomissa. Tästä seurasi katkos akateemisen psykologian ja ihmisten arkipsykologian välille. Ihmisten arjessa käyttämät ilmaisut ihmisestä leimattiin läpeensä epätieteellisiksi. Kognitiivinen vallankumous tuli ja syrjäytti behaviorismin vähitellen sotien jälkeen. Tietokoneen keksimisen tuottamat metaforat auttoivat luomaan kielen, jolla voitiin mallintaa ihmisen ajattelua ja sisäistä maailmaa tieteelle legitiimillä tavalla. Tieteellisyyttä korosti se, että käsite ”mieli” korvattiin ”kognition” käsitteellä. Kytkös ihmisten arkikokemukseen alkoi voimistua, kun psykologiassa alettiin puhua taas minuudesta, itsekontrollista, itsetunnosta ja ajattelun prosesseista. Nämä olivat näkemyksiä, joita voitiin eräänlaisen psykoedukaatioajattelun hengessä levittää osaksi ihmisten arjen taitoja. Valistusajattelun ja edistyksen periaattein kognitiivinen teoria pystyi tarjoamaan tieteellä perusteltuja malleja, joilla ihmiset arjessaan voisivat kehittää itseään ja tulla paremmiksi ajattelun ja itsereflektion taidoissa. Kognitiivisella suuntauksella on siis Madsenin mukaan tärkeä rooli psykologiatieteen ja elämäntaitokulttuurin liitossa.

Madsen esittelee kaksi kognitiivisesta traditiosta polveutuvaa elämäntaitosuuntausta. Ensimmäiseksi hän käsittelee NLP:tä (neurolinguistic programming), tekniikkaa, jolla pyritään parantamaan ihmisten kommunikaatiota ja oppimista. Sen perustivat 1970-luvulla kielitieteilijä John Grinder ja hahmoterapeutti Richard Bandler, joiden eräänä alkuperäisenä tavoitteena oli selvittää, mikä on se jokin, joka muuttaa terapiassa ihmistä, kun poistetaan eri terapiasuuntauksiin tai terapeutin karismaattiseen persoonallisuuteen liittyvät tekijät. Olisiko mahdollista löytää jokin universaali muutoksen kaava, jota voitaisiin mallintaa ohjelmaksi? NLP:ssä onkin kyse eräänlaisen tietokoneohjelmisto-analogiaan perustuvasta pyrkimyksestä muuttaa ihmisen ”ohjelmointia” suotuisampaan suuntaan. Muistelen, että suuntaus oli jonkinlaisena buumina esillä Suomessakin joskus vuosituhannen taitteessa. Suuntaukseen liittyy erilaisia harjoitteita, jotka liittyvät verbaaliin ja nonverbaaliin ilmaisuun. Madsen tuo kirjassaan vahvasti esille, että NLP ei perustu systemaattisen tieteellisen tutkimuksen tuomaan evidenssiin. Se on siis pseudotiedettä. Tästä on seurannut se, että sitä ei juurikaan enää käytetä legitiiminä terapiamuotona, vaan se on pirstoutunut erilaisiin suuntauksiin ja sitä hyödynnetään lähinnä erilaisessa elämäntaidonvalmennuksessa tai työyhteisöjen kehittämisessä. Etääntyessä tieteellisestä toimintakontekstista siihen on alkanut tulla eräänlaisia ”gnostilaisia” piirteitä, jossa kehotetaan totuuden etsiskelyyn omasta sisimmästä. Madsen päätyy pohdiskelemaan, miksi ilmeinen pseudotiede kuitenkin puhuttelee ihmisiä ─ eräs tapa etsiskellä eksistentiaalisiin kysymyksiin vastauksia sekin.

Tieteellisen legitiimiyden arvovaltaa sen sijaan nauttii kognitiivinen terapia, jota Suomessakin laajasti koulutetaan ja sovelletaan. Kognitiivisen terapian merkittävinä kehittelijöinä tahoillaan 1960-luvulta alkaen Madsen mainitsee Aaron Beckin ja Albert Ellisin. Kiteyttäen kognitiivisessa terapiassa alasuuntauksineen on tavoitteena auttaa ihmistä reflektoimaan ajattelunsa ja käyttäytymisensä opittuja kaavoja, ajattelumalleja sekä tiedonprosessointitapoja. Pyrkimyksenä on oppia metakognitiivisia taitoja, eli sen tiedostamista miksi minä ajattelen tai toimin kuten kulloinkin toimin. Oppimisen, tiedostamisen ja harjoittelun myötä ihminen voi muuttaa ajattelutapojaan tai käyttäytymistään. Perustavanlaatuinen ero terapeutin tulkinnalliseen auktoriteettiin perustuvaan psykoanalyyttiseen terapiatraditioon on siis se, että terapeutti onkin eräänlainen fasilitaattori oppimisprosessissa, jossa metakognitiivisten taitojen oppiminen auttaa ihmistä itse muuttamaan itseään. Tämä lähestymistapa linkittää suuntauksen läheisesti elämäntaito-oppeihin, joten kognitiivista terapiaa onkin popularisoitu systemaattisesti yhteiskunnan tuella. Madsenin eräs esimerkki on Norjassa palkittu psykologi Solfrid Raknesin kehittämä ”Psykologinen ensiapupakkaus” ohjelma, jota maassa on levitetty ohjelmallisesti ala- ja yläkouluihin. Kyseessä on työkirjasta ja korteista koostuva pakkaus, jonka avulla lapsille ja nuorille pyritään kouluttamaan metakognitiivisia- ja tunnetaitoja. Viesti on: meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka me ajattelemme, tunnemme ja toimimme. Ohjelmassa pyritään rakentamaan analogiaa fyysisestä terveydestä huolehtimisen ja mielenterveydestä huolehtimisen välillä. Aivan kuten haavaan on laitettava laastaria, on omista huonoista ajatuksista otettava ajoissa kiinni ja tietoisesti harjoiteltava tunnistamaan tunnetiloja. Erilaisia tunnetiloja opitaan erittelemään värillisillä korteilla – negatiivinen ajatus opitaan yhdistämään punaiseen korttiin. Tavoitteena on oppia myönteistä ajattelua ja selkeämpää tunnetilojen tunnistamista, jonka päämääränä on tiedostava ja rationaalinen toimintamalli impulsiivisen reagoinnin sijaan.

Ymmärtääkseni suomalaisissakin kouluissa tämän kaltainen tunnetaitojen koulutus on nykyään läsnä. Tavoitetta sinällään lienee vaikeaa kritisoida, Madsen kuitenkin muistuttaa kognitiivisen suuntauksen kritiikistä. Suuntaus perustuu hyvin yksilökeskeiseen tarkastelutapaan, jossa ihanteena on yksilön itsesääntely ja –kontrolli. Kyseessä on moraalikertomus, jossa erilaisten ongelmien ja pahanolontunteiden sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt häivytetään. Tärkeintä on oppia ajattelemaan positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti. Tunteisiin opetetaan suhtautumaan dikotomisesti ja välineellisesti, vaikka ihmiselon monimuotoisuus ei lokeroidukaan näin yksinkertaisesti. ”Kyvyllä kärsimykseen ja masennukseen nähtiin ennen olevan merkittävä rooli kasvussa terveeksi ihmiseksi” Madsen siteeraa psykoanalyytikko Heinz Hartmannia ja filosofi Arne Vetlesen on taas todennut ”ilman kipua, elämä ei ole elämisen arvoista – kivun kanssa se taas on sietämätöntä”. Summa summarum, Madsen ehkä yrittää sanoa, että kognitiivisesta traditiosta ei ehkä ole opettajaksi elämän monimutkaisuudesta ja moraalisesta ristiriitaisuudesta vaikka jotakin struktuuria ajatuksiimme se varmasti antaakin.

Seuraavaksi kirjassa käsitellään muoti-ilmiöksi meilläkin yleistynyttä mindfulnessia, eli tietoisuustaitoja. Tietoisen läsnäolon harjoittelu mindfulness on Madsenin mukaan kulkenut erilaisen polun kuin NLP. NLP:ssä oli pyrkimys rakentaa tieteeseen perustuva ohjelma, mutta todisteiden puuttuessa se on marginalisoinut lähemmäs new age – henkisiä oppeja. Mindfulness taas tuli julkisuuteen esoteerisena buddhalaisuuteen viittaavana oppina, mutta on muuntunut tekniikaksi, jonka valtavirran tiede myös hyväksyy vaikuttavuutensa vuoksi. Madsen esittelee määrällisesti suuren joukon vaikuttavuustutkimusta, jonka mukaan mindfulnessilla vaikuttaisi todistetusti olevan ainakin maltillista vaikutusta muun muassa stressinlievittämisessä. Ruotsalainen lääkäri Åsa Nilssonne on verrannut tietoisen hetkessä olemisen harjoittelua meditaatiotekniikoilla siihen, kuinka fyysinen harjoittelu vahvistaa lihakasistoa, niin vastaavasti mindfulness jumppaa meidän plastisia aivojamme. Buddhalaisen ajattelun ensimmäiset siemenet kulkeutuivat länteen jo silkkitien mukana, mutta varsinainen tietoisuus alkoi levitä Euroopassa ja Amerikassa sellaisten ajattelijoiden myötä kuten Arthur Schopenhauer, Friedrich Nietzsche, C. G. Jung, Herman Hesse, Waldo Emerson ja Henry Thoreau. 1950-luvulla beat-liike edisti myös ajatusten popularisoitumista. Mindfulnessin pohjavire on siis buddhalaisessa filosofiassa, mutta nykymuotoonsa ja suosioonsa tekniikkana sitä ovat erityisesti saattaneet amerikkalainen Jon Kabat- Zinn ja vietnamilainen munkki Tchich Nhat Hanh. Kabat-Zinn on esittänyt mindfulnessia ratkaisuksi länsimaalaisia riivaavaan stressiin ja Hanh taas näkee tekniikassa avaimet rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen leviämisen vastaiseen taisteluun. Madsen ihmettelee miksi kukaan ei juuri tunnu eksplisiittisesti kritisoivan mindfulnessia. Uskontotieteilijä Steve Brucen mukaan syynä suosioon on ”sen individualistinen epistemologia, konsumeristinen eetos ja terapeuttinen fokus, jotka resonoivat hyvin kulttuurimme nykytilan kanssa”. Madsen jatkaa, kuinka siinä yhdistyvät tieteellinen vakuuttavuus, yksilökeskeisyys ja itämaisen mystiikan aura. Se edustaa individualistista epistemologiaa, jonka mukaan polku totuuteen ja tietoon löytyy yksilön sisältä. Vaikka kyseessä on holistinen maailmankuva, jossa kaikki liittyy kaikkeen, on kaiken keskellä esikielellinen, -kulttuurinen ja –yhteiskunnallinen ihminen, jonka muutoksesta avain kaiken muun muuttamiseen voisi lähteä.

Mindfulness on tullut suosituksi ja kirjan skandinaaviset esimerkit ovat tuttuja suomalaisillekin. Tekniikkaa on tuotu kouluihin rauhoittamaan ärsykemyrskyn keskellä kasvavia lapsia ja nuoria. Erik Eriksonin kehitysteorian mukaan suotuisan identiteetin rakentuminen nuoruudessa edellyttää ”hiljaisia tiloja”, joissa reflektoida ja koota itseään. Nyt nuoriso elää teknostressin keskellä, ilman omalle sukupolvelleni tyypillistä tunnetta ”kun ei ole mitään tekemistä”. Aikuisille mindfulnessia tarjoillaan avuksi stressiin, jonka hektinen työ- ja perhe-elämä aiheuttavat ─ stressistä on tullutkin eräänlainen ideologinen signaali, jonka kokemisella ja jonka hallitsemisella ihminen voi viestiä olevansa täysillä yhteiskunnassa mukana. Kirjansa hengen mukaisesti Madsenin kritiikki kohdistuu mindfulnessin yksilökeskeisyyteen ja siihen liittyvään eräänlaiseen fatalistisuuteen, jossa maailman ongelmia ratkaistaan eskapismilla omaan itseensä. Madsen pohdiskelee kuinka onnellisuuden avaimia on hieman samanhenkisesti pohdittu Antiikin ajan stoalaisessa filosofiassa ja buddhalaisuudessa. Stoalaisen Epiktetoksen tunnettu viisaus onnellisuuden saavuttamisesta oli ”sen ymmärtäminen, mitkä asiat ovat vallassamme ja mitkä taas eivät” ja buddhalaisuus taas kehottaa etsiskelemään omaa rauhaa maailman myllerryksen myrskyn silmästä. Se mikä usein unohtuu on, että Epiktetos on alun perin yhteiskunnalliselta statukseltaan orja ja buddhalaisuus syntyi oman aikansa totalitaarisissa yhteiskunnissa Intiassa ja Kiinassa. Mindfulness on tässä mielessä pikemminkin adaptoitumisstrategia, kun yhä useampi tulkitsee etteivät perinteiset stressireaktiot, pakeneminen tai taisteleminen, ole enää meidän käsissämme.

Luku itsensä johtamisesta (self-leadership) laajenee varsinaisen opin kuvauksesta analyysiksi länsimaisen minuuskäsityksen muotoutumisen historiasta, käsitteellisestä ongelmallisuudesta ja sen tuottamista ongelmista kokemusmaailmassamme. Nykytilannetta lähdetään kuvaamaan lähihistorian kautta. Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri oli murtunut ja kylmän sodan aikakausi oli julistettu päättyneeksi. Monissa arvioissa paras ja toimivin yhteiskuntia organisoiva järjestelmä oli löytynyt ja selvinnyt kamppailusta voittajana. Ideologioita ei siis enää tarvittaisi. Edistynyt markkinatalous, jota uusliberalismiksikin kutsutaan, toisi vaurauden ja konsumerismin kaikille. Francis Fukuyama kirjoitti historian loppuneen ja Anthony Giddens kertoi kollektiivisen emansipatorisen politiikan muuntuvan yksilöiden elämänkulun ongelmia ruotivaksi elämänpolitiikaksi. Tässä hetkessä arvioiden julistukset ideologioiden kuolemasta olivat ehkä hieman hätäisiä. Erilaiset –ismit ja arvomaailmat tuntuvat meidänkin arkitodellisuudessa törmäilevän toisiinsa tavalla, jota ei olla nähty vuosikymmeniin.

Uusliberalismi on joka tapauksessa muodostunut keskeiseksi yhteiskuntia organisoivaksi malliksi ja siihen liittyy yksilön valintoja sekä kilpailua korostava rakenteellinen epävarmuus, joka näkyy erityisesti työelämän muutoksessa. Madsen jäljittää itsensä johtamisen – opin historiaa läpi vuosisatojen ja liittää sen osaksi kollektiivien roolien heikkenemistä ja yksilöllistymiskehityksen voimistumista. Tutut nimet, kuten Michel Foucault, Nikolas Rose ja Charles Taylor kumppaneineen käydään hyvin läpi. Työstä on tullut länsimaalaiselle koulutetulle keskiluokalle keskeisin identiteetin rakentumisen areena. Työn rakenteet ovat muuttuneet, hierarkkinen byrokratia on korvautunut itsevastuullisuudella ja oman subjektiivisuuden valjastamisella työhön. Työstä on tullut tärkeä osa sen ilmaisemista kuka minä olen, mikä on potentiaalini ja miten työn teko voi jotenkin ilmaista ainutlaatuisuuttani. On tapahtunut tutkimuksessa paljon tarkasteltu ilmiö, jossa raja työn ja ei-työn välillä liudentuu ja ihmiset ovat ikään kuin aina työssä. Tästä kielii kiusaus vilkuilla sähköpostia myös kotona tai lomilla (…okei, nostan käteni pystyyn virheen merkiksi).

Itsensä johtaminen tarkoittaa uusliberalismin aikakaudella yleiseksi tullutta metaforaa, jossa ihminen käsitteellistyy ikään kuin yrityksenä. Siksipä jokaisen on oltava oman itsensä toimitusjohtaja ja hänen on tehokkaasti organisoitava ja johdettava omaa olemistaan niin työssä kuin myös esimerkiksi lomilla, jotka on suunniteltava ja aikataulutettava. Loma on ymmärrettävä työhön liittyvien potentiaalien hankkimisena, siis ruumiin koneiston huoltamisena ja erilaisten työtä hyödyttävien elämyspääomien kasaamisena. Itseään menestyksekkäästi johtava yksilö on vapautunut kollektiivien ja rakenteiden pakkopaidasta, mutta tässä piilee juuri keskeinen ongelma: ”olemme tuomittuja onnellisuuteen ja jos emme sitä ole, voimme syyttää vain itseämme”. Tästä itsesyytöksestä kumpuaa Alain Ehrenbergin tunnetuksi tekemä tulkinta masennuksesta. Se kumpuaa siitä syyllisyydestä, jonka vapaana yksilönä olemisen normin saavuttamatta jättäminen aiheuttaa [tästä lisää esimerkiksi TÄSSÄ].

Elämäntaito-oppaiden minuuteen liittyvä lempikäsite on jo pitkään ollut itsetunto (self-esteem), joka sanakirjamääritelmänä merkitsee ”tietoista tunnetta omasta arvosta, ylpeyttä omasta itsestä, itsetietoisuutta”. Käsitteellinen ero tehdään yleensä itseluottamuksen (self-confidence), joka merkitsee yleensä luottamusta omiin taitoihin ja kykyihin, ja itsetunnon välille, joka siis viittaa omaan tietoisuuteen omasta arvosta (own worth). Itseluottamus suuntautuu sosiaaliselle alueelle, suorittamiseen ja tunnustuksen saamiseen muilta. Itsetunto on taas yksityisempi tunne siitä, että hyväksyy itsensä ja kykenee rakastamaan itseään. Käsitteen historiaa käydään jälleen perusteellisesti läpi. William James eritteli käsitettä jo 1890 ensimmäisessä psykologian oppikirjassaan ja esitti sen syntyvän kaavana saavutustemme ja potentiaalimme välisestä suhteesta. Läpimurto käsitteelle tuli 1960-luvun psykologisten tutkimusten myötä. Käsite on paljon käytetty amerikkalaisessa kulttuurissa. Symbolisen interaktionismin suuntausta edustava sosiaalipsykologi John P. Hewitt on käsitettä tutkinut osana amerikkalaista kulttuuria ja tulkitsee sitä vallitsevana kulttuurisena myyttinä, jolla indikoidaan hyvää mielenterveyttä onnellisuutta palvovassa kulttuurissa.

Madsen erittelee myös tässä luvussa norjalaista itsetunnonkohennuskirjallisuutta ja käyttää osuvana esimerkkinä kauneuskirurgian yleistymistä. Sen markkinointimenetelmänä käytetään juuri väitettä siitä, kuinka ulkonäön kohentaminen leikkauksin kohentaa itsetuntoa ja sitä näin ollen tehdään lähinnä omaa itseä varten. Lasten ja nuorten itsetunnosta ollaan kovasti huolissaan ja kasvattajien sekä koulun tehtävänä nähdään itsetunnon edistäminen. Tästä koulujen terapisoitumisesta varoittavia kirjoja on kirjoittanut englantilainen Kathryn Ecclestone. Itsekin olen pannut merkille kuinka tämän ajan vanhemmat kehuvat ja kannustavat vimmatusti ääneen lapsiaan ja tämä ilmeisesti liittyy oppeihin itsetunnon rakentamisesta. Muistelen, että omassa savolaisessa kasvuympäristössäni lasten ja nuorten ääneen kannustamista julkisesti varottiin etteivät he ”ylpistyisi”. Yhteisön kollektiivinen koheesio oli siis yksilökeskeisyyttä tärkeämpää vielä silloin. Madsenin huomiot päätyvät toteamukseen, että itsetunnolla on tutkitut juurensa psykologiatieteessä, mutta runsaalla käytöllä se on sisällöllisesti vesittynyt. Pahimmillaan esimerkiksi lapsiin ja nuoriin kohdistuvat itsetunnonkohennusopit tuottavat vääristyneitä käsityksiä omasta itsestä ja omista kyvyistä. Yleensä nämä tekniikat purevat niihin, joilla itsetunto on jo valmiiksi kohdillaan ja heikosta itsetunnosta kärsivät musertuvat entisestään, koska eivät jaksa uskoa että heille puhutaan totta.

Itsetuntokäsitteen vahvaksi kilpailijaksi viime aikoina on tullut itsekontrollin (self-control) käsite ja sitä ruoditaan viimeisessä luvussa Suomessakin huomiota saaneen vaahtokarkkikokeen erittelyllä. Itsekontrolli tarkoittaa kykyä impulssien ja lyhytaikaisten houkutusten vastustamiseen. Käsitteen juuret ovat Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriassa. Lapset joilla on kykyä itsekontrolliin tulevat tutkitusti menestymään elämässään paremmin. He saavat hyvän työpaikan ja kivan perheen varsin todennäköisesti. Lapset joilla taso on matala päätyvät todennäköisemmin isona esimerkiksi vankilaan. Henry Mischelin ja kumppaneiden alun perin 1972 tekemä koe, jossa ne lapset jotka kykenivät hillitsemään itseään näkyvän palkinnon, vaahtokarkkien, läsnä ollessa, kun hillinnästä oli luvassa myöhemmin palkinto, osoittivat korkeaa itsekontrollia ─ siis perinteistä protestanttista viivästetyn palkinnon hyvettä. Seurannassa havaittiin, että korkeita itsekontrollipisteitä saaneet pärjäsivät koulussa ja elämässä myöhemmin hyvin.

Madsen pohtii miksi juuri nyt itsekontrollikokeet ja yleinen sosiaalipsykologinen pohdinta vapaan tahdon voimasta (ks. esim. Roy F. Baumeister) on tullut kovin muodikkaaksi? Voisiko kyse olla elämäntaitokulttuurin tieteellistymisestä? Madsen käy läpi Celeste Kiddin ja kumppanien 2013 tekemää vaahtokarkkikokeen uusintaa, jossa huomio kiinnittyy lapsen luottamukseen siitä, onko palkinto tulossa. Itsekontrollin lisäksi on myös kysymys kasvatuksessa syntyneestä luottamuksesta siihen, että aikuiset pitävät lupauksensa. Se, onko tahdon voimaa vai ei, ikään kuin lihasvoimana, ei ole niin yksinkertainen asia, vaan liittyy sosiaaliseen tilanteeseen ja esimerkiksi luottamuksen kokemuksiin. Yhtä kaikki etenkin amerikkalaiset kommentaattorit näkevät itsekontrollin tietoisessa kouluttamisessa edes jonkin ratkaisun hedonistisen itsekeskeisyyden vaivaaman kulttuurimme ongelmiin.

Olemme saapuneet loppuun. Mitä elämäntaitokulttuurista voisi kiteyttäen todeta? Onko kyseessä protestanttisuuden aikanaan liikkeelle sysäämä kehityskulku, jossa jokaisen itsensä velvollisuudeksi nähdään itsensä kehittäminen ja kontrollointi? Kertooko se siitä, että yhteiskuntaan kohdistuvat sosiaaliset utopiat ovat nyt kuolleet: parempaa maailmaa ei ole enää tulossa, mutta paremman yksilön voi jokainen itsestään virittää ja se on ihan jokaisen yksityisasia? Vai onko se kulttuurisosiologi Eva Illouzin tulkinnan mukaisesti uusi kansalaistaito yksilöllistyneessä kulttuurissa, johon on vain mentävä mukaan, että pärjäämme yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa kulttuurissamme? Muun muassa tätä Madsen pohdiskelee kirjansa päätösluvussa monipuolisesti. Itselleni kirja oli lukuelämys. Se osoitti tekijänsä laajaa lukeneisuutta ja kykyä yhdistää analyyttisesti monia eri tarkastelutasoja. Voin suositella aihepiiristä kiinnostuneille tämän lukemista.

LÄHDE:

Madsen, Ole Jacob. 2015. Optimizing the Self. Social Representations of self-help. London: Routledge.

[i] Ammensin tästä kirjasta ajatuksia terapeuttista eetosta käsittelevään artikkeliini (LUE TÄSTÄ), joka julkaistiin naapuritieteenalan sosiaalipedagogiikan aikakauskirjassa.