Päihdemaailmasta äitiyteen

Kirjoittanut Soile Hynynen & Suvi Kovalainen

 

Tarkastelimme yhdessä laatimassamme sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassamme ”Päihdemaailmasta äitiyteen – Äitiyden merkitys päihdeongelmasta toipumisessa sosiaalisen identiteetin teorian kautta tarkasteltuna” päihderiippuvuudesta toipuvien äitien ja raskaana olevien naisten kertomusten kautta päihderiippuvuuden muodostumista, päihdekuvioissa elämistä, riippuvuudesta toipumista sekä identiteettiä. Keskeisenä teemana gradussamme oli myös äitiyden merkitys päihderiippuvuudesta toipumisessa. Tutkimuksen teon motiivina ja tavoitteena oli lisätä tietoa päihdemaailmasta, päihderiippuvuuden ja riippuvaisen identiteetin kehittymisestä ja tekijöistä niiden taustalla sekä etenkin riippuvuudesta toipumista tukevista tekijöistä. Halusimme osaltamme lisätä tietoa näistä teemoista ja sitä kautta pyrkiä hälventämään päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja leimaamista.

Tutkielmamme teoreettinen viitekehys kokosi yhteen tutkielman aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, joihin yhdistimme sosiaalipsykologian eri teoriaperinteiden sosiaalisen identiteetin teorian, etnometodologian ja symbolisen interaktionismin keskeisiä käsitteitä. Eri teoriaperinteiden yhdistäminen tuntui mielekkäältä etenkin sen vuoksi, että sosiaalista identiteettiä muodostetaan erilaisten ryhmäjakojen kautta ja näiden jakojen kautta muodostuvat ryhmät puolestaan rajautuvat erilaisten kognitiivisten prosessien, kuten kategorisoinnin, leimautumisen ja stereotypisoinnin myötä. Ulkoapäin annetut määritelmät ovat mukana identiteetin rakentumisessa ja näin ollen myös leimattu identiteetti liittyy vahvasti sosiaalisen identiteetin rakentumiseen.

Tutkimusaineistomme muodostui yhdeksän päihderiippuvuudesta toipuvan äidin ja raskaana olevan naisen elämänkerrallisesta teemahaastattelusta. Haastattelemamme naiset olivat iältään 20­−35-vuotiaita ja he elivät eri elämänvaiheita. Tutkimustulosten tarkastelu jakautui kolmeen vaiheeseen: riippuvuuden syntymiseen, elämään päihdemaailmassa ja päihdemaailmasta irtautumiseen. Tutkielmamme osoittaa, että sosiaalisen identiteetin avulla voidaan selittää päihderiippuvaisen identiteetin muodostumista ja riippuvuudesta irrottautumista.

Kaiken kaikkiaan tutkielmamme aineistossa korostui päihderiippuvuudesta toipumisen ilmiön monimuotoisuus. Tutkielmamme nostaa esiin etenkin sosiaalisten suhteiden merkityksen päihdeongelmista toivuttaessa. Päihteiden käytön lopetettuaan toipujan täytyisi pystyä luomaan täysin uusia sosiaalisia suhteita, jotka vahvistavat uutta raitista elämäntapaa. Pelkkä äitiys ei siis riitä uuden sosiaalisen identiteetin rakentamiseksi, vaan sen rakentaminen vaatii uudenlaisia yhtymä kohtia yhteiskuntaan, kuten työ- ja opiskelupaikkoja. Päihderiippuvuudesta toipuvan on kuitenkin hankalaa saada päihdemaailmassa toimimisensa seurauksena aiheutuneiden asioiden, kuten rikosrekisterimerkintöjen, mahdollisen vankilakierteen ja luottotietojen menetyksen, seurauksena työ- ja opiskelupaikkaa tai asuntoa. Pyrkiessään palaamaan takaisin päihdemaailmasta valtavirran pariin aineistomme naiset olivatkin joutuneet taustojensa vuoksi kohtaamaan erilaisia ennakkoluuloja ja niistä johtuvaa negatiivista suhtautumista.

Tutkimuksemme yhtenä tavoitteena oli osaltaan hälventää juuri näitä päihderiippuvuudesta toipuvia koskevia ennakkoluuloja ja heihin kohdistuvaa leimautumista. Päihderiippuvainen ja riippuvuudesta toipuva ihminen ovat kaksi eri asiaa. Tämä jätetään kuitenkin julkisessa keskustelussa usein huomiotta. Yhteiskunnan taholta päihderiippuvuudesta toipuvia ei suostuta erottelemaan päihderiippuvaisista, vaan toipujia kohdellaan yhä siten, kuin he olisivat ”narkkareita”. Myös meidän aineistomme osoittaa, miten monenlaisia ongelmia riippuvuudesta toipuvat naiset kohtaavat niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmista käsin tarkasteltuna. Päihderiippuvainen on muodostanut itselleen päihderiippuvaisen identiteetin, joka toipumisvaiheessa muuttuu negatiivisesti latautuneeksi leimautuneeksi identiteetiksi. Toipujat arvioivat itseään muiden silmin ja kokevat voimakasta arvostelua, mikä vaikeuttaa osaltaan heidän toipumistaan ja normaaliin elämään palaamista. Normaaliin elämään paluu, raittiin minäkuvan ja identiteetin muodostumisen edellytyksinä on se, että ihminen pystyy tekemään normaaleja asioita ilman jatkuvaa häpeän tunnetta.

Aineistomme osoitti, että osa haastattelemistamme naisista koki voimakasta epäilyä ja arvostelua etenkin erilaisilta hoitotahoilta. Tahoilta, joiden olisi pitänyt osata suhtautua naisiin neutraalisti kuin kehen tahansa asiakkaaseen. Tällainen negatiivinen suhtautuminen on hoidon ja toipumisen onnistumisen kannalta hyvin kielteinen asia. Leimautuminen on päihderiippuvuudesta toipuvia kohtaava tosiasia, johon tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, koska sillä on merkittävää vaikutusta toipumisprosessille ja raittiin identiteetin saavuttamiselle. Tämän vuoksi olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota etenkin päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien henkilöiden valmiuksiin toimia tämän kaltaisen työn parissa. Huomiota tulisi kiinnittää päihderiippuvuudesta toipuvien kohtaamiseen. Erilaiset niin kutsutut matalan kynnyksen paikat voisivat olla yksi ratkaisu ongelmaan. Päihteiden käyttö on Suomessa niin kriminalisoitua, että erilaisten sanktioiden pelossa moni saattaa pelätä hoidon piiriin hakeutumista. Etenkin sosiaalityön lastensuojelu kantaa mukanaan vahvaa negatiivista leimaa.

Kaiken kaikkiaan päihderiippuvuus ja siitä toipuminen näyttäytyivät aineistossamme hyvin monimutkaisina asioina. Yhteiskunnan ja yksilön välisellä suhteella on tässä asiassa suuri merkitys, sillä yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat asenteet näyttävät selittävän osittain sitä, minkä takia päihderiippuvuudesta on vaikeaa toipua. Yhteiskunnassa yleisesti vallitsevia asenteita on vaikeaa muuttaa, sillä ne ovat yleensä pitkällä aikavälillä muotoutuneita. Näin ollen myös niiden muuttaminen veisi paljon aikaa. Vaikka olisikin tärkeää pystyä muuttamaan ihmisten asenteita päihderiippuvuudesta toipumisen helpottamiseksi, on kuitenkin otettava huomioon päihteidenkäytön jatkuva lisääntyminen ja sitä selittävät syyt. Osaltaan päihderiippuvuuteen ja sen tuottamiin ongelmiin voidaan yrittää vaikuttaa lakimuutosten avulla, mikä on niin ikään hankalaa ja hidasta. Huono-osaisuuden kehittymiseen ja kasautumiseen tulisi myös puuttua entistä järeämmin keinoin, sillä huono-osaisuus on selvässä yhteydessä päihteiden käytön lisääntymiseen. Myös ennaltaehkäisevän työn tulisi tulevaisuudessa olla entistä enemmän edustettuna. Uusia lähestymistapoja ja palveluita tulisi kehittää sekä ehkäisevään päihdetyöhön että päihdeongelmien hoitoon, koska haluttuihin tuloksiin ei olla nykyisillä keinoilla päästy. Tutkielmassamme korostuviin sosiaalisiin tekijöihin tulisi myös kiinnittää enemmän huomiota ja miettiä millaisilla keinoilla päihdemaailmasta valtavirran pariin palaamista voitaisiin helpottaa.

Päihdeongelmia lähestytään nykyään hyvin pitkälti lääketieteellisestä ja terveydenhuollollisesta näkökulmasta käsin. Mielestämme sosiaalipsykologia tieteenalana tarjoaa oivat mahdollisuudet ymmärtää päihderiippuvuuden monimuotoista luonnetta. Sosiaalipsykologialla on paljon annettavaa päihdetyölle sekä tutkimuksen että käytännön työelämän kannalta katsottuna. Mielestämme sosiaalipsykologian tutkinto antaa hyvät valmiudet päihdeongelmien ymmärtämiseen ja päihderiippuvaisten kohtaamiseen, mutta myös päihderiippuvaisten kanssa työskentelevien kouluttamiseen, ennaltaehkäisevän työn suunnitteluun, päihdepalvelujen kehittämiseen sekä päihdevalistukseen. Pro gradu -tutkielmamme ja päihdepalvelujen piirissä tekemiemme harjoittelujen myötä meille on kertynyt asiantuntijuutta edellä mainittuihin liittyen ja meillä riittäisikin intoa päästä soveltamaan tätä karttunutta asiantuntijuutta käytännön työelämään.

Kuopiossa 7.12.2016

 

 

Mainokset

Kreataan idiksii yhdessä, silleen dialogisesti!

Kirjoittanut Pasi Hirvonen

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on ollut paljon tapetilla sosiaalisten taitojen merkityksen lisääntyminen niin työelämässä kuin arkisessa kanssakäymisessä. Tähän keskusteluun kytkeytyvät hyvin kiinteästi erityisesti vuorovaikutus- ja tiimityötaitojen hallinta. Samaan hengenvetoon julistetaan lisäksi usein innovatiivisuuden merkitystä ja tärkeyttä. Tätä keskustelua kuitenkin parodioidaan myös paljon. Internetin ihmeellisessä maailmassa voi törmätä meemiin, jossa kuvataan kokoustilanne innokkaine osallistujineen pätevän näköisen johtajan rytmittämänä. Kuvan teksti kuitenkin kertoo toisenlaista tarinaa: ”Oletko kyllästynyt? Oletko yksinäinen? Vihaatko päätöksentekoa? Järjestä kokous! Kokouksessa voit syödä donitseja, esitellä kaavioita, tuntea olosi tärkeäksi, osoitella kepillä sekä tehdä vaikutuksen muihin työntekijöihin. Kaiken tämän voit tehdä omalla työajalla. Kokoukset – käytännöllinen vaihtoehto työnteolle!” Kyseinen meemi kuvaa mahdollisesti sitä, mitä kokousvuorovaikutus voi pahimmillaan – tai parhaimmillaan? – olla. Ryhmätoiminnan, dialogin ja luovuuden näkökulmasta kyseinen ajatusmalli tuskin on ideaalein.

Mutta miksi ryhmistä, tiimitoiminnasta, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisista taidoista puhutaan niin paljon? Vastaus tuskin on yksiselitteinen, mutta erityisesti yhteiskuntatieteiden näkökulmasta kiinnostus voidaan nähdä ilmentymänä alati muuttuvasta ja moninaistuvasta työelämän kentästä, siirtymisestä byrokraattisista yhteiskunta- ja organisaatiorakenteista post-byrokraattisiin organisaatiomalleihin. Tässä keskustelussa on painotettu esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka työelämän rakenteet ovat muuttuneet joustavimmiksi, ei-hierarkkisiksi ja dialogiin nojautuviksi, mikä näyttäytyy ihmisten arjessa perinteisten roolirakenteiden murentumisena ja jatkuvana neuvotteluna omasta asemasta ja identiteetistä. Perinteiset organisaatiorakenteet eivät enää välttämättä määrittele entiseen malliin sitä, keitä me olemme ja mitä meiltä odotetaan. Yhtenä ratkaisuna tämänkaltaisten organisaatiomuutosten läpivientiin ja tulostehokkuuden saavuttamiseksi organisaatioita ja instituutioita on muutettu enemmän tiimitoimintaan pohjautuviksi projektiorganisaatioiksi. Tämä on osaltaan lisännyt tarvetta ymmärtää paremmin erilaisten tiimien toimintaa sekä ihmisten välistä vuorovaikutusta ja sosiaalisia kohtaamisia. Globalisoituneet työympäristöt ovat asettaneet myös omat haasteensa moninaisuuden johtamiselle, mikä puolestaan kytkeytyy sosiaalisten taitojen esiin nousun ja niiden merkityksen korostumiseen. Tämänkaltainen kehitys näkyy myös selvityksissä, joissa on kartoitettu työnantajien odotuksia vasta korkeakoulusta valmistuneiden työelämätaidoista. Esimerkiksi Job Outlook Surveyn vuoden 2012 selvityksen kärkisijalla olivat vastavalmistuneiden kyky toimia erilaisissa tiimirakenteissa ja –tehtävissä.

Yksi tiimityön ihannekuvista ja tavoitteista on innovatiivisuuden mahdollistaminen sekä uusien ideoiden kehittäminen ja niiden mahdollisimman tehokas hyödyntäminen. Ryhmiltä ja tiimeiltä odotetaan erityisesti kaupallisessa kontekstissa uusia ratkaisuja ja lähestymistapoja asioihin, jotka mahdollistavat yritysten tai organisaatioiden kehittymisen ja tehokkaamman toiminnan. Luovuus ja innovatiivisuus ovat kuitenkin käsitteitä, joita on perinteisesti pyritty ymmärtämään nimenomaan yksilöllisinä ominaisuuksina, toiminta- ja ajattelutapoina, joita voit harjoittaa, ”drillata” ja kehittää. Taannoin Yle Teeman esittämässä, varsin kiinnostavassa tiededokumentissa Aivot uuteen kuosiin (Redesign my brain) testattiin muun muassa yksilöllisen luovuuden kehitysmahdollisuuksia erilaisten harjoitusten avulla. Keskeisiä käsitteitä olivat esimerkiksi lateraalinen ja divergentti ajattelu, innovointi sekä ongelmanratkaisu. Mutta mitä luovuus lopulta on? Ja mitä luovuudelle tapahtuu, kun toinen toistaan tehokkaammaksi sparratut, luovat ajattelijat muodostavat tiimin ja ryhtyvät innovoimaan yhdessä? Tuleeko luovuus tällöinkin nähdä yksilöllisenä prosessina tai tekijänä, joita voidaan vain ynnätä yhteen huippuluovan lopputuloksen saavuttamiseksi?

Kenties typistetyin tapa luovuuden määrittelylle on ymmärtää luovuus uusien asioiden kehittämisenä, painottaen näiden keksintöjen hyödyllisyyttä ja vaikuttavuutta. Voidaan puhua käsitteistä Iso-C (Creativity) ja pikku-c. Edellisellä viitataan uusien innovaatioiden keksimiseen ja tuottamiseen, kuten uusien älypuhelinsovellusten suunnitteluun tai opetussuunnitelman uudistamiseen. Jälkimmäinen c viittaa niihin pieniin ja usein huomaamattomiin arkisiin luoviin ratkaisuihin, joita teemme arkielämässämme jatkuvasti. Nämä erilaiset luovuuden tasot yhdistetään kovin usein yksilölliseen lähestymistapaan, jossa esimerkiksi persoonallisuus, yksilölliset kokemukset, motivaatio ja kognitiiviset taidot nähdään luovuuden lähteenä.

Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Keith Sawyer kuvaa luovuutta puolestaan sosiaalisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa luovuus ja innovatiivisuus ovat sosiaalisia, emergenttejä prosesseja, joita ei voida palauttaa yksittäisiin osatekijöihin. Luovuus on jotain, mitä tapahtuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa eikä ole ainoastaan yksilöllisten ominaisuuksien lopputulosta. Tällöin luovuus voidaan toki nähdä myös uuden luomisena, mutta kenties se, mitä luodaan, pitäisi nähdä hieman laaja-alaisemmin. Luovuudessa ei läheskään aina ole kyse uusien innovaatioiden tuottamisesta tai vain tiettyjen yksilöiden erikoiskyvystä. Itse asiassa, jo arkisessa vuorovaikutuksessa saavutettua yhteistä ymmärrystä jostain tietystä asiasta voidaan pitää hyvinkin luovana prosessina, missä voi nousta esiin jotain sellaista, mitä ei välttämättä yksilöllisesti tuotettuna nousisi esiin. Tällaisista tilanteista toimivat esimerkkinä arkiset päätökset kavereiden kesken tulevasta illanviettopaikasta tai vaikkapa neuvottelut hyvistä sienestysmaastoista. Nämä lienee lähinnä Sawyerin ajatusta luovuudesta emergenttinä prosessina.

Jos olemme valmiit hyväksymään ajatuksen luovuudesta myös sosiaalisen vuorovaikutuksen osana ja tuloksena, mitkä seikat sitten ovat luovan vuorovaikutuksen edellytyksenä? Taustalla ovat varmasti useat, yleisesti ryhmän menestyksellisen toiminnan edellyttämät seikat, kuten ryhmätoiminnan selkeä tavoite, roolijako, käsitys jaetusta identiteetistä sekä yhteenkuuluvuuden tunne. Sawyerin mukaan luovan vuorovaikutuksen yhteydessä ei ole kyse aivan sattumanvaraisesta ilmiöstä. Hän huomauttaa, että erityisesti ryhmätilanteissa edellä kuvatulla emergentillä luovuudella on reunaehtonsa. Näitä ovat muun muassa yhteistoiminnan lopputuloksen arvaamattomuus ja avoimuus tietyn määrätyn päätepisteen sijaan, ryhmän jäsenten hetkittäinen reagointi muiden aikaisempiin toimintoihin, joiden merkityksiä voidaan muuttaa vuorovaikutuksessa sekä yhteistoiminnallisuus, jossa kaikilla on mahdollisuus osallistua.

Organisaatiotutkimuksen kentällä luovien tiimien yhteydessä on tutkittu myös ympäristötekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttamassa luovaan tiimityöskentelyyn. Tutkimusten perusteella on todettu, että tietynlaiset organisaatioympäristöt voivat joko edistää tai tukahduttaa luovaa työskentelyä ja innovointia. Ympäristöt, jotka painottavat jatkuvaa arviointia, valvontaa, palkkioita, kilpailua ja rajoitettuja valintamahdollisuuksia vaikuttavat negatiivisesti luovuuteen. Tällaiset ympäristöt voivat kyllä lisätä hetkellisesti tehokkuutta, mutta eivät välttämättä luovuutta. Luovuuden ja innovatiivisuuden kannalta hedelmällisiä organisaatioympäristöjä ovat sellaiset ympäristöt, jotka kannustavat hallittuun riskinottoon ja ideoiden vapaaseen jakamiseen sekä mahdollistavat oikeutetut konfliktit, sisäiset palkkiot ulkoisten palkkioiden sijaan, avoimen kommunikaation ja läpinäkyvän päätöksenteon. Tämänkaltaiset löydökset asettavat esimerkiksi nyky-yliopistojen innovaatiotavoitteisuuden hyvin mielenkiintoiseen valoon.

Ryhmävuorovaikutuksen näkökulmasta erityisesti konfliktit muodostavat mielenkiintoisen lähestymistavan luovuuteen. Useissa ryhmätutkimuksissa on todettu paitsi ryhmäkonfliktien negatiiviset seuraamukset myös positiiviset ulottuvuudet. Tulisiko siis konflikteja välttää vai vaalia? Vastaus kytkeytynee siihen, miten me ymmärrämme ryhmäkonfliktit. Tavanomaisin tapa jaotella konflikteja on luokitella ne tehtävä– (mitä ollaan tekemässä?), prosessi– (miten asiat tehdään?) tai ihmissuhdekonflikteihin (miksi teit noin?). Näistä ryhmän luovuuden ja luovan vuorovaikutuksen kannalta positiivisia konflikteja ovat tehtävä- ja prosessikonfliktit, ja ihmissuhdekonfliktit puolestaan negatiivisia. Tämänkaltaiselle jaottelulle ei kuitenkaan ole perusteeksi yhdenmukaista näyttöä, joten tiukat linjavedot vaativat varovaisuutta. Lienee ilmeistä, että oikeanlaisella hallinnalla ja käsittelyllä kaikki konfliktien lajit voidaan nähdä osana luovia prosesseja. Sosiaalipsykologian näkökulmasta tällaiset jaottelut voivat kuitenkin vaikuttaa näennäisiltä erityisesti tiimien ja ryhmien yhteydessä, sillä konfliktit eivät tapahdu tyhjiöissä, vaan ne ovat aina sosiaalisia tapahtumia kytkeytyen ihmisten välisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen.

Ihmissuhteiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta konfliktit voidaan nähdä neuvotteluna ryhmän jäsenten välisistä oikeuksista ja velvollisuuksista toimia tietyillä tavoilla, mikä johtaa erilaisiin ryhmänjäsenten välisiin asemiin. Teemme arkikeskusteluissa jatkuvasti tulkintoja siitä, kuka saa sanoa mitäkin ja toimia milläkin tavoin. Sitä, kuinka me reagoimme näihin tulkintoihin, voidaan kutsua positioinniksi. Jos toisten toimintaa ja positiota ei haasteta ja vuorovaikutus jatkuu saumattomasti, ei myöskään konflikteja juurikaan esiinny. Mutta jos emme hyväksy meille annettua positiota, olemme eri mieltä siitä, mitä meidän kuuluu tehdä, nousee esiin usein konflikti. Aihe konfliktin taustalla voi olla tehtävään, prosessiin tai ihmissuhteisiin liittyvä, mutta näin ymmärrettynä se on väistämättä sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö.

Voidaanko tällaisia konflikteja hallita? Jos vastaus on myönteinen, niin kuinka niiden avulla voidaan edistää ryhmien luovuutta? Ratkaisuna tasapainoiseen ja jopa luovaan vuorovaikutukseen tarjotaan kovin usein dialogia ja dialogisuutta. Meillä on kovin usein idealisoitu kuva siitä, mitä dialogi ja dialogisuus ovat. Ajatus dialogisesta, moniäänisestä vuorovaikutuksesta resonoi usein harmoniaa ja tasapainoisuutta, jolloin konflikteja harvemmin nostetaan dialogisen vuorovaikutuksen ja kanssakäymisen yhteydessä esiin. Tutkimuksen näkökulmasta on aika lailla vähän empiiristä näyttöä siitä, mitä dialoginen vuorovaikutus lopulta on. Ja se näyttö mitä löytyy, on hyvin pirstaleista. Yhtä kaikki, niin dialogissa kuin konflikteissa on kyse yhteiseen ymmärrykseen liittyvistä neuvotteluista, jotka voidaan parhaimmillaan nähdä jonkin sellaisen uuden rakentamisena, jota ei aikaisemmin vielä ole ollut. Sosiaalipsykologian grand old man Kenneth Gergen on jaotellut dialogin ja konfliktit kolmeen erilaiseen luokkaan. Näistä luovuuden ja dialogin kannalta keskeisin lienee uudistava, generatiivinen dialogi, joka erottautuu arkisesta small talkista tai asioiden vastakkainasettelusta siinä, että sen avulla voidaan rakentaa uusia tapoja ymmärtää yhteisiä asioita. Tällaisessa dialogissa konfliktit voidaan nähdä mahdollisuutena, joka ratkaistaan rakentamalla siltaa erilaisten näkökulmien välillä. Sosiaalipsykologisesti ymmärrettynä ratkaisua voidaan hakea positioimalla itsemme tai joku muu henkilö esimerkiksi neuvottelijaksi tai sovittelijaksi, jonka avulla yhteisen ymmärryksen rakentuminen vuorovaikutuksessa muodostuu mahdolliseksi.  Tämä kuitenkin vaatii ryhmien ja tiimien johtajilta hyvää ymmärrystä siitä, millaisissa ympäristöissä kulloinkin toimitaan ja millaiset erilaiset moraalijärjestykset yhteistoiminnan taustalla vaikuttavat.

Palataanpa tekstin alkuun. Mitä on luovuus, luova vuorovaikutus tai innovatiivisuus? Vastaus ei ole suinkaan yksiselitteinen, varsinkin jos puhumme ryhmien tai organisaatioiden toiminnasta. Vastauksen suuntaviivojen löytäminen edellyttää ymmärrystä luovuudesta paitsi yksilöllisenä myös sosiaalisena ilmiönä, konfliktien hyväksymistä ja luopumista ”dialogihöttöilyn” ideaalikuvista. Innovatiivisuuden nimissä voidaankin todeta Itä-Suomen yliopiston sloganin hengessä ”Time to be smart – Appreciate conflict”.

Teksti pohjautuu Itä-Suomen yliopiston avoimien ovien päivillä 2.6.2016 pidettyyn puheenvuoroon Uutta yhteistä rakentamassa – ryhmävuorovaikutus ja luovuus”.

 

Kirjallisuutta:

Gergen, K. (2015). An invitation to social construction. London: Sage.

Harré, R. & Van Langenhove, L. (Eds.) (1999). Positioning theory: Moral contexts of intentional action. Oxford: Blackwell Publishers Ltd.

Hatch, M. J. (2013). Organization theory: Modern, symbolic, and postmodern perspectives. Oxford: Oxford University Press.

Hirvonen, P. (2014). Pienryhmät ja vuorovaikutus – sosiaalipsykologian tutkimusperinteiden tienristeyksessä. Teoksessa Kuusela, Pekka & Saastamoinen, Mikko (toim.) Hyvän elämän sosiaalipsykologia. Unipress, 193–213.

Paulus, P. & Nijstad, B. (Eds.) (2003). Group creativity: Innovation through collaboration. Oxford: Oxford University Press.

Saastamoinen, M. (2007). Ryhmätutkimuksen suuntia sosiaalipsykologiassa. Teoksessa Kuusela, Pekka (toim.) Sosiaalipsykologia – Yksilöstä yhteiskuntaan. Kuopio: Unipress, 67–109.

Sawyer, K. & DeZutter, S. (2009). Distributed creativity: How collective creations emerge from collaboration. Psychology of Aesthetics, Creativity and the Arts, 3, 81–92.

Sawyer, K. (2005). Social emergence: Societies as complex systems. New York: Cambridge University Press.

Redesign my brain -dokumentti

Typeryysparadoksin puristuksessa

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Mats Alvesson on yksi Euroopan tunnetuimmista organisaatio- ja johtamistutkijoista, joka on kirjoittanut monia teoksia laadullisen tutkimuksen metodologiasta, johtamisteorioista, organisaatiotutkimuksen perusteista ja esimerkiksi johtamisen metaforista. Uusimmassa teoksessaan hän ruotii yhdessä André Spicerin kanssa ongelmaa, jota he kuvaavat typeryysparadoksiksi. Kyse on näkökulmasta organisaatioiden toimintaan, jossa tietyistä rutiineista muodostuu organisaation toiminnan kannalta kielteisiä, niin johtoa kuin henkilöstöäkin haittaavia asioita. Alvesson ja Spicer kertovat kirjansa alussa törmänneensä toisiinsa virallisilla päivällisillä, joiden kuluessa keskustelu ajautui vähitellen heidän uuden kirjansa teemoihin. He nimittäin keskustelivat opiskelijastaan, joka teki harjoitteluaan valtionhallinnon tärkeällä sektorilla. Opiskelijan tehtävänä oli laatia raportti, joka ohjaisi hallinnonalan kehitystä tulevina vuosina. Opiskelija ei saanut juuri ohjausta raportin laadintaan. Kun hän kysyi nuorelta esimieheltään, millainen hyvä raportti olisi luonteeltaan, tämä on antanut lakonisen vastauksen: yhdestä kahteen sivua pitkä PowerPoint-esitys. Ohjeistus luonnollisesti tyrmistytti Alvessonia ja Spiceriä, jotka eivät voineet käsittää sitä, miten heikkoon ymmärrykseen valtionhallinnon kehittäminen perustui.

 

Tämä on lähtökohta, josta kirjoittajat lähtevät liikkeelle teoksessaan. Typeryysparadoksissa on kyse yksinkertaisesti sanottuna siitä, että organisaatiossa toimitaan vastoin parempaa tietoa eikä ylipäänsä mietitä sen suuremmin toiminnan seurauksia. Alvessonin ja Spicerin kirja on matka tähän organisaatioiden ja nykykulttuuriin varjopuoleen, josta itse asiassa ei puhuta kovin paljon mutta joka aina silloin tällöin pulpahtelee esille erilaisten organisaatioiden käytännöissä. Kirja on luonteeltaan enemmän pamfletinomainen puheenvuoro kuin tiukasti lähdekirjallisuuteen perustuva akateeminen tutkimus siitä, miten typeryysparadoksi näkyy nykyisten organisaatioiden johtamis- ja suunnittelukäytännöissä. Kirjoittajat perustavat esityksensä omiin kokemuksiinsa yhteistyöstä erilaisten organisaatioiden kanssa, mutta viittaavat myös jonkin verran ei-akateemiseen johtamiskirjallisuuteen, erilaisten johtamisgurujen oppeihin ja tunnettuihin tapauksiin, jossa organisaatiot ovat ajautuneet ongelmallisiin tilanteisiin sinänsä viattomalta tuntuvan kehittämisidean tai käytännön seurauksena. Typeryysparadoksin ydin on paljolti siinä, että johtamisessa, suunnittelussa tai organisaation käytännön toiminnassa juostaan viimeisten muotien perässä miettimättä kehittämisideoiden yleistä merkitystä tai arvoa omalle organisaatiolle.

 

Funktionaalisella typeryydellä tekijät tarkoittavat organisaatiokulttuuriin pesiytynyttä toimintatapaa, joka säteilee laajasti organisaation toimintaan. Seurauksena voi olla lievimmässä tapauksessa resurssien tuhlaus. Jos tilanne ajautuu vakavaksi, yritys tai organisaatio voi ajautua konkurssiin virheen myötä. Tarkemmin sanottuna funktionaaliselle typeryydelle on tyypillistä kolme erityistä piirrettä. Nämä ovat omien käsitysten reflektoinnin puute (refleksiivisyys), oman toiminnan tarkoituksen pohdinnan sivuuttaminen (oikeuttaminen) ja yleinen piittaamattomuus toiminnan seurauksista (olennaisia asioita koskeva järkeily). Ensimmäinen piirre johtaa refleksiivisyyden puutteeseen, jos johtaja tai henkilöstö eivät pohdi sitä, millaisia käsityksiä heillä itsellään on omasta työstään tai työyhteisöistään. Omat käsitykset luonnollisesti ohjaavat sitä, miten työtä tehdään ja miksi. Toiminnan perusteiden tai syiden pohtimattomuus johtaa puolestaan siihen, että ”miksi”-kysymystä ei esitetä. Asioita tehdään vain, koska joku on näin käskenyt tekemään. Toimintatapoja ei toisin sanoen kyseenalaisteta missään vakavassa mielessä. Vastaavasti oman toiminnan seurausten pohdinnan ohittaminen tarkoittaa sitä, että organisaation sisällä ei käydä debattia siitä, millaisia laajempia seurauksia tietyllä toiminnalla saattaa olla. Tällainen keskustelu on välttämätöntä, jos ajatellaan organisaation toimintaa pidemmällä tähtäimellä.

 

Alvessonin ja Spicerin analyysin ydin on siinä, että funktionaalinen typeryys on heidän mukaansa tavanomaisempi ilmiö kuin annetaan ymmärtää johtamista, brändäystä, positiivisuutta tai tuloksellisuuden analysointia korostavassa nykykulttuurissa. Tietoyhteiskunnan ajatus on vaikeasti sovitettavissa yhteen sen kanssa, että johtavat organisaatiot epäonnistuvat toistuvasti tai että esimerkiksi vuoden 2008 finanssiromahduksen syyt olivat tiedossa monelle rahoitusalan ammattilaiselle jo monta vuotta ennen varsinaista romahdusta. Kirjan tarkoitus on siinä, että se herättää johtajia ja yrityselämän ammattilaisia pohtimaan sitä, millaisille kulttuurisille käsitykselle organisaatio perustaa toimintansa. Tässä mielessä kirjan tavoitteena lisätä reflektiivisyyttä siitä, että kaikkien johtamisoppien perässä ei kannata juosta. Käytännön tasolla taas huomion pitäisi olla ennen muuta siinä, mikä on organisaation toiminnan varsinainen tarkoitus. Se tuntuu katoavan alalla kuin alalla unohduksiin, oli kyseessä sitten pankkisektori, yliopisto, valtionhallinto tai yksityinen yritys. Alvessonin ja Spicerin kirjan herkullisimmat esimerkit löytyvät heidän kuvaamistaan konsulttiyritysten toimintatavoista ja Pepsi-Colan merkillisistä rituaaleista.

 

Kirjan varsinainen panos organisaatiokulttuurin tutkimukselle on funktionaalisen typeryyden päämuotojen erittely. Nämä tekijät jakavat johtamisen, rakenteen, jäljittelyn, brändäyksen ja kulttuurin aiheuttamaan typeryyteen. Johtamisen aiheuttamassa typeryydessä on kyse siitä, että johtajalla itsellään on jotenkin erityinen näkemys itsestään johtajana tai johtamisesta, olkoon kyseessä sitten kuunteleva johtaja tai jollainen muulla tavalla henkilöstöön suuntautunut johtamistapa. Rakennetekijät viittaavat puolestaan tiukkaan sääntöjen noudattamiseen sen sijaan, että huomio olisi toiminnan tuloksellisuudessa. Organisaatio tosin sanoen tuottaa byrokraattisia toimintatapoja, kuten vaikkapa HR-osastojen lukemattomat kaavakkeet, joita henkilöstön pitäisi täyttää. Pieniin asioihin erikoistuneiden eksperttien palkkaaminen edistää tätä ilmiötä. Jäljittely tarkoittaa sen sijaan sitä, että organisaatiossa kuljetaan viimeisimpien johtamis- tai kehittämismuotien perässä miettimättä sen tarkemmin niiden sopivuutta organisaatioon itseensä. Jäljittely on enemmän tunnusomaista julkisen sektorin organisaatioille kuin yksityisille. Funktionaalisen typeryyden kultakaivos on sen sijaan brändääminen, jonka yhteydessä kirjoittajat viittaavat Ruotsin ja Iso-Britannian asevoimien epäonnistuneisiin hankkeisiin. Tekijät selittävät ilmiön johtuvat suostuttelutaloudesta: jotta voisi myydä kuluttajalle kymmenennen kenkäparin, pitää kengät brändätä muista poikkeaviksi. Kulttuurin aiheuttama typeryys on viimein seurausta siitä, että organisaatiota hallitsee esimerkiksi positiivisen ajattelun tuottama tunnelinäkö. Kriittistä ajattelua ei hyväksytä. Tämä voi johtaa todellisuuden osittaiseen kieltämiseen, mikä ei ole hyvä ratkaisu.

 

Kirjan päätösluku pohtii typeryysjohtamista (stupidity management) ja sen vastustamista. Luku on katsaus siihen, millä tavalla johtamisessa ja organisaatioiden toiminnassa pyritään kapeuttamaan keskustelun sisältöä ja viemään pohjaa pois yleisemmältä puheelta uusien kehittämisideoiden tarpeellisuudesta. Typeryysjohtamisen vastustaminen (anti-stupidity management) ei ole välttämättä helppoa, sillä kriittinen ajattelu ei saa välttämättä vastakaikua eikä se auta ketään urallaan eteenpäin. Tekijät kuitenkin paljastavat erilaisia menettelytapoja, joilla uusia toimintatapoja voidaan yrittää siirtää organisaatioihin. Näitä ovat auktoriteettiin viittaaminen, henkilöstön viettely uudiskäsitteillä ja viehättävillä ilmaisuilla, asioiden luonnolliseksi tekeminen tai opportunistisen asenteen hyödyntäminen. Paras ase typeryyttä vastaan löytyy sen sijaan havaintojen tekemisestä sekä ilmiöiden tulkitsemisesta ja kyseenalaistamisesta. Alvesson ja Spicer luottavat siis arkijärkeen ja sosiaalitieteilijänkin perusvalmiuksiin kuuluviin ominaisuuksiin. Mitään sen suurempaa ristiretkeä typeryysjohtamista vastaan he eivät kuitenkaan kirjassaan kehittele, vaan luottavat enemmän ruohonjuuritason vastarintaan ja vaihtoehtoisten kulttuuristen tulkintojen esittämiseen. Näitä voi tehdä kuka tahansa johdossa tai muussa henkilöstössä. Tekijöiden esimerkki on ruotsalaisen yliopistosairaalan osastolta, jonka johtaja kieltäytyi käyttämästä koko budjettia vuoden aikana, kun käyttöön ei kyetty osoittamaan mitään järkevää sisältöä.

 

Kokonaisuudessaan Alvessonin ja Spicerin kirja on kirjoitettu lennokkaalla ja mukaansatempaavalla otteella. Liiat kirjallisuusviitteet tai raskas akateeminen kieli eivät sitä rasita. Monet esimerkit pyrkivät rikkomaan pohjaa siltä, että johtamista tai organisaatioiden toimintatapoja pidettäisiin jotenkin erityisen rationaalisina ja edistyksellisinä. Alvesson ja Spicer kritisoivat erityisesti tietoyhteiskunnan myyttiä ja käsitystä siitä, että modernin työelämän työt olisivat muuttuneet tietotöiksi. Aiemmalle teokselleen tyypillisesti Alvessonin tuntuu kyseenalaistavan sellaisenaan koko nykykulttuurin ja -yhteiskunnan toiminnan tarkoituksen, kuten edellisessä teoksessaan The Triumph of Emptiness, jossa tarkastelun kohteena oli narsismin ja kulutuksen lisääntyminen. Suostuttelutaloudessa tuotetaan markkinoille tavaroita, joilla ei ole varsinaisesti mitään erityistä tarvetta. Tekijät kertovat, että Yhdysvalloissa 40% tuotetusta ruuasta ei koskaan mene kulutukseen tai että sikäläinen yliopistokoulutus ei välttämättä paranna kovin merkittävästi opiskelijoiden tiedollisia taitoja 2-4 vuodessa, vaikka esimerkiksi iso osa ikäluokista valitsee yliopistokoulutuksen. Teoksensa alussa kirjoittajat lainaavat Bertrand Russelin suusta lähtenyttä toteamusta ja siivittävät sillä teoksensa lähtökohtaa: ”Maailman ongelma on se, että typerykset ja fanaatikot ovat aina niin varmoja itsestään ja viisaat ihmiset ovat niin täynnä epäilyksiä.”

 

Hyvää lukemista kesäloman jälkeen, suosittelen.

 

Alvesson, Mats & Spicer, Andre (2016) The Stupidy Paradox. The Power and Pitfalls of Functional Stupidity at Work. London: Profile Book.

 

Näytelmässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Eräänä kesäkirjana minulla on ollut yhdysvaltalaisen symboliseen interaktionismiin erikoistuneen professorin David Shulmanin (2016) tuore kirja The presentation of self in contemporary social life. Kirjan nimi on viittaus Erving Goffmanin (1922-1982) klassikkoteokseen vuodelta 1959, ja uudessa kirjassa Shulman esittääkin tavoitteekseen esitellä Goffmanin tunnetuksi tekemää dramaturgista lähestymistapaa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa sekä esitellä kuinka sitä voi soveltaa tämän aikakauden ilmiöihin. Kanadalaissyntyinen Goffman tuli elinaikanaan tunnetuksi epäsovinnaisena tieteenharjoittajana, jonka tarkkanäköiset analyysit arkielämästä ja sen erilaisista instituutioista ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin. Hänestä on tullut eräänlainen suuri-pieni-klassikko, jonka ajatuksiin yhä uudet opiskelijasukupolvet tarttuvat ja löytävät niistä käyttökelpoisuutta arkielämän ymmärtämiseen. Ymmärtääkseni jokaisessa suomalaisyliopistossa Goffmanin lähestymistapaa esitellään perusopinnoissa, joten hänen tunnetuksi tekemänsä käsitteet kuten kasvotyö, näyttämö, takahuone, stigma, kehysanalyysi, totaalinen instituutio, vuorovaikutusjärjestys, minuuden esittäminen ja moraalinen ura, ovat ainakin jossain määrin tuttuja sosiaalitieteitä opiskelleille. Suomessa[i] on myös kautta vuosikymmenten tehty tutkimusta ja opinnäytteitä tämän lähestymistavan avulla (nopeasti tulee mieleen Leena Eräsaaren tutkimukset sosiaalityöstä, Anssi Peräkylän sairaalatutkimus sekä Petteri Värtön päiväkotia tarkastellut tutkimus).

Shulmanin tuore kirja on yleistajuinen esitys dramaturgisen lähestymistavan perusteista. Se on kirjoitettu ilmeisesti amerikkalaiselle nuorelle opiskelijayleisölle, koska käytetyt runsaat esimerkit viittaavat tämän hetken populaarikulttuuriin, kuten HBO:n tai Netflixin sarjoihin, peleihin, showpainiin, opiskelijakulttuuriin Yhdysvalloissa sekä tämän hetken julkisuuden hahmoihin. Dramaturginen lähestymistapa tarkoittaa siis ihmisten arkisen sosiaalisen elämän tarkastelua teatterimaailmasta lainatun näytelmäanalogian kautta. Arkea tarkastellaan ikään kuin ei-fiktiivisinä näytelminä, joista on analyyttisesti löydettävissä näytelmän osatekijät: näyttämö, lavastus, roolit, vuorosanat, juoni ja lopetus. Ihmistä tarkastellaan läpeensä sosiaalisena olentona, jolle on tärkeää toimia yhdessä muiden kanssa sekä tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Olemme kykeneviä pohtimaan, miltä tekemisemme näyttävät muiden silmissä ja pääosin meille on tärkeää ”mitä muut minusta ajattelevat”. Goffman ammensi ajatuksia symbolisesta interaktionismista ja oli mukana luomassa mikrososiologian suuntausta. Mikrososiologien mukaan sosiaalinen maailmamme pysyy koossa, koska se perustuu sääntöihin[ii]. Me tulkitsemme sosiaalista todellisuutta sen mukaan, että tekevätkö muut kuten oletammekin ja sosiaalisissa tilanteissa pohdimme miten tässä oikein pitää menetellä. Tutussa kulttuurissa tätä ei tarvitse miettiä, toimintamme perustuu usein toistettuihin rutiineihin ja näin maailmamme pysyy kasassa. Sääntöjä ja järjestystä aletaan miettiä vasta, kun joku rikkoo oletuksiamme. Tällöin alamme etsiä selityksiä vaikkapa sille ettei työkaveri moikkaakaan aamulla, vaikka hän on aina ennen niin tehnyt ja alamme mahdollisesti ryhtyä toimenpiteisiin, että sosiaalinen järjestys palaisi – siis vaikkapa tiedustella, että ”mistäs nyt mahtaa tuulla?”.

Kirjan alussa Shulman käy läpi tätä dramaturgisuuden ideaa. Hän jäljittää teatterianalogian käyttöä venäläisen Nicolas Evreinovin vuonna 1927 ilmestyneeseen kirjaan The Theater in Life. Evreinovin mukaan ihmisten arkinen elämä on teatraalista, koska ilman taipumustamme esittää, liioitella, tehostaa, olla yliampuvia, miettiä mitä viestimme eri tilanteissa pukeutumisellamme, olisi sosiaalinen elämämme ”kuin mautonta ruokaa”. Evreinovin mukaan arjen teatraalisuus liittyy kykyymme olla luovia olentoja ja tietynlainen performatiivisuus on meissä hyvin inhimillinen piirre ja auttaa meitä jaksamaan usein raskaassakin arjessamme. Tässä suhteessa mielikuvitus sekä erilaisten positiivisten tai negatiivisten tulevaisuusskenaarioiden läpikäyminen kuuluvat ihmiselämään. Toisena dramaturgisen ajattelutavan synnyn kannalta merkittävänä teoksena Shulman mainitsee Kenneth Burken 1945 luoman analyysimallin, jonka mukaan mitä tahansa sosiaalista tilannetta voidaan analyyttisesti lähteä erittelemään etsimällä tilanteesta fyysinen paikka, jossa esitys tapahtuu (esim. keittiö), näyttelijät tilanteessa (esim. keittiön pöydän ääressä ruokaileva perhe), näyttelijöiden tekemät esitykset tilanteessa (esim. mistä perhe keskustelee ruokaillessaan?), esityksen tarkoitus (miksi perhe keskustelee juuri tätä aiheesta?) sekä esityksen lopputulos (mihin keskustelu johtaa?). Shulmanin mukaan joutuessamme uuteen sosiaaliseen tilanteeseen, oli meidän hyvä harjaantua esittämään ainakin itsellemme nämä kysymykset.

Dramaturgisen lähestymistavan merkittävän tutkija on edellä mainittu Goffman, jonka pääteokset aiheesta ilmestyivät 1950-60-lukujen taiteessa. Goffmanin mukaan sosiaalisina olentoina me esitämme toisillemme vaikutelmia, sen mukaan kuinka tulkitsemme sosiaalisen ympäristömme arvottavan erilaista käyttäytymistä ja olemisen tapaa. Saatamme sanoa uutta tilannetta jännittävälle kaverillemme, että ”oot vain ihan luonnollisesti siellä”. Dramaturgisessa mielessä mitään ”luonnollisesti olemista” ei ole olemassakaan, on vain enemmän tai vähemmän onnistuneita näytelmäsuorituksia, jotka liittyvät toivomiemme vaikutelmien esittämisen hallintaan. Muutamien psykologian suuntausten etsimää aitoa, autenttista minuutta ei tässä mielessä siis ole, vaan minuutemme tapahtuu aina suhteessa siihen, että ”mitähän nuo muut minusta ajattelevat?”, joko niin että muut ovat konkreettisesti läsnä tai sitten he ovat ajatuksissamme sisäisen dialogin osapuolina. Tämä asian parissa mielemme askartelee ja tästä kumpuavat minuutemme kokemiseen liittyvät ongelmat. Shulman kiteyttää, että ”minuus on kognitiivinen rakenne, joka mahdollistaa itsemme tarkastelun kolmannessa persoonassa”.

Goffmanin ajatukset vaikutelmien esittämisestä Shulman kiteyttää seuraaviin kuuteen periaatteeseen:

Ihmiset ovat esiintyjiä, jotka pyrkivät välittämään muille vaikutelmia siitä, mitä he haluavat olla erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Olemme siis tässä suhteessa laskelmoivia, mutta tätä nyt ei pidä aina ymmärtää negatiivisessa mielessä. Yleensä motiivina on säilyttää oletettu sosiaalinen järjestys ja saada aikaan oletettu vuorovaikutustapahtuma. Ainahan tämä ei onnistu ja suuri osa huumoristamme perustuu sen havaitsemiselle, että joku pyrkii esittämään vaikutelmaa, joka ei olekaan synkronissa muun yleisön tulkinnan kanssa. Esimerkiksi joku haluaa keventää tunnelmaa, kertomalla vitsin, joka ei nauratakaan ketään. Aiheutunut myötähäpeä epäonnistuneesta vitsiniekasta taas voi itsessään olla uuden vitsin lähde.

Ihmiset esiintyvät sosiaalisella alueella, jossa esittäminen on jakautunut tilallisesti.

Esityksemme tapahtuvat näyttämöllä (front stage), jossa esitämme julkisesti oletettua roolia. Näyttämön vastinparina on oltava takahuone (backstage), jossa roolin voi riisua, kerätä voimia ja rentoutua. Ihmiset ovat yleensä kovin erilaisia näillä eri alueilla ja työelämäntutkijat usein muistuttavat, että levähtäminen näillä takahuonealueilla on työssäjaksamiselle tärkeää. Siksi usein pyydämme työasioissa työhuoneessa vierailevaa sulkemaan oven lähtiessä. Suljettu ovi on näyttämön ja yksityisemmän takahuoneen erottava väline. Tulkitsisin, että mahdollisuus olla poissa julkisesta roolista aika ajoin, on niin arvokasta monelle, että näyttämöllisiä avokonttoreita vastustetaan monissa paikoin.

Ihmiset työskentelevät usein ryhmissä ja esittävät näytelmiä kollektiivisesti.

Esittämisessä ei ole useinkaan kysymys pelkästään yksilön toiminnasta, vaan usein esiinnymme kollektiivin osana. On osattava esittää ulospäin työtehtävässä toimivaa reipasta työyhteisöä tai on osattava esittää ulospäin onnellista perhettä, vaikka takahuoneessa työporukka olisikin yksilöinä riidoissa ja onnellinen perhe-elämä pelkkä kulissi. Shulman kertoo esimerkkinä opetustilanteen ja sen ilmaisevatko opiskelijat julkisesti manifestoiden ja sosiaalisen järjestyksen rikkoen sen, että nyt ei oikein kiinnosta ─ vai tapahtuuko tämä vaivihkaisemmin niin, että esim. kännykkää hypistellään hieman salaa pulpetin alla. Kyseessä on siis kollektiivinen tulkinta siitä, onko tilanne tulkittu niin arvokkaaksi, että sen järjestys halutaan säilyttää, vaikka yksilötasolla opetus ei kiinnostaisikaan.

Ihmiset pyrkivät esittämään uskottavia esityksiä.

Uskottavuus ja autenttisuus ovat tärkeitä päämääriä esityksissämme. Shulman puhuu autenttisuuskäytännöistä. Mieleen tulee Suomessa käyty keskustelu poliitikkojen julkisista tunneilmaisuista. Julkisesti itkevä miespoliitikko saa uskottavan ja autenttisen ihmisen maineen. Uskottavuuteen liittyy monia sosiaalisia ulottuvuuksia. Koemmeko vanhemman ihmisen uskottavammaksi kuin nuoren? Onko matalalla äänellä puhuva mies uskottavampi kuin korkeammalla äänellä puhuva nainen? Miksi näin on? Uskottavuus on vaikutelmien hallinnassa kaikista tärkein prioriteetti.

Ihmisille on tärkeää ”pysyä roolissa” ja välttää roolisuoritusta pilaavia tapahtumia.

Koska uskottavuus on tärkeintä, on vältettävä ristiriitaisuuksia, jotka syövät uskottavuutta. Shulmanin esimerkki käsittelee opiskelijaa, joka vetoaa flunssaan ettei tarvitse osallistua seminaariin, mutta joka tuleekin reippaana kuntosalilla vastaan. Toinen esimerkki käsittelee amerikkalaisen showpainin sopimuskulttuuria, jossa hahmoille rakennetaan olemus ja tarina, jota heidän on esitettävä myös siviilissä. Kun medialle kävi ilmi, että painijarooleissa toisiaan vihaavat ”Patriootti” ja ”USA:aa vihaava Teräs-Sheikki” olivatkin siviilissä mitä parhaimmat kaverukset, johti tämä sopimusrikon perusteella potkuihin painitallista. Media revittelee usein näillä rooliristiriitaisuuksilla ja julkaisee esimerkiksi salakuvia ”kännäävistä urheilijoista” tai perhearvoista paasaavan poliitikon vokotteluviestejä.

Kun ihmisen esittäminen epäonnistuu ja menee piloille, ryhdymme usein korjaaviin toimenpiteisiin.

Goffmanin erityinen kiinnostus kohdistui piloille menneisiin roolisuorituksiin (spoiled identity). Usein joudumme selittelemään sitä, miksi epäonnistuin tänään itseni esittämisessä siten kuten muut olettavat minun olevan: ”sori, mulla on vähän lentsua”, ”nukuin huonosti viime yönä”, ”olin ottanut muutaman tuopin liikaa”. Shulmanin esimerkki tietoisesta esityksen pilaamisesta liittyy stand up-komiikka yleisöissä esiintyviin välihuutelijoihin, heklereihin, ja siihen kuinka koomikot taitavasti käsittelevät näitä pyrkimyksiä sotkea esitystä. Meillä on defensiivisiä käytäntöjä, joissa yritämme itse puolustaa oikeuttamme esittää sellaista identiteettiä kuin haluamme, eli säilyttää kasvomme tilanteessa. Joskus tämä edellyttää aggressiivista konfrontaatiota ja joskus tilanteesta poistumista. Sitten on olemassa protektiivisia käytäntöjä, joissa muut ihmiset pyrkivät auttamaan arvokkuuden säilyttämisessä ja nolostumisen välttämisessä. Olemme usein armeliaita toisillemme emmekä halua nöyryyttää muita tarpeettomasti. Shulmanin esimerkki koskee liikunnallisesti vähemmän lahjakkaita nuoria, joille vanhemmat tai opettajat muistuttavat, että yrittäminen itsessään on arvokasta, eivät niinkään suoritukset. Nykyään paljon keskustelussa olevassa kiusaamisessa on taas kysymys siitä, että ihmisen oikeutta ja arvokkuutta haluamiensa vaikutelmien esittämiseen rikotaan tietoisesti ja pyritään jopa tahallaan pilaamaan oikeus arvokkaaseen vaikutelmien hallintaan. Näkisin, että erilaisen kiusaamistematiikan tutkimuksessa dramaturgisella lähestymistavalla olisi paljon annettavaa.

Shulmanin ohje lukijoille on, että meidän kannattaa katsoa tarkkaan arkisia sosiaalisia tilanteita ja pohtia mitä ne kertovat kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme. Eräs hänen käyttämänsä esimerkki on jonottaminen. Me suomalaisethan olemme innokkaita jonottamaan. Jonotamme baareihin, konkurssipesän loppuunmyyntiin ja erityisesti ilmaiset ämpärit saavat meidät jonottamaan. Jonottaminen tarkoittaa, että monet ihmiset haluavat samaan aikaan samaa asiaa ja kaaoksen välttämiseksi luodaan sosiaalinen järjestys, joka perustuu esimerkiksi paikalle tulon aikaan saamaan vuorojärjestykseen eikä vahvimman oikeuteen. Jo lapsille opetetaan, että jonossa ei saa etuilla. Etuilija voi kohdata Kuopion yössä raivostuneen kansanjoukon reaktion. Silti tähän on poikkeuksia, joita kaikki eivät kuitenkaan tulkitse samalla tavoin: voiko kaverille pitää paikkaa, jos hänelle tulee vessahätä? Voiko jonoon liittyä sivusta, jos vaikka perheenjäsenet ovat tietyssä kohtaa jonoa? Statuksesta ja varallisuudesta kertoo taas se, ettei tarvitse jonottaa. He pääsevät jonon ohi, naamavipillä tai rahalla. Heille on olemassa vip-tilat ja ykkösluokka. Joskus joku muistuttaa jonottamisen portinvartijaa tokaisemalla ”ettekste tiedä kuka mä oon?”. Jonottamisen tilallisuutta on taas muutettu keksimällä vuoronumerojärjestelmä, joka mahdollistaa jonottamisen istumalla odotustilassa. Tämän triviaalin esimerkin pohdinta muistuttaa sosiaalisen järjestyksen monista säännöistä arjessamme.

Goffman tuli tunnetuksi siitä, ettei hän juuri piitannut tieteellisen tutkimuksen eksplisiittisistä säännöistä. Häntä kritisoitiin teoreettisen ja metodologisen koherenssin puutteesta. Psykologian[iii] piiristä on kritisoitu minuuskäsityksen liiallista sosiaalisuutta ja rakennesosiologit taas ovat kritisoineet arjen pintaan keskittyvää tarkastelua, jossa unohdetaan arjen rakentumiseen liittyviä rakenteellisia seikkoja kuten luokka-asema, sukupuolijärjestelmä tai etnisyyden hierarkiat kulttuurissa. Viime vuosikymmeninä dramaturgisen teorian kehittelijät ovat pyrkineet integroimaan mukaan tätä kritiikkiä. Shulman käy kirjassa varsin perusteellisesti läpi tätä keskustelua.

Goffmanin pääteoksista on vierähtänyt aikaa jo kuutisenkymmentä vuotta, joten sosiaalinen maailmamme on muuttunut sinä aikana aika lailla. Shulman esitteleekin kirjansa loppuosassa nykyajan ilmiöitä ja tutkimusalueita, joihin tämän hetken tutkijat soveltavat dramaturgista lähestymistapaa. Hän tuo esille kuinka erityisesti markkinoinnin ja johtamisen tutkijat soveltavat paljon tätä lähestymistapaa. Kysymykset voivat liittyä esimerkiksi sen pohdintaan, millaiseksi näytelmäksi ostotapahtuma on syytä rakentaa, että asiakas tulee paikalle toisenkin kerran. Tiimityötä ja tiimien johtamista on niin ikään tarkasteltu paljon tästä näkökulmasta. Ehkä merkittävin muutos työelämässä on ollut tunnetyön yleistyminen. Arlie Hochschildt kehitteli tunnetyön teoriaansa osin Goffmanin ajatuksiin pohjaten. Myönteisten tunneilmaisujen esittäminen ja näytteleminen ovat tärkeitä elementtejä nykyisessä palveluihin ja vuorovaikutukseen perustuvassa työelämässä. Hochschildtin näkemyksessä jatkuva myönteisten tunteiden näytteleminen johtaa myös vieraantumiseen ja uupumiseen.

Mielenkiintoista pohdintaa ovat Shulmanin näkemykset, joiden mukaan julkisuus ja median välittämä fiktio ovat rikkoneet arjessamme faktan ja fiktion rajoja. Ammennamme malleja arjen näytelmiin fiktiosta, peleistä ja videoista. Nämä asiat alkavat limittyä uusilla tavoilla. Tälle Koiviston presidenttiajalla kukkeimman nuoruutensa viettäneelle kirjoittajalle jokin Pokemon Go-ilmiö on kovin vieras, mutta ilmeisesti siinä ollaan orastavan lisätyn todellisuuden myötä jonkin uuden vuorovaikutuskulttuurin äärellä. Täällä yliopistollakin tulee kovasti viestejä, kuinka yliopistopedagogiikkaa tulisi pelillistää tai pohjata sitä yhä enemmän simulaatio-opetukseen, siis eräänlaisten näytelmien esittämiseen. Kyseessä lienee eräänlainen performatiivinen käänne pedagogisessa ajattelussa, jota itsessään voisi tarkastella näiden dramaturgisten käsitteiden avulla.

Merkittävin vuorovaikutuksen innovaatio viime vuosikymmeninä on luonnollisesti internet ja tässä ajassa sosiaalinen media. Goffmanin pohdintoja vaikutelmien luomisesta käytettiin jo varhaisimmassa internetvuorovaikutuksen tutkimuksen aallossa. Huomio tällöin kiinnittyi sosiaalisten viitteiden puuttumiseen tekstipohjaisessa vuorovaikutuksessa. Sosiaalisessa mediassa Shulmanin mukaan on oleellista näyttämön ja takahuoneen tilojen sulautuminen uudella tavalla. Ihmiset eivät kätke enää informaatiota omasta yksityisyydestään kuten oli tapana perinteisessä vuorovaikutuskulttuurissa. Shulman käy tätä internet-maailmaa kirjassa läpi hyvin perusteellisesti ja häneltä on tulossa piakkoin uusi kirja nettivuorovaikutuksen nurjasta puolesta.

No niin, lopetellaanpas. Shulmanin kirjaa voi suositella. Se on raikkaasti ja ajankohtaisesti kirjoitettu. Siinä osoitetaan kuinka dramaturginen teoria ja siihen liittyvä tutkimus ovat maailmalla varsin vireässä tilassa. Tätä voisi suositella opinnäytteen aihetta pohtiville, koska dramaturgisella lähestymistavalla voi lähestyä monipuolisin tavoin erilaisia sosiaalisen yhteiselämämme kysymyksiä.

***

Pian syksy jo koittaa ja julkiset performanssit jatkuvat taas luentosaleissa. Rooleja laitellaan kollegoiden kanssa narikkaan sitten laitoksen takahuoneissa.

 

Lähde:

Shulman, David. 2016. The Presentation of Self in Contemporary Social Life. London: Sage.

 

[i] Goffmanin keskeisistä teksteistä ilmestyi uusi suomennos 2012.

[ii] Sosiaalipsykologiassa Rom Harre’ kehitteli osin Goffmanin ajatusten pohjalta etogenian tutkimusohjelmaa. Etogenia muuntui sittemmin positiointianalyysiksi. Kuopiossa tutkija Pasi Hirvonen on soveltanut positiointianalyysia pienryhmien vuorovaikutuksen tarkasteluun.

[iii] Psykologian piirissä minuuden esittämisen tutkimusta on harjoittanut erityisesti Mark R. Leary.

Dialoginen vuorovaikutus uusien ideoiden tuottamisen näkökulmasta

Kirjoittanut Suvi Jokelainen

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani dialogisuutta ja moniäänisyyttä tieteidenvälisessä Aalto-yliopiston tuotekehitysprojektissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella vuorovaikutusta tuotekehitysprojektin alkuvaiheessa, jossa luovuudella ja uusien ideoiden tuottamisella on keskeinen merkitys. Tutkimusmetodina käytettiin harvemmin luovuuden tutkimuksessa käytettyä diskursiivista menetelmää, joka mahdollisti tuotekehitystiimin vuorovaikutuksen tarkastelun konkreettisesti sanallisella tasolla.

Tutkimuksessani oli tarkoitus vastata kolmeen tutkimuskysymykseen: 1) miten moniäänisyys ilmenee tuotekehitystiimin tapaamisten aikana, 2) miten dialogisuus rakentuu tieteidenvälisen tuotekehitystiimin vuorovaikutuksessa ja 3) miten tuotekehitystiimin tapaamisten aikana käytetään kuvia asioiden havainnollistamisessa? Tutkimuksessa dialogisella vuorovaikutuksella tarkoitettiin sellaista ihmisten välistä vuorovaikutusta, johon liittyy muun muassa yhteisen ymmärryksen etsiminen ja löytäminen ja toisten ihmisten kuuntelu ja mielipiteiden kunnioittaminen. Moniäänisyydellä viitattiin vuorovaikutuksessa esiin tuleviin useamman ihmisen erilaisiin näkemyksiin ja mielipiteisiin. Moniäänisyydessä ja dialogisuudessa ihmiset voivat vapaasti ja turvallisesti ilmaista omia mielipiteitään ja näkemyksiä ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta ja näkemysten ja mielipiteiden välillä vallitsee tasa-arvoisuus.

Aineiston analyysin pohjalta moniäänisyys rakentui tutkimuksessa neljästä eri äänestä, joita olivat kielen moniäänisyys, tuotteeseen liittyvät äänet, ryhmänohjauksen ääni ja tiimin jäsenten projektin toteuttamisen äänet. Kielen moniäänisyydellä tutkimuksessa tarkoitettiin sekä englannin ja suomen kielen käyttöä tuotekehitystiimin tapaamisten aikana. Tuotteeseen liittyviksi ääniksi tutkimuksen kohteena olleessa tuotekehitysprojektissa muodostuivat teknologian, fysiikan, kemian ja potilaslähtöisyyden äänet. Ryhmänohjauksen ääni esiintyi aineistossa tiiminvetäjän äänenä, ja ryhmänohjauksen ääni näkyi aineistossa kolmella eri tavalla: aikataulujen, ryhmätilanteen ja ryhmän eteenpäin viemisen ohjauksena. Ryhmänohjauksen äänen lisäksi tapaamisten aikana esiintyi myös tiimin jäsenten projektin toteuttamisen ääniä, joilla tarkoitetaan tutkimuksen kohteena olleessa tuotekehitysprojektissa esiin tulleita muiden kuin tiiminvetäjän mielipiteitä ja näkemyksiä projektin käytännön toteuttamisen tapoihin liittyen. Se, että tiiminvetäjän ryhmänohjauksen äänen lisäksi myös muut tiimin jäsenet pystyivät tuomaan omia ajatuksiaan esiin tuotekehitysprojektin käytännön toteuttamisen tavoista, kuvasivat tässä tutkimuksessa moniäänisyyteen ja dialogiseen vuorovaikutukseen liittyvää tasa-arvoista äänten esille tulemista ja tiiminvetäjän avointa ja hyväksyvää suhtautumista muiden tiimin jäsenten näkemyksille ja mielipiteille.

Dialogisuuteen liittyviä kategorioita aineiston analyysin pohjalta muodostui yhteensä viisi. Dialogisuus esiintyi aineistossa kutsuna dialogiin tai sille vastakohtaisesti dialogin hiljentämisenä, oman tietämättömyyden ilmaisemisena, tukena toisten ideoille, yhteisenä sanoittamisena ja oman tilan ottamisena. Tukea toisten ideoille ilmeni, kun joku tiimin jäsenistä antoi positiivista palautetta jonkun toisen tiimin jäsenelle esittämälle idealle. Yhteisellä sanoittamisella tarkoitettiin tilannetta, jossa tiimin jäsenet yhdessä miettivät jollekin asialle sopivaa ilmaisua ja löysivät asialle sopivan ilmaisun yhdessä. Tuki toisten ideoille ja yhteinen sanoittaminen olivat tässä tutkimuksessa osana dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista ryhmän vuorovaikutuksen aikana.

Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena oli tarkastella vuorovaikutusta luovuuden ja uusien ideoiden tuottamisen näkökulmasta. Tutkimuksen tulosten pohjalta voidaan todeta, että erityisesti kutsu dialogiin, oman tietämättömyyden ilmaiseminen ja oman tilan ottaminen näyttivät olevan yhteydessä uusien ideoiden ja ajatusten esiin tulemiseen ja tiedon jakamiseen ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Kutsulla dialogiin tarkoitettiin ryhmän vuorovaikutuksessa esiintyvää tilannetta, jossa joko tiiminvetäjä tai joku muu ryhmän jäsenistä esitti muille tiimin jäsenille kysymyksen ja näin mahdollisti muiden tiimin jäsenten osallistumisen vuorovaikutukseen. Kun kutsu dialogiin oli esitetty, sai joku tiimin jäsenistä oman äänensä kuuluviin, esimerkiksi kertomalla omasta ideastaan. Jos tiiminvetäjä esitti tiimin jäsenille kutsun dialogiin, muut tiimin jäsenet saivat oman äänensä kuuluviin esimerkiksi mielipiteinä projektin käytännön toteuttamisen tapoihin liittyen. Kutsun dialogin vastakohtana saattoi esiintyä myös dialogin hiljentämistä, jos joku ryhmän jäsenistä omalla puheenvuorollaan tyrehdytti toisen ryhmän jäsenen yrityksen aloittaa keskustelu.

Ryhmän vuorovaikutuksessa ideat pääsivät esiin ryhmän vuorovaikutuksessa myös jonkun tiimin jäsenen oman tilan ottamisen yhteydessä. Oman tilan ottamisella tarkoitettiin sellaista ryhmän vuorovaikutuksessa esiintyvää tilannetta, jossa joku tiimin jäsenistä toi esiin oman ideansa spontaanisti vuorovaikutuksen aikana esimerkiksi keskeyttämällä toisen tiimin jäsenen puheen, jolloin vuorovaikutuksessa oman tilan ottanut henkilö sai oman ideansa esiin vuorovaikutuksen aikana. Oman tietämättömyyden ilmaisemisella tarkoitettiin tilannetta, jossa joku tiimin jäsenistä ilmaisi muille tiimin jäsenille, ettei ymmärrä jotakin tuotekehitysprojektiin liittyvää asiaa, esimerkiksi tuotteeseen liittyvää asiaa. Tällaisissa tilanteissa ne tiimin jäsenet, joilla oli aiheesta enemmän tietoa, jakoivat heillä olevaa tietoaan asiasta tilanteessa oleville ryhmän jäsenille. Jonkun tiimin jäsenen oman tietämättömyyden ilmaisu oli siis yhteydessä siihen, että jotkut toisen tiimin jäsenet saivat tällaisessa tilanteessa oman äänensä kuuluviin ja kertoivat näissä tilanteissa oman tietonsa kyseisestä asiasta tai aiheesta.

Tuotekehitystiimin tapaamisissa osana dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista käytettiin myös kuvia asioiden havainnollistamisen yhteydessä. Osana vuorovaikutusta esiintyi kuvien avulla tapahtuvaa havainnollistamista kolmella eri tavalla: kuvan piirtäminen asian kertomisen yhteydessä, osoittaminen aiemmin ryhmätilanteessa piirrettyä kuvaa tai näyttämällä aiemmin tietokoneella tehtyä kuvaa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kuvien piirtäminen ja niihin viittaaminen tuotekehitystiimin tapaamisissa olivat keskeisessä roolissa, kun asioita pyrittiin kertomisen lisäksi havainnollistamaan muille tiimin jäsenille. Kuvien käyttö näytti olevan tutkimuksen kohteena olleessa tieteidenvälisessä tuotekehitystiimissä tärkeä osa dialogisen vuorovaikutuksen rakentumista.

Tutkimuksen käytännön päätelminä voidaan todeta, että erilaisissa tuotekehitysprojekteissa tiimin jäsenten olisi tärkeää ilmaista sanallisesti oman tietämättömyytensä epäselviin asioihin, esimerkiksi tuotteeseen liittyviin asioihin, joista heillä itsellään ei ole tietoa. Tällaisissa tilanteissa joku asiasta enemmän tietävä tiimin jäsen voi jakaa hänellä asiasta olevan tietonsa vuorovaikutuksessa. Yhtä lailla tuotekehitysprojekteissa on tärkeää tiimin jäsenten spontaani oman tilan ottaminen ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Tuotekehitysprojekteissa tiiminvetäjän tulisi sanallisesti rohkaista tiimin jäseniä sekä oman tietämättömyyden ilmaisemiseen kuin myös oman tilan ottamiseen vuorovaikutuksessa. Lisäksi tiiminvetäjältä tuotekehitysprojektin vetäminen edellyttää tiimin jäsenille sanallisesti esitettyjä kutsuja dialogiin sekä sellaisten lausumien esittämistä, jossa eivät korostu tiimin jäsenten väliset hierarkkiset suhteet, kuten tiiminvetäjän rooli tuotekehitysprojektissa. Myös tiiminvetäjän tulisi avoimesti uskaltaa ilmaista omaa tietämättömyyttään ja epävarmuuttaan sellaisista asioista, joista hänellä ei ole tietoa – tämä voi parhaimmillaan johtaa erilaisten mielipiteiden, ideoiden ja näkemysten esille tulemiseen ryhmän vuorovaikutuksen aikana ja samalla erilaisia asioita voidaan ratkoa yhdessä kaikkien tiimin jäsenten kesken. Erilaisten kuvien ja piirrosten käyttäminen ja mahdollisuus niiden piirtämiseen ja käyttämiseen tulisi myös huomioida tuotekehitysprojekteissa, sillä se näyttää olevan keskeisessä roolissa, kun erilaisia asioita pyritään kuvaamaan ja havainnollistamaan muille tiimin jäsenille.

Diskursiivisella menetelmällä tehty tutkimus luovuuden syntymisen prosessista antoi käsillä olevassa tutkimuksessa mahdollisuuden tarkastella niitä vuorovaikutuksessa esitettyjä lausumia, jotka voivat edistää uusien ideoiden, ajatusten ja mielipiteiden esiin tulemista ja tiedon jakamista ryhmän vuorovaikutuksen aikana. Myös tulevaisuudessa diskursiivinen menetelmä tarjoaa mahdollisuuden päästä tarkastelemaan niitä konkreettisesti sanallisella tasolla esiintyviä asioita, jotka voivat joko edistää tai ehkäistä uusien ideoiden esiin tulemista ryhmän vuorovaikutuksen aikana.

 

Optimismin levittäjät

 

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Warwickin yliopiston kulttuuripolitiikan emeritusprofessori Oliver Bennett kirjoitti 2001 kirjan Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Nimensä mukaisesti kirjassa analysoitiin pessimistisiä ajatusvirtauksia länsimaisessa ajattelussa ja tieteessä. Uudessa kirjassaan Bennett on siirtynyt toiseen suuntaan. Kirja Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope (2015) on mielenkiintoinen analyysi optimismin tarpeellisuudesta yhteiskunnissa ja siitä, kuinka erilaiset instituutiot ja ammattikunnat työskentelevät edistääkseen toiveikkuutta ja tulevaisuuden uskoa ihmisten parissa. Käsiteltyjä alueita ovat demokraattinen politiikka, työ, perhe, uskonto ja psykoterapia. Kirjaa voi luonnehtia ajankohtaiseksi ja oivaltavaksi pohdinnaksi optimismin tarpeellisuudesta, koska pessimistinen ilmapiiri ja tulevaisuusperspektiivin hämärtyminen tuntuvat nyt lyövän leimaansa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä myös monien ihmisten arkikokemukseen.

Kirjan johdantoluvussa määritellään optimismin käsitettä ja eri tieteenalojen tuottamia näkökulmia sen tutkimiseen. Käsitettä optimismi alkoivat käyttää 1700-luvun alussa filosofit kuten Gottfried Leibnitz ja häntä satirisoinut Voltaire. Leibnitzille optimismi merkitsi Jumalan antamaa hyvyyttä elää parhaassa mahdollisessa maailmassa, siis eräänlaista vilpitöntä uskoa siihen, että Jumalan hyväntahtoisuus toteutuu ennen pitkää elämässä. Tätä tulkintaa Voltaire parodioi näytelmäkirjoituksessaan naiiviutena. Käsite jäi elämään valistusfilosofien käsitteistöön ja se alettiin liittää edistyksen ja tulevaisuususkon käsitteellistämiseen yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Modernisaatiota ajanjaksona voikin tarkastella optimististen ja pessimististen ajatussuuntausten kamppailuna: tiede ja teollistuminen toivat hyvinvointia, jota monet tervehtivät ilolla. Vastaavasti työväestön kurjistuminen, sotien tuhovoima, rationaalisuuden voittokulku, byrokratia ja vieraantuneisuus olivat jotakin, mitä ensimmäisen sukupolven sosiologit analysoivat pessimistisessä sävyssä. Bennettin aiempi kirja käsittelee tätä keskustelua, käsillä olevassa kirjassa hän on kiinnostunut historiallisten virtausten sijaan arjen optimismista ja sen ylläpitämistä.

Optimismi voidaan yksinkertaisesti määritellä taipumukseksi nähdä tulevaisuus myönteisten odotusten valossa. Se on jotakin vahvempaa kuin toivo. Siihen liittyy usein emotionaalinen lataus, ajatus siitä kuinka suotuisa tulevaisuus on toivottava ja saavutettava asiaintila. Optimismia on suurta ja pientä, edellinen voi liittyä odotuksiin vaikkapa talouden tilan kohentumisesta ja jälkimmäinen henkilökohtaisen tason odotuksiin, esimerkiksi toipumiseen sairaudesta. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel määritteli, kuinka toivo on jotakin syvällä ihmisluonnossa olevaa, olemisen pohjavire uskoa parempaan, vaikka ympäröivät olosuhteet eivät antaisi siihen viitettä. Optimismilla on konkreettisempi suhde todellisuuteen, se on jotakin näköpiirissä olevaa myönteistä, joka on saavutettavissa suurella todennäköisyydellä, jos sen eteen ponnistellaan.

Bennett etsii vastausta ihmiskunnassa vallitsevaan optimismiin sosiaalipsykologisesta tutkimuksesta. Miksi ihmiset tuntuvat uskovan parempaan huomiseen, vaikka elämä murjoo ja faktoja tuodaan eteen, että huonosti tässä käy? Ilmiötä alkoivat systemaattisesti tutkia positiivisen psykologian liikkeen perustajahahmot Martin Seligman ja Mihali Csikszentmihalyi. Seligmanin tunnettu ajatus on, että psykologia tieteenä on historiansa aikana keskittynyt tarkastelemaan ihmisenä olemisen patologioita ja ongelmia. Positiivinen psykologia on taas suuntaus, jossa tarkastelunäkökulmana ovat elämän myönteiset ulottuvuudet ja ihmisen voimavarat. Elämäntyytyväisyyskyselyissä suurin osa ihmisistä eri puolilla maapalloa raportoivat olevansa varsin tyytyväisiä elämäänsä, vaikka olosuhteet ovat haastavia. Tästä suuresta enemmistöstä positiivisen psykologian liike on kiinnostunut. Empiirisessä tutkimuksessa positiivisen psykologian edustajat ovat päätyneet havaintoihin, joiden mukaan optimistisesti ajattelevat ja myönteisesti elämäänsä suhtautuvat henkilöt selviävät elämän vastoinkäymisistä paremmin ja pysyvät terveempinä. Eri tutkimusryhmillä on sitten eriävyyttä sen suhteen, missä määrin optimistinen elämänasenne on perinnöllistä ja missä määrin sitä voi oppia. Yleensä perinnöllisyyden merkityksen on katsottu olevan 25-50% luokkaa ja kytkeytyvän ekstroverttiyteen persoonallisuuden piirteenä.

Evoluutiopsykologien tekemien tutkimusten mukaan ihmislajin suotuisaan tulevaisuusnäkökulmaan liittyvä neurofysiologia nähdään syyksi, miksi optimismia on löydettävissä kaikissa kulttuureissa. Optimismin tunteen saavat aikaan aivojemme välittäjäaineet, kuten serotoniini ja dopamiini. Vastaavasti ihmiskunta on jo varhain havainnut, että alkoholi ja muut päihteet tehostavat aivoissamme vastaavaa kemiallista vaikutusta. Siksipä nuori lukijani nousuhumalassa tuppaa aina tuntumaan, että ”tästä voi tulla hyvä ilta”.  Lionel Tigerin mukaan myönteinen tulevaisuusnäkökulma on oleellinen osa biologiaamme ja siten ”ruusuisen tulevaisuuden ajattelu on yhtä biologista kuin seksuaaliset fantasiat”.  Kykymme käsitteellistää tulevaa ja ennakoida myönteistä lopputulosta ovat antaneet ihmislajille evolutionaarisen etulyöntiaseman. Tämän kyvyn syntyminen liittyy suurten aivojemme kehittymiseen. Tähän kykyyn pohtia tulevaa liittyi etuja, kuten suunnitelmallisuus yhteisön ravinnonhankkimisessa. Siihen liittyi myös se huono puoli, että ihmislaji oppi jo varhain murehtimaan tulevaa ja oivalsi, että kuolo tässä ennen pitkää korjaa. Evoluutiopsykologinen selitys uskontojen kehittymiselle liittyy tämän pysähdyttävän oivalluksen ylitsepääsemiselle, toisin sanoen jonkin kuoleman jälkeisen tuonpuoleisen pohdinnalle. Tämä selittäisi siten uskontojen esiintymisen kaikissa ihmispopulaatioissa aikojen saatossa.

Näistä mielenkiintoisista pohdinnoista Bennett päätyy toteamaan, että optimismia ja positiivista elämänasennetta ovat viime vuosina pohtineet erityisesti amerikkalaiset psykologit eri psykologian koulukunnissa. Tähän liittyy eittämättä tiettyä kulttuurissidonnaisuutta ja näkökulman vääristymistäkin. Sen sijaan mitään vakiintunutta optimismin sosiologiaa ei tunnu olevan olemassa, koska tieteenalaan liittyy historiallisesti aika syvä modernisaatiopessimismin pohjavire. Tällaista optimismin sosiologian ohjelmaa Bennett lähtee sitten kirjassaan kehittelemään. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan jokaisessa yhteiskunnassa on institutionaalisia järjestelyjä, joilla optimismia vahvennetaan, edistetään ja ylläpidetään. Meillä on olemassa lukuisia ammattikuntia, joita voi luonnehtia optimismin edistäjiksi (promoters of optimism) ja yhteiskuntien hyvinvoinnin ja jatkuvuuden kannalta ne ovat tuiki tärkeitä.

Kiteytän Bennettin näkemykset viidestä eri optimismin institutionaalisesta alueesta seuraavasti:

Demokraattinen politiikka: Demokratian retorinen lupaus on tarjota eri arvopohjista käsin optimistisia kertomuksia paremmasta tulevaisuudesta. Tätähän eri puolueet omista näkökulmistaan ja omilla keinovalikoimillaan etenkin ennen vaaleja lupaavat. Demokratian narratiiveihin on kuulunut kertomus lisääntyvän demokratian myönteisestä vaikutuksesta ihmisten hyvinvointiin. Näkemykset kansalaisyhteiskunnasta, aktivismista, osallisuudesta ja ruohonjuuritason demokratian suotuisasta vaikutuksesta kuuluvat tähän perinteeseen. Näkemykseen on sisäänrakennettuna optimistinen ajatus siitä, kuinka demokratian lisääminen edistää hyvinvointia. Sen sijaan täsmälliset ohjelmalliset muotoilut konkreettisista sisällöistä tai hallinnollisista järjestelyistä, saati kulujen kattamisesta ovat yleensä ohuempia. Bennett käy myös läpi demokratian historian kuuluisia inspiroivia poliittisia puheita, joissa etenkin yhdysvaltalaiset poliitikot ovat kunnostautuneet. Niihin kuuluu retorisesti olennaisena optimistinen lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Huomiona hän esittää, kuinka eurooppalaisten nykypoliitikkojen sävy on maltillisempi ja optimismia kehotetaan etsimään kansalaisten arkisista ilon aiheista laajojen eurooppalaisten visioiden sijaan.

Työ: Keskeinen optimismin levitysmuoto on HRM (human resource management) ja perusteena optimismin levittämiselle työorganisaatioissa on työpsykologian klassikoiden (Elton Mayo keskeisimpänä) esittämä ajatus, jonka mukaan optimistiset ja innostuneet työntekijät tekevät paremmin tulosta. Tämän vuoksi henkilöstöhallinnon moderneissa tekniikoissa ollaan kiinnostuttu työntekijän persoonasta, tunteista ja hyvinvoinnista. Motivoituneet ja optimistisesti työyhteisönsä tulevaisuuteen suhtautuvat työntekijät tuovat tarvittavan kilpailuedun. Bennett muistuttaa, että näissä tekniikoissa on kyse myös kontrollin uusista pehmeistä muodoista ja siten optimistisen hengen ylläpitoon liittyy tiettyä kyynisyyttä: psykologisen tyytyväisyyden ruokkiminen esimerkiksi johtajan imartelevalla puheella työntekijälle saa kestämään arveluttaviakin työolosuhteita. Tämä työtyytyväisyyden ja tuloksenteon paineen välinen jännite on väistämättä läsnä nykyisissä työyhteisöissä, jolloin maine optimistisesta ja kannustavasta työkulttuurista on nykyään eräs rekrytoinnin vetonauloista kilpailluilla asiantuntija-ammattien markkinoilla.

Perhe: Yksilöt, perheet ja yhteiskunnat asettavat suuria toiveita lapsiin ja nuoriin. Heissä on tulevaisuus. Vanhemmilla tässä on tässä avainrooli, jossa tärkeiksi ulottuvuuksiksi muodostuvat turvallisen kiintymyksellisen perustan ja myönteisten kasvukokemusten tarjoaminen lapsille. Tämän ajan vanhemmat ovat varsin tietoisia hyvään hoivaan liittyvistä psykologisista mekanismeista. Vanhemmuudessa on kyse eräänlaisen psykologisen immuniteetin muodostamisesta lapselle, jotta hän osaa kohdata elämän vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Vanhemmuuden tueksi on nykymaailmassa laadittu monenlaisia ohjelmia ja asiantuntija-apua on saatavilla. Monimutkaistuvassa maailmassa vanhemmuuden haasteista on muodostunut eräs keskeisimmin ihmisiä askarruttava asia. Kantavatko hyviksi tarkoitetut optimismin juurruttamisen tekniikat tulevaisuuteen?

Uskonto: Uskonnot lukuisissa eri muodoissaan ovat toimineet keskeisenä optimismin levittämisen instituutiona. Optimismiin liittyy eri uskonnoissa erilaisia reunaehtoja, kuten eläminen jonkin tietyn eettisen ideaalin mukaisesti. Uskonnot ovat eri näkökulmista antaneet vastauksia kuoleman rooliin ihmisen elämässä, siihen mitä sen jälkeen tapahtuu, millä keinoin elämällä parempaan tuonpuoleiseen elämään voi päästä ja siten tarjoamalla merkityksellisyyden kehystä tämän hetken elämään. Jonkinlainen malli pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on löydettävissä kaikista uskonnoista. Optimismin perustaksi uskonnot tarjoavat yliluonnollista selitysmallia ja siten ne poikkeavat muista optimismin institutionaalisista perustoista.

Psykoterapia: Erilaisista terapeuttisista koulukunnista on modernisaation myötä muodostunut yksilöllistynyt ja maallistunut malli muutokselle kohti parempaa elämässä. Bennett jäljittää terapian juuria teologian piirissä 1800-luvulla kehitettyihin tekniikoihin. Nykyisessä psykoterapiassa on valtavan moninaisia teoreettisia koulukuntia, mutta kaikkiin liittyy ajatus muutoksen mahdollisuudesta. Myönteinen muutosnarratiivi on terapian keskeistä antia. Yleensä muutoksen tavoittelussa ovat läsnä seuraavat teemat: tiedostamattomien asioiden, tunteiden, käyttäytymismallien tekeminen tietoiseksi, pyrkimys (aidon) itsensä toteuttamiseen, merkityksen etsintä, ihmissuhteiden kohentaminen ja pureutuminen tiettyihin käyttäytymisen tai toiminnan ongelmiin. Myös Bennett huomioi kuinka terapeuttinen kieli on laventunut kulttuuriamme läpäiseväksi elämäntaitoteollisuudeksi.

Kirjansa loppukaneettina Bennett kiinnittää huomiota siihen, kuinka optimismi, siihen liittyvät erilaiset kulttuurit ja ammattikunnat ovat vahvasti läsnä kulttuurissamme ja yhteiskuntien arjessa. Erilaisuudesta huolimatta näillä toimijoilla on sama päämäärä, myönteisen tulevaisuusperspektiivin ylläpito ja edistäminen, joita ilman ihmisten yhteiselo ei toimisi. Julkisessa keskustelussa positiivisen psykologian piiristä yleistynyt yksilönäkökulma tuntuu olevan vahvasti läsnä. TV-ohjelmissa erilaiset kouluttajat ja konsultit kertaavat yksilön myönteisen ajattelun suotuisuutta. Optimistinen persoonallisuus on perua perimästä ja myönteisistä kasvukokemuksista, ja jos sellaista ei ole, voi tämä tuputtaminen tuntua lähinnä turhalta debatilta siitä onko vesilasi puoliksi täysi vai tyhjä. Bennettin kirja tuo tähän keskusteluun kaivatun sosiaalipsykologisen ja sosiologisen ulottuvuuden. Optimismilla on tärkeä merkitys ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tulevaisuudenuskolle ja toiminnalle. Se on usein tilannesidonnaista ja sitä voidaan levittää ihmisten keskuuteen tavoilla, joka ylittää yksilötasoisen pessimistisyyden. Kirjan lukeminen voi antaa monille inspiraatiota empiirisen tutkimuksen tekemiseen erilaisissa optimismin levittämisen parissa toimivissa yhteisöissä ja ammattikäytännöissä. Optimismiahan tämä aikamme kaipaa!

LÄHTEET

Bennett, Oliver 2015. Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope. Basingstoke: Palgrave.

Bennett, Oliver 2001. Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Edinburgh: Edinburgh University Press.

 

 

Urheilijoiden näkemyksiä luottamuksesta urheilujoukkueessa

Kirjoittanut Milla Hiekka

Lähtiessäni pohtimaan maisterin tutkintoa ja gradua koin tärkeäksi, että teen tutkimusta sellaisesta aiheesta, joka on itselleni tärkeä ja josta minulla on kokemuksia sekä ajatuksia. Joukkueurheilu on ollut iso osa elämääni lapsuudesta asti, joten tämän teeman ottaminen myös graduun oli luonnollinen valinta. Tarkastelin gradussani (2015) ”Luottamuksen rakentuminen urheilujoukkueessa” niitä tekijöitä, jotka urheilujoukkueessa ja sen toiminnassa edistävät tai heikentävät luottamuksen syntymistä ja kehittymistä. Lähtökohtanani oli antaa joukkueiden urheilijoille ääni ja mahdollisimman vapaat kädet kertoa luottamuksesta, kuten he sen kokevat. Tähän pyrin esimerkiksi valitsemalla aineistonkeruumenetelmäksi eläytymismenetelmän, jossa urheilijat kirjoittivat lyhyitä tekstejä ja kertomuksia annettujen ohjeiden mukaisesti.

 
Luottamusta on tutkittu laajasti sosiaalitieteissä erityisesti määrällisin menetelmin ja erilaisissa ryhmissä ja organisaatioissa sekä niiden välisissä suhteissa. Suomessa luottamuksen tutkimus erilaisissa ryhmissä ja konteksteissa on vielä alkutaipaleella. (Savolainen & Ikonen 2012.) Luottamuksen vaikutuksia on tutkittu, mutta vähemmälle tutkimiselle on jäänyt luottamuksen rakentumisen prosessi ja tieto siitä, miten luottamus kehittyy ja millaiset tekijät siihen vaikuttavat. Lisäksi laadullinen näkökulma tutkimukseen, aineiston keräämiseen ja sen analysointiin on hyvin vähäistä. Myös urheilututkimuksessa on aukko laadullisen tutkimuksen sekä luottamuksen tutkimisen osalta. Näistä syistä halusin lähestyä tutkimuskysymyksiä laadullisesti. Laadulliset menetelmät ja tässä tutkimuksessa erityisesti eläytymismenetelmä tarjoavat mielestäni myös keinon kunnioittaa urheilijoiden vastauksia, kun he saavat tuoda ajatuksensa ja mielipiteensä vapaasti esiin.

 
Eläytymismenetelmä olikin mielenkiintoinen vaihtoehto aineistonkeruumenetelmäksi. Eläytymismenetelmässä urheilijoille annettiin kaksi erilaista kehyskertomusta, joiden pohjalta he loivat tekstejä, joissa kuvattiin joko luottamusta tai epäluottamusta urheilujoukkueessa. Eläytymismenetelmä oli mieluinen sekä urheilijoille että minulle, sillä urheilijat kehuivat aineistonkeruutilanteen jälkeen tehtävän mielenkiintoisuutta mutta kuitenkin sen vaivattomuutta. Eläytymismenetelmä oli vaivaton myös tutkijan kannalta, sillä sain kerättyä muutamalla aineistonkeruukerralla lähes 40 vastausta. Eläytymismenetelmällä kerätyn aineiston analysoin pääosin sisällönanalyysilla, jonka avulla pystyin erittelemään aineistosta niitä tekijöitä, jotka edesauttavat luottamuksen rakentumista tai heikentävät sitä.

 
Urheilijat kuvasivat vastauksissaan luottamuksen rakentumista sekä pelaajien välisissä vertaissuhteissa että valmentajan ja pelaajan välisissä johtaja-alaissuhteissa. Vertaissuhteissa luottamuksen rakentumiseen koettiin vaikuttavan erityisesti hyväntahtoisuuden osoitukset, ennustettavuus sekä kyvykkyys. Urheilijoiden mukaan epäluottamusta urheilujoukkueessa puolestaan aiheuttavat toisten pahantahtoisuus, eriarvoisuus sekä epäpätevyys. Valmentajaa kohtaan koettuun luottamukseen ja sen rakentumiseen vaikuttivat urheilijoiden mukaan erityisesti valmentajan oikeudenmukaisuus ja pätevyys. Aineistosta oli havaittavissa selvä jako vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin liittyvään tekemiseen ja sen pohjalta rakentuvaan luottamukseen sekä urheiluun ja tehtävään liittyvään tekemiseen ja tämän pohjalta rakentuvaan luottamukseen. Urheilijat kuvasivat siis vastauksissaan kahdessa tilassa tai kontekstissa rakentuvaa ja eri tekijöistä voimansa saavaa luottamusta. Nimesin nämä luottamukseksi ystävyyssuhteessa ja luottamukseksi pelaajasuhteessa.

 
Vastausten perusteella näyttää siltä, että urheilijat pitävät luottamusta tavoiteltavan arvoisena asiana, jonka rakentaminen vaatii huomiota ja ajan käyttämistä yhdessäoloon. Luottamusta rakennetaan yhdessä, mutta epäluottamus voi syntyä myös yhden henkilön yksittäisen teon kautta. Luottamus kasvaa joukkueiden jäsenten välisissä suhteissa ja saa voimansa ja perustansa esimerkiksi suhteen toisen osapuolen käyttäytymisestä, arvoista ja asenteista. Lisäksi luottamus vaatii uskoa, tahtoa ja halua olla läsnä ja sitoutua yhteiseen tekemiseen sekä yhteisiin päämääriin.

 
Toivon, että tästä tutkimuksesta voisi olla iloa ja hyötyä joukkueurheilun kentällä joukkueen toiminnan kehittämisessä ja miksei myös esimerkiksi työelämässä erilaisten työryhmien toiminnan tarkastelussa. Luottamus on erilaisten ryhmien elinvoima ja yhdistävä liima, jota ilman ryhmän yhteistoiminta voi olla haastavaa. Tämän vuoksi koen luottamuksen tarkastelemisen ryhmäkontekstissa tärkeäksi. Tutkimuksella haluan herätellä näkemään niitä tekijöitä, joihin esimerkiksi urheilujoukkueessa olisi hyvä panostaa, jotta joukkueessa voisi vallita luottamus ja siinä olisi hyvä olla ja pelata.

 

 

LÄHTEET
Hiekka, Milla 2015. Luottamuksen rakentuminen urheilujoukkueessa. Pro gradu- tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, Kuopio.

 

Savolainen, Taina & Ikonen, Mirjami 2012. Nature and Dynamics of Trust Development Process. Findings from a Qualitative Study in the Team of the Third Sector Organization. 22 sivua julkaisussa Proceedings of the 6th EIASM Workshop on Trust Within and Between Organizations, Milan, Italy.