Elämäntaitomenetelmät elämänhallinnan apuvälineenä

– askel eteen vai kaksi taaksepäin?

Kirjoittanut Tiina Timperi

Elokuussa 2015 Mikko Saastamoinen esitteli tällä palstalla Ole Jacob Madsenin (2015) elämäntaito-aihetta käsittelevän kirjan Optimizing the Self. Blogikirjoituksessaan Saastamoinen nosti esiin kysymyksen minuuden virittämisestä osana elämäntaitokulttuuria ja tarkasteli ilmiöön liittyvää problematiikkaa. Tämä kirjoitus toimi eräänlaisena lähtölaukauksena ja innoittajana omalle elämäntaitoa käsittelevälle tutkimukselleni. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella elämäntaitomenetelmien (self help) käyttöä ja niiden saamaa roolia yksilön elämänmuutostilanteessa. Sen tavoitteena oli samalla tarkastella, miten menetelmien käyttö rakensi yksilön toimijuutta. Koska Saastamoinen käsitteli omassa blogikirjoituksessaan laajasti ilmiön taustoja, keskityn tässä kirjoituksessa pääasiassa esittelemään tutkimuksen tuloksia ja pohdintoja siitä, miten ja miksi tutkimukseen osallistujat käyttivät elämäntaitomenetelmiä osana omaa elämänkulkuaan. Käytettyä menetelmää tai muutostilannetta ei tutkimuksessa erityisesti rajattu, mikä lisäsi väljyyttä sen teossa ja helpotti osallistujien rekrytointia.

Tutkimuksen kohdejoukko käsitti kymmenen noin 25 – 70 vuotiasta osallistujaa (seitsemän naista, kolme miestä), jotka rekrytoitiin lumipallo- ja mukavuusotantaa käyttäen. Tutkittavaa aihetta lähestyttiin narratiivisesti. Jokainen osallistujista kirjoitti omaelämäkerrallisen kirjoitelman, jossa hän käsitteli annettujen teemojen pohjalta elämäntaitomenetelmien käyttöä ja omaa suhdettaan niihin. Anne-tut teemat koskivat muun muassa lähtötilannetta, jossa käyttö alkoi, menetelmien muodostumista osaksi elämänkulkua sekä arviointia menetelmien hyödyllisyydestä. Kirjoitelmat sisälsivät kosketta-via ja yksityiskohtaisia kertomuksia elämänkulussa eteen tulleista haasteellisista tilanteista tai ongelmista ja yrityksistä ratkaista ne ja selviytyä eteenpäin. Aineistoa kertyi yhteensä 34 sivua.

Aineiston käsittelyyn sovellettiin Greimasin aktanttimallia. Sen avulla selvitettiin elämäntaitomenetelmien saamia osallistujarooleja elämänkulun muutostilanteissa. Kertomuksista tarkasteltiin lisäksi niiden modaalisuutta ja osallistujien toimijuutta, sekä miten osallistujien toimijuus rakentui kertomuksen edetessä.

Tutkimusta tehdessä selvisi, miten laaja ja moniulotteinen käsite elämäntaito on. Sille ei edes löydy tarkkaa suomalaista määritelmää. Esimerkiksi sanakirjassa elämäntaidon määritellään koostuvan elämänhallintaa edistävistä taidoista. Elämänhallinnaksi elämäntaito usein mielletäänkin. Tässä tutkimuksessa elämäntaito määriteltiin Madsenin (2015, 4, 7) tavoin yksilöön kohdistuvina neuvoina, taitoina tai ohjelmina, joiden tarkoitus on parantaa yksilön elämän hallintaa ja auttaa yksilöä saavuttamaan tavoitteitaan elämän eri osa-alueilla. Kyseltyäni tutkittavilta heidän käsitystään elämäntaidosta, sain vastaukseksi monenlaisia määritelmiä. Vastauksista erottui kolme pääulottuvuutta. Elämäntaito nähtiin niin tietona, taitona kuin asenteena. Elämäntaidon tietoulottuvuus käsitti yhtä hyvin ymmärryksen itsestä kuin elämästä ylipäätään, mutta myös kaikenlaisen psykologisen tietouden esimerkiksi kriiseistä ja niihin liittyvistä tekijöistä. Taitona elämäntaito liitettiin yksilön kompetenssiin, ja se tarkoitti lähinnä yksilön kykyä hallita omaa elämäänsä, ratkaista elämän eteen tuomia haasteita sekä kykyä suunnata elämäänsä eteenpäin. Elämäntaidon asenneulottuvuudessa korostui myönteinen suhtautuminen elämään, mikä nähtiin elämäntyytyväisyyttä parantavana seikkana.

Elämäntaidon määritelmän laajuus tuli ilmi myös käytetyissä menetelmissä. Käytetyt menetelmät kattoivat yhdistelmiä eri menetelmistä ja eri sisältöjä tarkasti rajatuista aihealueista aina yleisempiin filosofisiin aihepiireihin asti. Pääosa osallistujista turvautui kirjallisuuden käyttöön. Yksi kirjoittajista oli osallistunut elämänhallintaa parantavalle kurssille, ja joku toinen taas sisällytti joogan käytettyihin menetelmiin. Yritin tutkimusta tehdessä löytää kotimaisia, kirjakustantamojen tilastoja julkaistuista tai myydyistä elämäntaidon alaan kuuluvista kirjoista. Tällaisia ei löytynyt. Elämäntaidon alaan kuu-luvaa kirjallisuutta on hajautetusti monella eri kirjallisuuden alalla psykologisista tietokirjoista Kon Mari -tyyppiseen kirjallisuuteen asti ja kaikesta siltä väliltä. Mielenkiintoista on, että osallistujien käyttämät menetelmät näyttivät värittävän heidän elämäntaidon määritelmiään yhtä lailla kuin menetelmien avulla tavoitellut asiat.

Lähtökohdat, joissa tarve käyttää elämäntaitomenetelmiä, vaihteli osallistujakohtaisesti. Samoin vaihteli yksilöllisesti se, mitä osallistujat tavoittelivat menetelmien käytön avulla. Tavoitellut asiat liittyivät pääasiassa joko osallistujaan itseensä tai hänen elämäntilanteeseensa. Ne koskivat pitkälti kasvua ihmisenä, itsen kehittämistä (ajattelu, asenteet, toiminta) tai selviytymistä haasteellisesta elämäntilanteesta ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisua. Kirjoittajien lähtötilanteita yhdisti eriasteinen kokemus oman elämän hallinnan menettämisestä ja suunnan kadottamisesta. Tämän lisäksi niihin liittyi tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen ja selkeä toive muutoksesta.

Lähtötilanne saattoi tulla äkillisenä yllätyksenä, jolloin tilanteesta selviytyminen edellytti kirjoittajalta tarttumista ulkopuolisiin ohjeisiin ja neuvoihin. Nämä neuvot ja ohjeet löytyivät elämäntaitomenetelmien välityksellä. Lähtötilanne saattoi olla myös pitkään jatkunut prosessinomainen tila, jossa kirjoittaja haki muutosta suhteessa omaan itseensä tai omaa elämäntilanteeseensa. Tällöin elämäntaito-menetelmiltä odotettiin rohkaisua ja tukea, joka edistäisi muutosta ja auttaisi selkeyttämään tulevaisuuden suuntaa. Elämänkulun kriisiydyttyä ja ajauduttua umpikujaan pyrittiin elämäntaitomenetelmiä käyttämällä helpottamaan omaa oloa ja tilanteen aiheuttamia psyykkisiä kärsimyksiä. Kaiken kaikkiaan elämän muutostilanteen kontrollointi nousi keskeiselle sijalle tavoitelluissa asioissa.

Yksi huomiota herättävä ja tärkeimmistä osallistujien tavoittelemista asioista koski kirjoittajan oman ajattelutavan muuttamista aikaisempaa myönteisempään suuntaan. Myönteinen asenne nähtiin avaimena tasapainoiseen elämään. Tämä heijastelee mielestäni vallitsevaa kulttuuria, jonka esimerkiksi Mick Power (2016) näkee ilmentävän niin vahvaa uskoa positiivisten tunteiden myönteisiin vaikutuksiin, että kielteisiä tunteita aletaan jo ikään kuin vältellä.

Tutkimuksen tuloksissa voi muutenkin nähdä elämäntaitokulttuurin vahvan esiinmarssin heijastuksia. Kertomusten tarkastelu osoitti, millaisen liikkeelle panevan tai liikettä ylläpitävän voiman elämäntaitokulttuuri sisälsi osallistujien elämässä. Osassa kertomuksista se tuli esille pitkään jatkuneena ja jopa loputtoman tuntuisena tarpeena kehittää itseä. Kertomuksissa näkyi viitteitä eri määrin näkemysestä, että ihminen ei kelpaa sellaisenaan. Tavoitellut asiat paljastivat, miten osallistujat kokivat, että itsessä, omassa asenteessa ja toiminnassa oli koko ajan jotain ”pielessä”. Elämäntaitomenetelmiä käyttämällä pyrittiin korjaamaan puutteellisuutta ja tekemään itsestä täydempi ja paremmin oletettuja kriteereitä vastaava. Näissä kertomuksissa voi hyvin nähdä piirteitä ajasta, missä hyväksyttävän ja normaalin määritelmät ja kriteerit vaihtelevat ja muuttuvat nopeasti, ja missä epävarmuus omasta olemisesta on lisääntynyt (vrt. Giddens 1991; Johansson 2007). Toisaalta kertomukset antavat viitteitä myös siitä, miten yhteiskunnan vastuu yksilöstä on vähentynyt ja siirtynyt enenevässä määrin yksilön harteille (ks. mm. Furedi 2004; Giddens 1991). Keskeinen lause aineistossa kuului:”…ryhdy itse toimeen.” Kun perinteiset elämän tukipylväät, kuten yhteisöllisyys tai vaikka uskonnollisten rituaalien tuoma turva murenevat ja menettävät merkitystään, on uutta alettava rakentaa itsestä käsin (ks. esim. Salmenniemi 2016).

Mielenkiintoista on, että vaikka menetelmien käyttöön liittyi kielteisiä ulottuvuuksia, ei niiden käyttöä voi täysin tyrmätä. Tutkimuksessa osallistujien saavuttamat asiat osoittivat, että parhaimmillaan menetelmien käyttö saattaa parantaa yksilön elämänhallintaa. Tai jos menetelmien käyttö ei aina vahvistakaan toimintakykyä, niin ainakin se voi palauttaa toimintakyvyn ja pitää sen ennallaan. Tuloksista ilmeni, että menetelmien käyttö näytti muun muassa lisäävän osallistujien kompetenssia ja resursseja. Osallistujat löysivät välineitä, joiden avulla he pystyivät selviytymään haasteellisesta elämäntilanteesta ja löytämään uutta suuntaa elämälle. Yhtä lailla tuloksista selvisi, että käyttämällä elämäntaitomenetelmiä pystyttiin muokkaamaan omaa ajattelua ratkaisukeskeisemmäksi ja myönteisemmäksi. Näin osallistujien suhtautuminen käsillä olevaan tilanteeseen muuttui, ja osallistuja saattoi nähdä elämänkulun eteen tuomat vaikeudet esteen sijaan pikemminkin oppimiskokemuksena ja mahdollisuutena (vrt. Oravala ja Rönkä 1999). Tätä voi osaltaan pitää selviytymistä edistävänä proaktiivisena tekijänä (vrt. Frydenberg 2017).

On kuitenkin huomattava, että menetelmät näyttivät toimivan tilanteissa, joissa yksilöllä on jo entuudestaan kapasiteettia ja kompetenssia selviytyä. Tuloksista näkyi, ettei menetelmistä ollut apua, mikäli henkilöllä oli valmiiksi ongelmia, jotka liittyivät oman mielen tasapainon säilyttämiseen. Tällöin menetelmien käyttö näytti toimivan tarkoitustaan vastoin sekoittaen yksilön ajatuksia ja siten myös elämänkulkua. Elämäntaitomenetelmien käytön voisi näin ollen kiteyttää sanontaan: jos elämäntaidolla voikin päästä yhden askeleen eteenpäin, saattaa suunta olla yhtä hyvin kaksi askelta taaksepäin. Menetelmien käyttö näyttäisi edellyttävän jossain määrin yksilöltä kykyä erottaa, mitkä asiat ovat riippuvaisia hänestä itsestään, ja mitkä puolestaan itsen ulkopuolisista tekijöistä.

Tutkimus nostaa esiin elämäntaitomenetelmien käytön myönteisiä, mutta myös kielteisiä ulottuvuuksia. Näkisin, että saadut tulokset voivat tietyssä mielessä hälventää elämäntaitomenetelmien käyttöön kohdistuvia epäluuloja. Menetelmien käyttöä voi joissakin tilanteissa pitää selviytymistä ja hyvinvointia edistävänä tekijänä. Yhtä hyvin menetelmien käytön voi nähdä yhtenä keinona esimerkiksi hillitä terveydenhuollon kustannusten kasvua ja siihen liittyviä ongelmia. Itseapuoppaan tai -verkkokurssin kustannukset jäävät varmasti pienemmiksi kuin esimerkiksi raskaammat terveyden-huollon palvelut. Näkisin myös, että kynnys tarttua tämän kaltaiseen ”parannuskeinoon” on huomattavasti matalampi kuin esimerkiksi ammattilaisen vastaanotolle lähteminen, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäiset, oman mielen tasapainoon liittyvät ongelmat. Yhtä lailla näkisin, että menetelmien käytöstä voi olla apua erilaisissa elämänkulun valintatilanteissa, kun ihminen pyrkii selkeyttämään tulevaisuuden suuntaa.

Toisaalta tulokset kuitenkin osoittavat menetelmien käyttöön liittyvänä, huolestuttavana ulottuvuutena tietynlaista ”hyväuskoisuutta” suhteessa niin itse menetelmiin kuin niitä tarjoaviin tahoihin. Elämäntaitomenetelmistä voi huomaamatta muodostua merkittäväkin osa yksilön elämää ja kehittyä ikään kuin tottumuksen kaltainen käytänne (ks. Giddens 1991, 214 – 215). Tällöin menetelmien käyttö alkaa ohjata yksilön elämää, tavoitteita sekä ratkaisuja. Vaarana tämän kaltaisessa tilanteessa voi olla se, että yksilön elämä alkaa elämäntaitomenetelmien käytön myötä ohjautua ulkopäin tavalla, jossa luottamus omaan rationaaliseen ajatteluun ja ”maalaisjärjen” käyttö häviää. Yksilö voi alkaa asettaa luottamuksensa erilaisten ulkopuolisten ammattilaisten neuvojen ja ohjeiden varaan. Menetelmistä aletaan hakea vastauksia kaikkiin mahdollisiin arjen kysymyksiin, kuten esimerkiksi terveyteen tai ihmissuhteisiin liittyviin asioihin. Koska tämä ulkopuolisten ”asiantuntijoiden” joukko voi olla tasoltaan hyvinkin kirjavaa (itseoppineista valmentajista koulutettuihin ammattilaisiin), voi saatujen ohjeiden ja neuvojen sisältöjen luotettavuutta ja toimivuutta kuitenkin olla joskus vaikea arvioida ja vertailla.

Kun tuloksia vielä vertaa Suvi Salmenniemen (2016) tutkimukseen elämäntaitomenetelmiin tarttumisen syistä Venäjällä, voi tässä yhtä lailla havaita, miten elämäntaitomenetelmiä käytettiin joissain tilanteissa korvaamaan riittämätöntä terveydenhuoltoa. Osallistujien kertomuksista nousi esiin, miten hoitoon pääsyn ja diagnoosin viivästyminen lisäsivät alttiutta tarttua elämäntaitomenetelmiin ja selvittää omia ongelmia helpommin ja nopeammin tavoiteltavin keinoin – kuitenkaan onnistumatta siinä. Tärkeäksi tällaisessa tilanteessa muodostuu se, että yksilö itse osaa tai saa apua sen erottamiseen, mitkä menetelmät vievät häntä ennemmin askeleen eteenpäin kuin kaksi taaksepäin. Näkisin, että ammattilaisten ja tutkimuksen rooli korostuu tässä kohden, kun pyritään esimerkiksi erottamaan ne henkilöt tai tahot, joille terveyspalvelut voi suunnata ”kevyempinä”, ja jotka voivat hyödyntää esimerkiksi elämäntaitomenetelmiä ammattiavun tukena oman tilanteensa parantamiseksi. Siksi pitäisin tärkeänä systemaattisempaa riippumatonta tutkimusta menetelmiä tuottavista tahoista tai menetelmien sisällöistä. Tämä voisi osaltaan antaa niin käyttäjille kuin ammattilaisille työkaluja paremmin arvioida ja vertailla menetelmien luotettavuutta ja toimivuutta ja turvata ne askeleet eteenpäin.

Lappeenrannassa 26.10.2017

Lähteet:

Frydenberg, Erica. 2017. Coping and the Challenge of Recilience. London: Palgrave Macmillan.

Furedi, Frank. 2004. Therapy Culture: Cultivating Vulnerability in an Uncertain Age. London: Routledge.

Giddens, Anthony. 1991. Modernity and Self-Identity: Self and Society in the Late Modern Age. Cam-bridge: Polity Press.

Johansson, Thomas. 2007. Täydellinen minä? Rajat vaatimuksille. Helsinki: Edita Prima Oy.

Madsen, Ole Jacob. 2015. Optimizing the Self: Social Representations of Self-Help. London: Routledge.

Oravala, Sanna ja Anna Rönkä. 1999. Käännekohdat elämänkulussa. Psykologia 34, s. 274 – 280.

Power, Mick. 2016. Understanding Happiness. A Critical Review of Positive Psychology. London: Routledge.

Saastamoinen, Mikko. 2015. Minuutta virittämässä. Sosiaalipsykologian savumerkkejä. Itä-Suomen yliopiston sosiaalipsykologian oppiaineen blogi.

Salmenniemi, Suvi. 2016. ”We cant´t live without our beliefs”: Self and society in therapeutic engagements. The Sociological Review. pp. 1-17.

Mainokset
%d bloggers like this: