Pieni elämä, kärsimys ja vaikenemisen sietämätön taakka

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Hanya Yanagiharan (2019) Pieni elämä nousi otsikoihin Suomen jääkiekkojoukkueen menestyksen myötä, kun maalivahti Kevin Lankinen kaivoi teoksen lehtihaastattelun yhdessä esiin ja kertoi ottaneensa sen matkalukemiseksi turnauksen ajaksi. Teos olikin pian loppuunmyyty ja varausjonot täynnä, vaikka kyse oli laajasta, 937 sivua pitkästä romaanista, joka on ilmestynyt myös Keltaisen Kirjaston pokkariversiona. Uusi painos ilmestyi kesäkuun lopulla. Tilasin kirjan ja otin sen kesälukemiseksi sattumalta, kun huomasin, että sen kääntäjä Arto Schroderus, palkittu ja ahkerasti maailmankirjallisuutta kääntänyt mies, oli saanut myös Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon pari vuotta sitten, vuonna 2017.

Palkinnon perusteluissa korostetaan monipuolisesti käännöksen taitavuutta ja kielen rikkautta. Hieno käännös Pieni elämä onkin, kerronnaltaan upeasti soljuva ja hieno lukukokemus, jollaista ei ehkä välttämättä enää odota nykykirjallisuudelta. Kyse on sävyiltään äärimmäisen synkästä, mutta samalla yleiseltä asenteeltaan myönteisestä kirjasta, josta kasvaa lukemisen kuluessa sivujaan laajempi kokonaisuus monesta teemasta, kuten lapsuuden traumoista ja niiden painolastista, haavoittuvuudesta, vaietusta kärsimyksestä, itsetuhoisesta käyttäytymisestä, seksuaalisuuden löytämisestä, ystävyyden arvosta, menestyksestä ja homoseksuaalisesta rakkaudesta. Kirjailija itse on kuvannut kirjaansa kuvaukseksi siitä, miten vaikeaa miehelle on selviytyä traumasta, ja sitä romaani todellakin kuvaa, puhumisen vaikeutta ja oman haavoittuvuuden myöntämisen vaikeutta maskuliiniselle identiteetille.

Yanagihara, Hawajilla syntynyt japanilaiskorealaiset sukujuuret omaava kirjailija, on itse taustaltaan pitkänlinjan toimittaja, joka ei ole kirjoittanut aikaisemmin kuin yhden teoksen, romaanin The People in the Trees (2013), tosiasiapohjaisen kuvauksen Nobel-palkitun virologi Daniel Carleton Gajdusekin elämästä. Pieni elämä valmistui pari vuotta sen jälkeen. Kirja on saanut laajaa huomiota Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Se on myös saanut palkintoja ja herättänyt osin ristiriitaisia kommenttejakin. Tunnettu amerikkalainen kriitikko Daniel Mendelsohn on esimerkiksi moittinut kirjailijaa siitä, että hän tyhmentää lukijan säälin ja kauhun sekä surun ja myötätunnon tunteisiin. Voimakkaalla tavalla tunteisiin vaikuttavasta teoksesta onkin kyse, mutta kokonaan toinen asia on se, onko säälissä, kauhussa, surussa tai myötätunnossa mitään ihmistä alentavaa.

Mendelsohnin kritiikin vastineeksi voisi päinvastoin todeta, että taiteen tunnusmerkkinä surun tai myötätunnon herättäminen ei ole välttämättä lainkaan huono asia, onhan kyseessä tärkeistä, sosiaalisiin suhteisiin vaikuttavista tunteista, kyvystä samaistua toisen maailmaan. Tässä mielessä Yanagiharan taitavasti kirjoitettu ja hienosti etenevä tarina todellakin onnistuu: vaietusta kärsimyksestä, puhumattomuudesta ja lapsuuden traumoista rakentuu vähitellen taakka, joka vie päähenkilön mennessään, vaikka hänen ympärillään on paljon välittäviä ja hänestä huolehtivia ihmisiä. Vaikka teoksessa on paljon draamallista kehittelyä ja asioiden mittasuhteiden ehkä turhaakin dramaattisuutta, ei se sinänsä tekee kuvausta huonoksi, sillä kokonaisuus on kuitenkin psykologisena henkilökuvana ja sosiaalisena hahmotuksena hämmentävänkin uskottava ja onnistunut kaikkine äärimmäisyyksineen.

Romaanin juoni on sinänsä yksinkertainen. Se käsittelee neljän opiskelijan tutustumista toisiinsa ja heidän kasvamistaan keski-ikään, hieman yli 50 vuotiaiksi. Tarinan kuluessa kerrotaan yksityiskohtia kaikkien osalta. Kertojat ja heidän näkökulmansa tapahtumiin vaihtelevat. Päähenkilöt JB, Malcolm, Jude ja Willem valmistuvat opinahjoistaan ja pääsevät urallaan eteenpäin: JB:stä tulee tunnettu kuvataiteilija, Malcolm menestyy arkkitehtina, Judesta tulee menestynyt asianajaja ja Willem saavuttaa aseman maailmanlaajuisesti tunnettuna näyttelijänä. Alussa saa ehkä kuvan siitä, että romaanista kasvaisi näiden neljän hahmon ystävyyden kuvaus, mutta vaivihkaa paino siirtyy enemmän Juden eli Jude St. Francisin elämänvaiheiden ja sisäisen tunnemaailman kuvaukseksi.

Tämä sisäisen ja ulkoisen maailman puitteiden suhde luo romaaniin jännitteen. Kuten Juden yksityislääkäri Andy eräässä vaiheessa romaania kuvaa, Juden kärsimyksessä ei ole kyseessä mistään kemiallisesta ongelmasta, vaan kaikki on ihmisen toiminnan tai suoremmin sanottuna hänen kohtaamansa julmuuden seurausta. Varhaislapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä katolisessa luostarissa, pakoretkestä isä Luken seurassa, hänen yllytyksestään poikaprostituoituna olemisesta ja myöhemmin kohdatuista väkivaltaisista väärinkäytöksistä syntyy traumatisoitunut menneisyys, josta päähenkilö vaikenee visusti lähipiirilleen. Hän puhuu siitä vain lopulta muutamalle henkilölle, ensin sosiaalityöntekijälleen Analle, sitten lääkärilleen Andylle, paljon myöhemmin puolisolleen Willemille ja kirjan lopussa psykoterapeutilleen, jonka luona hän oli käynyt vastentahtoisesti vuosikausia puhumatta juuri mitään.

Psykologisesti ja sosiaalipsykologisesti kiinnostava ulottuvuus kirjassa on nimenomaan siitä avautuva näkökulma lapsuuden traumaan, siitä selviämiseen ja luottamuksen kadottamiseen. Jos käyttää John Bowlbyn psykologisia käsitteitä, Judesta kasvaa hänen lapsuudessa kohtaamiensa tapahtumien seurauksena turvattomasti kiintynyt aikuinen, joka ei luota läheisiinsä, pelkää ystävyyssuhteidensa menettämistä ja välttelee ihmissuhteita. Edes kaikista lähimmissä suhteissaan, kuten suhteessa hänet aikuisena adoptoineeseen Howardiin ja Juliaan, hän ei luota näiden lupauksiin, vaan odottaa heidän hylkäävän hänet kädenkäänteessä, olevan heille vain pelkkää ilmaa. Mikään ei tunnu muuttavan tätä asiaa. Menettämisen pelko kalvaa kaikkia ihmissuhteita ja kapeuttaa niitä. Siihen ei tunnu minkäänlainen myötätunto tehoavan.

Romaanin traagisin puoli on tämän tunne- ja kokemusmaailman monipuolisessa kuvauksessa. Psykoottisuutta lähentelevät ahdistukset ja pelot hallitsevat Juden elämää. Mieli on hajota kaiken sekasortoisuuden keskellä, mutta pysyy koossa tahdonvoimalla, sinnikkäällä keskittymisellä työhön ja ystävien avulla. Epämiellyttävien tunteiden hallinnan keinoksi kehittyy isä Luken neuvosta itsetuhoinen kehon viiltely, jonka kuvaukset saavat lukijan kananlihalle toistuvina ja yksityiskohtaisina kauhukuvauksina, samoin hänen selviytymisensä sattumalta tapaamansa Calebin raa’asta pahoinpitelystä, jonka seurauksena hän on menettää henkensä. Muutaman kerran Jude onkin sairaalassa kuoleman kielissä Andyn hoidossa. Lopullinen sinetti hänen elämälleen tulee siitä, että läheinen ystävä ja puoliso Willem menehtyy rattijuopon aiheuttamassa auto-onnettomuudessa. Olutrekka ajaa Willemin ajaman bordellinpunaisen urheiluauton päälle. Samassa onnettomuudessa kuolee myös Malcolm ja hänen puolisonsa. Tästä menetyksestä Jude ei toivu, vaan tekee lopulta muutaman vuoden kuluttua itsemurhan.

Kuten edellisestä voi päätellä, Pieni elämä ei ole kirjana kaikista helpommasta päästä. Se on julma psykologinen draama, jossa kuvataan avoimesti ihmisen kohtaamaa kärsimystä, puhumattomuuden muurin musertavaa psyykkistä painolastia päähenkilön elämässä ja maskuliinisen selviytymisen keinovalikoiman suppeutta. Mies selviää traumoista vaikenemalla, vaikka traumat usein syövät lopulta miehen sisältäpäin. Elämäänsä ei voi elää loputtomasti traumaattisia muistoja tukahduttamalla. Siihen lopulta tukehtuu itse. Ilmestyskirjan pedot vyöryvät uniin ja arkeen. Samanlaisia psyykkisen kokemuksen kuvauksia voi löytää vaikkapa Timo Teräsahjon (2016) novellikokoelmasta Paskiaiset, jossa näkökulma nuorten syrjäytymiseen, kaltoinkohteluun ja arvottomuuden kokemukseen on osin kokonaan toisenlainen. Toisena kirjailijana mieleeni tuli Pajtim Statovci (2019), jonka uuden Bolla-kirjan teemat ovat osittain samoja, osittain enemmän väkivaltaan syyllistyneen tekijän maailmassa.

Yhteiskuntatieteilijälle tällaisten kirjallisten kuvausten arvo on siinä, miten niissä onnistutaan kulttuurin, yhteiskunnan arvojen, sosiaalisten suhteiden ja yksilön psyyken kuvauksessa. Kirjallisuuden arvoa psykologiselle ja laadulliselle tutkimukselle ovat myös painottaneet Olga Lehmann ja Svend Brinkmann (2019), joka korostavat Vygotskin hengessä kirjallisuutta siltana tunteiden ymmärtämiseen, empatian ja myötätunnon lisäämiseen. Tunteet ovat puolestaan inhimillisen olemassaolon peruskokemuksia. Siten Yanagiharan (2019) Pieni elämä tai Teräsahjon (2016) Paskiaiset ovat hyvää luettavaa sosiaalipsykologian, muiden sosiaalitieteiden tai sosiaalityön opiskelijoille, jos haluaa saada romaanin keinoin kuvaa siitä, miten yksilölliset tunteet, ihmisten väliset suhteet ja eletty elämä limittyvät toisiinsa. Ei ole sinänsä myöskään lainkaan kehno asia, että maajoukkueen sankarimaalivahti kertoo lukevansa tällaista kirjallisuutta. Alpo Suhosen touhuillehan naureskeltiin, kun tämä luki maajoukkuepelaajilleen pukukopissa Shakespearen draamoja, vaikka hän tuli myöhemmin valituksi ensimmäiseksi eurooppalaiseksi päävalmentajaksi NHL-joukkueeseen, Chicago Blackhawksiin. Hyvällä tiellä Kevin Lankinen on siis varmasti myös tässä suhteessa.

Kirjallisuus:

Lehmann, Olga V. & Brinkmann, Svend (2019). Revisiting “The Art of Being Fragile”: Why cultural psychology needs literature and poetry. Culture & Psychology, 1-17.

Statovci, Pajtim (2019). Bolla. Helsinki: Otava.

Teräsahjo, Timo (2016). Paskiaiset. Jyväskylä: Kustannus Aarni.

Yanagihara, Hanya (2013): The people in the trees. New York: Anchor Books.

Yanagihara, Hanya (2019): Pieni elämä. Kääntänyt Arto Schroderus. Helsinki: Tammi.

 

%d bloggers like this: