Mielenterveysongelmista kärsineiden työväenluokkaistaustaisten miesten käsityksiä psykoterapiasta ja psykoterapeuteista

Kirjoittanut Riku Leinonen

Psykoterapia ja terapeuttisuus ovat ajassamme läpi lyöneitä ilmiöitä. Se on muodostunut jonkinlaiseksi normiksi, että erilaisiin ongelmiin haetaan apua keskustelun kautta. Psykoterapia on mielenterveyden häiriöiden hoitoon tähtäävää tavoitteellista ja ammatillista toimintaa (Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio 2003, 15), josta toisaalta vain vähemmistö ihmisistä etsii apua mielenterveyden ongelmiin (Paris 2013, 41). Kriittisistä lähtökohdista tarkasteltuna ei ole lainkaan itsestään selvää, että kuka vain voisi hakeutua psykoterapiaan, vaikka Suomessa tämän tulisi olla mahdollista esimerkiksi Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian kautta. Kelan kuntoutustilastosta (2017) käy kuitenkin ilmi, että palkansaajista asiantuntijat ja erityisasiantuntijat ovat isoimmat kuntoutusta osakseen saaneet ryhmät, kun taas perinteisemmissä ammateissa työskentelevät ovat tilastossa vähemmän edustettuna asiakasryhmänä.

Luokkatausta on tekijä, jota lähdin tutkielmassani käsittelemään teoreettisena työkaluna hahmottaa yksilöiden välisiä eroja. Luokka on jotain sellaista, mihin synnytään, ja jotain sellaista, minkä kanssa opitaan elämään. Tiettyyn perheeseen syntyminen vaikuttaa yksilön myöhempään elämään. Luokan merkitys aikuisiällä näkyy esimerkiksi ihmissuhteissa ja kyvyssä selvitä elämään kuuluvista vaikeuksista. (Charlersworth 1999; U’Ren 2011.) Luokasta puhuttaessa voidaan tehdä eronteko työväenluokkaan ja keskiluokkaan. Keskiluokkaan kuuluu ihmisiä, jotka työskentelevät esimerkiksi asiantuntijoina ja esimiehinä. He ovat usein korkeasti koulutettuja ja heidän taloudellinen tilanteensa on vakaa. Työväenluokkaan kuuluvat kamppailevat elintasostaan ja heillä ei ole samalla tavalla resursseja pärjätä elämässä. (Smith 2008.) Monet perinteiset ammatit voidaan nähdä työväenluokkaisina (Melin & Blom 2011).

Eri tutkijat ovat kritisoineet psykoterapiaa sen sisäänrakennetusta keskiluokkaisuudesta. Esimerkiksi Suen ja Suen (1990, 31–33) mukaan psykoterapiaan liittyy keskiluokkaisia arvoja, kuten sovituissa aikatauluissa, pitkäaikaisten tavoitteiden asettaminen, psykologiaorientoituneisuus sekä hyvät kommunikointitaidot. Psykoterapiassa käytetyt tekniikat herätellä asiakasta tarkastelemaan omia tunteitaan voivat olla työväenluokkaiselle henkilölle hankalia, sillä työväenluokkaistaustaisissa ammateissa on vähemmän mahdollisuuksia kehittää sellaisia sanallisia taitoja, jotka ovat keskusteluavun onnistumiseksi tarpeellisia. Työväenluokkaisella henkilöllä voi olla vaikeutta pukea sanoiksi tunteitaan ja kokemuksiaan terapeutille johtuen eroista kielenkäytössä. (Bernstein 1964.)

Havaitsin siis tutkimuskirjallisuuden kautta kiinnostavan yhteyden luokan ja psykoterapian välille. Kiinnostuin gradussani tutkimaan sitä, mitä itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevat, mielenterveysongelmista kärsineet henkilöt, ajattelevat psykoterapiasta ja psykoterapeuteista. Halusin esimerkiksi tietää, nähdäänkö psykoterapia lähtökohtaisesti hyvänä ja auttavana hoitomuotona vai ennemminkin jonain ihmeellisenä kallonkutistamisena. Lisänä tähän kaikkeen otin mukaan sukupuolen liittyvän tarkastelukulman, ja päädyin hakemaan tutkimukseen pelkästään miehiä. Miesten vastahakoisuus psykoterapiaa kohtaan on tunnustettu ilmiö, ja yhdistettynä luokkaan liittyvään problematiikkaan, perinteinen duunarimies sekä psykoterapia ovat lähtökohtaisesti aika kaukana toisistaan (ks. Brooks 1998).

Tutkimuksella halusin saada vastauksia seuraavanlaisiin kysymyksiin:

1. Millaisia käsityksiä mielenterveysongelmista kärsineillä työväenluokkaistaustaisilla miehillä on psykoterapiasta ja psykoterapeuteista?
2. Mitä tutkimuksen perusteella voidaan sanoa luokan ja psykoterapian välisestä yhteydestä?

Lukijaa saattaa kiinnostaa, kuinka sitten sain osallistujia tämän kaltaiseen tutkimukseen. Tutkimuksen kohderyhmä on todettu haasteelliseksi aiempien tutkijoiden taholta (esim. Charlesworth 1999), ja pohdin itsekin, saisinko lainkaan osallistujia tämän kaltaisella asetelmalla. Halusin löytää tutkimukseen itsensä työväenluokkaistaustaiseksi kokevia miehiä, joilla olisi jotain sanottavaa aiheesta. Päädyin varhaisessa vaiheessa siihen, että lähtisin hakemaan osallistujia ryhmäkeskusteluihin enkä yksilöhaastatteluihin. Tutkimukseen osallistujat rekrytoin mukaan erään paikallisen mielenterveysyhdistyksen kautta, josta tunsin entuudestaan porukkaa ja siellä työskenteleviä ohjaajia. Mainostin tutkimusta suullisesti ja jaoin tutkimuskutsuja, ja kävi ilmi, että kiinnostuneita osallistujia olisi tarjolla. Järjestin kaksi erillistä ryhmäkeskustelutilaisuutta, joihin osallistui yhteensä seitsemän henkilöä. Ryhmäkeskustelut sujuivat yleisesti ottaen hyvin enkä ollut laatinut niitä varten tarkkoja keskustelukysymyksiä. Aineiston analyysin tein teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, jolla pyrin hakemaan vastauksia tutkimuskysymyksiin.

Tutkimukseen osallistujien puheessa ilmeni monenlaisia käsityksiä psykoterapiaan ja psykoterapeutteihin liittyen. Kuusi terapeuttikäsitystä, jotka analyysissä nousivat, olivat: stereotyyppinen terapeutti, terapeutti auktoriteettina, terapeutti tavallisena ihmisenä, työtään tekevä terapeutti, auttava terapeutti sekä korvattavissa oleva terapeutti, ja lisäksi keskustelua käytiin hyvän ja huonon terapeutin piirteistä. Käsitykset olivat osa positiivisia ja osa negatiivisia. Negatiivisissa käsityksissä korostui terapeutin kapulakielisyys, kaikkitietävyys, ylemmyys, haluttomuus kuunnella aidosti ja erilaisuus itseen nähden. Positiivisissa käsityksissä terapeuttia pidettiin tavallisena työtä tekevänä ihmisenä siinä missä muutkin, jonka tarkoitus on auttaa empaattisen kuuntelun keinoin. Psykoterapiaa ylipäätään pidettiin tarpeellisena asiana, joskin sen suhteen oltiin oltu varauksellisia ennen omia psykoterapiakokemuksia. Psykoterapiasta ei oltu tiedetty oikein mitään ennen sinne menoa, ja siihen liitettiin myös negatiivisia mielikuvia. Osallistujat jakoivat myös ajatuksiaan siitä, kuinka terapiaprosessin saisi onnistumaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Tutkielman perusteella voi sanoa, että luokka vaikuttaa psykoterapian taustalla eri tavoin eikä sen merkitystä tulisi kiistää Suomessakaan. Luokasta käytiin osin hyvin suoraa keskustelua. Luokka näyttäytyi tekijänä, joka vaikuttaa esimerkiksi terapian aloituksen vaikeuteen ja valmiuksiin hakeutua psykoterapiaan. Terapiakäytäntöjen vieraus, uudenlaiset tavat käsitellä ja sanallistaa tunteita sekä ennakkoluulot terapiaa kohtaan olivat keskusteluissa aiheita, jotka liitin analyysin kautta luokkaan liittyvään problematiikkaan. Nähtiin, ettei työväenluokkaisissa piireissä ole tavallista puhua terapialle ominaisesti tunteista, ja että kun terapiaan sitten menee, pää voi täyttyä monenlaisista negatiivisista ajatuksista, kuten ”ei tämä ole minua varten”. Keskusteluissa puhuttiinkin myös vaihtoehtoisista hoitomuodoista, kuten vertaistuesta, jossa ei ole samanlaista hierarkkisuutta kuin monissa asiakassuhteissa. Toisaalta vertaistuen nähtiin hyödyttävän myös terapiaprosessia, sillä sen kautta ammattilaisen puheen merkityksen pystyy näkemään käytännössä.

Tutkielman tulosten pohjalta nostin esiin lopuksi erilaisia käytännön ohjeita terapiatyöskentelyyn, joiden pohjalta terapiassa käymistä voisi helpottaa sellaisten asiakasryhmien kohdalla, jotka eivät siellä ehkä tyypillisesti käy. Nämä ohjeet liittyivät esimerkiksi kielenkäytön modifiointiin, psykologisen osaamisen vähäisyyden syiden ymmärrykseen, asiakkaiden moninaisuuden tiedostamiseen sekä kärsivällisyyteen.

Lähteet

Bernstein, Basil. 1964. “Social class, speech systems and psycho-therapy”. The British Journal of Sociology 15:1, 56–64.
Brooks, Gary R. 1998. A new psychotherapy for traditional men. San Francisco: Jossey-Bass Publishers.

Charlesworth, Simon J. 1999. A phenomenology of working-class experience. Cambridge: Cambridge University Press.

Kelan kuntoutustilasto. 2017. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/234527/Kelan_kuntoutustilasto_2017.pdf?sequence =1&isAllowed=y (Luettu 4.12.2018).

Liu, William M. 2011. Social class and classism in the helping professions: research, theory and practice. Thousand Oaks: SAGE Publications.

Melin, Harri & Raimo Blom. 2011. “Yhteiskunnallinen eriarvoisuus”. Teoksessa Toiminnallisia loukkuja: hyvinvointi ja eriarvoisuus yhteiskunnassa, toim. Atte Oksanen & Marko Salonen. Tampere: Tampere University Press, 194–213.

Paris, Joel. 2013. Psychotherapy in an age of narcissism: modernity, science and society. New York: Palgrave Macmillan.

Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistio. 2003. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä. Helsinki. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/80732/tr06.pdf?sequence=1&isAllowed= y (Luettu 29.8.2018).

Smith, Laura. 2008. “Positioning classism within counseling psychology’s social justice agenda”. The Counseling Psychologist 36:6, 895–924.

Sue, D. Wing & David Sue. 1990. Counseling the culturally different: theory and practise. New York: Wiley.

U’Ren, Richard. 2011. Social perspective: the missing element in mental health practise. Toronto: University of Toronto Press.

%d bloggers like this: