Sosiaalitieteilijät – maailmanparannuksen ammattilaiset?

Kirjoittanut Samuel Piiroinen

Niin mediassa kuin tutkimuskirjallisuudessa törmää usein siihen ajatukseen, että aikamme yliopistoinstituutio ja sen opiskelijat ovat käyneet läpi muutoksen, jonka jälkeen uusi yliopisto ja sen opiskelijat poikkeavat radikaalisti aiemmasta. Modernia yliopistolaitosta onkin vaikea kuvata vain sivistykseen, kriittisyyteen ja akateemiseen vapauteen viittaamalla, sivuuttamalla esimerkiksi kysymykset taloudellisesta kilpailukyvystä, tiedon sovellettavuudesta tai yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Yliopisto-opiskelijoiden kohdalla olennaisia muutoksia ovat muun muassa opiskelijamäärien valtava kasvu, opiskelija-aineksen moninaistuminen ja työelämän epävarmuuksien ulottuminen koskemaan myös korkeasti koulutettuja. Voidaankin sanoa, että työelämälähtöisyydestä on tullut lähtemätön osa yliopistoa ja opiskelua.

Yliopisto-opiskelua on vuosien mittaan tarkasteltu tutkimuksissa varsin monipuolisesti. 1980-luvun jyväskyläläisiä opiskelijoita väitöskirjassaan tutkinut Tapio Aittola (1992) totesi, ettei yliopisto muodosta enää opiskelijan elämän kiintopistettä. Opiskelun sivistyksellisen itseisarvon rinnalle olivat tulleet monet yliopiston ulkopuoliset aktiviteetit, hauskanpito sekä odotukset työelämää kohtaan. Hiukan vastaavaan tulokseen on tullut tuoreemmissa pohdinnoissa Jussi Vähämäki (2009). Hänen mukaansa yliopisto ei onnistu enää tuottamaan kriittistä älymystöä, vaan pinnallisesta kommunikaatiosta ja voitontavoittelusta kiinnostuneita ’yhteistyöpersläpiä’.

Toisaalta generalistisia sosiaalitieteitä on tutkinut väitöskirjassaan Oili-Helena Ylijoki (1998). Hänen tulostensa perusteella tamperelaiset sosiaalitieteilijät olivat ainakin yhä 1990-luvun alussa kiinnostuneita ennen kaikkea opiskelun akateemisista piirteistä, kuten itseisarvoisesta sivistyksestä, kriittisyydestä ja maailmanparannuksesta. Heille ammatilliset pohdinnat olivat kauhistus, jota vapaaseen ja älyllisesti rikkaaseen yliopistoon vihoviimeisenä kaivataan.

Kuvaukset yliopiston massiivisesta muutoksesta, ja toisaalta aiempien tutkimusten kärjistyneen tuntuiset tulokset viitoittivat osaltaan kiinnostusta kuopiolaisen sosiaalitieteen tutkimiseen. Näitä teemoja lähdin tarkastelemaan pro gradu -tutkielmassani Kuopiolainen sosiaalitieteilijä. Kuopiossa 2000-luvulla opiskelleiden sosiaalitieteilijöiden identiteetti opinnoissa ja työelämässä (Piiroinen 2018). Tarkastelun kohteekseni rajautui erityisesti kuopiolaiset generalistiset sosiaalitieteet, joita ovat sosiaalipsykologia, sosiaalipedagogiikka, sosiaalipolitiikka ja sosiologia. Professionalistisena, suoraan ammattiin valmistavana tieteenalana sosiaalityön pääaine jäi siis tarkastelun ulkopuolelle.

Teoreettisena taustana kiinnityin sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen, erityisesti Rom Harrén (1983) ajatuksiin. Harrén ajattelussa identiteetin hahmotetaan muodostuvan kahtena rinnakkaisena prosessina, joita nimitetään sosiaaliseksi ja persoonalliseksi identiteettiprojektiksi. Sosiaalisessa identiteettiprojektissa yksilö kiinnittyy yhteisönsä, esimerkiksi sosiaalitieteen oppiaineen, moraalijärjestykseen. Moraalijärjestyksellä viitataan piirteisiin, joita yhteisön piirissä pidetään arvostettavina tai hyljeksittävinä. Persoonallisessa identiteettiprojektissa puolestaan korostuu yksilöllinen erottautuminen ja ajallinen jatkuvuus. Vaikka Harrén ajattelussa sosiaalinen identiteettiprojekti on ensisijainen suhteessa persoonalliseen, muotoutuu näiden kahden suhde kuitenkin käytännön arjessa vaihtelevasti. Esimerkiksi monissa perinteisissä ammateissa ammatillisen identiteetin voi nähdä muotoutuvan pitkälti omaan alaan samaistumalla, kun taas erilaisissa asiantuntijatehtävissä yksilöllinen tai tehtävänkuvan mukaan muotoutuva identiteetti on vallitsevampi. Lopulta identiteetin voisi siis sanoa muotoutuvan sosiaalisen ja persoonallisen identiteetin vuoropuheluna, jolloin persoonallista identiteettiä neuvotellaan suhteessa arjen vaihtuviin ympäristöihin.

Tutkimuksen aineistona on kolme laadullista ryhmäkeskustelua, joihin osallistui yhteensä yhdeksän henkilöä pääaineinaan sosiaalipolitiikka (1), sosiaalipsykologia (6) ja sosiaalipedagogiikka (2). Keskustelut toteutettiin kotonani keväällä 2018, ja aineiston analysoin aineistolähtöisesti.

Seuraavaksi tarkastelen tutkielmani tuloksia kahden tutkimuskysymyksen valossa. Tutkimuskysymyksikseni muotoutuivat seuraavanlaisiksi:

– Mikä on kuopiolaisen sosiaalitieteen ydin 2000-luvulla? Mikä on se moraalijärjestys, hyveellisen ja paheellisen opiskelun jaottelu, johon sosiaalitieteilijät opintojensa aikana kiinnittyvät?
– Kuinka sosiaalitieteilijän ammatillinen identiteetti muovautuu uran alkuaikoina, kun sosiaalitieteen yhteisöstä siirrytään työelämään?

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestys 2010-luvulla

Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastasin muodostamalla kuopiolaisen sosiaalitieteen ydintä kuvastavan moraalijärjestyksen. Ryhmäkeskusteluaineistojen pohjalta muodostamassani moraalijärjestyksessä kuvataan yhteisön ”hyveet” ja ”paheet” vastakohtaisina pareina. Opintojaan aloittavan yliopisto-opiskelijan opiskelijayhteisöön sosiaalistumisen kannalta on tärkeää, että hän omaksuu nämä yhteisönsä moraaliset suuntaviivat. Ilman tässä sosiaalisessa identiteettiprojektissa onnistumista oppiaineen yhteisö jää etäiseksi, ja jopa alanvaihto voi olla mahdollista.

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä perusjännitteen muodostaa tasapainoilu toisaalta perinteisten yliopiston arvojen, kuten sivistyksen ja kriittisyyden, ja toisaalta uusien ulkopuolelta tulleiden hyveiden välillä. Akateemisten ihanteiden muodostaessa sosiaalitieteen moraalijärjestyksen perustan, on ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa huomioon täytynyt yhä suuremmissa määrin ottaa myös yliopiston ulkopuoliset tekijät. Näitä ulkoisia reaalimaailman hyveitä ovat esimerkiksi pyrkimys ammatillisuuteen ja tiedon hyödynnettävyyteen. Tiedon itseisarvoisen omaksumisen lisäksi hyveellisen sosiaalitieteilijän tuleekin kyetä myös sen välineelliseen soveltamiseen, pragmaattiseen maailmanparantamiseen. Pelkkiin akateemisiin ideaaleihin nojaaminen kääntyy puolestaan äkkiä näyttämän todellisuudesta irtautumiselta ja elitismiltä.

Sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä tehdään siis toisaalta eroa arjen realiteeteista irtautuneeseen idealismiin, toisaalta pinnalliseen ja konsulttimaiseen työelämäpöhinään. Hyveellisenä sosiaalitieteen moraalijärjestyksessä näyttäytyy näiden kahden ääripään väliin asettuminen ja oman paikan löytäminen tästä näennäisestä ristiriidasta. Muita moraalijärjestyksen keskeisiä hyveitä ovatkin omien kiinnostuksenkohteiden seuraaminen, yhteisen keskustelun vaaliminen ja vaatimattomuus. Sosiaalitieteilijä ei tahdo asettua muiden yläpuolelle omaa erikoisuuttaan korostaen, vaan keskelle pyrkien erilaisten näkökulmien yhteensovittamiseen. Kuopiolainen sosiaalitieteilijä onkin vastakkainasetteluja välttävä, mutta kiihkeästä ja kriittisestä keskustelusta nauttiva, syvällisesti maailmaa tutkiskeleva ja parantava hyväntekijä. Hänelle on tärkeää, että asiat tehdään kunnolla, syvällisesti pohtien, ja inhimilliset arvot muistaen. Lopuksi sosiaalitieteilijälle on tärkeää nauttia opinnoista ja muusta elämästä. Koska sosiaalitieteilijälle on tärkeää muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, ei tätä tehtävää voi tehdä omaa elämismaailmaa huonontamalla.

Kuopiolaisen sosiaalitieteen moraalijärjestys on tiivistetty oheiseen taulukkoon (Piiroinen 2018, 50).

HYVEET / PAHEET
Reaalimaailma/ Naiivi idealismi
Sivistys / Pinnallisuus/mustavalkoisuus
Keskustelu / Kuplautuminen
Soveltaminen / Kritisointi ulkopuolelta
Maailmanparannus / Arvojen hylkäys
Oma kiinnostus/oma polku / Kiinnostuksen puute
Ei numeroa itsestä/ Hampaat irvessä

Ammatilliset identiteetit

Toisen tutkimuskysymyksen mukaisesti pyrin selvittämään sitä, kuinka sosiaalitieteilijöiden ammatillinen identiteetti muotoutuu opintojen ja työelämään siirtymisen välimaastossa. Työelämän epävarmuuksien lisääntyessä myös yliopisto-opiskelijat ovat alkaneet pohtia ammatillista identiteettiään entistä enemmän jo opintojen aikana. Sosiaalitieteen kaltaisilla generalistisilla aloilla työelämän pohdinnat saattavat kuitenkin tuntua etenkin opintojen alkuvaiheessa etäisiltä, jolloin ammatillisuutta aletaan pohtia vasta opintojen loppuvaiheessa tai valmistumisen kynnyksellä.

Aineiston pohjalta muodostin neljä ammatillisen identiteetin muodostumista kuvaavaa vaihekertomusta. Näissä vaihekertomuksissa kuvataan esimerkiksi eroja siinä, kuinka tavoitteellisesti omaa ammatillista identiteettiä opinnoista lähtien rakennetaan, ja kuinka katkoksellisena vaiheena opintojen ja työelämän välinen siirtymä näyttäytyy. Vaihekertomuksissa hahmotelluksi tulee myös se, nähdäänkö sosiaalitieteen moraalijärjestys toimivana ammatillisen identiteetin pohjana, jonka päälle ammatillinen minäkuva myöhemminkin rakentuu, vai joutuuko vastavalmistunut sosiaalitieteilijä hylkäämään entisen yhteisönsä arvot saavuttaakseen tunnustetun aseman työyhteisössään. Vaihekertomukset on nimetty seuraavasti: sosiaalitieteilijän urapolku, ajautuja, oman paikan etsijä ja väliinputoaja.

Sosiaalitieteilijän urapolun vaihekertomuksessa ammatillista identiteettiä rakennetaan tietoisesti jo opintojen aikana. Tyypillistä tälle vaihekertomukselle on, että opintojen aikana etsitään omaa paikkaa sosiaalitieteen laajassa kentässä, ja paikan löytyessä lähdetään työskentelemään kohti muodostuneita tavoitteita. Suuntaviivana tällöin toimii sosiaalitieteilijän oma visio siitä, millaisiin tehtäviin tahtoo suuntautua niin opinnoissa kuin työelämässä. Opintojen vahvuus tulee siis siitä, että sosiaalitieteen opinnot mahdollistavat ikään kuin yksilöllisen profession rakentamisen laaja-alaisella tieteenalalla. Tässä kertomustyypissä työ on ennen kaikkea sosiaalitieteellistä työtä, ja sosiaalitieteen yhteisön arvot määrittelevät pitkälti ammatillista identiteettiä. Sosiaalitieteilijän urapolun vaihekertomuksessa opintojen tarjoamiin akateemisiin ja ammatillisiin valmiuksiin ollaan hyvin tyytyväisiä.

Ajautujan vaihekertomuksessa työelämään suuntaudutaan myös vahvasti ennakoiden. Erityistä tälle kertomustyypille on, että idealistiset opinnot ja realistinen työelämä näyttäytyvät vahvasti toisistaan erillisinä. Sosiaalitieteen pääaineopiskelu saatetaan tällöin hahmottaa harrastuksenomaisena itsensä kehittämisenä ja itsessään kiinnostavana sivistymisenä, mutta käytännölliseen työelämään opinnoista ei juurikaan saa työkaluja. Ajautujan vaihekertomuksessa työelämään suuntautuminen tapahtuu ennen kaikkea sosiaalitieteen ulkopuolisten oppien, kuten sivuainevalintojen ja opintojen ohella työskentelyn kautta. Valmistumisen jälkeen tässä kertomustyypissä voidaan kokea irtautumista opintojen aikaisesta sosiaalitieteellisestä ajattelusta. Sosiaalitieteellisen ajattelun hylkääminen työssä ei kuitenkaan johda selän kääntämiseen, vaan sosiaalitieteellistä ajattelua jatketaan työn ulkopuolella, yhä harrastuksenomaisesti. Ajautujan vaihekertomuksessa sosiaalitieteen opintoja kritisoidaan erityisesti sen tarjoamien työelämävalmiuksien puutteesta. Kritiikin mukaan työelämätaidot tulisi tuoda vahvemmaksi osaksi opintoja, ja toisaalta työnantajien tulisi tunnistaa paremmin sosiaalitieteilijöiden arvokkaat työelämätaidot.

Oman paikan etsijä sen sijaan on suorittanut opinnot kiinnostus edellä, juurikaan miettimättä tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia. Opiskeluaika hahmotetaan tällöin mahdollisuutena uppoutua omiin kiinnostuksen kohteisiin, ennen työelämään siirtymistä. Uran ja työn pohtiminen tulee täten ajankohtaiseksi vasta valmistumisen myötä. Valmistumisen jälkeiset vuodet näyttäytyvät tässä vaihekertomuksessa etsikkoaikana, jolloin on mahdollista etsiä omaa paikkaa työelämässä. Yliopisto-opiskelun tarjoamat hyödyt liittyvät siis laaja-alaiseen yleissivistykseen, jolloin opintojen aikana on mahdollista hankkia työkaluja maailman tutkiskeluun yksittäistä ammatillista positiota laajemmasta perspektiivistä. Nämä opintojen tarjoamat metataidot toimivat generalisti-sosiaalitieteilijän osaamisen pohjana, mahdollistaen muuntautumiskyvyn hyvinkin erilaisissa työtehtävissä.

Lopulta väliinputoajan vaihekertomuksessa opinnot on suoritettu oma kiinnostus edellä, tulevaisuudesta välittämättä. Vasta valmistumisen myötä työelämän realiteetit tulevat vastaan, ja valmistumisen jälkeinen epävarmuus tuleekin suurena yllätyksenä. Tässä vaihekertomuksessa esiin tulee generalismin kääntöpuoli, kun laajaa osaamista tarjoavat opinnot ja spesifiä, konkreettista osaamista painottava työelämä eivät kohtaa. Väliinputoajan tyyppikertomuksessa ammatillinen identiteetti on jäänyt epäselväksi, jolloin oman osaamisen tunnistaminen ja kertominen työnantajalle on vaikeaa. Ratkaisuksi tilanteeseen toivotaan konkreettisia toimenpiteitä ammatillisen identiteetin vahvistamiseksi. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi ammattinimikkeen virallistaminen ja uraohjauksen lisääminen.

Neljä erilaista vaihekertomusta piirtävät varsin poikkeavan kuvan sosiaalitieteen opinnoista ja sosiaalitieteilijöiden ammatillisista identiteeteistä. Eroja vaihekertomusten välillä on esimerkiksi siinä, kuinka sosiaalitieteen moraalijärjestykseen kiinnitytään, kuinka tulevaisuutta suunnitellaan opintojen aikana ja millaiseksi omat työllistymismahdollisuudet koetaan. Lisäksi vaihekertomukset tuovat näkyväksi sen, että ammatillisen identiteetin selkiytymättömyys voi olla työelämään siirtymisen kannalta sekä heikkous että vahvuus.

Lopuksi

Massoittuneiden yliopistojen ajassa, kun työelämän epävarmuudet koskettavat yhä suuremmissa määrin myös korkeakoulutettuja, on työelämän realiteettien pohtiminen olennainen osa opiskelua. Uusien yliopiston ulkopuolelta lipuneiden arvojen rinnalla perinteiset yliopistojen arvot ovat kuitenkin säilyttäneet paikkansa kuopiolaisten sosiaalitieteilijöiden keskuudessa.

Tutkielmani tulokset eivät siis tue toisinaan kannatettua ajatusta siitä, että korkeakouluopiskelijoiden motiivit olisivat muuttuneet katkoksellisesti pinnalliseen ja huonompaan suuntaan. Sen sijaan opiskelua määrittävät hyvin erilaiset orientaatiot, päämäärät ja tavoitteet. Myös suhteessa Ylijoen (1998) tamperelaisten sosiaalitieteilijöiden moraalijärjestykseen on löydettävissä sekä yhteneväisyyksiä että eroja. Pysyvyyttä näiden kahden yhteisön välillä edustaa esimerkiksi sivistyksen, kriittisyyden, maailmanparannuksen, emansipaation, keskustelun ja oman kiinnostuksen hyveet. Näitä arvoja voisi pitää sosiaalitieteen varsin pysyvänä, muutokselle vastustuskykyisenä ytimenä. Muutosta sen sijaan kuvastaa erityisesti suhde tiedon soveltamiseen, ammatillisuuteen ja yleisesti ulkoisen maailman realiteettien huomioimiseen.

2010-luvun yliopisto-opiskelua sävyttävät monenlaiset tavoitteenasettelut ja päämäärät, minkä lisäksi opiskelijoiden elämä täyttyy monista muista aktiviteeteista, kuten opintojen ohella työskentelystä sekä kavereiden ja perheen kanssa vietetystä ajasta (vrt. Ahrio 2012). Opintojen lisäksi opiskelijat pohtivat siis entistä enemmän opintojen ulkopuolista elämää sekä tulevaisuuden työllistymismahdollisuuksia.

Samaan aikaan, kun yliopisto-opiskelijoiden työurat ovat hankaloituneet ja opiskelun aikana tavoiteltavat päämäärät ovat moninaistuneet, on opintoaikojen lyhentämiseen ja opiskelun resurssien vähentämiseen kohdistunut suurta painetta. Viiden vuoden opintojen tavoiteajassa opiskelijan tehtäväksi jää oman paikkansa löytäminen tässä entistä moninaisemmassa kokonaisuudessa. Vastuu oman ammatillisen identiteetin muodostamisesta on yhä enemmän opiskelijalla itsellään.

Moni opiskelija kokee nämä moninaistuvat tavoitteet etuna. Esimerkiksi sosiaalitieteen urapolun tyyppikertomuksessa akateemiset ja ammatilliset päämäärät liukenevat osaksi ammatillista identiteettiä varsin vaivattomasti. Yliopistosta valmistuvalla sosiaalitieteilijällä on tällöin hyvät valmiudet työskennellä sosiaalitieteellisellä otteella omassa työssään. Toisaalta koulutuspoliittinen pyrkimys saavuttaa vähemmällä enemmän voi johtaa myös väliinputoajan vaihekertomuksen kaltaisiin tilanteisiin, joissa ammatillinen identiteetti jää epäselväksi.

Kiertoreittejä, oman paikan etsimistä ja pohdiskeluja ei tulisikaan nähdä ainoastaan hukkaan heitettynä aikana. Ajassa, jossa yliopistokoulutuksen tavoitteet ovat moninaistuneet ja työurat epävarmoja, tulee ammatillisen identiteetin pohdinta ja haparoivakin etsiminen nähdä pitkällä tähtäimellä hyödyllisenä reflektiona. Oman ammatillisen identiteetin pohdiskelu voi auttaa jo opintojen aikana selkiyttämään omia kiinnostuksenkohteita ja sitä, kuinka sosiaalitieteen oppien avulla tehdään työtä ja muutetaan maailmaa.

Lähteet:

Ahrio. 2102. Modernin yliopisto-opiskelun toimintakertomus. Tampere: Tampere University Press.
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66912/978-951-44-8838-2.pdf
Aittola, Tapio. 1992. Uuden opiskelijatyypin synty. Opiskelijoiden elämävaiheet ja tieteenalaspesifien habitusten muovautuminen 1980-luvun yliopistossa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 91. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Harré, Rom. 1983. Personal Being: A Theory for Individual Psychology. Oxford: Blackwell.
Piiroinen, Samuel. 2018. Kuopiolainen sosiaalitieteilijä. Kuopiossa 2000-luvulla opiskelleiden sosiaalitieteilijöiden identiteetti opinnoissa ja työelämässä. Pro gradu -tutkielma. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20181117/urn_nbn_fi_uef-20181117.pdf
Vähämäki, Jussi. 2009. Itsen alistus. Helsinki: Like. http://www.totuusradio.fi/wordpress/wp-content/uploads/2010/09/Jussi-Vahamaki-itsen_alistus.pdf
Ylijoki, Oili-Helena. 1998. Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Tampere: Vastapaino.

Mainokset
%d bloggers like this: