Avoimen akateemisen elitismin puolustus

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Arvio teoksesta: Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2018): Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Helsinki: Gaudeamus. 248 sivua.

Tätä kirjoitettaessa aamun sanomalehdessä oli uutinen siitä, että Jyväskylän yliopisto on saanut päätökseen selvityksensä kansanedustaja Laura Huhtasaaren pro gradu-tutkielman plagiointisyytöksistä. Niitä selviteltiin jo aiemmin keväällä, mutta prosessia jatkettiin, kun ilmeni, että aikaisempi selvitys oli puutteellinen. Nyt lausunnon tehnyt Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Patrik Schein on todennut, että tutkielman johtopäätösluvusta noin 80% on plagioitu muista lähteistä ja että tutkielma on sellainen, mitä ei nykytilanteessa hyväksyttäisi enää varauksetta opinnäytteeksi. Sen hylkääminen on hallinnollisesti kuitenkin mahdotonta rajan umpeuduttua (5 vuotta). Huomionarvoista on, että Huhtasaari itse ei antanut lupaa plagiointiohjelman käyttöön, vaikka kotona on kovasti akateemisia meriittejä: aviopuoliso on tutkijana toiminut työterveyslääkäri ja haimakirurgiasta Tampereen yliopistossa väitellyt lääketieteen tohtori.

Edellisellä viikolla julkisuudessa oli myös puolustusministeri Jussi Niinistön lausuntoja kasvisruokavalion ongelmallisuudesta asevelvollisuuttaan suorittaville, vaikka tämä poliitikko on sotahistoriasta Juha Siltalan ohjauksessa väitellyt filosofian tohtori ja akateemisesta kodista. Moni haastateltu ravintotieteilijä kiirehti toteamaan näkemykset täydeksi uutisankaksi. Ja aiemmin kesällä Jyväskylän yliopiston tunnettu professori kohautti jälleen kerran amerikkalaista konservatiivista oikeistosiipeä edustavilla näkemyksillään homoseksuaalisuudesta, vaikka sairausleiman ja eheytysliikkeen ongelmia pohti jo oppineesti aiempi työtoverini Olli Ståhlström (1997) väitöskirjassaan Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu (saatavilla myös verkkoversiona). Tätä tutkimusta tai muutakaan kriittisempää tarkastelua aihepiiristä ei asiaan liittynyt, mikä on varmasti ymmärrettävää, jos halutaan tuoda tosiasiat yksipuolisesti esille järkevää keskustelua vältellen.

Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos on piristävää luettavaa aikana, joka ristiriitaiset ja epämääräiset väitteet täyttävät sosiaalista mediaa ja julkisuutta yleisemminkin. Usein näiden väitteiden takana ovat juuri itse asiassa akateemisen koulutuksen saaneet ihmiset, jotka käyttävät koulutustaan henkilökohtaisten tai ideologisten tavoitteidensa edistämiseen. Kirja on maltillinen ja ajateltu vastine sellaisille tahoille, jotka edustavat vaihtoehtoisia tosiasioita, populismia ja totuudenjälkeistä aikaa. Kirjassa toisin sanoen hahmotellaan perusteellisesti sitä, mikä tekee akateemisesta elämästä – yliopistoissa harjoitettavasta tutkimuksesta, opetuksesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta – edelleen tärkeän osan nykykulttuuria ja -yhteiskuntaa. Kirjan erityinen piirre on ennen muuta humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen perinteen puolustamisessa paitsi ulkoa tulevia uhkia myös tieteenalojen sisällä olevaa kamppailua kohtaan arvostuksesta ja resursseista.

Helppo kirja ei ole, vaikka se on kirjoitettu yleiseksi analyysiksi. Sen ansioksi voi nähdä sen, että kirjoittajat – toinen filosofi ja toinen kirjallisuudentutkija – tuovat yliopistoinstituution tarkasteluun pitkän historiallisen näkökulman aina antiikista nykyaikaan, problematisoivat tavanomaisia käsityksiä tiedosta ja keskittyvät myös sellaisiin asioihin, jotka ehkä tavanomaisesti otetaan itsestään selvyytenä pohtimatta asian yleisempää luonnetta, kuten kirjastolaitoksen rooli yliopistolle, yksilöllisyyden merkitys tieteellisessä työssä, vaikuttavuuden monitahoisuus tai vaikkapa akateeminen ikääntyminen. Kaikkiin näihin teemoihin tekijät sisällyttävät paljon kiinnostavia kulttuurihistoriallisia näkökulmia, suhteuttavat niitä nykyiseen polemiikkiin ja pyrkivät löytämään aina välitöntä havaintoa yleisemmän näkökulman. Tällaista monipuolisuutta ja halua ymmärtää yliopistoinstituution historiaa ja nykytilannetta ei ikävä kyllä juuri enää löydä edes yliopistomaailman sisältä, puhumattakaan sen ulkopuolelta.

Kirjan sisältö lähtee liikkeelle sivistysprojektin ja akateemisen elitismin vaalimisen tärkeydestä, jolla kirjoittajat tarkoittavat yleisesti vain totuuden ja tiedon tavoittelun tärkeyttä, kriittisen tarkastelun välttämättömyyttä ja tutkimukseen perustuvan tiedon erityistä asemaa suhteessa muihin tietomuotoihin. Kirjoittajat asettuvat puolustamaan konservatiivista kantaa, jossa yliopiston pitäisi kiinnittyä omaan pitkään perinteeseensä, olla juoksematta uusimpien johtamis- ja konsulttioppien perässä ja kyetä uudistumaan omaehtoisesti tieteenalojen moninaisuus ja erilaiset käytännöt hyväksyen. Tässä mielessä teos kritisoi yksipuolisia tehokkuus- tai välineellisyysideaaleja, jossa yliopiston tulosta mitataan pelkästään määrällisin mittarein tai jossa yliopisto alistetaan palvelemaan tutkimuksen ja koulutuksen osalta työelämän tarpeita.

Kirjoittajien filosofinen ja historiallinen näkökulma relativisoi tarpeellisella tavalla vallitsevia käsityksiä tutkimuksen tai yliopistoinstituution tarkoituksesta. Historiallisesti välineelliset – vaikkapa taloudellisia arvoja tai koulutuksen tuloksellisuutta – koskevat näkemykset osoittautuvat laajemmassa tarkastelussa näkemyksiksi, joista on puhuttu jo pitkään eurooppalaisessa perinteessä, jo 1600-luvulta lähtien. Kirjoittajat kannattavat sitä, että yliopistoinstituution tulisi hoitaa nimenomaan se tehtävä, mikä sille on ylipäänsä yhteiskunnassa annettu eli tutkimus ja opetus. Tähän keskittymällä tulokset ovat parempia kuin satunnaisia muoteja seuraamalla tai jatkuvasti käytäntöjä uudistamalla. Usein mitään rakenteellista tarvetta muutoksiin ei tosiasiassa olekaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pysähtymistä tai ajankohtaisten yhteiskunnallisten haasteiden tarkastelusta luopumista, vaan pikemminkin sitä, että yliopistoinstituution tulisi pysyä mukana kehityksessä sen omista lähtökohdistaan.

Kirjoittajien analyysi pureutuu moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten metaforien muutoksiin, tutkimuksen vaikuttavuuden mittaamiseen ja erityisesti monografian asemaan tieteellisen tutkimuksen muotona. Tekijät korostavat tieteenalojen erilaisuutta ja moninaisuutta, diversiteettiä. Humanistisilla aloilla on sellaisia käytäntöjä, joita ei esimerkiksi luonnontieteissä välttämättä ole, kuten monografioiden erityisasema. Sen tähden yliopistolaitosta tai tieteenaloja ei pitäisi yrittää puristaa yhteen muotiin, vaan tärkeä olisi ymmärtää esimerkiksi humanististen alojen erityislaatuisuus. Tämä ei tarkoita mitään poikkeavia käytäntöjä, vaan enemmänkin historiallis-kulttuurisesti rakentuvaa laajempaa, yhden ihmiselämän ylittävää näkökulmaa tietoon, tutkimukseen ja oman ymmärryksen rakentumiseen. Tekijät korostavat toistuvasti, että sivistykseen ja akateemiseen elämään liittyy myös yksilöllinen puoli ja siihen liittyvät eksistentiaaliset kysymykset.

Todelliseksi uhkaksi koko yliopistoinstituutiolle asettuu populismin nousu Suomessa ja eri puolilla maailmaa, vaikka mitään sen yksityiskohtaisempia analyysejä tekijät eivät julkisuudessa olleista kiistoista esitäkään. He viittaavat yleisellä tasolla historiallisiin esimerkkeihin, akateemisen tutkimuksen halveksuntaan ja jopa suoraan tiedevihamielisyyteen. ”Totuudenjälkeisellä ajalla” tai ”vaihtoehtoisten tosiasioiden” maailmassa tutkittu tieto rinnastuu aivan liian helposti kokemustietoon ja maallikkokäsityksiin. Ongelma on se, että esimerkiksi terveyteen liittyvistä aihepiiristä keskustelevat ihmiset, jotka eivät ole yksinkertaisesti samalla viivalla, kuten vaikkapa alkoholiuudistusta tehtäessä oli havaittavissa. Vastakkain olivat päihdehuollon parissa pitkään tutkimusta ja työtä tehneet ammattilaiset ja panimoteollisuuden ja yksilöllisten kulutusmahdollisuuksien puolesta ääntä pitävät poliitikot huomiomatta sitä, että päihdeongelmista on harvinaisen paljon tutkittua tietoa, kuten myös soijan hormonaalisista vaikutuksista.

Kirjan harvinainen jakso liittyy lopussa akateemisen ikääntymisen tarkasteluun. Jännite aiheutuu tässä yhteydessä siitä, että tutkimuksen lähtökohtana on uuden tiedon tuottaminen, mutta ikääntymisen myötä itse kukin havaitsee asioita toisessa valossa ja ikä johtaa asioiden kerrostumiseen mielen tasolla. Kulttuurisesti aiempaa sukupolvea edustava tutkija voi edustaa täysin toista maailmaa, mutta samalla hänen pitäisi pysyä avoimena muuttuvan maailman odotuksille. Tästä aihepiiristä ei ole edes ylipäänsä kirjoitettu juuri aiemmin, vaikka ajan kiihtyminen ja yhteiskunnan muutos on ollut kyllä esillä yliopistotutkimuksessa. Kirjoittavat katsovat, että ”Traditionaalisuus, pitkä kokemus ja vanhuus voidaan nimenomaan akateemisessa elämänmuodossa luontevasti sitoa yhteen uutuuden, nuoruuden ja moninaisuudelle avautumisen kanssa” (s. 214). Mikään helppo yhtälö tämä ei välttämättä ole, mutta kirjoittajat antavat myös käytännön ohjeita sille, mikä on tässä suhteessa professorien rooli tieteenalojen jatkokoulutuksesta vastaavina hahmoina.

Miksi kirja kannattaa sitten lukea? Suoraa vastausta välittömän hyödyn näkökulmasta ei ole, sillä kirjan ansio on yleisemmässä pohdinnassa yliopistoinstituution historiasta ja kulttuurisesta asemasta. Uuden opiskelijan kannattaa lukea kirja, jättää sisältö hautumaan ja palata siihen uudelleen myöhemmin. Muutaman vuoden jo opiskelleen suhde kirjaan on varmasti toinen. Sisältö avautuu ehkä paremmin. Henkilökuntaa edustavalle kirja muistuttaa yliopistolaitoksen yhteiskunnallis-kulttuurisesta erityisasemasta ja pitkästä historiasta, mikä on tärkeää strategioista, painopistealoista tai keihäänkärjistä keskusteltaessa. Kirjoittajat päättävät teoksensa pohdintaan uuden tiedon historiallisesta ehdollisuudesta ja tietoa koskevien käsitysten muuttuvuudesta. Olennaista on, että yliopistossa tuotettu tieto kasvaa historiallisesta maaperästä, mutta on aina jatkuvasti avoin uusille tulkinnoille. Tässä prosessissa opiskelijat ja opettajat ovat mukana. Kirjan yksiselitteisiä vastauksia välttelevä tarkastelu auttaa samalla ehkä myös jokaista ottamaan etäisyyttä siihen yksinkertaistavaan, populistiseen ja kriittistä asennetta kaihtavaan mediapuheeseen, joka ottaa aivan liian helposti ihmiset otteeseensa.

Lähde

Kivistö, Sari & Pihlström, Sami (2018): Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan? Helsinki: Gaudeamus. 248 sivua.

 

Mainokset
%d bloggers like this: