Tunteet arkielämässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Kuopion sosiaalipsykologiassa tunteet ovat olleet keskeinen osa opetusohjelmaamme jo yli kymmenen vuoden ajan. Olemme säännöllisesti järjestäneet muun muassa tunteita ja hyvinvointia käsittelevän monitieteisen luentosarjan. 1980-luvulla ihmistieteitä alkoi määrittää niin sanottu kielellinen käänne. Tämä käänne koki eräänlaisen saturaation vuosituhannen alussa ja uusia paradigmaattisia avauksia on pyritty löytämään. Eräs keskeinen sellainen on ollut emotionaalinen tai affektiivinen käänne, joka on mahdollistanut tutkimuksen moniulotteisuuden. Pelkkä kieleen ja diskursseihin keskittyvä tutkimus on varsin yksiulotteista. Emootiot mahdollistavat ihmisen kokemuksellisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden tarkastelun moniulotteisemmin sekä kehollisemmin. Tunteita tutkitaan nykyään valtavasti ja jokaisella tieteenalalla on asiasta oma sanottavansa. Tästä on seurannut suoranainen käsiteviidakko, jonka hallitseminen voi olla kovin haasteellista. Erilaisia käsitteellisiä tunnetypologioita on paljon. Aiheeseen liittyviä kirjoja ilmestyy niin ikään runsaasti. Seuraavaksi tarkastelen erästä tuoretta artikkelikokoelmaa aiheesta.
Tuottelias tanskalaissosiologi Michael Hviid Jacobsen on toimittanut artikkelikokoelman Emotions, Everyday Life and Sociology. Johdannossa hän kehottaa kiinnittämään huomiota siihen, kuinka arkemme on tunteiden täyttämää, vaikka emme siihen useinkaan kiinnitä suurempaa huomiota. Tunteet määrittävät suhteitamme toisiin ihmisiin, me pyrimme vuorovaikutuksessa ennakoimaan muiden ihmisten tunnetiloja ja usein myös kontrolloimaan sitä mitä itse tunnemme. Tunteet vetävät meitä kohti toisia ihmisiä ja etäännyttävät toisista. Varhainen sosiologia kuvasi, kuinka kulttuurimme rationalisoituu, muuttuu järjen ohjaamaksi. Nykysosiologiassa taas on kiinnitetty huomiota kulttuurimme emotionaalistumiseen. Tunteita ilmaistaan voimakkaammin julkisuudessa ja esimerkiksi tunnetaidot nähdään oleelliseksi osaksi nykyihmisen sosialisaatiota. Yleensä tämä muutos paikannetaan joustavan markkinatalouden tuottamiin kulttuurisiin vaatimuksiin sekä erilaisten auktoriteettisuhteiden rakenteellisiin muutoksiin.

Eri tieteenaloilla on oma näkökulmansa tunteiden tutkimukseen. Filosofit ovat nimenneet ja jäsentäneet tunteita kautta historian. Biologisessa mielessä tunteet ovat reaktioita ympäristömme usein äkillisiin muutoksiin ja siten palvelevat henkiinjäämistämme. On löydettävissä rajattu määrä universaaleja perustunteita. Psykologisissa tieteissä on edetty Sigmund Freudin kuvaamista tunteiden tukahduttamisprosesseista kohti kognitiivisempaa tarkastelua. Tunteet liittyvät olennaisesti ihmisen ajatteluun ja päätöksen tekoon. Viime vuosikymmeninä esimerkiksi Daniel Golemanin tunneälyn käsite on tullut tunnetuksi psykologisen tutkimuksen piiristä. Sosiaalipsykologeilla hieman painotuksista riippuen tunteet ovat ilmiö, joka määrittää vuorovaikutuksen ja sosiaalisten suhteiden luonnetta. Tunteiden kulttuurisidonnaisuus on myös herättänyt suurta tutkimuksellista kiinnostusta. Sosiologiassa tieteenalan klassikot viittasivat tunteisiin, mutta eivät käsitelleet niitä järin syvällisesti. Varsinaisen tunteiden sosiologian suuntauksen voi katsoa syntyneen 1970-luvun puolivälistä alkaen esimerkiksi Arlie Hochschildtin tunnetyön käsitteen yleistyttyä. Hochschildt kertoo, että tätä ennen sosiologit laiminlöivät tunteita, koska olivat itsekin osa yhteiskuntaa, joka arvosti yli kaiken rationaalisuutta ja eivät halunneet tulla yhdistetyksi mihinkään näin epämääräiseen. Tunteiden tutkimus kvantitatiivisesti koettiin myös liki mahdottomaksi eikä laadulliset menetelmät olleet vielä tarpeeksi kehittyneitä. 1980-luvulle tultaessa nykysosiologian klassikot kuten Anthony Giddens, Ulrich Beck ja Zygmunt Bauman ottivat vaikutteita valtavirtaan myös aiemmin marginaalisemmista tutkimusalueista ja toivat esille tunteiden keskeisen merkityksen jälkimodernin arjen intiimiyden muodoissa. Samoihin aikoihin, muun muassa naistutkimuksen ansiosta, tapahtui epistemologinen muutos sosiologisen tutkimuksen prosessin ymmärtämisessä. Alettiin puhua tutkimuksen refleksiivisyydestä. Donna Harawayn ilmaisua lainaten tutkija oli tähän asti ollut luonnontieteiden ihanteiden mukaisesti vaatimaton todistaja, joka tunteista riisuttuna kertoo ei paikalla olleelle yleisölle mitä tutkimuksessa tapahtui, ikään kuin oikeudessa todistaen. Nykyään laadullisessa tutkimusotteessa korostetaan, että lukijalla on mahdollisuus arvioida tutkimusprosessia myös sen keskeisen instrumentin eli tutkijan kautta. Tutkijan asemoituminen, arvot ja tunteet nähdään näin ollen kertomisen arvoisiksi. Viileästä ja etäisestä sosiologiasta on siirrytty vähitellen läsnä olevaan ja tuntevaan sosiologiaan. Tunteva tutkija kertoo yhä enemmän itsestään. Osin tämä liittyy siis tutkimusprosessin refleksiivisyyden vaatimuksiin ja osin kulttuurin emotionaalistumiseen esimerkiksi akateemisen huomiotalouden vaatimusten mukaisesti.

Tämän artikkelikokoelman vahvuus on, että erilaisten keskeisten ja tunnistettavien tunteiden kuten luottamuksen, syyllisyyden ja surun lisäksi kirjassa esitellään useita vaikeammin määriteltäviä ja tutkimuksellisesti ylenkatsottuja tunteita tai tunnetiloja. Tämä kirjoituksen puitteissa esittelen niistä nyt muutaman.

Nolostuminen (embarrassment)

Jokainen meistä on nolostunut joskus tai tietää jonkun todella nolon ihmisen. Michael Hviid Jacobsen ja Soren Kristiansen käsittelevät luvussaan tätä monille tuttua tuntemusta. Rom Harré on todennut, että nolostumisen tutkimus voi tuntua vähäpätöiseltä, mutta tarkemmin pohdittuna sillä on hyvin tärkeä psykologinen, moraalinen ja filosofinen ulottuvuus ihmisenä olemisen tarkastelussa. Nolostumisen voi lyhyesti määritellä hetkellisesti kohonneeksi epämukavaksi itsetietoisuuden tilaksi, kun tajuaa äkillisesti paljastuneensa sosiaalisessa tilanteessa, yleensä jokin virheen tai tilanteelle epäsopivan käyttäytymisen seurauksena. Evoluutioteoreetikoiden mukaan nolostumisen funktio ihmisryhmissä on toiminnan jatkuvuuden turvaaminen siten, että käyttäytymisnormin rikkoja ilmaisee non-verbaalisti ettei rike ollut tahallinen. Christine R. Harrisin ilmauksen mukaan nolostuminen on eräänlaista sosiaalista kipua. Psykologisissa tieteissä nolostumista on tarkasteltu lähinnä persoonallisuuden piirteiden kautta, jolloin pohditaan miksi toiset nolostuvat enemmän kuin toiset ja ilmaisevat sitä non-verbaalisti toisia voimakkaammin. Sosiaalipsykologiassa on eritelty nolostumiseen johtavaa vuorovaikutusprosessia ja siihen liittyvää kokemuksellisuutta. Sosiologiassa taas kiinnitetään huomiota sosiaalisen normin tai odotusten rikkomiseen ja siihen mitä nolostuminen näistä normirakenteista oikein kertoo. Nolostuminen on tyypillinen sosiaalinen tunne, joka tarkoituksena on edesauttaa yhteisön koossa pysymistä ja normien tunnistamista.

Yhteiskuntien sivilisaatioprosessia tutkinut Norbert Elias käyttää käsitettä häpeän kynnys (treshold of shame) ja kuvaa kuinka se on muuttunut historiallisesti, eli kuinka ihmiset ovat alkaneet nolostua asioista joista ennen ei ole nolostuttu. Se, miten suhtaudumme tahattomiin kehomme äännähdyksiin tai alastomuuteen, kertoo historiallisesti tästä. Jokainen voi sitten pohtia oman häpeän kynnyksensä tasoa tai sosiaalista kontekstuaalisuutta. Luvun kirjoittajat erittelevät myös nolostumisen ja häpeän käsitteiden eroa. Suomen kielellä tämä ei ole niin selvärajaista. Typologisesti molemmat kuuluvat itsetietoisten tunteiden (self-conscious) ryhmään, kuten myös ujous tai ylpeys. Tunne paljastaa paljon siitä, mitä ihminen ajattelee itsestään ja kuinka hän vastaa muiden tekemiin arvioihin itsestään. Häpeä on sisäisesti tunnettu ja suhteellisen pitkäkestoinen tunne. Nolostuminen on taas julkinen, yleisöstä riippuva ja suhteellisen lyhytkestoinen tunne. Häpeä on ylpeyden vastakohta, yleensä intensiivinen arvio omasta huonoudesta ja kelvottomuudesta ihmisenä. Se ei kuitenkaan näy välttämättä päälle päin. Nolostumisen yleensä näemme, vaikkapa punastumisena tai katseen muotona. Nolostumisen vastakohta on itsevarmuus. Nolostumisesta voidaan selvitä vitsailemalla, häpeästä yleensä ei. Molempia voidaan käyttää sosiaalisen kontrollin muotona: joku voidaan saada tietoisesti nolostumaan, mutta jos yhteisö päättää häpäistä yksilön, on kyseessä yleensä jotakin vakavampaa.

Luvussa esitellään kattavasti Erving Goffmanin ja hänen tutkimusalansa seuraajien laatimia typologioita siitä, kuinka ihmiset hallitsevat nolostumista erilaisissa tilanteissa. Jerome M. Sattlerin mukaan nolostuminen liittyy yleensä kolmeen eri asiaan: sopimattomuuteen ja siihen havahtumiseen (”kiroilin väärässä seurassa”/ ”tulin väärin pukeutuneena tilaisuuteen”); kompetenssin puutteeseen tai pettämiseen (”unohdan mitä piti sanoa esitelmää pidettäessä”) ja vääränlaiseen huomionherättämiseen (”hups, housut tippui!”). Nolostuminen voi olla myös ennakoivaa, jolloin tiedämme joutuvamme sosiaaliseen tilanteeseen, jossa emme oikein selviä ja hermostuksissamme alamme mokailla. Ihmisillä on lukuisia keinoja hallita tai neutralisoida nolostumista, kuten anteeksi pyyntely ja leikinlasku. Nykyään olen havainnut monen akateemisen puhujan pyrkivän neutralisoimaan tilanteen kertomalla jo etukäteen yleisölle miksi tämä esitys on oleva kömpelö (”en ole siis nukkunut kuin pari tuntia viime yönä…”) ja solmimalla näin yhteisen sopimuksen yleisön kanssa. Goffman tähän kasvojen säilyttämistä tukevaan ihmisten käytökseen kiinnitti paljon tutkimuksissaan huomiota. Goffmanin mukaan yhteiskuntamme vuorovaikutusjärjestyksessä kiinnitetään paljon ennaltaehkäisevästi huomiota nolostumisen ehkäisyyn. Nolostumiset liittyvät hänen mukaansa usein tilanteisiin, joissa ennakoitu roolirakenne pettää ja ihminen joutuu nopeasti reagoimaan eri roolissa kuin mitä tilanne vaatisi. Esimerkiksi yksityinen ja työrooli voivat odottamatta mennä sekaisin. Tätä vastaavasti pyritään ennakoimaan muodollisella käytöksellä ja sijoittamalla ihmiset hierarkian mukaisesti työhuoneisiin.

Sosiaalipsykologi Michael Billig on kiinnittänyt huomiota Goffmanin aloittamaan ”mukava tyyppi” (nice guy) tutkimusperinteeseen, jossa tuemme toisiamme kasvojen säilyttämisessä ja pyrimme välttämään nolostumista. Näin ei kuitenkaan Billigin mukaan useinkaan ole asiat. Me myös nautimme muiden nolostumisista ja toivomme, että se ärsyttävä tyyppi saa opetuksen ja mokaa julkisesti. Joskus annamme toisen kihistä pitkään epämukavuuden tilassa. Billigin mukaan ihmiset ovat myös kykeneviä pahansuopuuteen ja nolostuttamisella on oma mikrovallankäytön funktionsa. Joidenkin ihmisten, kuten koomikkojen ammatti on olla noloja tai nolostuttaa. Suomalainen hieno sana myötähäpeä tähän ilmiöön usein liittyy. Olen aina ihaillut koomikko Ricky Gervaisin alkuperäistä Konttori-sarjaa, koska siinä nolous ja myötähäpeä ilmenevät piinaavan monisyisesti useilla eri metatasoilla.

Toden totta, tämä kirjan luku valaisi nolostumisen merkittävää roolia ihmisten välisissä suhteissa ja kuten kirjoittajat toteavat, on nolostumistutkimuksessa vielä paljon tutkittavaa. Kirjoittajat listaavat kulttuurien välisen vuorovaikutuksen, ikä-, sukupuoli-, status- ja ammattisidonnaiset teemat sekä teknologisen vuorovaikutuksen tutkimusta kaipaaviksi nolostumistutkimuksen alueiksi.

 

Tylsyys (boredom)

Luvun kirjoittaja Patrick Gamsby kertoo aluksi, kuinka kuuluisa filosofi Martin Heidegger piti syys-talvena 1929-1930 luentosarjan ”Metafysiikan keskeisiä kysymyksiä”. Kolmannes luennoista käsitteli tylsyyden tai ikävystymisen olemusta. Tylsyys määritellään luvussa tyhjyyden tunteeksi ja se liitetään lähtökohtaisesti modernin maailman ilmiöksi. Sanaakin alettiin käyttää englannin kielessä 1800-luvulta alkaen. Pienellä googlettelulla selviää, että tylsyystutkimus (boredom studies) on maailmalla voimissaan. Tylsyyttä, tyhjyyden ja ikävystymisen tunnetta, voidaan kirjoittajan mukaan määritellä kolmella tavalla. Tavallisen arkinen tapa on kokemus, että elämässä on tylsää. Ei oikein keksi tekemistä eikä mitään kivaa tapahdu. Tätä on perinteisesti arvotettu normatiivisesti: sinulla on tylsää, koska olet tylsä ihminen. Tylsyyden kokemus merkitsee, että et ole järin syvällinen ajattelija, olet siis tylsimys. Se on stigma, jota älykkään ja ajattelemaan kykenevän ihmisen rikkaan mielikuvituksensa kera ei tarvitse potea. Toinen tapa määritellä tylsyys, on nähdä se historiattomana ihmisyyteen kuuluvana asiana. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä, on ollut tylsyyttä. Kolmas määrittelytapa liittää tylsyyden modernisaation historialliseen aikakauteen. Modernin elämän rytmit eivät palaudu enää niinkään luonnon rytmeihin, vaan ovat ihmisen tekemiä. Demokratisoituminen mahdollistaa ”yleisen skeptisyyden”, eli mahdollisuuden problematisoida tätä ihmisten tuottamaa elämäntavan kokemuksellisuutta. Tästä näkökulmasta myös useat sosiaalitieteiden klassikot ovat lähestyneet tylsyyttä.

Sosiologi Georg Simmel näki tylsyyden osana modernisaation aikaan saamaa suurkaupunkimaista elämänmuotoa. Hän kirjoitti blasé asenteesta tai persoonallisuudesta, välinpitämättömyydestä ja viileydestä, joka on välttämätöntä ihmisvilinässä ja jatkuvassa ärsyketulvassa. Ihminen ei tällöin saa ilmaista olevansa järin kiinnostunut mistään, ”hän vain katselee”. Suurkaupungissa ihmisen täytyy osata olla samanaikaisesti läsnä ja poissaoleva. Modernissa elämänmuodossa rahatalous muuntaa kysymykset asioiden merkityksestä kysymykseksi ”mitä tämä maksaa?”. Myös aika muuntuu merkityksellisestä kokemuksesta määräksi, eli kvantifioiduksi kellonajaksi, jota ihmiset seuraavat omista kelloistaan. Elämä kvantifioituu, mutta muuntuu pinnalliseksi. Suurkaupungissa tavoitellaan mielihyvää, jota suhteellisen helppoa saavuttaa kuluttamalla. Ongelmaksi vain muodostuu, että pitemmän päälle tämänkaltainen elämän merkityksen metsästys ei oikein tunnu enää yhtään miltään, siksi moderni ihminen tuntee tyhjyyttä ja tylsistyy.

Arkielämän keskeinen teoreettikko Henri Lefebvre kuvasi samaa ilmiötä kutsumalla sitä tyylin katoamiseksi elämästä. Moderni elämä synnyttää arkielämäämme toistuvia rytmejä, rutiininomaisuutta. Teknologia tekee työnteosta rutiininomaista. Informaation runsaus neutralisoi tiedon merkityksen. Kodeista tulee persoonattomia asumiskoneita (viittauksena arkkitehti Le Corbusierin termiin). Elämämme on sinällään rikasta, mutta Lefebvren runollisen ilmauksen mukaan siitä puuttuu tyyliä, joka on korvautunut kaikille samana massakulttuurin kulutustuotteiden määrällä. Tyylitön elämä on tylsää elämää. Tylsyys kaipaisi vastarinnaksi arkielämän esteettistä kapinaa, joka olisi pintaa syvempää. Hänen vastauksensa on monimerkityksellinen: ”Täytyy tehdä elämästä taideteos”.

Frankfurtin kriittisen koulukunnan teoreetikot Max Horkheimer ja Theodore Adorno kiinnittivät huomiota siihen, että modernia ihmistä tylsistyttää kaikki se, jolla yritämme karkottaa tylsyyttä, eli massakulttuurin synnyttämä viihde. He puhuivat kulttuuriteollisuudesta, jonka siirrettävyyttä tähän aikaan luvussa pohditaan. Jos aiemmin viihde sijoittui johonkin paikkaan, yleensä suuremman kaupungin viihde- ja kulutusympäristöihin, on tässä ajassa viihde läsnä kaikkialla sen digitalisoitumisen myötä. Viihde laajentaa markkinatalouden logiikan kaikkialle vapaa-aikamme. Kuluttamisen logiikassa ihminen opetetaan kaipaamaan koko ajan jotakin uutta, ettei hän kyllästy. Mikään uusi ei vain kestä nykyajassa järin kauan aikaa, se alkaa pian tylsistyttää ja tilalle on hommattava jotakin uutta ärsykettä. Sunnuntaikaan ei ole enää perinteinen tylsä päivä, vaan myös silloin pitää voida ostaa ja kuluttaa elämyksiä. Horkheimer ja Adorno pitivät oman aikansa massaviihdettä banaalina ja mielikuvitusta köyhdyttävänä. Nykyihmiselle tylsyys on kauhistus, mutta emme usein pysähdy pohtimaan kuinka tylsistyttävää tylsyyden karkotus itsessään on. Emme ehkä onnistu siinä tällä keinolla, jonka olemme valinneet ja katsomme yhä enemmän oikeudeksemme.

 

Laiskuus (laziness)

Kirjoittaja Michael Hviid Jacobsen pohtii lukunsa alussa mahtaako laiskuus olla lainkaan tunne. Onko se pikemminkin sairaus? Mielentila? Elämäntapa? Pienellä käsiteanalyysilla hän päätyy siihen, että kyllä laiskuus täyttää myös tunteen tunnusmerkit, joskin kovin epämääräinen se on tunteena. Laiskuudelle on eri kielissä lukuisa määrä synonyymeja. Sen voisi määritellä tahdonalaiseksi päätökseksi olla tekemättä tai ponnistelematta jonkin asian takia, vaikka siihen kykenisikin. Kirjoittajan havainto on, että laiskuutta on tutkittu sosiaalitieteissä kovin vähän. Edellä mainittu tylsyys on esimerkiksi kovinkin suosittu tutkimuskohde, mutta laiskuus ei ole juuri kiinnostanut ketään. Muutama filosofi siihen viittaa, mutta ilman mitään systemaattista pohdintaa. Kristinuskossa joutilaisuuteen (sloth) on suhtauduttu lähinnä syntinä, jonka palkkana on kärventyminen helvetin lieskoissa. Protestanttisessa kulttuurissamme ahkeruus ja korkea työetiikka ovat olleet hyveitä, joita on ihailtu ja joita on vaalittu kasvatuksessa. Jacobsen yrittää selventää laiskuuden käsitteellistämistä muodostamalla kaksi ulottuvuutta: lyhytkestoinen/ohimenevä laiskuus ja pitkäkestoinen/krooninen laiskuus. Lisäksi laiskuutta voi eritellä tuhoava/tuottamaton laiskuus sekä luova/tuottava laiskuus ulottuvuuksilla. Näitä ulottuvuuksia yhdistelemällä voi sitten tuottaa laiskuustypologian.

Laiskuuteen on siis suhtauduttu kulttuurissamme pääosin kielteisesti. Poikkeuksen tekevät romanttisen ajan (1800-luvun alkupuoli) yläluokka ja älymystö, joille osalle laiskottelu liittyi juuri luovuuteen ja eräänlaiseen rationaalisen ja tehokuutta korostavan modernisaation vastarintaan. Laiskuus oli etuoikeus, kuten Veblenin käsite ”joutilas luokka” sen ilmaisi. Laiskuuden oikeutuksesta on aina 1800-luvulta asti siten käyty voimakasta yhteiskuntamoraalista keskustelua. Kuka saa laiskotella? Kenen kustannuksella? Keneltä se on pois? Erityisesti tämä on liittynyt pohdintoihin hyvinvointiyhteiskunnasta, sosiaaliturvasta sekä siihen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Jacobsen tuo esille aiheeseen liittyvää tanskalaista yhteiskunnallista keskustelua, joka kuulostaa kovin tutulta pohdittaessa vaikkapa suomalaista keskustelua perustulosta, aktiivimallista ja sosiaaliturvan uudistamisesta. Pohjimmiltaan se tuntuu palautuvan laiskuuden käsitteeseen ja sen tulkintoihin.

Tämän hetken yhteiskunnassa ihannoidaan työtä ja tuottavuutta. Laiskotella saa, jos sen on tuottamalla ansainnut ja vapaa-aikakin on usein suunniteltua ja ohjelmoitua – ei suinkaan laiskottelua. Laiskottelun nykyinen teoretisointi liittyykin usein kiihtyvän yhteiskunnan (accelerated society) kritiikkiin ja ajan käsitteellistämisen teemoihin. Yleensä vastarinnan muodot ovat hyvin yksilöllisiä, eli joku siihen kykenevä yksilö hyppää pois oravanpyörästä ja alkaa elää itselleen sopivaa mielekästä elämäntapaa. Muun yhteiskunnan silmiin tämä voi näyttää laiskottelulta. Se on subjektiivista vastarintaa, mutta mitään laajempaa yhteiskunnallista ohjelmaa laiskuuden hyveistä ei ainakaan valtavirrassa ole juuri keskustelussa. Jos laiskuus voidaan ymmärtää tunteeksi, kuten Jacobsen tekee, on se varsin alitutkittu tunne. Tätä tutkimusta Jacobsen peräänkuuluttaa, koska subjektiivisen ulottuvuuden lisäksi sillä on merkittäviä yhteiskuntapoliittisia ulottuvuuksia.

***
Kokonaisuudessaan tätä kirjaa voi suositella lämpimästi. Sen vahvuus on erityisesti hieman epämääräisempien, mutta kuitenkin arkikokemukseemme vahvasti kuuluvien tunnetilojen käsittely.

Lähde
Jacobsen, Michael Hviid (ed.) 2018.: Emotion, Everyday Life and Sociology. Abingdon: Routledge.

Mainokset
%d bloggers like this: