O eli matka anhedonian, toisaalle katsomisen ja informaation ylitarjonnan maailmaan

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Miki Liukkosen O-kirja on merkillinen kirja, laaja ja kielellisesti uskomattoman värikäs kuvaus pakkoneuroottisten ihmisten arkipäivästä. Se on samalla alaotsikkonsa mukaisesti ”yleispätevä kuvaus siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat”. Tämä määritelmä pitää ymmärtää yleisenä näkökulmana. Kyse ei ole realistisesta kuvauksesta tai yhteiskunnallisesti kantaaottavasta romaanista, vaan enemmänkin nykykulttuurin ja -maailman luonnetta ironisesti ja koomisessa valossa tarkastelevasta kokeellisesta romaanista. Samanlaista ei ole kirjoitettu suomalaisen kirjallisuuden historiassa, ja siksi teosta on vaikea asettaa mitenkään vertailusuhteeseen. Se ei ole rakenteeltaan perinteinen juoniromaani, vaan ajallisesti noin viikon pituista ajanjaksoa kuvaava episodinomainen teos, jossa samanaikaiset tilanteet menevät, tulevat, leikkaavat toisiaan, ajautuvat erilleen ja eivät johda sinänsä yhtään minnekään. Ihmiset eivät ole tietoisia toistensa tekemisistä, eivätkä he tiedä edes itseään koskettavista tärkeistä asioista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ulkoisesti sattumanvaraisiin paikkoihin: Espanjan aurinkorannalle, Romaniaan, Tanskaan ja Helsinkiin. Nimi on uudismerkki. O-merkki ei nimittäin tarkoita isoa o-kirjainta tai nollaa, vaan on muodoltaan pyöreämpi. Kustantaja itse asiassa joutui rekisteröimään merkin ennen julkaisua. Se saa romaanissa kaiken kaikkiaan 52 eri merkitystä.

Ensin lukuohje. Kirjaa kannattaa lukea varovasti omaa kiinnostusta seuraten. Informaation ja yksityiskohtien maailma tunkee lukijan mieleen painostavalla tavalla: yksittäisistä detaljeista vyörytetään esiin monimutkainen käsiteviidakko. Alaviitteet ovat täynnä yksityiskohtia ja lyhenteitä. Omalla kohdallani luku-urakka kesti puolitoista viikkoa. En kiirehtinyt kirjan kanssa. Luin sitä vähitellen päivittäin annostellen: kun mielenkiinto hiipui, pidin joko tauon tai jatkoin seuraavana päivänä eteenpäin. Näin romaania tuli luettua vaivihkaa, vähimmän ponnistelun mukaan. Menetelmällä oli se hyvä puoli, että mielenkiinto ei koskaan sammunut täysin ja lukutapa sopi hyvin yli sadan hahmon valtavaan henkilögalleriaan. O:ta ei siis kannata yrittää hotkaista kerralla ja lukea pakottamalla eteenpäin. Sellainen ei onnistu. Tällöin kirjaan joko väsyy tai kyllästyy. Yksityiskohtia, henkilöitä ja tapahtumia on niin paljon, että jatkuvasti joutuu tuijottamaan ”puuta metsältä”, kuten romaanissa eräässä vaiheessa hauskasti todetaan. Luetteloiden laadinta, lyhenteiden käyttö ja mikroskooppisten yksityiskohtien luettelointi ovat osa kirjan viehätystä. Niissä paljastuu koko kauneudessaan nykyajan skitsofreeninen kiinnostus detaljeihin ja mahdollisuus hankkia spesifiä tietoa mistä tahansa yksityiskohdasta. Sen vastapainona on kokonaisuuden katoaminen, maailman täyttyminen turhalla informaatiohälyllä ja yksityiskohtien mielivaltainen yhdistely yksityisessä elämässä ja julkisessa otsikkotodellisuudessa. Tätä Liukkosen kirja hyvin alleviivaa.

Kirja on myös vahvalla tyylillä kirjoitettu poskettoman hauska kuvaus nykymaailmasta ja sen alla piilevästä dynamiikasta, joka työntyy jatkuvasti arkielämään ja hallitsee sitä. Ihmiset eivät toisin sanoen juuri keskity mihinkään, esittävät itsestään parempia identiteettiversioita somessa ja ahdistuvat liiallisen juurettomuuden tilasta; jopa kultakalojen keskittymiskyky on tutkimusten mukaan parempi. Pakkoneuroosit, epätoivoinen merkityksiin ripustautuminen ja arkielämän pakonomaiset rutiinit ovat osa päivittäistä arkea. Modernin arkielämän luonnetta avataan vähitellen kirjan sivuilla. Eli kuten maailman menoa kuvataan Truls Bertelin sanoin:

Truls Bertelin teoriana oli, että 2010-luku ja sitä seuraava aika tulee olemaan kasvavan hämmennyksen ja ’sisäisen kodittomuuden’ aikaa maailman muuttuessa yhä informatiivisemmaksi, sokkeloisemmaksi ja nopeammaksi, ja että neuroosien evolutionäärinen tarkoitus on pitää ihmiset kiinni vielä jossain, olkoon tuo jokin sitten pakonomaista tasarahojen tarkistamisesta tai kuolemanpelkoa, sillä ’uskokaa tai älkää’, Bertel keikautti tirehtöörinkeppiään, ’fobia antaa elämälle sisältöä’ ” (s. 82-83).

Kyse on toisin sanoen romaanin sivuhenkilön kuvauksen mukaan siitä, että ahdistus, krooninen väsymysoireyhtymä tai paralyysi ovat seurausta liiallisesta itsetietoisuudesta ja yhtäjaksoisesta online-elämästä somessa ja erilaisissa yhteisöissä. Liiallinen itsetietoisuus tuottaa seurauksenaan ongelmia. Ihmiset pyrkivät seisomaan silti individualistisesti omilla jaloillaan. Yksi keino sosiaalisen ja eksistentiaalisen tyhjiön täyttämiseen on konsumerismi, mutta sekään ei pitkälle kanna, sillä se saattaa vain lisätä sosiaalista vertailua, joka johtaa taas yksinäisyyteen. Anhedonistinen ihminen on sellainen, joka ei pysty lopulta nauttimaan mistään eikä hänellä ole sisäistynyttä kokemusta:

mutta asiat eivät enää merkitse tällaiselle ihmiselle mitään, kaikesta on tullut pelkkää kuorta, otsikoita, hän ei ehkä enää edes usko mihinkään koska kaikki on käynyt monimutkaiseksi… joten hän elää ’otsakkeesta’ toiseen, muoti-ilmiöiden ja mainosten sisällä, tulevien ja menevien ’hypetysten’ ristiaallokossa, klikkiviidakossa, koskaan täysin nauttimatta, koskaan täysin sisäistämättä kokemaansa” (s. 649).

Yhteiskuntatieteilijälle romaanin anti on varmasti siinä, että se pyrkii vangitsemaan nykykulttuurin ja –yhteiskunnan luonteenomaiset kokemukselliset piirteet yksille ja samoille sivuille. Pakkoyksilöllistymisen ja individualisaation piirteet vedetään yhteen Tanskan Kuninkaallisen Teatterin kellarikerroksessa pidetyssä Jan Gaden tiimin kokouksessa:

”… koko elämämme on nykyisin toisaalle katsomista, keskittymiskyvyttömyyttä muodossa tai toisessa, oli se sitten viihteen kuluttamista, kuntoilua, dieettiä, puhelimen jatkuvaa näpertämistä… Eihän esimerkiksi sosiaaliseen mediaan itsestämme luoma kuva kerro meistä tosiasiassa mitään, ei se lähennä meitä, ei se ole totta. Se on pelkkä mielikuva, kalvo, kuoro. Se on itse kehitetty suoja omaa itseä vastaan, samalla se on myös suoja muuta maailmaa vastaan. Me yritämme kaiken aikaa harhauttaa itseämme siitä, mitä todellisuudessa olemme, emmekä me uskalla enää kohdata maailmaa muuten kuin ruutujen lävitse, muokattuna, suodatettuna, värikorjattuna. Me hengitämme värejä ja väkivaltaa. Me ostamme virtuaalilaseja. Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoisista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.” (s. 700)

Ja kun ”elämästä katoaa mieli ja merkitys, tilalle astuu depressio ja turhautuminen. Kun ei ole enää auktoriteetteja, opettajia eikä kirkkoa, turvaudutaan kalliisiin terapioihin tai lääkkeisiin” (s. 701), tiivistää eräs Jan Gaden tiimin jäsenistä osuvasti. Kuvaus kiteyttää Philip Rieffin klassisen määritelmän terapeuttisen kulttuurin luonteesta.

Kirjaa on vaikea luokitella mitenkään. Kun ei keskity yksityiskohtiin, pääsee ehkä paremmin jyvälle sen sisällöstä, valtavasta nykyajan freskosta, jota luonnostellaan pitkin ja piinaavan paljon yksityiskohtia sisältävin luettelomaisin kuvauksin. Kertomus on itsessään jännä matka. Se ei oikein ala mistään eikä pääty mihinkään. Kuin ympyrä, jossa kuljetaan kerta kerran jälkeen. Yksittäisestä asiasta voi paljastua loputon määrä merkityksiä, eikä yksittäinen määritys kanna vielä pitkälle. Kaikki tapahtuu ajallisesti noin viikon pituisen ajanjakson sisällä: keskiviikkona kirjallisuuden opiskelija Emilia Jensen hyppää Physicum-rakennuksen katolta alas. Seuraavan viikon keskiviikkona hänen professorinsa Magnus Brax on vangittuna poliisiputkassa, josta hänet on tarkoitus vapauttaa muutaman tunnin päästä. Välissä tapahtuu kaikenlaista. Tapahtumilla ei ole sinänsä oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa. Ne vain tapahtuvat samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Tapahtumien kuvaamisessa mennään pitkin ja poikin päähenkilöiden mielenmaisemassa lapsuudesta nykyisyyteen. Kertomusta ei toisin sanoen kuljeta eteenpäin se, että tapahtumat olisivat yhteydessä toisiinsa, vaan ne paremminkin vain tapahtuvat eri tahoilla samanaikaisesti. Yhteyksiä on, mutta nämä eivät merkitse sinänsä mitään. Henkilöitä menehtyy: opiskelija Erik pahoinpidellään kuoliaaksi huumejengin toimesta, narkkari Alle W tekee itsemurhan hotellihuoneessaan, uimari Sami yrittää itsemurhaa saunassa ja Emilia Jensen menehtyy kirjan alussa. Omaiset eivät kuitenkaan saa tietää tapahtumista vielä mitään romaanin kuvauksessa. Vaikka juonta ei ole, Liukkosen ilmaisuvoimainen kieli ja valtava tapahtumatulva vetää tarinaa omalla painollaan eteenpäin.

Romaanin tragikoomisista henkilöhahmoista monet ovat tavalla tai toisella oman maailmansa sisällä etsimässä otetta elämästä pakkoneuroottisilla rutiineilla. He ajattelevat tiukasti oman kuplansa sisällä. Fobiagalleria on kuin Lars von Trierin elokuvista. On kirjallisuuden professori Magnus Brax, jonka salainen pahe on painella sormillaan yhdeksää munakoisoa aamuisin. On fysiikan opiskelija ja uimari Jerome W:n äiti Julia, jolla on pyöreiden lasien pelko. On uimari Sami Alanen, jolla on vakava jalkasilsan fobia. On valoherkkyydestä kärsivä hotellisiivooja Kastelo Benavita. On neurootikkojen keittokirjan kirjoittanut Meila Enkroos. On uusiin kunnianhimoisiin liukumäkisuunnitelmiin kaiken tarmonsa laittava Caesar Jensen. On Jan Gaden tiimiin kuuluvat kahvin kaatamisesta pakkoneuroottista taidetta tehnyt Lars Jensen ja kleptomaani Bertha Himmelreich. On agorafobinen klovni Bijoy Dixit ja obsessiivinen kaappitransu Bengt Vikkel. On pihavajaan liikuntakyvyttömyysfobian takia paennut Aatos Talvela. On post-it-lapuilla kommunikoiva Aaron Roos ja ns. napoleonsyndroomasta kärsivä Marcell Lestrange. Kaikille on tyypillistä, että heitä siis riivaa jokin omakohtainen mielenhäiriö, joka vaikeuttaa heidän elämäänsä. Useimmat selviävät arkielämässään ja käyvät töissä, mutta esimerkiksi Aatos Talvelan kohdalla fobia on pakottanut hänet kaventamaan elämänpiirinsä pihavajan sisälle useiksi vuosiksi. Yhteys ulkomaailmaan tapahtuu vajaan rakennetun luukun kautta.

Kirjan tapahtumien kannalta keskeistä on se, että mustalaisperheen kuvaus on peräisin Emilia Jensenin näytelmäkäsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut viimeisenä työnään ennen rakennuksen katolta hyppäämistään. Tämä luo kirjaan kiinnostavan jännitteen. Mustalaisperheellä on tärkeä rooli. He elävät 2 tuntia tapahtumien edellä. Muut tapahtumat siis seuraavat ikään kuin jäljessä. Kun mustalaisten elämää kuvaavat jaksot on kaiken lisäksi kirjoittanut romaanin alussa itsemurhan tekevä henkilö, se luo kerronnallisesti kertomukseen lisävirityksen. Kyse on kertomuksesta, jonka henkilöt ovat itse osallistuneet romaanin tekemiseen. Onko koko romaani siis kirjoittajan, romaanin päähenkilöiden vai lukijan tuottama? Tällaisia vihjeitä sinne tänne heitetään pitkin matkaa romaanissa, ja loppu jää todellakin auki kuin O-kirjain. Ei olla päädytty mihinkään, tultu mistään tai menossa mihinkään. Ollaan samalla radalla edelleen. Kierretään siis kehää ympäri ja ämpäri. Kaikkea keventää se, että pitkien monologien tai mielensisäisten pohdintojen sisällön rikkoo henkilön oma itsetietoinen ihmettely siitä, mitä hän oikeastaan pohtii. Tällainen kuvaus tulee mieleen Marko Tapion tuotannosta, joissa on vastaavanlainen itsetietoisen kertojan ääni jatkuvasti läsnä (ks. Makkonen 1991). Samaa piirrettä on siis Liukkosen O-romaanissa, vaikka kuvaus toki kasvaa kokeellisuudessaan ihan toisiin mittasuhteisiin.

Romaanin luettuani mieleeni tuli Christer Kihlmanin teos Ihminen joka järkkyi (Människan som skalv, 1971), jonka alaotsikko on ”Kirja epäolennaisesta”. Epäolennaisina asioina Kihlman pitää kirjassaan kuvaamaansa alkoholismia, homoseksuaalisuutta ja avioliittoelämän ongelmia. Niihin liittyvän häpeän hän näkee seuraukseksi kilpailukapitalismin ja individualismin tuottamasta vertikaalisesta elämäntavasta, jossa häpeällisiksi koetut asiat ja pelot hallitsevat elämää. Sen vastakohtana on solidaarisuuteen perustuva horisontaalinen elämäntapa, jonka Kihlman liittää sosialismiin. Tällaista yhteiskunnallista ulottuvuutta Liukkosen kerronnallisesti monitasoisessa ja itsetietoisessa romaanissa ei ole, mutta tarkastelua yhdistää Kihlmanin teokseen vieraantumisen teema. Kun vääränlaisten hienotunteisten valheiden verkossa eläminen johtaa Kihlmanin mukaan ”’olevinaan olemiseksi’, väärennetyillä nopilla ja valepanoksilla pelaamiseksi” (s. 6), Liukkosen kohdalla eksponentaalisesti kasvanut informaatiotulva taas kohtaa mahdollisuuksien rajattomuuteen, kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä ja yksityisen kokemusmaailman tyhjyyteen. Vaihtoehdoksi muodostuvat yksityiset patologiat, omaan foobiseen ajatusmaailmaan eksyminen. Kuten historia on osoittanut, vieraantumiskirjallisuuden ongelma on kuitenkin siinä, että mitään todellista ihmisluontoa on vaikea osoittaa historiallisesti lopulliseksi, vaan se on aina tietynlainen sosiaalinen konstruktio. Tässä mielessä Kihlmanin teennäiseksi tai epäaidoksi olemiseksi moittima vertikaalinen elämäntapa on ehkä yhtä ongelmallinen kritiikin kohde kuin Liukkosen romaanissa kritisoitu informaationähkyinen toisaalle katsova some- ja älykännykkämaailma. Kenties ne ovat vain yksilöllisyyden ja sosiaalisuuden uudenlaisia ja sellaisina väistämättömiä, teknologisen kehityksen synnyttämiä yhteiskunnallis-kulttuurisia ilmenemismuotoja, kuka tietää.

Lähteet:
Kihlman, Christer (1985): Ihminen joka järkkyi. Helsinki: Tammi.
Liukkonen, Miki (2017): O. Romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat). Helsinki: Wsoy.
Makkonen, Anna (1991): Romaani katsoo peiliin : mise en abyme -rakenteet ja tekstienvälisyys Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssissa. Helsinki: SKS.

Mainokset
%d bloggers like this: