Uupumus ja yhteiskunta

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Saksalaiset uupumustutkijat Sighard Neckel, Anna Katharina Schaffner ja Greta Wagner ovat toimittaneet monitieteisen artikkelikokoelman Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction (2017). Uupumus (exhaustion) on syvästi inhimillinen kokemus, josta meillä jokaisella on jonkinmoista kokemusta, olkoon se sitten seurausta raskaasta fyysisestä työstä, vaikeista ihmissuhteista tai pitkittyneestä henkisestä paineesta. Kirjan toimittajat määrittelevät itseään uupumusteoreetikoiksi ja uupumuksen he ymmärtävät vaikeasti määriteltäväksi moniulotteiseksi kokemukseksi, johon liittyy sekä somaattisia että psyykkisiä ulottuvuuksia. Uupumuksen syiden yksiselitteinen määrittely on usein vaikeaa ja suhteellisen epämääräisenä sateenvarjokäsitteenä se on täsmentynyt lääketieteellisissä ja psykologisissa diagnosoinneissa ja määrittelyissä joksikin tarkemmin rajatuksi asiaksi, kuten masennukseksi, uupumusoireyhtymäksi tai burnoutiksi. Kirjan näkökulman voi väljästi katsoa liittyvän saksalaisen kriittisen yhteiskuntatieteen perinteeseen, jossa sosiaalipatologia on käsite, jolla kuvataan yhteyksiä yhteiskuntamme ja kulttuurin tilan sekä yksityisen kärsimyksen ja tyytymättömyyden tunteiden välillä. Historiallisissa analyyseissa on huomattu, kuinka kukin aikakausi tuottaa tiettyjä ”muotisairauksia”, jotka toimivat peilinä kulloisenkin poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ongelmille. Kirjassa viitataan paljon 1800-luvulla yleistyneeseen neurastenian eli heikkohermoisuuden diagnoosiin, jonka alle niputettiin monia modernisaation tuottamia kokemuksellisia ongelmia. Vastaavasti tämän aikakauden ongelmia kiteyttävät erilaiset uupumuskokemukset. Uupumus, ilmenee se sitten masennuksena tai loppuun palamisena, on hinta kilpailupaineesta, statuskamppailusta, itsevastuullisuudesta, positiivisuuden pakosta, kiireestä ja paineesta oppia koko ajan uutta.

Erilaisia uupumusoireita ja –sairauksia diagnosoidaan länsimaissa todistetusti paljon. WHO:n tilastot esimerkiksi ennustavat kuinka 2020 masennus on toiseksi yleisin sairaus kehittyneissä länsimaissa. Toimittajat tuovat esille erilaisia yhteiskuntatieteellisiä tulkintakehyksiä, joilla tätä ilmiötä on mahdollista tarkastella sekä myös historiallistavat keskustelua. Uupumus on osa ihmisyyttä ja jokaisella historiallisella aikakaudella siitä ollaan oltu huolissaan. Historiallisten dokumenttien valossa ihmiset ovat aina kokeneet elävänsä juuri nyt uuvuttavinta ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa.

Yhteiskuntatieteellisessä tulkintakehyksessä medikalisaatioteoreetikot kiinnittävät huomiota leimaamisprosessiin, jossa ei-lääketieteellisiä faktoja uudelleen tulkitaan lääketieteellisin käsittein. Surua aletaan esimerkiksi nimittää masennukseksi. Ihmiselämän erilaisia alueita, tuntemuksia, tapahtumia ja kokemuksia assimiloidaan osaksi lääketieteellistä käsitteistöä ja asiantuntijuutta. Tähän kehityskulkuun liittyvä ongelma on, että erilaisia sosiaalisia ongelmia aletaan patologisoida ja tämä vastaavasti laajentaa lääketieteellisen asiantuntijuuden markkinoita yhteiskunnassa. Sosiaalisia ongelmia esimerkiksi yritetään lääkitä pois.

Uupumuksen syistä käydään erilaisia teoreettisia kiistoja (ks. TÄÄLTÄ). Toimittajat tuovat esille keskustelua, jossa lääketieteen ja potilasjärjestöjen edustajat haluavat määritellä uupumusoireyhtymän syyt biologian ja fysiologian kautta, jolloin syinä voivat olla esimerkiksi virustartunnat, immuunijärjestelmän, keskushermoston tai aineenvaihdunnan ongelmat. Tämän tulkinnan edustajat ovat yleensä hyvin kriittisiä niitä tulkintoja kohtaan, joiden mukaan uupumuksen taustalla olisivat psykiatriset tai psykososiaaliset syyt. Näihin syihin liitetään usein vahva potilaaseen kohdistuvat stigma, jonka koetaan merkitsevän, että uupumus on itseaiheutettua tai kuviteltua. Psykiatriaan ja psykososiaalisiin syihin keskittymistä pidetään lääketieteellisen tutkimuksen epäonnistumisena. Erilaisten potilasjärjestöjen lobbaus esimerkiksi lääketieteellisen tutkimusrahoituksen vahvistamiseksi on Euroopassa voimakasta.

Psykososiaalisesta tulkinnasta esimerkki on taas burnoutin, loppuun palamisen käsite, jota kirjassa eritellään useamman artikkelin voimin. Kirjan eräs motiivi onkin saksalaisessa yhteiskunnassa 2000- ja 2010-luvuilla käyty runsas burnouttiin liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu. Burnout ei ole itsessään täsmällinen diagnoosi, vaan siitä on Saksassa tullut popularisoitunut käsite, jolla esimerkiksi julkisuuden henkilöt ilmaisevat henkilökohtaista tyytymättömyyttä työelämän koventuneita vaatimuksia kohtaan. Burnoutista on Saksassa tullut ”kunniamerkki”, jota voidaan pitää ilman psykiatrisen diagnoosin stigmaa merkkinä siitä, että on antanut kaikkensa suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Visuaalisena mielleyhtymänä se on mekanistinen ja siten antipsykologinen käsitys ihmisestä. Ihminen on kuin loppuun palanut tulitikku, jonka ei odoteta syttyvän uudelleen tai burnout on tyhjentyvän akun varoitusmerkki, johon sisältyy symbolinen mahdollisuus päätyä uudelleen lataukseen, jossakin inhimillisemmässä uudessa ammatissa.

Vähemmän mekanistinen tulkinta on nähdä uupumus reaktiona länsimaisen kulttuurin yksilöllistyneeseen ihmisihanteeseen, jossa jokaisen velvoitteeksi nähdään itsensä toteuttaminen ja oman aitouden tavoittelu. Tässä tulkinnassa viitatuin nimi on ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg. Hänen mukaansa uupumus ja täsmällisemmin masennus tulisi nähdä suorana seurauksena modernin yksilön poliittista ja moraalista autonomiaa korostavasta kulttuurisesta ihanteesta Se on hinta autonomiasta tulla (teoriassa) ihan miksi vain haluamme. Vapaus, henkilökohtaiset valinnat, minuuden omistajuus, itsensä jatkuva kehittäminen ovat kulttuurimme vaalituimpia arvoja, mutta epäonnistuminen millä tahansa elämänalueella on nyt yksilön omalla vastuulla. Ulkoisesta kontrollista on siirrytty superegon kontrolliin, uuvuttavaan itsensä arviointiin ja vertailuun muihin. Nykyinen masennus liittyy siten epäonnistumisen, riittämättömyyden ja estyneisyyden kokemuksiin, jotka ovat ristiriidassa kulttuurimme nykyisen normiston kanssa.

Tässä ajassa uupumus liitetään usein työnteon muutoksiin ja niin kutsuttuun työn subjektivisoitumiseen. Aiemmin kutsumusammatteihin rajoittunut eetos samastua koko persoonalla omaan työhönsä, on yleistynyt kulttuurisena yksilöihanteena, ja siten kadottanut rajat ja etäisyyden ihmisten ja palkkatyön väliltä. Niinpä ennen lähes pelkästään auttamisammatteihin liitetty myötätuntouupumus vaivaa ammatissa kuin ammatissa, kun ihmiset pohtivat ovatko he tarpeeksi riittäviä. Uupumus on näin tulkiten reaktiivinen masennustila, kun omaa täydellistä omistautuneisuutta ei palkitakaan kuin epävarmuudella. Ainoa vastarinnan muoto tälle tunteelle on erkaantua ja ottaa etäisyyttä työstä ja etsiä tunnustuksen saamista työn ulkopuolisista asioista.

Laajasta ja moniulotteisesta artikkelikokoelmasta esittelen seuraavaksi burnoutin käsitteen historiaa käsittelevät pari artikkelia. Hollantilainen professori Wilmar B. Schaufeli käsittelee käsitteen syntyä ja yleistymistä. Englanninkielessä käsite burnout esiintyy kirjallisessa muodossa ensimmäisen kerran William Shakespearen runossa 1599, jossa sillä viitattiin rakkauden näännyttävään ilmenemiseen. Voimakkaita uupumuskokemuksia on kuvattu läpi ihmiskunnan historian niin uskonnollisissa kuin maallisissakin teksteissä. Nykymerkityksessä burnout käsitettä alettiin käyttää tutkijoiden keskuudessa Yhdysvalloissa 1970-luvulla. He viittasivat siihen toisistaan riippumatta. Psykologi ja psykoanalyytikko Herbert Freudenberg käytti termiä ensimmäisen kerran tieteellisessä artikkelissa 1974 määritellen sen ”uupumukseksi, joka seuraa, kun työssä edellytetään liiallisesti energiaa, vahvuutta tai resursseja ihmiseltä”. Ilmiöön liittyi somaattisia oireita, kuten väsymystä, päänsärkyjä, unettomuutta, hengästymistä ja ruoansulatusvaivoja sekä psyykkisiä oireita, kuten turhautumista, vihaisuutta, epäluuloa, omnipotenssin tunteita, kyynisyyttä ja masennusta. Freudenbergin mukaan omistautuneet ja sitoutuneet työntekijät yleensä palavat loppuun. Hänen kuvauksessaan oli vahvasti autoetnografinen vire, eli Freudenberg kuvasi omaa itseään ja kollegoitaan. He työskentelivät New Yorkissa narkomaanien ja kodittomien vapaaehtoisklinikalla ja työhön liittyi voimakas emotionaalinen ja empaattinen sitoutuminen henkilökohtaisella tasolla ja siinä ilmeni vahvasti kutsumuksellinen sisäinen motivaatio. Tyypillisesti hän näki burnoutin vaivaavan matalapalkkaisia hoito-, sosiaali- ja opetusalan ammatteja, joihin kuuluu vahva henkilökohtainen sitoutuminen.

Toinen käsitteen kehittäjä oli kalifornialainen sosiaalipsykologi Christina Maslach työryhmineen Berkeleyn yliopistossa. Hän julkaisi aiheesta tutkimusta vuodesta 1976 aina 1980-luvulle. Hän tutki työryhmineen julkisen sektorin sosiaalityöntekijöitä ja sitä, kuinka he käsittelevät tunteisiin liittyvää kuormitusta raskaassa työssä. Hän kehitti ensimmäisen burnoutin ilmenemistä arvioivan kyselylomakkeen (Maslach Burnout Inventory, MBI). Tiedeyhteisö tuomitsi aluksi burnout käsitteen epätieteelliseksi muotitermiksi, mutta vähitellen suhtautuminen alkoi muuttua ja empiirinen tutkimus aiheesta kasvoi etenkin 1990-luvulla voimakkaasti.

Schauefelin artikkelissa pohditaan, miksi 1960-luku synnytti burnoutin Yhdysvalloissa, niin että se alettiin tunnistaa 1970-luvulla. Ensimmäisenä syynä hän näkee 1960-luvulla käynnistyneen presidentti Lyndon B. Johnsonin War on Poverty-ohjelman, joka innosti suuret määrät idealistisesti ajattelevia nuoria ihmisiä hakeutumaan töihin auttamisaloille, kuten sosiaalityöhön. Työn arki ja siinä kohdatut syvät inhimilliset ja rakenteelliset ongelmat saivat kuitenkin vajaassa vuosikymmenessä aikaan disilluusion, ihanteiden karisemisen ja kyynistymisen. Toiseksi 1950-luvulta alkaen palvelusektori Yhdysvalloissa alkoi byrokratisoitua ja professionaalistua. Työtä alettiin säädellä laeilla ja säädöksillä yhä enemmän ja koulutusta lisättiin. Tästä näkökulmasta burnout edustaa hintaa auttamisammattien professionaalistumisesta, kun ammatilliset ihanteet kohtaavat arjessa byrokraattiset tehokkuusvaatimukset. Ihanteet auttamisesta ja ihmisen kohtaamisesta hautautuivat usein pykäläviidakkoon. Kolmanneksi 1960-luvun kulttuurivallankumous alkoi nakertaa lääkäreiden, psykologien, hoitajien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja poliisien ammatillista auktoriteettia. Perinteinen ammatillinen arvostus ei ollutkaan enää annettua. Uudessa kulttuurisessa ilmapiirissä näiltä ammattiryhmiltä alettiin vaatimalla vaatia palvelua ja asiantuntijuutta ei enää epäröity kyseenalaistaa. Työntekijöillä tämä synnytti kokemuksen oman työpanoksen ja vastavuoroisesti saadun arvostuksen ja kunnioituksen ristiriidasta etenkään, kun sitä ei usein kompensoitu tarpeeksi suurella palkalla. Muina rakenteellisina syinä Schaufeli mainitsee rakenteellisen yksilöllistymisen, jossa pysyvät sosiaaliset rakenteet eivät enää entisessä määrin tue yksilön psyykkistä hyvinvointia sekä kulttuurisen narsismin, jossa ihmiset opetetaan itsekeskeisesti odottamaan nopeaa palkintoa odotuksilleen ja haluilleen. Nämä tekijät saavat aikaan ”kulttuurisen reseptin” burnoutille, koska hauraat sosiaaliset suhteet ruokkivat stressiä ja pettymyksiä ja narsistinen elämänorientaatio ei anna eväitä niistä selviytymiseen psyykkisesti.

Schaufeli erittelee artikkelissaan masennuksen ja burnoutin eroja ja pohtii niiden kulttuurisidonnaisuutta. Burnoutin erottaa masennuksesta pitkälti sen sijoittuminen ammatilliseen kontekstiin. Masennus ei ole niin kontekstisidonnaista, burnout taas liittyy yhteiskuntiin, joissa työtä ja professioita arvostetaan yli kaiken ja joissa ihmiset määrittelevät identiteettiään niiden kautta. Burnout liittyy myös yksilöllisyyttä korostaviin kulttuureihin, joissa asioita ei saavuteta niinkään yhdessä vaan yksilöinä. Edellä mainittu työn rakenteellinen muutos, sen subjektivoituminen, on levittänyt burnoutkokemusta auttamisammateista yhä uusille ammattialoille. Yhdysvalloissa burnout on ollut pitkälti psykologinen käsite, jolla on kuvattu ihmisen kokemusta. Euroopassa, etenkin maissa joissa on pitkälle kehittyneet sosiaaliturvan rakenteet, käsite on liittynyt enemmän lääketieteelliseen keskusteluun. Syynä on työhyvinvointiin ja työkyvyttömyyteen liittyvät määrittelyt, joihin kulttuurissamme kuuluvat sairauslomat, kuntoutus, työkyvyttömyyden arviointi ja eläkkeet. Näiden prosessien portinvartijoita ovat järjestelmässämme lääkärit ja näin ollen burnoutkeskustelu Euroopassa on muuntunut ilmiön diagnosoinniksi, arviointimenetelmien kehittämiseksi sekä täsmällisemmiksi lääketieteellisiksi diagnoosinimikkeiksi. Mielenkiintoista kyllä, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin burnout koetaan vähemmän stigmatisoivaksi käsitteeksi kuin vaikkapa masennus.

Saksalaisten Linda V. Heinemannin ja Torsten Heinemannin artikkelissa pohditaan mielenkiintoisesti, kuinka viime vuosikymmenten Saksassa burnoutista on muodostunut kulttuurin ja yhteiskunnan tilaa kuvaava käsite. Siitä on alettu puhua kansansairautena, joka alun perin Saksassa liitettiin erityisesti opettajien työhyvinvointiin, mutta joka viime vuosikymmeninä on muuntunut ”menestyvien ihmisten” sairaudeksi. Käsitteen avulla kritisoidaan uusliberalistista yhteiskuntaa, jossa aika kiihtyy ja vaatimukset kasvavat. 2008 finanssikriisi oli taitekohta, joka toi epävarmuuden kokemuksen myös yritysmaailman työntekijöiden arkikokemukseen uudella tavalla Saksassa. Saksassa käsite on myös sukupuolittunut. Masennus on feminiininen diagnoosi, burnout sen sijaan maskuliininen diagnoosi, koska se kertoo mieheyden kulttuurisista ihanteista. Ihanteellinen saksalainen mies omistautuu työlleen, tekee sitä paljon, ei valita fyysistä oireista ja lievittää stressiä alkoholilla. Mediassa kuvataan menestyneitä miehiä, jotka ovat antaneet työssään kaikkensa, palaneet loppuun, mutta resilientteinä taistelleet itsensä takaisin työmarkkinoille. Kirjoittajien mukaan burnoutista on tullut legitiimi peitediagnoosi (cover up diagnosis), jonka alle kätketään muita psyykkisiä ongelmia. Tekijät pohtivat artikkelin lopussa, kuinka Yhdysvalloissa käsite burnout ei enää juuri esiinny mediassa ja jos esiintyy, siihen suhtaudutaan varsin neutraalisti. Sen avulla esimerkiksi kuvataan ihmisen elämänkulun käännekohtia, ajautumista ammatilliseen umpikujaan, kun ei saa tunnustusta työlleen ja uuden alun etsimistä elämässä. Saksassa käsitteestä taas puhutaan paljon ja sen avulla arvioidaan yhteiskunnan muutosta ja kehityskulkua. Selitykseksi he antavat, että uusliberalistinen yksilökeskeinen kulttuuri on Yhdysvalloissa historiallisesti vakiintunut ja ihmisten elämä nähdään lähtökohtaisen prekaarina prosessina, jossa on äkkipysähdyksiä ja uusia alkuja. Saksassa yhteiskunnan uusliberalisaatio on taas uudempi asia ja elämään turvallisuutta tuottavien rakenteiden purkautuminen tuottaa yhteiskunnallista keskustelua, jota osin käydään burnout käsitteen avulla. Yhdysvalloissa käsite on siis psykologinen ja Saksassa sosiologinen.

Kirjasta löytyy myös Alain Ehrenbergin artikkeli, jossa hän kysyy, mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme mielenterveydestä (mental health)? Artikkelin aluksi hän kertaa aiempien tekstiensä teesejä: moderneissa yhteiskunnissa 20-25% populaatiosta kokee mielenterveyden ongelmia ja EU:n maiden BKT:sta 3-4% menee suoraan tai välillisesti näihin ongelmiin liittyviin kuluihin. Hän selittää ilmiötä hintana, joka maksetaan siirtymästä kuriyhteiskunnasta, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”mitä minä saan tehdä?” ja oireilevat jopa neuroottisesti tämän kysymyksen suhteen, siirtymisenä yksilön autonomiaa ihannoivaan yhteiskuntaan, jossa ihmiset kyselevät itseltään ”kykenenkö minä siihen?”. Oidipuksesta on siirrytty Narkissokseen. Funktionaaliset patologiat, kuten syyllisyys ja häpeä, ovat olleet välttämättömiä yhteiskunnan koossapysymiselle, niillä on ollut moraalinen ulottuvuus. Ylenpalttisina niistä voi muodostua terveysriski yksilölle. Tämän ajan yhteiskuntamallissa on kyse ainutlaatuisuuden demokratisoitumisesta, jossa häpeä ja syyllisyys kohdistuvat itsearviointiin sen suhteen kykeneekö elämään aloitteellisuuden ihanteen mukaan. Tämä ilmenee muun muassa kvalifikaatioiden inflaationa. Maistereita esimerkiksi on työmarkkinoilla runsain joukoin, haaste heillä onkin erottautua muista myönteisesti. Siksi puhutaan paljon taidoista (skills) ja persoonallisuudesta. Itsekontrollin ihanne ei enää liity siihen, että pysyy hiljaa rivissä, vaan siihen, että on sosiaalisesti taitava, osaa mukauttaa tunteitaan kontekstin mukaisesti ja kykenee esimerkiksi tiimityöhön. Itsekontrollia tärkeämpää on itsesääntely. Sääntely kohdistuu erityisesti tunteisiin, joita olisi kyettävä ilmaisemaan, että osoittaisi olevansa aito, sekä niitä on kyettävä kontrolloimaan, jotta osoittaisi olevansa sosiaalisesti älykäs. Tämä vie ihmisiltä paljon energiaa ja uuvuttaa monia.

Ehrenbergin väite on, että mielenterveys ei ole enää pelkästään lääkäreiden, psykiatrien ja psykologien osaamiseen liittyvä asia, vaan siitä puhutaan kautta koko yhteiskunnan. Mielenterveydestä on tullut moraalinen ja sosialisaatioon liittyvä käsite, jolla ilmaistaan, että on kykenevä elämään autonomiaa korostavan ihanteen mukaisesti ja reagoimaan mahdollisiin vajeisiin tässä taidossa. Mielenterveyden käsitteen avulla ei enää puhuta yksin yksilön kärsimyksestä, vaan sosialisaation ongelmista yhteiskunnassa. Siihen liittyy itsevastuullisuuden, pärjäämisen, arvokkuuden ja häpeän teemoja, joilla yksilöitä arvioidaan. Hyvä mielenterveys merkitsee nyt onnistunutta sosialisaatiota.

Toimittajien loppuluvussa he tuovat esille sen, että uupumuksesta on olemassa erilaisia teorioita, se ei ole yksiselitteinen ilmiö ja sen syyt ovat moninaiset. Sosiaalitieteellisesti voidaan kuitenkin argumentoida, että kyseessä on sosiaalinen ongelma. Tutkimusnäyttö tukee ajatusta, että tietyt nyky-yhteiskunnan rakenteet ja ihmiseen kohdistuvat ihanteet ovat monilla johtaneet subjektiivisten voimavarojen krooniseen ylikäyttöön. Yleensä syyt liittyvät työnteon muutoksiin, epävarmuuden ja joustavuuden teemoihin sekä pyrkimykseen optimoida omaa tunneilmaisua vallitsevien odotusten mukaisesti. Evoluutioteoreetikkojen käyttämä käsite mismatch merkitsee, että ihmisen biologiaa ja hormonijärjestelmää ei ole tehty tämän tyyppistä ärsykekuormitusta varten. Tämänkaltaisesta tulkinnasta käsin uupumuksen esiintymistä nykyajassa on mahdollista selittää. Toimittajat huomauttavat, että länsimaisessa tieteessä, lääketieteessä ja psykologiassa, ei ole ainakaan valtavirrassa tyydyttävää tapaa käsitteellistää ihmisen energiaa. Se käsitteellistetään yleensä negaation kautta vajeina tai siitä puhutaan mittaamalla esimerkiksi ravinnosta saatavaa energiamäärää. Itämaiseen ajatteluun pohjautuvissa opeissa ja tekniikoissa, kuten joogassa tai mindfulnessissa pohdinta energiasta on taas varsin eksplisiittistä. Toimittajien mukaan länsimaisen tieteen ja uupumusteoreetikkojen seuraava haaste olisikin käsitteellistää ihmisen energia ja elinvoima paremmin ja täsmällisemmin. Tämä olisi merkittävä avaus hyvinvointitutkimukselle.

Kirjassa käsiteltyjä teemoja on tutkittu myös Suomessa paljon eri tieteenaloilla viime vuosina. Lehtorimme Mervi Issakainen järjesti keväällä Mielenterveyden sosiaalipsykologia – luentosarjan, jossa tämänkaltaisia teemoja myös käsiteltiin. Itse koin tämän varsin raikkaaksi lukukokemukseksi, jossa tuli esille uusia näkökulmia ja käsitteitä. Osin tämä johtuu varmaan siitä, että ainakin itse tulee seurattua vähemmän saksalaista nykykeskustelua aiheesta. Kirjaa voi suositella aihepiiristä kiinnostuneille.

 

Lähde

Neckel, Sighard & Anna Katharina Schaffner & Greta Wagner (eds.). 2017. Burnout, Fatigue, Exhaustion: An interdisciplinary perspective on a modern affliction. London: Palgrave.

Mainokset
%d bloggers like this: