Neurotiede ja ihmisen sosiaalisuus

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

 

Brittiläinen kognitiivisen neurotieteen professori Jamie Ward (2017) on kirjoittanut sosiaalisesta neurotieteestä kiinnostavan johdantoteoksen, josta on äskettäin ilmestynyt toinen uudistettu laitos. Kirja on kokoelma helposti lähestyttäviä teemoja, joita käsitellään perinteisesti sosiaalipsykologian perusteita tarkastelevissa oppikirjoissa, kuten emootioita ja motivaatiota, sosiaalista havainnointia, toisten ymmärtämistä, vuorovaikutusta, sosiaalisia suhteita, ryhmiä ja identiteettiä, antisosiaalisista käyttäytymistä sekä sosiaalisen neurotieteen näkökulmaa ihmisen kehitykseen. Wardin kirjan kiinnostava puoli on se, että hän ei juurikaan esittele perinteisiä sosiaalipsykologisia lähestymistapoja näiden aihepiirien tutkimukseen, vaan perustaa erittelynsä sosiaaliseen neurotieteeseen. Tätä tutkimusta on tehty viime vuosina paljon alkaen peilineuroneista ja päättyen aivojen toiminnan modulaariseen ymmärtämiseen. Wardin tavoitteena on osoittaa perusoppikirjassaan se, että mainittuja aihepiirejä on järkevä tutkia myös neurotieteen näkökulmasta, sillä se tuo tarpeellisen lisän esim. kulttuurien yksilöpainotteisuuden tai kollektiivisuuden selittämiseen geneettisesti rakentuvasta sosiaalisesta herkkyydestä.

 

Sosiaalitieteilijälle kirja voi synnyttää ensimmäiseksi kriittisen reaktion siitä, mikä on neurotieteen tuoma lisä sosiaalisten ilmiöiden selittämiseen. Kuten Ward kuitenkin kirjansa alussa kuvaa, kyse on biologian ja sosiaalisen normien tasolla yhteisevoluutioista (co-evolution). Geneettiset ominaisuudet vaikuttavat sosiaalisiin rakenteisiin ja normeihin, kun taas sosiaaliset rakenteet toimivat myös biologisia ominaisuuksia hallitsevana ja ohjaavana tekijänä. Sosiaalisen todellisuuden ja ihmisten biologian tasolla sosiaalipsykologian ja neurotieteen selitystasot ovat erilaisia. Sosiaalipsykologia keskittyy enemmän vuorovaikutukseen, ryhmäprosesseihin ja ryhmien välisiin suhteisiin. Niitä selitettäessä neurotieteellinen tutkimus voi kuitenkin tarjota hedelmällisiä näkökulmia sosiaalisten mekanismien ja ilmiöiden selittämiseen biologian, aivotoiminnan ja geneettisten erojen näkökulmasta. Moni neurotieteen edustaja allekirjoittaakin ei-reduktionistisen näkemyksen. Tarkoituksena ei ole redusoida sosiaalitieteellisiä ilmiöitä neurotieteeseen, vaan enemmänkin pyrkiä ymmärtämään erilaisten mekanismien roolia ihmisen toiminnan selittämisessä. Kriittisestä näkökulmasta katsottuna sosiaalitieteilijät (esim. sosiologit tai sosiaalipsykologit) voivat syyllistyä yksioikoiseen sosiaaliseen reduktionismiin, jos itsemurhia, eriarvoisuutta, henkirikoksia tai aggressiivisuuden ilmenemisessä olevia eroja selitetään puhtaasti vain sosiaalisilla malleilla. Itsemurhia voidaan selittää durkheimiläisittäin sosiaalisilla, yhteisön toimintaan liittyvillä tekijöillä, mutta ihmisen käyttäytymiseen liittyy aina myös yksilölliset geneettiset-biologiset alttiudet.

 

Wardin (2017) kirja on kirjoitettu nimenomaan yleiseksi oppikirjaksi sosiaalisen neurotieteen perusteista.  Sen sisältö kattaa monipuolisesti useita sosiaalipsykologisen tutkimuksen osa-alueita. Esim. tunteiden ja motivaation tarkastelun osalta Ward tekee historiallisen ja teoreettisen läpileikkauksen niitä käsittelevästä tutkimuksesta alkaen Darwinin perustavista ajatuksista. Kiinnostavaa tässä yhteydessä vaikkapa altruismin ja auttamiskäyttäytymisen selittäminen. Evolutiivisessa mielessä muiden epäitsekäs auttaminen ei edistä yksilön omia selviytymismahdollisuuksia, vaan päinvastoin tuottaa kustannuksia. Altruismin selitys liittyykin siihen, että ihmisellä on lajina taipumus auttaa sukulaisiaan, kun vastavuoroiseen altruismiin liittyy puolestaan odotus muiden tarjoamasta avusta tulevaisuudessa. Sosiaalisen neurotieteen näkökulmasta altruistiseen käyttäytymiseen liittyy myös monia muita kiinnostavia puolia, eikä altruismia voida pitää mitenkään yksioikoisesti aina samaan mekanismiin perustuvana. ”Ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, eikä meidän kognitiivista ja hermostotoimintaamme voida jakaa helposti sosiaaliseen ja ei-sosiaaliseen tai minään ja muihin”, kuten Ward (2017, 217) painottaa. Sosiaalisessa neurotieteessä onkin ollut kiinnostusta erityisesti erilaisiin peliteoreettisiin malleihin, joita voidaan soveltaa myös selittämään yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten yhteistyötä yleisen hyvän tavoittelussa ja luottamuksen tapauksessa.

 

Mitä sosiaalitieteilijä voisi sitten ottaa opiksi sosiaalisesta neurotieteestä? Ehkä tärkein näkökulma on se, että moniin sosiaalisiin ongelmiin liittyy olennaisesti biologisia kysymyksiä, joihin sosiaalitieteissä ei ole ollut sen suurempaa kiinnostusta. Vastaavasti sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen puhtaasti psykologisin ja sosiaalisin keinoin ei sekään ole välttämättä nykyisen tiedon valossa kovin järkevää. Tässä mielessä monitieteellinen, myös ihmisen käyttäytymisen neurotieteellisen puolen huomioiva tutkimus voi tuoda enemmän kuin tarpeellista lisävalaistusta erilaisten käyttäytymisongelmien luonteeseen. Käsitellessään sosiaalisten suhteiden merkitystä yksilön kehitykselle Ward kirjoittaa esim. sosiaalisten sidosten yleisestä merkityksestä ja kiintymyksestä. Sosiaalisella siteellä voidaan ymmärtää psykologisessa mielessä yksilön hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tärkeää suhdetta, jota halutaan ja jonka poissaolo tuottaa kaipauksen tunteita. Tässä mielessä sosiaalinen neurotiede on lisännyt ymmärrystä sosiaalisten siteiden merkityksestä hormoni- ja aivotoiminnalle. Vastaavasti kiintymissuhteita voidaan pitää tärkeänä yksilön kehitykselle, ja sosiaalinen neurotiede on tuottanut uutta tietoa yksinäisyyden, hylkäämiskokemusten ja erillisyyden tuottamista seurauksista yksilön aivotoiminnalle ja tavalle käsitellä sosiaalisia ärsykkeitä.

 

Kuten todettiin, Ward kirja on ennen kaikkea yleinen perusesitys sosiaalisesta neurotieteestä. Yksittäisiin teemoihin ei mennä sen tarkemmin ja moniin sosiaalisen kehityksen kysymyksiin viitataan melko yleisellä tasolla. Siitä huolimatta teos virittää pohtimaan sitä, mitä sosiaalisen neurotieteen näkökulma voisi tarkoittaa sosiaalisten ongelmien, kuten antisosiaalisen käyttäytymisen ehkäisyssä tai rikollisten kuntoutuksessa. Muutama vuosi hyväksytyssä vankeinhoidon kuntoutuksen vaikuttavuutta käsittelevässä väitöskirjassaan Sasu Tyni (2015, 106) päätyi toteamaan, että tälle toiminnalle ei ole tilastollisen aineiston valossa yksiselitteisiä perusteita. Vankiloissa toteutettujen kuntoutusohjelmien (esim. Cognitive Skills- ja STOP-ohjelma) vaikuttavuus on ollut heikko, mutta tämä ei tarkoita Tynin mukaan sitä, että itse kuntoutuksen toteutukseen tai ohjelmien vaikutuksiin pitäisi suhtautu vain kriittisesti. Kuten Tyni (2015, 106-117) korostaa väitöskirjassaan, uuusintarikollisuuden ehkäisyohjelmien vaikutusten arviointi on aidosti tutkimuksen toteutuksen ja mittaamisen kannalta vaikea asia, mutta samalla ehdottoman tärkeä vankeinhoidon tuloksellisuutta eriteltäessä.  Samalla voisi miettiä myös sitä, voisiko kuntoutusohjelmien sisältö perustua vielä monipuolisemmin psykologiselle, neurotieteelliselle ja sosiaalitieteelliselle ajattelulle. Tästä näkökulmasta sosiaalinen neurotiede tarjoaa kiinnostavan uuden ulottuvuuden minkä tahansa sosiaalisen ongelman syiden ja ehkäisyn pohdinnalle.

 

Lähteet:

 

Tyni, Sasu (2015). Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteita? Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1.

Ward, Jaimie (2017). The Student’s Guide to Social Neuroscience. Second Edition. London: Routledge.

 

Mainokset
%d bloggers like this: