Näytelmässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Eräänä kesäkirjana minulla on ollut yhdysvaltalaisen symboliseen interaktionismiin erikoistuneen professorin David Shulmanin (2016) tuore kirja The presentation of self in contemporary social life. Kirjan nimi on viittaus Erving Goffmanin (1922-1982) klassikkoteokseen vuodelta 1959, ja uudessa kirjassa Shulman esittääkin tavoitteekseen esitellä Goffmanin tunnetuksi tekemää dramaturgista lähestymistapaa sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa sekä esitellä kuinka sitä voi soveltaa tämän aikakauden ilmiöihin. Kanadalaissyntyinen Goffman tuli elinaikanaan tunnetuksi epäsovinnaisena tieteenharjoittajana, jonka tarkkanäköiset analyysit arkielämästä ja sen erilaisista instituutioista ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin. Hänestä on tullut eräänlainen suuri-pieni-klassikko, jonka ajatuksiin yhä uudet opiskelijasukupolvet tarttuvat ja löytävät niistä käyttökelpoisuutta arkielämän ymmärtämiseen. Ymmärtääkseni jokaisessa suomalaisyliopistossa Goffmanin lähestymistapaa esitellään perusopinnoissa, joten hänen tunnetuksi tekemänsä käsitteet kuten kasvotyö, näyttämö, takahuone, stigma, kehysanalyysi, totaalinen instituutio, vuorovaikutusjärjestys, minuuden esittäminen ja moraalinen ura, ovat ainakin jossain määrin tuttuja sosiaalitieteitä opiskelleille. Suomessa[i] on myös kautta vuosikymmenten tehty tutkimusta ja opinnäytteitä tämän lähestymistavan avulla (nopeasti tulee mieleen Leena Eräsaaren tutkimukset sosiaalityöstä, Anssi Peräkylän sairaalatutkimus sekä Petteri Värtön päiväkotia tarkastellut tutkimus).

Shulmanin tuore kirja on yleistajuinen esitys dramaturgisen lähestymistavan perusteista. Se on kirjoitettu ilmeisesti amerikkalaiselle nuorelle opiskelijayleisölle, koska käytetyt runsaat esimerkit viittaavat tämän hetken populaarikulttuuriin, kuten HBO:n tai Netflixin sarjoihin, peleihin, showpainiin, opiskelijakulttuuriin Yhdysvalloissa sekä tämän hetken julkisuuden hahmoihin. Dramaturginen lähestymistapa tarkoittaa siis ihmisten arkisen sosiaalisen elämän tarkastelua teatterimaailmasta lainatun näytelmäanalogian kautta. Arkea tarkastellaan ikään kuin ei-fiktiivisinä näytelminä, joista on analyyttisesti löydettävissä näytelmän osatekijät: näyttämö, lavastus, roolit, vuorosanat, juoni ja lopetus. Ihmistä tarkastellaan läpeensä sosiaalisena olentona, jolle on tärkeää toimia yhdessä muiden kanssa sekä tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Olemme kykeneviä pohtimaan, miltä tekemisemme näyttävät muiden silmissä ja pääosin meille on tärkeää ”mitä muut minusta ajattelevat”. Goffman ammensi ajatuksia symbolisesta interaktionismista ja oli mukana luomassa mikrososiologian suuntausta. Mikrososiologien mukaan sosiaalinen maailmamme pysyy koossa, koska se perustuu sääntöihin[ii]. Me tulkitsemme sosiaalista todellisuutta sen mukaan, että tekevätkö muut kuten oletammekin ja sosiaalisissa tilanteissa pohdimme miten tässä oikein pitää menetellä. Tutussa kulttuurissa tätä ei tarvitse miettiä, toimintamme perustuu usein toistettuihin rutiineihin ja näin maailmamme pysyy kasassa. Sääntöjä ja järjestystä aletaan miettiä vasta, kun joku rikkoo oletuksiamme. Tällöin alamme etsiä selityksiä vaikkapa sille ettei työkaveri moikkaakaan aamulla, vaikka hän on aina ennen niin tehnyt ja alamme mahdollisesti ryhtyä toimenpiteisiin, että sosiaalinen järjestys palaisi – siis vaikkapa tiedustella, että ”mistäs nyt mahtaa tuulla?”.

Kirjan alussa Shulman käy läpi tätä dramaturgisuuden ideaa. Hän jäljittää teatterianalogian käyttöä venäläisen Nicolas Evreinovin vuonna 1927 ilmestyneeseen kirjaan The Theater in Life. Evreinovin mukaan ihmisten arkinen elämä on teatraalista, koska ilman taipumustamme esittää, liioitella, tehostaa, olla yliampuvia, miettiä mitä viestimme eri tilanteissa pukeutumisellamme, olisi sosiaalinen elämämme ”kuin mautonta ruokaa”. Evreinovin mukaan arjen teatraalisuus liittyy kykyymme olla luovia olentoja ja tietynlainen performatiivisuus on meissä hyvin inhimillinen piirre ja auttaa meitä jaksamaan usein raskaassakin arjessamme. Tässä suhteessa mielikuvitus sekä erilaisten positiivisten tai negatiivisten tulevaisuusskenaarioiden läpikäyminen kuuluvat ihmiselämään. Toisena dramaturgisen ajattelutavan synnyn kannalta merkittävänä teoksena Shulman mainitsee Kenneth Burken 1945 luoman analyysimallin, jonka mukaan mitä tahansa sosiaalista tilannetta voidaan analyyttisesti lähteä erittelemään etsimällä tilanteesta fyysinen paikka, jossa esitys tapahtuu (esim. keittiö), näyttelijät tilanteessa (esim. keittiön pöydän ääressä ruokaileva perhe), näyttelijöiden tekemät esitykset tilanteessa (esim. mistä perhe keskustelee ruokaillessaan?), esityksen tarkoitus (miksi perhe keskustelee juuri tätä aiheesta?) sekä esityksen lopputulos (mihin keskustelu johtaa?). Shulmanin mukaan joutuessamme uuteen sosiaaliseen tilanteeseen, oli meidän hyvä harjaantua esittämään ainakin itsellemme nämä kysymykset.

Dramaturgisen lähestymistavan merkittävän tutkija on edellä mainittu Goffman, jonka pääteokset aiheesta ilmestyivät 1950-60-lukujen taiteessa. Goffmanin mukaan sosiaalisina olentoina me esitämme toisillemme vaikutelmia, sen mukaan kuinka tulkitsemme sosiaalisen ympäristömme arvottavan erilaista käyttäytymistä ja olemisen tapaa. Saatamme sanoa uutta tilannetta jännittävälle kaverillemme, että ”oot vain ihan luonnollisesti siellä”. Dramaturgisessa mielessä mitään ”luonnollisesti olemista” ei ole olemassakaan, on vain enemmän tai vähemmän onnistuneita näytelmäsuorituksia, jotka liittyvät toivomiemme vaikutelmien esittämisen hallintaan. Muutamien psykologian suuntausten etsimää aitoa, autenttista minuutta ei tässä mielessä siis ole, vaan minuutemme tapahtuu aina suhteessa siihen, että ”mitähän nuo muut minusta ajattelevat?”, joko niin että muut ovat konkreettisesti läsnä tai sitten he ovat ajatuksissamme sisäisen dialogin osapuolina. Tämä asian parissa mielemme askartelee ja tästä kumpuavat minuutemme kokemiseen liittyvät ongelmat. Shulman kiteyttää, että ”minuus on kognitiivinen rakenne, joka mahdollistaa itsemme tarkastelun kolmannessa persoonassa”.

Goffmanin ajatukset vaikutelmien esittämisestä Shulman kiteyttää seuraaviin kuuteen periaatteeseen:

Ihmiset ovat esiintyjiä, jotka pyrkivät välittämään muille vaikutelmia siitä, mitä he haluavat olla erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Olemme siis tässä suhteessa laskelmoivia, mutta tätä nyt ei pidä aina ymmärtää negatiivisessa mielessä. Yleensä motiivina on säilyttää oletettu sosiaalinen järjestys ja saada aikaan oletettu vuorovaikutustapahtuma. Ainahan tämä ei onnistu ja suuri osa huumoristamme perustuu sen havaitsemiselle, että joku pyrkii esittämään vaikutelmaa, joka ei olekaan synkronissa muun yleisön tulkinnan kanssa. Esimerkiksi joku haluaa keventää tunnelmaa, kertomalla vitsin, joka ei nauratakaan ketään. Aiheutunut myötähäpeä epäonnistuneesta vitsiniekasta taas voi itsessään olla uuden vitsin lähde.

Ihmiset esiintyvät sosiaalisella alueella, jossa esittäminen on jakautunut tilallisesti.

Esityksemme tapahtuvat näyttämöllä (front stage), jossa esitämme julkisesti oletettua roolia. Näyttämön vastinparina on oltava takahuone (backstage), jossa roolin voi riisua, kerätä voimia ja rentoutua. Ihmiset ovat yleensä kovin erilaisia näillä eri alueilla ja työelämäntutkijat usein muistuttavat, että levähtäminen näillä takahuonealueilla on työssäjaksamiselle tärkeää. Siksi usein pyydämme työasioissa työhuoneessa vierailevaa sulkemaan oven lähtiessä. Suljettu ovi on näyttämön ja yksityisemmän takahuoneen erottava väline. Tulkitsisin, että mahdollisuus olla poissa julkisesta roolista aika ajoin, on niin arvokasta monelle, että näyttämöllisiä avokonttoreita vastustetaan monissa paikoin.

Ihmiset työskentelevät usein ryhmissä ja esittävät näytelmiä kollektiivisesti.

Esittämisessä ei ole useinkaan kysymys pelkästään yksilön toiminnasta, vaan usein esiinnymme kollektiivin osana. On osattava esittää ulospäin työtehtävässä toimivaa reipasta työyhteisöä tai on osattava esittää ulospäin onnellista perhettä, vaikka takahuoneessa työporukka olisikin yksilöinä riidoissa ja onnellinen perhe-elämä pelkkä kulissi. Shulman kertoo esimerkkinä opetustilanteen ja sen ilmaisevatko opiskelijat julkisesti manifestoiden ja sosiaalisen järjestyksen rikkoen sen, että nyt ei oikein kiinnosta ─ vai tapahtuuko tämä vaivihkaisemmin niin, että esim. kännykkää hypistellään hieman salaa pulpetin alla. Kyseessä on siis kollektiivinen tulkinta siitä, onko tilanne tulkittu niin arvokkaaksi, että sen järjestys halutaan säilyttää, vaikka yksilötasolla opetus ei kiinnostaisikaan.

Ihmiset pyrkivät esittämään uskottavia esityksiä.

Uskottavuus ja autenttisuus ovat tärkeitä päämääriä esityksissämme. Shulman puhuu autenttisuuskäytännöistä. Mieleen tulee Suomessa käyty keskustelu poliitikkojen julkisista tunneilmaisuista. Julkisesti itkevä miespoliitikko saa uskottavan ja autenttisen ihmisen maineen. Uskottavuuteen liittyy monia sosiaalisia ulottuvuuksia. Koemmeko vanhemman ihmisen uskottavammaksi kuin nuoren? Onko matalalla äänellä puhuva mies uskottavampi kuin korkeammalla äänellä puhuva nainen? Miksi näin on? Uskottavuus on vaikutelmien hallinnassa kaikista tärkein prioriteetti.

Ihmisille on tärkeää ”pysyä roolissa” ja välttää roolisuoritusta pilaavia tapahtumia.

Koska uskottavuus on tärkeintä, on vältettävä ristiriitaisuuksia, jotka syövät uskottavuutta. Shulmanin esimerkki käsittelee opiskelijaa, joka vetoaa flunssaan ettei tarvitse osallistua seminaariin, mutta joka tuleekin reippaana kuntosalilla vastaan. Toinen esimerkki käsittelee amerikkalaisen showpainin sopimuskulttuuria, jossa hahmoille rakennetaan olemus ja tarina, jota heidän on esitettävä myös siviilissä. Kun medialle kävi ilmi, että painijarooleissa toisiaan vihaavat ”Patriootti” ja ”USA:aa vihaava Teräs-Sheikki” olivatkin siviilissä mitä parhaimmat kaverukset, johti tämä sopimusrikon perusteella potkuihin painitallista. Media revittelee usein näillä rooliristiriitaisuuksilla ja julkaisee esimerkiksi salakuvia ”kännäävistä urheilijoista” tai perhearvoista paasaavan poliitikon vokotteluviestejä.

Kun ihmisen esittäminen epäonnistuu ja menee piloille, ryhdymme usein korjaaviin toimenpiteisiin.

Goffmanin erityinen kiinnostus kohdistui piloille menneisiin roolisuorituksiin (spoiled identity). Usein joudumme selittelemään sitä, miksi epäonnistuin tänään itseni esittämisessä siten kuten muut olettavat minun olevan: ”sori, mulla on vähän lentsua”, ”nukuin huonosti viime yönä”, ”olin ottanut muutaman tuopin liikaa”. Shulmanin esimerkki tietoisesta esityksen pilaamisesta liittyy stand up-komiikka yleisöissä esiintyviin välihuutelijoihin, heklereihin, ja siihen kuinka koomikot taitavasti käsittelevät näitä pyrkimyksiä sotkea esitystä. Meillä on defensiivisiä käytäntöjä, joissa yritämme itse puolustaa oikeuttamme esittää sellaista identiteettiä kuin haluamme, eli säilyttää kasvomme tilanteessa. Joskus tämä edellyttää aggressiivista konfrontaatiota ja joskus tilanteesta poistumista. Sitten on olemassa protektiivisia käytäntöjä, joissa muut ihmiset pyrkivät auttamaan arvokkuuden säilyttämisessä ja nolostumisen välttämisessä. Olemme usein armeliaita toisillemme emmekä halua nöyryyttää muita tarpeettomasti. Shulmanin esimerkki koskee liikunnallisesti vähemmän lahjakkaita nuoria, joille vanhemmat tai opettajat muistuttavat, että yrittäminen itsessään on arvokasta, eivät niinkään suoritukset. Nykyään paljon keskustelussa olevassa kiusaamisessa on taas kysymys siitä, että ihmisen oikeutta ja arvokkuutta haluamiensa vaikutelmien esittämiseen rikotaan tietoisesti ja pyritään jopa tahallaan pilaamaan oikeus arvokkaaseen vaikutelmien hallintaan. Näkisin, että erilaisen kiusaamistematiikan tutkimuksessa dramaturgisella lähestymistavalla olisi paljon annettavaa.

Shulmanin ohje lukijoille on, että meidän kannattaa katsoa tarkkaan arkisia sosiaalisia tilanteita ja pohtia mitä ne kertovat kulttuuristamme ja yhteiskunnastamme. Eräs hänen käyttämänsä esimerkki on jonottaminen. Me suomalaisethan olemme innokkaita jonottamaan. Jonotamme baareihin, konkurssipesän loppuunmyyntiin ja erityisesti ilmaiset ämpärit saavat meidät jonottamaan. Jonottaminen tarkoittaa, että monet ihmiset haluavat samaan aikaan samaa asiaa ja kaaoksen välttämiseksi luodaan sosiaalinen järjestys, joka perustuu esimerkiksi paikalle tulon aikaan saamaan vuorojärjestykseen eikä vahvimman oikeuteen. Jo lapsille opetetaan, että jonossa ei saa etuilla. Etuilija voi kohdata Kuopion yössä raivostuneen kansanjoukon reaktion. Silti tähän on poikkeuksia, joita kaikki eivät kuitenkaan tulkitse samalla tavoin: voiko kaverille pitää paikkaa, jos hänelle tulee vessahätä? Voiko jonoon liittyä sivusta, jos vaikka perheenjäsenet ovat tietyssä kohtaa jonoa? Statuksesta ja varallisuudesta kertoo taas se, ettei tarvitse jonottaa. He pääsevät jonon ohi, naamavipillä tai rahalla. Heille on olemassa vip-tilat ja ykkösluokka. Joskus joku muistuttaa jonottamisen portinvartijaa tokaisemalla ”ettekste tiedä kuka mä oon?”. Jonottamisen tilallisuutta on taas muutettu keksimällä vuoronumerojärjestelmä, joka mahdollistaa jonottamisen istumalla odotustilassa. Tämän triviaalin esimerkin pohdinta muistuttaa sosiaalisen järjestyksen monista säännöistä arjessamme.

Goffman tuli tunnetuksi siitä, ettei hän juuri piitannut tieteellisen tutkimuksen eksplisiittisistä säännöistä. Häntä kritisoitiin teoreettisen ja metodologisen koherenssin puutteesta. Psykologian[iii] piiristä on kritisoitu minuuskäsityksen liiallista sosiaalisuutta ja rakennesosiologit taas ovat kritisoineet arjen pintaan keskittyvää tarkastelua, jossa unohdetaan arjen rakentumiseen liittyviä rakenteellisia seikkoja kuten luokka-asema, sukupuolijärjestelmä tai etnisyyden hierarkiat kulttuurissa. Viime vuosikymmeninä dramaturgisen teorian kehittelijät ovat pyrkineet integroimaan mukaan tätä kritiikkiä. Shulman käy kirjassa varsin perusteellisesti läpi tätä keskustelua.

Goffmanin pääteoksista on vierähtänyt aikaa jo kuutisenkymmentä vuotta, joten sosiaalinen maailmamme on muuttunut sinä aikana aika lailla. Shulman esitteleekin kirjansa loppuosassa nykyajan ilmiöitä ja tutkimusalueita, joihin tämän hetken tutkijat soveltavat dramaturgista lähestymistapaa. Hän tuo esille kuinka erityisesti markkinoinnin ja johtamisen tutkijat soveltavat paljon tätä lähestymistapaa. Kysymykset voivat liittyä esimerkiksi sen pohdintaan, millaiseksi näytelmäksi ostotapahtuma on syytä rakentaa, että asiakas tulee paikalle toisenkin kerran. Tiimityötä ja tiimien johtamista on niin ikään tarkasteltu paljon tästä näkökulmasta. Ehkä merkittävin muutos työelämässä on ollut tunnetyön yleistyminen. Arlie Hochschildt kehitteli tunnetyön teoriaansa osin Goffmanin ajatuksiin pohjaten. Myönteisten tunneilmaisujen esittäminen ja näytteleminen ovat tärkeitä elementtejä nykyisessä palveluihin ja vuorovaikutukseen perustuvassa työelämässä. Hochschildtin näkemyksessä jatkuva myönteisten tunteiden näytteleminen johtaa myös vieraantumiseen ja uupumiseen.

Mielenkiintoista pohdintaa ovat Shulmanin näkemykset, joiden mukaan julkisuus ja median välittämä fiktio ovat rikkoneet arjessamme faktan ja fiktion rajoja. Ammennamme malleja arjen näytelmiin fiktiosta, peleistä ja videoista. Nämä asiat alkavat limittyä uusilla tavoilla. Tälle Koiviston presidenttiajalla kukkeimman nuoruutensa viettäneelle kirjoittajalle jokin Pokemon Go-ilmiö on kovin vieras, mutta ilmeisesti siinä ollaan orastavan lisätyn todellisuuden myötä jonkin uuden vuorovaikutuskulttuurin äärellä. Täällä yliopistollakin tulee kovasti viestejä, kuinka yliopistopedagogiikkaa tulisi pelillistää tai pohjata sitä yhä enemmän simulaatio-opetukseen, siis eräänlaisten näytelmien esittämiseen. Kyseessä lienee eräänlainen performatiivinen käänne pedagogisessa ajattelussa, jota itsessään voisi tarkastella näiden dramaturgisten käsitteiden avulla.

Merkittävin vuorovaikutuksen innovaatio viime vuosikymmeninä on luonnollisesti internet ja tässä ajassa sosiaalinen media. Goffmanin pohdintoja vaikutelmien luomisesta käytettiin jo varhaisimmassa internetvuorovaikutuksen tutkimuksen aallossa. Huomio tällöin kiinnittyi sosiaalisten viitteiden puuttumiseen tekstipohjaisessa vuorovaikutuksessa. Sosiaalisessa mediassa Shulmanin mukaan on oleellista näyttämön ja takahuoneen tilojen sulautuminen uudella tavalla. Ihmiset eivät kätke enää informaatiota omasta yksityisyydestään kuten oli tapana perinteisessä vuorovaikutuskulttuurissa. Shulman käy tätä internet-maailmaa kirjassa läpi hyvin perusteellisesti ja häneltä on tulossa piakkoin uusi kirja nettivuorovaikutuksen nurjasta puolesta.

No niin, lopetellaanpas. Shulmanin kirjaa voi suositella. Se on raikkaasti ja ajankohtaisesti kirjoitettu. Siinä osoitetaan kuinka dramaturginen teoria ja siihen liittyvä tutkimus ovat maailmalla varsin vireässä tilassa. Tätä voisi suositella opinnäytteen aihetta pohtiville, koska dramaturgisella lähestymistavalla voi lähestyä monipuolisin tavoin erilaisia sosiaalisen yhteiselämämme kysymyksiä.

***

Pian syksy jo koittaa ja julkiset performanssit jatkuvat taas luentosaleissa. Rooleja laitellaan kollegoiden kanssa narikkaan sitten laitoksen takahuoneissa.

 

Lähde:

Shulman, David. 2016. The Presentation of Self in Contemporary Social Life. London: Sage.

 

[i] Goffmanin keskeisistä teksteistä ilmestyi uusi suomennos 2012.

[ii] Sosiaalipsykologiassa Rom Harre’ kehitteli osin Goffmanin ajatusten pohjalta etogenian tutkimusohjelmaa. Etogenia muuntui sittemmin positiointianalyysiksi. Kuopiossa tutkija Pasi Hirvonen on soveltanut positiointianalyysia pienryhmien vuorovaikutuksen tarkasteluun.

[iii] Psykologian piirissä minuuden esittämisen tutkimusta on harjoittanut erityisesti Mark R. Leary.

Mainokset
%d bloggers like this: