Optimismin levittäjät

 

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Warwickin yliopiston kulttuuripolitiikan emeritusprofessori Oliver Bennett kirjoitti 2001 kirjan Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Nimensä mukaisesti kirjassa analysoitiin pessimistisiä ajatusvirtauksia länsimaisessa ajattelussa ja tieteessä. Uudessa kirjassaan Bennett on siirtynyt toiseen suuntaan. Kirja Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope (2015) on mielenkiintoinen analyysi optimismin tarpeellisuudesta yhteiskunnissa ja siitä, kuinka erilaiset instituutiot ja ammattikunnat työskentelevät edistääkseen toiveikkuutta ja tulevaisuuden uskoa ihmisten parissa. Käsiteltyjä alueita ovat demokraattinen politiikka, työ, perhe, uskonto ja psykoterapia. Kirjaa voi luonnehtia ajankohtaiseksi ja oivaltavaksi pohdinnaksi optimismin tarpeellisuudesta, koska pessimistinen ilmapiiri ja tulevaisuusperspektiivin hämärtyminen tuntuvat nyt lyövän leimaansa yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä myös monien ihmisten arkikokemukseen.

Kirjan johdantoluvussa määritellään optimismin käsitettä ja eri tieteenalojen tuottamia näkökulmia sen tutkimiseen. Käsitettä optimismi alkoivat käyttää 1700-luvun alussa filosofit kuten Gottfried Leibnitz ja häntä satirisoinut Voltaire. Leibnitzille optimismi merkitsi Jumalan antamaa hyvyyttä elää parhaassa mahdollisessa maailmassa, siis eräänlaista vilpitöntä uskoa siihen, että Jumalan hyväntahtoisuus toteutuu ennen pitkää elämässä. Tätä tulkintaa Voltaire parodioi näytelmäkirjoituksessaan naiiviutena. Käsite jäi elämään valistusfilosofien käsitteistöön ja se alettiin liittää edistyksen ja tulevaisuususkon käsitteellistämiseen yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Modernisaatiota ajanjaksona voikin tarkastella optimististen ja pessimististen ajatussuuntausten kamppailuna: tiede ja teollistuminen toivat hyvinvointia, jota monet tervehtivät ilolla. Vastaavasti työväestön kurjistuminen, sotien tuhovoima, rationaalisuuden voittokulku, byrokratia ja vieraantuneisuus olivat jotakin, mitä ensimmäisen sukupolven sosiologit analysoivat pessimistisessä sävyssä. Bennettin aiempi kirja käsittelee tätä keskustelua, käsillä olevassa kirjassa hän on kiinnostunut historiallisten virtausten sijaan arjen optimismista ja sen ylläpitämistä.

Optimismi voidaan yksinkertaisesti määritellä taipumukseksi nähdä tulevaisuus myönteisten odotusten valossa. Se on jotakin vahvempaa kuin toivo. Siihen liittyy usein emotionaalinen lataus, ajatus siitä kuinka suotuisa tulevaisuus on toivottava ja saavutettava asiaintila. Optimismia on suurta ja pientä, edellinen voi liittyä odotuksiin vaikkapa talouden tilan kohentumisesta ja jälkimmäinen henkilökohtaisen tason odotuksiin, esimerkiksi toipumiseen sairaudesta. Tsekin entinen presidentti Vaclav Havel määritteli, kuinka toivo on jotakin syvällä ihmisluonnossa olevaa, olemisen pohjavire uskoa parempaan, vaikka ympäröivät olosuhteet eivät antaisi siihen viitettä. Optimismilla on konkreettisempi suhde todellisuuteen, se on jotakin näköpiirissä olevaa myönteistä, joka on saavutettavissa suurella todennäköisyydellä, jos sen eteen ponnistellaan.

Bennett etsii vastausta ihmiskunnassa vallitsevaan optimismiin sosiaalipsykologisesta tutkimuksesta. Miksi ihmiset tuntuvat uskovan parempaan huomiseen, vaikka elämä murjoo ja faktoja tuodaan eteen, että huonosti tässä käy? Ilmiötä alkoivat systemaattisesti tutkia positiivisen psykologian liikkeen perustajahahmot Martin Seligman ja Mihali Csikszentmihalyi. Seligmanin tunnettu ajatus on, että psykologia tieteenä on historiansa aikana keskittynyt tarkastelemaan ihmisenä olemisen patologioita ja ongelmia. Positiivinen psykologia on taas suuntaus, jossa tarkastelunäkökulmana ovat elämän myönteiset ulottuvuudet ja ihmisen voimavarat. Elämäntyytyväisyyskyselyissä suurin osa ihmisistä eri puolilla maapalloa raportoivat olevansa varsin tyytyväisiä elämäänsä, vaikka olosuhteet ovat haastavia. Tästä suuresta enemmistöstä positiivisen psykologian liike on kiinnostunut. Empiirisessä tutkimuksessa positiivisen psykologian edustajat ovat päätyneet havaintoihin, joiden mukaan optimistisesti ajattelevat ja myönteisesti elämäänsä suhtautuvat henkilöt selviävät elämän vastoinkäymisistä paremmin ja pysyvät terveempinä. Eri tutkimusryhmillä on sitten eriävyyttä sen suhteen, missä määrin optimistinen elämänasenne on perinnöllistä ja missä määrin sitä voi oppia. Yleensä perinnöllisyyden merkityksen on katsottu olevan 25-50% luokkaa ja kytkeytyvän ekstroverttiyteen persoonallisuuden piirteenä.

Evoluutiopsykologien tekemien tutkimusten mukaan ihmislajin suotuisaan tulevaisuusnäkökulmaan liittyvä neurofysiologia nähdään syyksi, miksi optimismia on löydettävissä kaikissa kulttuureissa. Optimismin tunteen saavat aikaan aivojemme välittäjäaineet, kuten serotoniini ja dopamiini. Vastaavasti ihmiskunta on jo varhain havainnut, että alkoholi ja muut päihteet tehostavat aivoissamme vastaavaa kemiallista vaikutusta. Siksipä nuori lukijani nousuhumalassa tuppaa aina tuntumaan, että ”tästä voi tulla hyvä ilta”.  Lionel Tigerin mukaan myönteinen tulevaisuusnäkökulma on oleellinen osa biologiaamme ja siten ”ruusuisen tulevaisuuden ajattelu on yhtä biologista kuin seksuaaliset fantasiat”.  Kykymme käsitteellistää tulevaa ja ennakoida myönteistä lopputulosta ovat antaneet ihmislajille evolutionaarisen etulyöntiaseman. Tämän kyvyn syntyminen liittyy suurten aivojemme kehittymiseen. Tähän kykyyn pohtia tulevaa liittyi etuja, kuten suunnitelmallisuus yhteisön ravinnonhankkimisessa. Siihen liittyi myös se huono puoli, että ihmislaji oppi jo varhain murehtimaan tulevaa ja oivalsi, että kuolo tässä ennen pitkää korjaa. Evoluutiopsykologinen selitys uskontojen kehittymiselle liittyy tämän pysähdyttävän oivalluksen ylitsepääsemiselle, toisin sanoen jonkin kuoleman jälkeisen tuonpuoleisen pohdinnalle. Tämä selittäisi siten uskontojen esiintymisen kaikissa ihmispopulaatioissa aikojen saatossa.

Näistä mielenkiintoisista pohdinnoista Bennett päätyy toteamaan, että optimismia ja positiivista elämänasennetta ovat viime vuosina pohtineet erityisesti amerikkalaiset psykologit eri psykologian koulukunnissa. Tähän liittyy eittämättä tiettyä kulttuurissidonnaisuutta ja näkökulman vääristymistäkin. Sen sijaan mitään vakiintunutta optimismin sosiologiaa ei tunnu olevan olemassa, koska tieteenalaan liittyy historiallisesti aika syvä modernisaatiopessimismin pohjavire. Tällaista optimismin sosiologian ohjelmaa Bennett lähtee sitten kirjassaan kehittelemään. Hän päätyy näkemykseen, jonka mukaan jokaisessa yhteiskunnassa on institutionaalisia järjestelyjä, joilla optimismia vahvennetaan, edistetään ja ylläpidetään. Meillä on olemassa lukuisia ammattikuntia, joita voi luonnehtia optimismin edistäjiksi (promoters of optimism) ja yhteiskuntien hyvinvoinnin ja jatkuvuuden kannalta ne ovat tuiki tärkeitä.

Kiteytän Bennettin näkemykset viidestä eri optimismin institutionaalisesta alueesta seuraavasti:

Demokraattinen politiikka: Demokratian retorinen lupaus on tarjota eri arvopohjista käsin optimistisia kertomuksia paremmasta tulevaisuudesta. Tätähän eri puolueet omista näkökulmistaan ja omilla keinovalikoimillaan etenkin ennen vaaleja lupaavat. Demokratian narratiiveihin on kuulunut kertomus lisääntyvän demokratian myönteisestä vaikutuksesta ihmisten hyvinvointiin. Näkemykset kansalaisyhteiskunnasta, aktivismista, osallisuudesta ja ruohonjuuritason demokratian suotuisasta vaikutuksesta kuuluvat tähän perinteeseen. Näkemykseen on sisäänrakennettuna optimistinen ajatus siitä, kuinka demokratian lisääminen edistää hyvinvointia. Sen sijaan täsmälliset ohjelmalliset muotoilut konkreettisista sisällöistä tai hallinnollisista järjestelyistä, saati kulujen kattamisesta ovat yleensä ohuempia. Bennett käy myös läpi demokratian historian kuuluisia inspiroivia poliittisia puheita, joissa etenkin yhdysvaltalaiset poliitikot ovat kunnostautuneet. Niihin kuuluu retorisesti olennaisena optimistinen lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Huomiona hän esittää, kuinka eurooppalaisten nykypoliitikkojen sävy on maltillisempi ja optimismia kehotetaan etsimään kansalaisten arkisista ilon aiheista laajojen eurooppalaisten visioiden sijaan.

Työ: Keskeinen optimismin levitysmuoto on HRM (human resource management) ja perusteena optimismin levittämiselle työorganisaatioissa on työpsykologian klassikoiden (Elton Mayo keskeisimpänä) esittämä ajatus, jonka mukaan optimistiset ja innostuneet työntekijät tekevät paremmin tulosta. Tämän vuoksi henkilöstöhallinnon moderneissa tekniikoissa ollaan kiinnostuttu työntekijän persoonasta, tunteista ja hyvinvoinnista. Motivoituneet ja optimistisesti työyhteisönsä tulevaisuuteen suhtautuvat työntekijät tuovat tarvittavan kilpailuedun. Bennett muistuttaa, että näissä tekniikoissa on kyse myös kontrollin uusista pehmeistä muodoista ja siten optimistisen hengen ylläpitoon liittyy tiettyä kyynisyyttä: psykologisen tyytyväisyyden ruokkiminen esimerkiksi johtajan imartelevalla puheella työntekijälle saa kestämään arveluttaviakin työolosuhteita. Tämä työtyytyväisyyden ja tuloksenteon paineen välinen jännite on väistämättä läsnä nykyisissä työyhteisöissä, jolloin maine optimistisesta ja kannustavasta työkulttuurista on nykyään eräs rekrytoinnin vetonauloista kilpailluilla asiantuntija-ammattien markkinoilla.

Perhe: Yksilöt, perheet ja yhteiskunnat asettavat suuria toiveita lapsiin ja nuoriin. Heissä on tulevaisuus. Vanhemmilla tässä on tässä avainrooli, jossa tärkeiksi ulottuvuuksiksi muodostuvat turvallisen kiintymyksellisen perustan ja myönteisten kasvukokemusten tarjoaminen lapsille. Tämän ajan vanhemmat ovat varsin tietoisia hyvään hoivaan liittyvistä psykologisista mekanismeista. Vanhemmuudessa on kyse eräänlaisen psykologisen immuniteetin muodostamisesta lapselle, jotta hän osaa kohdata elämän vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Vanhemmuuden tueksi on nykymaailmassa laadittu monenlaisia ohjelmia ja asiantuntija-apua on saatavilla. Monimutkaistuvassa maailmassa vanhemmuuden haasteista on muodostunut eräs keskeisimmin ihmisiä askarruttava asia. Kantavatko hyviksi tarkoitetut optimismin juurruttamisen tekniikat tulevaisuuteen?

Uskonto: Uskonnot lukuisissa eri muodoissaan ovat toimineet keskeisenä optimismin levittämisen instituutiona. Optimismiin liittyy eri uskonnoissa erilaisia reunaehtoja, kuten eläminen jonkin tietyn eettisen ideaalin mukaisesti. Uskonnot ovat eri näkökulmista antaneet vastauksia kuoleman rooliin ihmisen elämässä, siihen mitä sen jälkeen tapahtuu, millä keinoin elämällä parempaan tuonpuoleiseen elämään voi päästä ja siten tarjoamalla merkityksellisyyden kehystä tämän hetken elämään. Jonkinlainen malli pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on löydettävissä kaikista uskonnoista. Optimismin perustaksi uskonnot tarjoavat yliluonnollista selitysmallia ja siten ne poikkeavat muista optimismin institutionaalisista perustoista.

Psykoterapia: Erilaisista terapeuttisista koulukunnista on modernisaation myötä muodostunut yksilöllistynyt ja maallistunut malli muutokselle kohti parempaa elämässä. Bennett jäljittää terapian juuria teologian piirissä 1800-luvulla kehitettyihin tekniikoihin. Nykyisessä psykoterapiassa on valtavan moninaisia teoreettisia koulukuntia, mutta kaikkiin liittyy ajatus muutoksen mahdollisuudesta. Myönteinen muutosnarratiivi on terapian keskeistä antia. Yleensä muutoksen tavoittelussa ovat läsnä seuraavat teemat: tiedostamattomien asioiden, tunteiden, käyttäytymismallien tekeminen tietoiseksi, pyrkimys (aidon) itsensä toteuttamiseen, merkityksen etsintä, ihmissuhteiden kohentaminen ja pureutuminen tiettyihin käyttäytymisen tai toiminnan ongelmiin. Myös Bennett huomioi kuinka terapeuttinen kieli on laventunut kulttuuriamme läpäiseväksi elämäntaitoteollisuudeksi.

Kirjansa loppukaneettina Bennett kiinnittää huomiota siihen, kuinka optimismi, siihen liittyvät erilaiset kulttuurit ja ammattikunnat ovat vahvasti läsnä kulttuurissamme ja yhteiskuntien arjessa. Erilaisuudesta huolimatta näillä toimijoilla on sama päämäärä, myönteisen tulevaisuusperspektiivin ylläpito ja edistäminen, joita ilman ihmisten yhteiselo ei toimisi. Julkisessa keskustelussa positiivisen psykologian piiristä yleistynyt yksilönäkökulma tuntuu olevan vahvasti läsnä. TV-ohjelmissa erilaiset kouluttajat ja konsultit kertaavat yksilön myönteisen ajattelun suotuisuutta. Optimistinen persoonallisuus on perua perimästä ja myönteisistä kasvukokemuksista, ja jos sellaista ei ole, voi tämä tuputtaminen tuntua lähinnä turhalta debatilta siitä onko vesilasi puoliksi täysi vai tyhjä. Bennettin kirja tuo tähän keskusteluun kaivatun sosiaalipsykologisen ja sosiologisen ulottuvuuden. Optimismilla on tärkeä merkitys ihmisyhteisöjen ja yhteiskuntien tulevaisuudenuskolle ja toiminnalle. Se on usein tilannesidonnaista ja sitä voidaan levittää ihmisten keskuuteen tavoilla, joka ylittää yksilötasoisen pessimistisyyden. Kirjan lukeminen voi antaa monille inspiraatiota empiirisen tutkimuksen tekemiseen erilaisissa optimismin levittämisen parissa toimivissa yhteisöissä ja ammattikäytännöissä. Optimismiahan tämä aikamme kaipaa!

LÄHTEET

Bennett, Oliver 2015. Cultures of Optimism: The Institutional Promotion of Hope. Basingstoke: Palgrave.

Bennett, Oliver 2001. Cultural Pessimism: Narratives of Decline in the Postmodern World. Edinburgh: Edinburgh University Press.

 

 

Advertisements
%d bloggers like this: