Fyysinen olento, ruumiillisuuden psykologia ja Rom Harré

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Tulevien sosiaalipsykologian päivien teemana on ruumiillisuus ja sen tarkastelu sosiaalipsykologiassa. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että kehon tai ruumiin (body) käsitteen käyttö ei ole mitenkään erityisesti juurtunut sosiaalipsykologian perinteeseen, jos ajattelee tieteenalan pitkää historiaa. Kehon aktiivista roolia ihmisen havaintotoiminnassa sivuisi kyllä jo tuotannossaan G. H. Mead, mutta laajemmin kysymyksen otti tuotannossaan ensimmäisen kerran esille Rom Harré (1991) 1990-luvun alussa ilmestyneessä teoksessaan Physical Being (Fyysinen olento). Seuraavassa tarkastelen kirjan sisältöä ja merkitystä. Sen yleisenä tavoitteena oli kehittää teoria ruumiillisuuden psykologialle. Ruumiillisuuden teema tuli laajemmin esille sosiaalitieteissä lähinnä 1980- ja 1990-luvulla sosiaalisen konstruktionismin seurauksena. Muutamat sosiologit ja antropologit kiinnostuivat ruumiillisuuden tarkastelusta erityisesti kulttuurin ja yhteiskunnallisten käytäntöjen muokkaavan vaikutuksen näkökulmasta.

Tällaista näkökulmaa olivat edustaneet aikaisemmin tuotannossaan esimerkiksi Norbert Elias, Mary Douglas ja Michael Foucault, jotka kaikki tunnetaan ruumiillisuuden tutkimuksen perinteessä tärkeistä historiallisista analyyseistään. Yleisellä tasolla voidaankin tehdä erottelu kehon ja ruumiin välille. Keho viittaa enemmän aktiiviseen toimijaan (the lived body-käsite), kun ruumiilla voidaan puolestaan viitata joko elottomaan tai elävään ruumiiseen[1]. Vaikka käsitteiden välille ei ole syytä tehdä kovin jyrkkää eroa, ruumiin käsitteen käyttö on ollut yleisempää sosiaalitieteissä, kun kehon tai kehollisuuden tarkastelu on liittynyt ennen muuta fenomenologisesta filosofiasta vaikutteita saaneeseen ”eletyn kehon” näkökulmaan. Se on kriittinen perinteistä kartesiolaista dikotomista ruumis-mieli-jakoa kohtaan ja korostaa enemmän kehon ja mielen keskinäistä yhteyttä. (Sarpavaara 2004, 43-44.)

Mistä sitten on kyse Harrén yrityksessä pohtia ruumiillisuuden psykologian perusteita? Hänen teoksensa on harvemmin tunnettu osa laajempaa trilogiaa eli kolmiosaista kirjasarjaa, jonka ensimmäinen osa Social Being (Sosiaalinen olento) käsitteli sosiaalipsykologian perusteita ja jonka toinen osa Personal Being (Persoonallinen olento) keskittyi enemmän yksilöpsykologian perusteisiin. Harrén tarkastelulla on filosofisesti oma yhteytensä filosofi Karl Raymond Popperin tunnettuun ontologiaan, jossa luonnolle, kulttuurille ja ihmiselle määritellään oma itsenäinen, emergentti paikkansa. Harré perustelee kirjansa tarkoitusta sillä, että sen tarkoituksena on avata näkökulma siihen, miten ihmiset puhuvat kehosta arkielämässä ja millaisia kulttuuris-diskursiivisia merkityksiä liittyy ihmisruumiiseen.

Kirjansa alkupuolella Harre (1991, 5) rajaa tarkastelua siten, että ruumiillisuuden psykologia on kokoelma selontekoja niistä diskursiivisista käytännöistä, joissa ruumiillisuudella on keskeinen merkitys ruumiin käytön tai ruumiskeskeisen puheen takia. Kuten Harré itsekin toteaa kirjassaan, hänen yritystään pohtia ruumiillisuutta psykologisena kysymyksenä voidaan pitää uutena, sillä vastaavaa yritystä ”analyyttisten tekniikoiden käytöstä” ruumiillisuuden psykologian käsitteelliseksi tukemiseksi ei ole aiemmin tehty. Tässä mielessä hänen kirjaansa voi pitää edelleen tärkeänä yrityksenä koota erilaisia näkemyksiä ja jäsentää siten ruumiillisuuden psykologian teemoja. Sosiaalipsykologian tai psykologian perinteessä kirja on kuitenkin ollut ilmestymisensä jälkeen melko tuntematon, eikä siitä ole myöskään juuri käsitelty ruumiillisuutta koskevassa muussa sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa.

Harré (1991, 6) viittaa itse positiivisessa hengessä Nancy Scheper-Hugesiin and Margaret M. Lockiin (1987), jotka ovat tarkastelleet ruumiillisuuden antropologiassaan ruumisminää (body self) eli kokemusta omasta ruumiista, sosiaalista ruumista eli ruumiin käyttöä luonnollisena symbolina ja ruumispolitiikkaa eli ruumista sosiaalisen kontrollin kohteena. Samat kysymykset ovat myös Harrén tarkastelun keskiössä. Hänen kirjansa voikin nähdä käsitteelliseksi läpileikkaukseksi monista ruumiillisuutta koskevista filosofisista, historiallisista, psykologisista ja sosiaalitieteellisistä kysymyksistä. Tarkastelu lähtee liikkeelle alussa ruumiillisuuden yleisistä filosofista kysymyksistä, joista Harré siirtyy erillisissä luvuissa pohtimaan tarkemmin ruumiillisuuden psykologian osateemoja.

Kirja jakautuu yleisellä tasolla kolmeen pääosaan. Nämä käsittelevät ruumiillisuuden metafysiikkaa, ruumista koskevia arviointeja ja ruumista merkityksiä tuottavana osana toimintaa. Metafysiikka tarkoittaa lähinnä ruumista koskevien luokittelujärjestelmien erittelyä sekä ruumiillisuuden kokemisen analyysiä. Arviointien (evaluations) tarkoitus on tuoda puolestaan esille se, miten kulttuuriset ideaalit ja normit vaikuttavat ruumiiseen. Ruumista toisin sanoen arvioidaan moraalisten käsitysten valossa, mutta ruumiilla voidaan nähdä myös tietty moraalinen itseisarvonsa. Merkitysten analyysi viittaa viimein siihen, että ruumista voidaan käyttää myös sosiaalisesti merkkinä viestittämään tietystä seikasta, ja tässä yhteydessä Harré kehittelee laajempaa näkökulmaa ruumiillisuuden yleisestä semiotiikasta.

Harrén kirja vilisee paljon kiinnostavia pienoisanalyysejä monista edelleen kiinnostavista ruumiillisuuden teemoista. Hän tarkastelee esimerkiksi lihavuuden ja ylipainon määrittelyä vähitellen positiivisesta ilmiöstä negatiiviseksi, Jane Fondan kirjoittamaa Työkirjaa ja sen sisältämiä näkemyksiä kehon kunnon ylläpitämisestä, ruumista koskevia luokittelujärjestelmiä ja niiden vaikutusta (esim. vasen ja oikea puoli), kehonrakennusta ruumiin muokkaamisena esteettisten ideaalien mukaan sekä vaikkapa sitä, miten modernissa kulttuurissa tuotetaan ruumista koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia puhumalla tietyistä omaan kehoon liittyvistä asioista, kuten liikunnan välttämättömyydestä terveydelle. Kokonaisuutena voisi sanoa, että Harrén kirja ei ole menettänyt mitenkään merkitystään, vaan erilaiset ruumiillisuuteen liittyvät ilmiöt ovat pikemminkin päinvastoin vain laajentuneet parin viimeisen vuosikymmenen aikana entisestään.

Miten tämä sitten näkyy myöhäismodernissa kulttuurissa? Jos ajatellaan liikkumista koskevaa terveysvalistusta, sen lähtökohtanahan on ollut painottaa sitä, miten hyödyllistä liikunta on ihmiselle. Vastaavasti keskustelu itseaiheutetuista sairauksista viittaa siihen, millaisia velvollisuuksia meillä on omaa kehoamme kohtaan. Kokonaan toinen asia on sitten kehon koristelun, muokkaamisen ja terveyden ylläpitämisen erilaisten muotojen kehittyminen. Kaikista näistä on muotoutunut Suomessakin kulttuurisesti monimuotoisia alueita, jotka noudattavat esimerkiksi tatuoinnin tai kehon kosmeettisen korjaamisen osalta globaaleja trendejä. Harré (1991) ei itse kirjoita kovin paljon tatuoinneista ruumiillisuuden semiotiikan yhteydessä, lähinnä tuo esille muutamia perusseikkoja polynesialaisesta kehomaalauksesta ja maorikulttuurin suhteesta tatuointeihin. Uudemmassa populaarikulttuuria koskevassa tutkimuksessa on eritelty tarkemmin vaikkapa sitä, miten tatuointeja käytetään LA Ink- ja Miami Ink-ohjelmien tarjoaman aineiston valossa terapeuttisesti vaikeiden psykologisten ongelmien työstämisessä ja todellisen itsen ilmaisun välineenä (ks. Woodstock 2014).

Ihon ulkopinnan koristelusta on syntynyt nykymaailmassa lukemattomia tyylejä, jotka eroavat tatuoinnin tarkoituksesta esimerkiksi maorikulttuurissa. Ruumiin ulkopintaa ei pidetä enää pelkästään kehon ulkoisena rajana, vaan itsestä kertovana ilmoitustauluna, jota voidaan koristella oman tyylin mukaan. Keho voidaan täyttää omaan elämään liittyvillä tärkeillä kuvilla tai valita sen pintaan tiettyjä symbolisia ilmaisuja, jotka kertovat omakohtaisesti tärkeinä pidetyistä asioista. Kehon esteettinen muokkaaminen kosmeettisten toimenpiteiden ja korjausleikkausten muodossa on puolestaan laajentunut mittavaksi liiketoiminnaksi, jota kannattaa jokaisen julkkiksen uralle haluavan harkita tehdäkseen itsensä kameralle sopivaksi kohteeksi. Tiedä sitten, onko kyseessä se, että iho on syvintä ihmiselle (Paul Valéry) tai että ruumiin pinta on viimeinen sosiaalisesti valloittamaton alue, jota ihminen voi kutsua vielä omakseen (Stanford Scott ja Marvin Lyman).

Vaikka ruumiillisuuden ilmiöiden tarkastelu ei ole siis ollut mitenkään erityisesti esillä sosiaalipsykologiassa viime aikoina, voi sanoa, että Harrén näkemyksillä on varmasti oma paikkansa. Syynä on se, että ruumis, sen käyttö ja ihmisen suhde omaan kehoonsa on tullut yhä enemmän esille nykykulttuurissa. Tämä ei tarkoita vain kehon ulkoista muokkaamista, vaan myös sen merkitystä psyykkis-emotionaaliselle terveydelle. Tunteiden ja kehon yhteys on tullut voimakkaasti esille esimerkiksi mindfulness-perinteessä, jossa korostetaan kehon ja mielen yhteyttä toisiinsa. Kyse ei ole toisistaan irrallisista asioista, vaan psyykkiseen hyvinvointiin voidaan vaikuttaa keskeisesti tietoisen läsnäolon, tietoisuustaitojen kehittämisen ja erilaisten aistien käytön kautta. Tämän on tuonut esille kysymykset kehon ja mielen suhteesta (body-mind) sekä kehotietoisuuden roolista (ks. esim. Klemola 2013).

Kirjansa lopussa Harré (1991, 257) korostaa sitä, että monet ruumista koskevat käsitykset ovat historiallisesti melko uusia. Samalla hän kuvaa yleisesti ruumiillisuuden merkitystä seuraavasti:

Me käytämme ruumistamme käytännön toimintaan. Me käytämme kehoamme moraalisten arviointien esittämiseen. Me käytämme ruumiimme tilaa oikeuttamaan arkielämän velvollisuuksista vetäytymisen. Me käytämme ruumistamme ihmislajin uusintamiseen. Me käytämme kehoamme taideteoksena, koristelun pintana ja raakamateriaalina veistämiselle.

Harrén oma näkemys on, että hänen kirjansa on tavallaan luettelo niistä erilaisista tarkoituksista, joihin ihmiskehoa voidaan käyttää. Tässä mielessä ruumiillisuuden psykologiaa voidaan pitää toiminnan psykologian (activity psychology) yhtenä haarana, joka korostaa ihmisen omaa aktiivista toimijuutta suhteessa kehoonsa. Ja kuten Harré (1991, 257) alleviivaa kirjansa viimeisillä riveillä, ruumiillisuuden psykologialla voi nähdä valtavan merkityksen, jos ajattelee sitä, miten kehoa tai ruumista käytetään myöhäismodernissa kulttuurissa. Tässä suhteessa tutkimus on vasta ottamassa ensimmäisiä askeliaan.

Harrén huomiot olivat sinänsä omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta mitenkään sivuun ruumiillisuuden teema ei ole jäänyt sosiaalitieteissä. Siitä on itse asiassa päinvastoin kasvanut merkittävä monitieteisen tutkimuksen alue, jonka uuden tulemisen juuret ovat alun perin Bryan S. Turnerin (2008) ja Chris Shillingin (2012) uraauurtavissa yleisissä analyyseissä ruumiin paikasta yleisessä yhteiskuntateoriassa. Nykyisessä sosiologisessa tutkimuksessa ruumiin sosiologialla (sociology of body) on oma erityinen paikkansa ruumiillisuutta, yhteiskuntaa ja sairautta käsittelevänä tutkimusalueena. Sen ohella puhutaan erillisestä ruumistutkimuksesta, joka perustuu monialaiseen sosiaalitieteelliseen, antropologiseen ja kulttuuritieteelliseen tutkimukseen (ks. esim. DeMello 2014). Lisäksi monista ruumiillisuuteen liittyvistä teemoista julkaistu uutta tutkimusta, kuten ikääntymisestä, ruumiillisuudesta työelämässä sekä ylipainoisuudesta ja sen tuottamista identiteettikamppailusta (ns. läskihäpeä eli fat shame).

Mihin tämä kehitys sitten kaiken kaikkiaan liittyy? Kysymykseen voi hakea vastausta vaikkapa Anthony Giddensin (1991) tuotannon avulla. Giddensin mukaan modernissa kulttuurissa ihmiset muodostavat erilaisia tietoisia identiteettiprojekteja, joilla he tavoittelevat omaa, erityistä elämäntapaansa ja -tyyliään. Näissä identiteettiprojekteissa kehollisuudella ja ruumiilla on keskeinen paikkansa. Ihmiset eivät tavoittele vain abstrakteja, aineettomia asioita elämässään, vaan haluavat ylläpitää kuntoaan, hankkia lihaksikkaan ulkomuodon, treenata kehonsa taipuisuutta joogassa, syödä terveellisesti, liikkua säännöllisesti ja osallistua muutaman kerran vuodessa maratonille. Näin omalla ruumiilla ja sen hyvinvoinnilla voi olla hyvin keskeinen rooli identiteettiprojektissa. Omaa ruumista ja syömistä tarkkaillaan säännöllisesti, kehon asentoihin kiinnitetään huomiota, sitä koristellaan ja muokataan esteettisten ideaalien mukaan, ja samalla ihmiset myös herkistyvät yhä enemmän oman ruumiinsa viestien kuuntelulle.

 

Lähteet:

 

DeMello, Margo (2014). Body studies. An introduction. Routledge, Oxon.

 

Giddens, Anthony (1991). Modernity and self-identity. Self and society in late modern age. Polity Press, Cambridge.

 

Harré, Rom (1991). Physical being. A theory for corporeal psychology. Oxford: Basil Blackwell.

 

Klemola, Timo (2013). Mindfulness – tietoisuuden harjoittamisen taito. Docendo: Jyväskylä.

 

Sarpavaara, Harri (2004). Ruumiillisuus ja mainonta. Diagnoosi tv-mainonnan ruumiillisuusrepresentaatioista. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 338.

 

Scheper-Huges, Nancy & Lock, Margaret M. (1987). Mindful body: a prolegomenon to the future work in medical anthropology. Medical Anthropology Quartely 1(1), 6-41.

 

Shilling, Chris (2012). The body and social theory. London, Sage.

 

Turner, Bryan S. (2008). Body & society. Sage, London.

 

Woodstock, Louise (2014). Tattoo therapy: storying the self on reality TV in neoliberal times. Journal of Popular Culture 47(4), 780-799.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

[1] Käytän seuraavassa kehon ja ruumiin käsitteitä osin toistensa synonyymeina toiston välttämiseksi. Viittaan kehoon erityisesti silloin, kun on kyse aktiivisesta suhteesta omaan ruumiiseen.

Mainokset
%d bloggers like this: