Minuutta virittämässä

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

 

Norjalainen psykologian apulaisprofessori Ole Jacob Madsen (s. 1978) on kirjoittanut laadukkaita analyyseja psykologisten tieteiden kulttuurisesta roolista länsimaissa. Hänen norjankieliseen väitöskirjaansa pohjautunut The Therapeutic Turn (2014) käsitteli terapeuttisen eetoksen[i] arkipäiväistymistä kulttuurisena merkitysrakenteena. Uusi kirja Optimizing the Self (2015) on niin ikään käännetty norjankielestä ja se sisältää analyysin self-help -kulttuurin leviämisestä länsimaissa ja tarkemmin esimerkkien kautta norjalaisessa yhteiskunnassa. Self- help, suoraan käännettynä siis oma-apu tai itseapu, mutta jolle vakiintunut suomalainen käännös on elämäntaito, on ajallemme tyypillinen kulttuurin muoto, johon lähes jokainen meistä on törmännyt elämäntaitokirjojen, nettisivujen, tosi-tv-sarjojen tai kurssien ja koulutustilaisuuksien muodossa. Ilmiö on vahvasti läsnä kulttuurissamme, se työllistää paljon ihmisiä ja siinä liikkuu varsin suuret rahat. Käsitteellä elämäntaito tarkoitetaan nykymerkityksessään yksilöön kohdistuvia neuvoja, taitoja ja ohjelmia, joilla autetaan elämään paremmin, terveemmin, laadukkaammin tai onnellisemmin. Tavoitteena on yleensä tarjota yksilölle moraalinen, henkinen, pseudo (näennäis)- tai todistetusti tieteellinen kehys, jonka avulla voi kehittää ja muuttaa itseään, on sitten kyse omista ajattelutavoista, tunteiden kokemisesta, ihmissuhdetaidoista, kehonmuokkauksesta, toimivasta koirasuhteesta tai terveellisten elämäntapojen omaksumisesta. Madsenin huomio on, että vaikka kyseessä voi olla jokin hyvin konkreettinen ja fyysinen tavoite, kuten painonpudotus tai tupakoinnin lopettaminen, on ohjelmissa lähes poikkeuksetta läsnä jokin viittaus ihmisen psykologiseen ulottuvuuteen ja siten psykologiatieteisiin perustuvaan argumentointiin.

Madsenin lähestymistapa on kriittinen ja hän pyrkii selvittämään, miksi juuri nykyisessä kulttuurimme ja yhteiskuntamme tilassa elämäntaitokysymykset nousevat niin keskeisiksi. Diagnoosi ajastamme pohjautuu yleiseen sosiologiseen tulkintaan: myöhäismodernissa ajassa kollektiivisuuden ja yksilöllisyyden suhde on muuttunut. Individualismi on ideologisena kehyksenä korostunut ja yhteiskuntien instituutiot edellyttävät yksilöiden kykyä itsehallintaan ulkoisten auktoriteettien ohjauksen sijaan. Elämäntaito-oppaat heijastelevat tätä kulttuurista ilmapiiriä, jossa keskeinen moraalinen tavoite on uskollisuus omalle itselle ja oman autenttisuuden kultivointi. Kyseessä on aktiivisuutta ja itseriittoista toimijuutta korostavan moraalisen ilmapiirin edistäminen elämän taidollistamisen prosessien kautta. Tätä ilmiötähän on ruodittu varsin laajasti sosiologisessa ja kulttuurintutkimuksellisessa kirjallisuudessa viime vuosikymmenten mittaan. Se, mistä pidän Madsenin tavassa eritellä ilmiötä, on hänen tavanomaista laajempi tuntemus psykologisten suuntausten historiasta sekä kyky tarkastella ilmiöitä moniulotteisesti. Hän ei siis pitäydy elämäntaitokulttuurin yksipuoliseen hutkintaan, vaan erittelee kiihkottomasti, miksi se puhuttelee niin paljon ihmisiä ja miksi sillä tuntuu olevan paikkansa yhteiskunnassamme, olipa siinä sisällöllisesti järkeä tai ei. Hän toteaa elämäntaidon olevan kulttuuriteollisuuden muotona niin laajan, että siihen sisältyy väistämättä täyttä huuhaata, mutta myös tutkimuksella perusteltuja lähestymistapoja. Kirjassa käytetään suuntausten arvioinnissa paljon käsitettä ”tieteellinen evidenssi”. Tällä siis tarkoitetaan luonnontieteistä peräisin olevaa tiedekäsitystä, jossa jotakin toimintamuotoa arvioidaan todistettavuuden, vaikuttavuuden ja yleistettävyyden kautta. Madsen kuitenkin huomioi, kuinka yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä tieteen käsite on erilainen. Myös pseudotiede voi olla ihmisten arjessa heille merkityksellistä ja siksi sitä voidaan tieteen keinoin tutkia merkitysrakenteena.

Metodologisesti Madsen toteaa tekevänsä tässä kirjassa Serge Moscovicin sosiaalisten representaatioiden teoriaan pohjautuvaa tulkintaa siitä, kuinka tieteeseen perustuvat näkemykset kierrättyvät osaksi arkiymmärrystä. Monien elämäntaito-oppaiden juuret ovat jossakin psykologian teoriassa, mutta niitä on yleistajuisuuden ja kaupallisuuden nimissä popularisoitu usein vahvasti, niin että mutkia on vedetty suoriksi. Toiseksi hän sanoo tekevänsä kulttuurista psykologiaa, eli analyysia siitä kuinka elämäntaitokirjallisuus ja muut vastaavat kulttuurituotteet muokkaavat länsimaisten ihmisten itseymmärrystä, koska ne toimivat merkitysrakenteena ja tulkinnallisena resurssina erilaisille ilmiöille ja tapahtumille elämässämme ja arjessamme. Kolmanneksi hän sanoo sijoittuvansa ”uuden kulttuurin tutkimuksen” traditioon, joka tarkoittaa monitieteistä tutkimussuuntausta, jossa huomio kiinnittyy ideologian ja vallan kysymysten ilmentymiin ihmisten arjessa. Elämäntaitokulttuuria voidaan tarkastella tässä kehyksessä eräänä uusliberalistisen ideologian työkaluna ─ eräänlaisena ”uutena ooppiumina” kansalle, joka saa ihmiset introspektiivisesti pohtimaan mikä heissä mahtaa olla vikana sen sijaan, että huomio kiinnittyisi yhteiskunnan rakenteiden ongelmiin ja muuttamiseen. Uuden kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta tätä ilmiötä täytyy kuitenkin kyetä tarkastelemaan moniulotteisemmin osana ihmisten elämän merkitysrakenteita. Elämäntaitokulttuuri ei ole jotakin, jonka ulkopuolelle voimme muitta mutkitta astua. Kyseessä on eräänlainen kielioppi, jota kulttuurimme jäsenyys edellyttää. Empiirisesti Madsen erittelee kirjassaan elämäntaitokulttuurin suosittuja nykysuuntauksia ja valaisee niitä pääosin suosittujen norjalaisten elämäntaito-oppaiden sisällönanalyysin kautta. Hän toteaa, että kyseessä ei ole kaiken kattava, tyhjentävä analyysi ilmiöstä, koska se olisi käytännössä mahdottomuus. Pikemminkin pyrkimys on valikoitujen esimerkkien kautta kertoa jotakin olennaista ajasta jota elämme sekä huolista ja unelmista, joista elämämme siinä muodostuu.

Käyn pääpiirteittäin läpi suuntauksia, joita Madsen kirjassaan esittelee. Ensimmäisenä hän pureutuu kognitiotieteeseen elämäntaito-suuntausten eräänä taustateoriana. Kognitiivinen teoria laajasti ymmärrettynä on akateemisen psykologian ehkä merkittävin pääsuuntaus tällä hetkellä. Kognitiotiede taas on monitieteinen, 1970-luvulta alkaen yleistynyt, tutkimusala, jossa pyritään selittämään ihmistä kielellisenä, tietoisena ja ajattelevana olentona. 1900-luvun alkupuolen ajan akateeminen psykologia haki akateemista uskottavuutta tukeutumalla luonnontieteiden ihanteeseen siitä, että vain havaittavaa voi tutkia. Vallitseva suuntaus oli nimeltään behaviorismi, johon liittyi muun muassa ehdollistumisen tutkimus. Suuntauksen merkittävät hahmot John B. Watson ja B.F. Skinner vaikuttivat osaltaan siihen, että psykologian sanastosta poistuvat spekulatiivisiksi käsitteiksi määritellyt termit kuten ”tietoisuus”, ”ajattelu”, ”emootiot”, ”motiivit” ja vaikkapa ”minuus”. Näitä ei voinut katseella havaita, joten ne olivat tieteen ulottumattomissa. Tästä seurasi katkos akateemisen psykologian ja ihmisten arkipsykologian välille. Ihmisten arjessa käyttämät ilmaisut ihmisestä leimattiin läpeensä epätieteellisiksi. Kognitiivinen vallankumous tuli ja syrjäytti behaviorismin vähitellen sotien jälkeen. Tietokoneen keksimisen tuottamat metaforat auttoivat luomaan kielen, jolla voitiin mallintaa ihmisen ajattelua ja sisäistä maailmaa tieteelle legitiimillä tavalla. Tieteellisyyttä korosti se, että käsite ”mieli” korvattiin ”kognition” käsitteellä. Kytkös ihmisten arkikokemukseen alkoi voimistua, kun psykologiassa alettiin puhua taas minuudesta, itsekontrollista, itsetunnosta ja ajattelun prosesseista. Nämä olivat näkemyksiä, joita voitiin eräänlaisen psykoedukaatioajattelun hengessä levittää osaksi ihmisten arjen taitoja. Valistusajattelun ja edistyksen periaattein kognitiivinen teoria pystyi tarjoamaan tieteellä perusteltuja malleja, joilla ihmiset arjessaan voisivat kehittää itseään ja tulla paremmiksi ajattelun ja itsereflektion taidoissa. Kognitiivisella suuntauksella on siis Madsenin mukaan tärkeä rooli psykologiatieteen ja elämäntaitokulttuurin liitossa.

Madsen esittelee kaksi kognitiivisesta traditiosta polveutuvaa elämäntaitosuuntausta. Ensimmäiseksi hän käsittelee NLP:tä (neurolinguistic programming), tekniikkaa, jolla pyritään parantamaan ihmisten kommunikaatiota ja oppimista. Sen perustivat 1970-luvulla kielitieteilijä John Grinder ja hahmoterapeutti Richard Bandler, joiden eräänä alkuperäisenä tavoitteena oli selvittää, mikä on se jokin, joka muuttaa terapiassa ihmistä, kun poistetaan eri terapiasuuntauksiin tai terapeutin karismaattiseen persoonallisuuteen liittyvät tekijät. Olisiko mahdollista löytää jokin universaali muutoksen kaava, jota voitaisiin mallintaa ohjelmaksi? NLP:ssä onkin kyse eräänlaisen tietokoneohjelmisto-analogiaan perustuvasta pyrkimyksestä muuttaa ihmisen ”ohjelmointia” suotuisampaan suuntaan. Muistelen, että suuntaus oli jonkinlaisena buumina esillä Suomessakin joskus vuosituhannen taitteessa. Suuntaukseen liittyy erilaisia harjoitteita, jotka liittyvät verbaaliin ja nonverbaaliin ilmaisuun. Madsen tuo kirjassaan vahvasti esille, että NLP ei perustu systemaattisen tieteellisen tutkimuksen tuomaan evidenssiin. Se on siis pseudotiedettä. Tästä on seurannut se, että sitä ei juurikaan enää käytetä legitiiminä terapiamuotona, vaan se on pirstoutunut erilaisiin suuntauksiin ja sitä hyödynnetään lähinnä erilaisessa elämäntaidonvalmennuksessa tai työyhteisöjen kehittämisessä. Etääntyessä tieteellisestä toimintakontekstista siihen on alkanut tulla eräänlaisia ”gnostilaisia” piirteitä, jossa kehotetaan totuuden etsiskelyyn omasta sisimmästä. Madsen päätyy pohdiskelemaan, miksi ilmeinen pseudotiede kuitenkin puhuttelee ihmisiä ─ eräs tapa etsiskellä eksistentiaalisiin kysymyksiin vastauksia sekin.

Tieteellisen legitiimiyden arvovaltaa sen sijaan nauttii kognitiivinen terapia, jota Suomessakin laajasti koulutetaan ja sovelletaan. Kognitiivisen terapian merkittävinä kehittelijöinä tahoillaan 1960-luvulta alkaen Madsen mainitsee Aaron Beckin ja Albert Ellisin. Kiteyttäen kognitiivisessa terapiassa alasuuntauksineen on tavoitteena auttaa ihmistä reflektoimaan ajattelunsa ja käyttäytymisensä opittuja kaavoja, ajattelumalleja sekä tiedonprosessointitapoja. Pyrkimyksenä on oppia metakognitiivisia taitoja, eli sen tiedostamista miksi minä ajattelen tai toimin kuten kulloinkin toimin. Oppimisen, tiedostamisen ja harjoittelun myötä ihminen voi muuttaa ajattelutapojaan tai käyttäytymistään. Perustavanlaatuinen ero terapeutin tulkinnalliseen auktoriteettiin perustuvaan psykoanalyyttiseen terapiatraditioon on siis se, että terapeutti onkin eräänlainen fasilitaattori oppimisprosessissa, jossa metakognitiivisten taitojen oppiminen auttaa ihmistä itse muuttamaan itseään. Tämä lähestymistapa linkittää suuntauksen läheisesti elämäntaito-oppeihin, joten kognitiivista terapiaa onkin popularisoitu systemaattisesti yhteiskunnan tuella. Madsenin eräs esimerkki on Norjassa palkittu psykologi Solfrid Raknesin kehittämä ”Psykologinen ensiapupakkaus” ohjelma, jota maassa on levitetty ohjelmallisesti ala- ja yläkouluihin. Kyseessä on työkirjasta ja korteista koostuva pakkaus, jonka avulla lapsille ja nuorille pyritään kouluttamaan metakognitiivisia- ja tunnetaitoja. Viesti on: meillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka me ajattelemme, tunnemme ja toimimme. Ohjelmassa pyritään rakentamaan analogiaa fyysisestä terveydestä huolehtimisen ja mielenterveydestä huolehtimisen välillä. Aivan kuten haavaan on laitettava laastaria, on omista huonoista ajatuksista otettava ajoissa kiinni ja tietoisesti harjoiteltava tunnistamaan tunnetiloja. Erilaisia tunnetiloja opitaan erittelemään värillisillä korteilla – negatiivinen ajatus opitaan yhdistämään punaiseen korttiin. Tavoitteena on oppia myönteistä ajattelua ja selkeämpää tunnetilojen tunnistamista, jonka päämääränä on tiedostava ja rationaalinen toimintamalli impulsiivisen reagoinnin sijaan.

Ymmärtääkseni suomalaisissakin kouluissa tämän kaltainen tunnetaitojen koulutus on nykyään läsnä. Tavoitetta sinällään lienee vaikeaa kritisoida, Madsen kuitenkin muistuttaa kognitiivisen suuntauksen kritiikistä. Suuntaus perustuu hyvin yksilökeskeiseen tarkastelutapaan, jossa ihanteena on yksilön itsesääntely ja –kontrolli. Kyseessä on moraalikertomus, jossa erilaisten ongelmien ja pahanolontunteiden sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt häivytetään. Tärkeintä on oppia ajattelemaan positiivisesti ja ratkaisukeskeisesti. Tunteisiin opetetaan suhtautumaan dikotomisesti ja välineellisesti, vaikka ihmiselon monimuotoisuus ei lokeroidukaan näin yksinkertaisesti. ”Kyvyllä kärsimykseen ja masennukseen nähtiin ennen olevan merkittävä rooli kasvussa terveeksi ihmiseksi” Madsen siteeraa psykoanalyytikko Heinz Hartmannia ja filosofi Arne Vetlesen on taas todennut ”ilman kipua, elämä ei ole elämisen arvoista – kivun kanssa se taas on sietämätöntä”. Summa summarum, Madsen ehkä yrittää sanoa, että kognitiivisesta traditiosta ei ehkä ole opettajaksi elämän monimutkaisuudesta ja moraalisesta ristiriitaisuudesta vaikka jotakin struktuuria ajatuksiimme se varmasti antaakin.

Seuraavaksi kirjassa käsitellään muoti-ilmiöksi meilläkin yleistynyttä mindfulnessia, eli tietoisuustaitoja. Tietoisen läsnäolon harjoittelu mindfulness on Madsenin mukaan kulkenut erilaisen polun kuin NLP. NLP:ssä oli pyrkimys rakentaa tieteeseen perustuva ohjelma, mutta todisteiden puuttuessa se on marginalisoinut lähemmäs new age – henkisiä oppeja. Mindfulness taas tuli julkisuuteen esoteerisena buddhalaisuuteen viittaavana oppina, mutta on muuntunut tekniikaksi, jonka valtavirran tiede myös hyväksyy vaikuttavuutensa vuoksi. Madsen esittelee määrällisesti suuren joukon vaikuttavuustutkimusta, jonka mukaan mindfulnessilla vaikuttaisi todistetusti olevan ainakin maltillista vaikutusta muun muassa stressinlievittämisessä. Ruotsalainen lääkäri Åsa Nilssonne on verrannut tietoisen hetkessä olemisen harjoittelua meditaatiotekniikoilla siihen, kuinka fyysinen harjoittelu vahvistaa lihakasistoa, niin vastaavasti mindfulness jumppaa meidän plastisia aivojamme. Buddhalaisen ajattelun ensimmäiset siemenet kulkeutuivat länteen jo silkkitien mukana, mutta varsinainen tietoisuus alkoi levitä Euroopassa ja Amerikassa sellaisten ajattelijoiden myötä kuten Arthur Schopenhauer, Friedrich Nietzsche, C. G. Jung, Herman Hesse, Waldo Emerson ja Henry Thoreau. 1950-luvulla beat-liike edisti myös ajatusten popularisoitumista. Mindfulnessin pohjavire on siis buddhalaisessa filosofiassa, mutta nykymuotoonsa ja suosioonsa tekniikkana sitä ovat erityisesti saattaneet amerikkalainen Jon Kabat- Zinn ja vietnamilainen munkki Tchich Nhat Hanh. Kabat-Zinn on esittänyt mindfulnessia ratkaisuksi länsimaalaisia riivaavaan stressiin ja Hanh taas näkee tekniikassa avaimet rauhanvälitykseen ja ilmastonmuutoksen leviämisen vastaiseen taisteluun. Madsen ihmettelee miksi kukaan ei juuri tunnu eksplisiittisesti kritisoivan mindfulnessia. Uskontotieteilijä Steve Brucen mukaan syynä suosioon on ”sen individualistinen epistemologia, konsumeristinen eetos ja terapeuttinen fokus, jotka resonoivat hyvin kulttuurimme nykytilan kanssa”. Madsen jatkaa, kuinka siinä yhdistyvät tieteellinen vakuuttavuus, yksilökeskeisyys ja itämaisen mystiikan aura. Se edustaa individualistista epistemologiaa, jonka mukaan polku totuuteen ja tietoon löytyy yksilön sisältä. Vaikka kyseessä on holistinen maailmankuva, jossa kaikki liittyy kaikkeen, on kaiken keskellä esikielellinen, -kulttuurinen ja –yhteiskunnallinen ihminen, jonka muutoksesta avain kaiken muun muuttamiseen voisi lähteä.

Mindfulness on tullut suosituksi ja kirjan skandinaaviset esimerkit ovat tuttuja suomalaisillekin. Tekniikkaa on tuotu kouluihin rauhoittamaan ärsykemyrskyn keskellä kasvavia lapsia ja nuoria. Erik Eriksonin kehitysteorian mukaan suotuisan identiteetin rakentuminen nuoruudessa edellyttää ”hiljaisia tiloja”, joissa reflektoida ja koota itseään. Nyt nuoriso elää teknostressin keskellä, ilman omalle sukupolvelleni tyypillistä tunnetta ”kun ei ole mitään tekemistä”. Aikuisille mindfulnessia tarjoillaan avuksi stressiin, jonka hektinen työ- ja perhe-elämä aiheuttavat ─ stressistä on tullutkin eräänlainen ideologinen signaali, jonka kokemisella ja jonka hallitsemisella ihminen voi viestiä olevansa täysillä yhteiskunnassa mukana. Kirjansa hengen mukaisesti Madsenin kritiikki kohdistuu mindfulnessin yksilökeskeisyyteen ja siihen liittyvään eräänlaiseen fatalistisuuteen, jossa maailman ongelmia ratkaistaan eskapismilla omaan itseensä. Madsen pohdiskelee kuinka onnellisuuden avaimia on hieman samanhenkisesti pohdittu Antiikin ajan stoalaisessa filosofiassa ja buddhalaisuudessa. Stoalaisen Epiktetoksen tunnettu viisaus onnellisuuden saavuttamisesta oli ”sen ymmärtäminen, mitkä asiat ovat vallassamme ja mitkä taas eivät” ja buddhalaisuus taas kehottaa etsiskelemään omaa rauhaa maailman myllerryksen myrskyn silmästä. Se mikä usein unohtuu on, että Epiktetos on alun perin yhteiskunnalliselta statukseltaan orja ja buddhalaisuus syntyi oman aikansa totalitaarisissa yhteiskunnissa Intiassa ja Kiinassa. Mindfulness on tässä mielessä pikemminkin adaptoitumisstrategia, kun yhä useampi tulkitsee etteivät perinteiset stressireaktiot, pakeneminen tai taisteleminen, ole enää meidän käsissämme.

Luku itsensä johtamisesta (self-leadership) laajenee varsinaisen opin kuvauksesta analyysiksi länsimaisen minuuskäsityksen muotoutumisen historiasta, käsitteellisestä ongelmallisuudesta ja sen tuottamista ongelmista kokemusmaailmassamme. Nykytilannetta lähdetään kuvaamaan lähihistorian kautta. Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri oli murtunut ja kylmän sodan aikakausi oli julistettu päättyneeksi. Monissa arvioissa paras ja toimivin yhteiskuntia organisoiva järjestelmä oli löytynyt ja selvinnyt kamppailusta voittajana. Ideologioita ei siis enää tarvittaisi. Edistynyt markkinatalous, jota uusliberalismiksikin kutsutaan, toisi vaurauden ja konsumerismin kaikille. Francis Fukuyama kirjoitti historian loppuneen ja Anthony Giddens kertoi kollektiivisen emansipatorisen politiikan muuntuvan yksilöiden elämänkulun ongelmia ruotivaksi elämänpolitiikaksi. Tässä hetkessä arvioiden julistukset ideologioiden kuolemasta olivat ehkä hieman hätäisiä. Erilaiset –ismit ja arvomaailmat tuntuvat meidänkin arkitodellisuudessa törmäilevän toisiinsa tavalla, jota ei olla nähty vuosikymmeniin.

Uusliberalismi on joka tapauksessa muodostunut keskeiseksi yhteiskuntia organisoivaksi malliksi ja siihen liittyy yksilön valintoja sekä kilpailua korostava rakenteellinen epävarmuus, joka näkyy erityisesti työelämän muutoksessa. Madsen jäljittää itsensä johtamisen – opin historiaa läpi vuosisatojen ja liittää sen osaksi kollektiivien roolien heikkenemistä ja yksilöllistymiskehityksen voimistumista. Tutut nimet, kuten Michel Foucault, Nikolas Rose ja Charles Taylor kumppaneineen käydään hyvin läpi. Työstä on tullut länsimaalaiselle koulutetulle keskiluokalle keskeisin identiteetin rakentumisen areena. Työn rakenteet ovat muuttuneet, hierarkkinen byrokratia on korvautunut itsevastuullisuudella ja oman subjektiivisuuden valjastamisella työhön. Työstä on tullut tärkeä osa sen ilmaisemista kuka minä olen, mikä on potentiaalini ja miten työn teko voi jotenkin ilmaista ainutlaatuisuuttani. On tapahtunut tutkimuksessa paljon tarkasteltu ilmiö, jossa raja työn ja ei-työn välillä liudentuu ja ihmiset ovat ikään kuin aina työssä. Tästä kielii kiusaus vilkuilla sähköpostia myös kotona tai lomilla (…okei, nostan käteni pystyyn virheen merkiksi).

Itsensä johtaminen tarkoittaa uusliberalismin aikakaudella yleiseksi tullutta metaforaa, jossa ihminen käsitteellistyy ikään kuin yrityksenä. Siksipä jokaisen on oltava oman itsensä toimitusjohtaja ja hänen on tehokkaasti organisoitava ja johdettava omaa olemistaan niin työssä kuin myös esimerkiksi lomilla, jotka on suunniteltava ja aikataulutettava. Loma on ymmärrettävä työhön liittyvien potentiaalien hankkimisena, siis ruumiin koneiston huoltamisena ja erilaisten työtä hyödyttävien elämyspääomien kasaamisena. Itseään menestyksekkäästi johtava yksilö on vapautunut kollektiivien ja rakenteiden pakkopaidasta, mutta tässä piilee juuri keskeinen ongelma: ”olemme tuomittuja onnellisuuteen ja jos emme sitä ole, voimme syyttää vain itseämme”. Tästä itsesyytöksestä kumpuaa Alain Ehrenbergin tunnetuksi tekemä tulkinta masennuksesta. Se kumpuaa siitä syyllisyydestä, jonka vapaana yksilönä olemisen normin saavuttamatta jättäminen aiheuttaa [tästä lisää esimerkiksi TÄSSÄ].

Elämäntaito-oppaiden minuuteen liittyvä lempikäsite on jo pitkään ollut itsetunto (self-esteem), joka sanakirjamääritelmänä merkitsee ”tietoista tunnetta omasta arvosta, ylpeyttä omasta itsestä, itsetietoisuutta”. Käsitteellinen ero tehdään yleensä itseluottamuksen (self-confidence), joka merkitsee yleensä luottamusta omiin taitoihin ja kykyihin, ja itsetunnon välille, joka siis viittaa omaan tietoisuuteen omasta arvosta (own worth). Itseluottamus suuntautuu sosiaaliselle alueelle, suorittamiseen ja tunnustuksen saamiseen muilta. Itsetunto on taas yksityisempi tunne siitä, että hyväksyy itsensä ja kykenee rakastamaan itseään. Käsitteen historiaa käydään jälleen perusteellisesti läpi. William James eritteli käsitettä jo 1890 ensimmäisessä psykologian oppikirjassaan ja esitti sen syntyvän kaavana saavutustemme ja potentiaalimme välisestä suhteesta. Läpimurto käsitteelle tuli 1960-luvun psykologisten tutkimusten myötä. Käsite on paljon käytetty amerikkalaisessa kulttuurissa. Symbolisen interaktionismin suuntausta edustava sosiaalipsykologi John P. Hewitt on käsitettä tutkinut osana amerikkalaista kulttuuria ja tulkitsee sitä vallitsevana kulttuurisena myyttinä, jolla indikoidaan hyvää mielenterveyttä onnellisuutta palvovassa kulttuurissa.

Madsen erittelee myös tässä luvussa norjalaista itsetunnonkohennuskirjallisuutta ja käyttää osuvana esimerkkinä kauneuskirurgian yleistymistä. Sen markkinointimenetelmänä käytetään juuri väitettä siitä, kuinka ulkonäön kohentaminen leikkauksin kohentaa itsetuntoa ja sitä näin ollen tehdään lähinnä omaa itseä varten. Lasten ja nuorten itsetunnosta ollaan kovasti huolissaan ja kasvattajien sekä koulun tehtävänä nähdään itsetunnon edistäminen. Tästä koulujen terapisoitumisesta varoittavia kirjoja on kirjoittanut englantilainen Kathryn Ecclestone. Itsekin olen pannut merkille kuinka tämän ajan vanhemmat kehuvat ja kannustavat vimmatusti ääneen lapsiaan ja tämä ilmeisesti liittyy oppeihin itsetunnon rakentamisesta. Muistelen, että omassa savolaisessa kasvuympäristössäni lasten ja nuorten ääneen kannustamista julkisesti varottiin etteivät he ”ylpistyisi”. Yhteisön kollektiivinen koheesio oli siis yksilökeskeisyyttä tärkeämpää vielä silloin. Madsenin huomiot päätyvät toteamukseen, että itsetunnolla on tutkitut juurensa psykologiatieteessä, mutta runsaalla käytöllä se on sisällöllisesti vesittynyt. Pahimmillaan esimerkiksi lapsiin ja nuoriin kohdistuvat itsetunnonkohennusopit tuottavat vääristyneitä käsityksiä omasta itsestä ja omista kyvyistä. Yleensä nämä tekniikat purevat niihin, joilla itsetunto on jo valmiiksi kohdillaan ja heikosta itsetunnosta kärsivät musertuvat entisestään, koska eivät jaksa uskoa että heille puhutaan totta.

Itsetuntokäsitteen vahvaksi kilpailijaksi viime aikoina on tullut itsekontrollin (self-control) käsite ja sitä ruoditaan viimeisessä luvussa Suomessakin huomiota saaneen vaahtokarkkikokeen erittelyllä. Itsekontrolli tarkoittaa kykyä impulssien ja lyhytaikaisten houkutusten vastustamiseen. Käsitteen juuret ovat Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriassa. Lapset joilla on kykyä itsekontrolliin tulevat tutkitusti menestymään elämässään paremmin. He saavat hyvän työpaikan ja kivan perheen varsin todennäköisesti. Lapset joilla taso on matala päätyvät todennäköisemmin isona esimerkiksi vankilaan. Henry Mischelin ja kumppaneiden alun perin 1972 tekemä koe, jossa ne lapset jotka kykenivät hillitsemään itseään näkyvän palkinnon, vaahtokarkkien, läsnä ollessa, kun hillinnästä oli luvassa myöhemmin palkinto, osoittivat korkeaa itsekontrollia ─ siis perinteistä protestanttista viivästetyn palkinnon hyvettä. Seurannassa havaittiin, että korkeita itsekontrollipisteitä saaneet pärjäsivät koulussa ja elämässä myöhemmin hyvin.

Madsen pohtii miksi juuri nyt itsekontrollikokeet ja yleinen sosiaalipsykologinen pohdinta vapaan tahdon voimasta (ks. esim. Roy F. Baumeister) on tullut kovin muodikkaaksi? Voisiko kyse olla elämäntaitokulttuurin tieteellistymisestä? Madsen käy läpi Celeste Kiddin ja kumppanien 2013 tekemää vaahtokarkkikokeen uusintaa, jossa huomio kiinnittyy lapsen luottamukseen siitä, onko palkinto tulossa. Itsekontrollin lisäksi on myös kysymys kasvatuksessa syntyneestä luottamuksesta siihen, että aikuiset pitävät lupauksensa. Se, onko tahdon voimaa vai ei, ikään kuin lihasvoimana, ei ole niin yksinkertainen asia, vaan liittyy sosiaaliseen tilanteeseen ja esimerkiksi luottamuksen kokemuksiin. Yhtä kaikki etenkin amerikkalaiset kommentaattorit näkevät itsekontrollin tietoisessa kouluttamisessa edes jonkin ratkaisun hedonistisen itsekeskeisyyden vaivaaman kulttuurimme ongelmiin.

Olemme saapuneet loppuun. Mitä elämäntaitokulttuurista voisi kiteyttäen todeta? Onko kyseessä protestanttisuuden aikanaan liikkeelle sysäämä kehityskulku, jossa jokaisen itsensä velvollisuudeksi nähdään itsensä kehittäminen ja kontrollointi? Kertooko se siitä, että yhteiskuntaan kohdistuvat sosiaaliset utopiat ovat nyt kuolleet: parempaa maailmaa ei ole enää tulossa, mutta paremman yksilön voi jokainen itsestään virittää ja se on ihan jokaisen yksityisasia? Vai onko se kulttuurisosiologi Eva Illouzin tulkinnan mukaisesti uusi kansalaistaito yksilöllistyneessä kulttuurissa, johon on vain mentävä mukaan, että pärjäämme yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa kulttuurissamme? Muun muassa tätä Madsen pohdiskelee kirjansa päätösluvussa monipuolisesti. Itselleni kirja oli lukuelämys. Se osoitti tekijänsä laajaa lukeneisuutta ja kykyä yhdistää analyyttisesti monia eri tarkastelutasoja. Voin suositella aihepiiristä kiinnostuneille tämän lukemista.

LÄHDE:

Madsen, Ole Jacob. 2015. Optimizing the Self. Social Representations of self-help. London: Routledge.

[i] Ammensin tästä kirjasta ajatuksia terapeuttista eetosta käsittelevään artikkeliini (LUE TÄSTÄ), joka julkaistiin naapuritieteenalan sosiaalipedagogiikan aikakauskirjassa.

 

Advertisements
%d bloggers like this: