Väkivallan historiaa

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Tänä kesänä olen iloinnut sade- ja flunssapäivistä, sillä ne ovat antaneet mahdollisuuden uppoutua loistavien kesälukemiskirjojen avaamiin maailmoihin.

 
Yksi hienoimmista lukukokemuksista oli kanadalais-yhdysvaltalaisen psykologian professorin ja tietokirjailijan Steven Pinkerin vuonna 2011 ilmestynyt teos The better angels of our nature, johon tartuin irakilaisen jatko-opiskelijamme Soran Mohammadin suosituksesta. Kirja käsittelee ihmisten väkivaltaista käyttäytymistä yhdistäen hengästyttävällä taituruudella historian, politiikan tutkimuksen, sosiologian, kulttuurintutkimuksen, evoluutiopsykologian, neurotieteen ja sosiaalipsykologian tutkimustietoa. Kirja on vakava, järkevä, perusteellinen, tinkimättömästi yksinkertaistamista kaihtava ja silti hauskasti kirjoitettu. Paras ollakin, jotta lukijan mielenkiinto säilyy kirja kaikkien noin 600 sivun ajan.

 
Kirjan alaotsikko on ”Why violence has declined”, ja kirjan ydin on teesi, että uudella ajalla ihmisten toisiinsa kohdistama fyysinen väkivalta on vähentynyt. Väite saattaa yllättää – yleisesti jaettu käsityshän on, että elämme väkivaltaisemmassa maailmassa kuin koskaan.

 
Pinker aloittaa argumentoimalla, että ihmiskunnan esi- ja varhaishistoria on ollut hyvin väkivaltaista. Ihmisfossiileista löytyy huomattavan usein jälkiä aseellisista taisteluista ja merkkejä joutumisesta uhratuksi. Vanha Testamentti, jota voi pitää syntyaikojensa mentaliteetin heijastajana, on täynnä mitä julminta väkivaltaa, ja usein mielettömän väkivallan toteuttajana on Jahve itse. Rooman valtakunnassa kidutukset ja tappamiset olivat suurta kansanhuvia, ja kristityt jatkoivat kiduttamisen ja teloitusten perinnettä uskonnon nimissä. Keskiajan ritarielämä oli täynnä brutaalia taistelua ja tappamista, ja ritarien suhde naisiin oli kaikkea muuta kuin sitä mitä nykyisin tarkoitetaan ”ritarillisuudella”.

 
Thomas Hobbesin 1600-luvulla esittämät ajatukset kaikkien sodasta kaikkia vastaan sopivat aikaansa hyvin, ja hänen ehdottamansa lääke, suvereenin valtion perustaminen taistelun hillitsemiseksi, näyttää olleen tepsivä. Pinker osoittaa niin luotettavien tietojen avulla kuin mahdollista, että valtiomuotoisissa yhteiskunnissa sodan uhrien lukumäärä on monin verroin vähäisempi kuin ei-valtiomuotoisissa.

 
Pinker argumentoi monenlaista tilastotietoa vyöryttämällä, että tarkasteltiinpa väkivaltaa lähes millä mittarilla hyvänsä, käyrät ovat laajasti ottaen olleet pitkään laskusuunnassa niin Euroopan eri maissa kuin Yhdysvalloissakin: laskua osoittavat ainakin henkirikosten, sotien, rasististen murhien ja pahoinpitelyjen, perheväkivallan ja kuolemanrangaistusten määrä, viime vuosisadalla myös kansanmurhien määrä. Merkittävä poikkeama luonnollisesti on viime vuosisadan maailmansotien suuret uhriluvut, jotka kertovat sotien tuhovoiman kasvusta. Kiinnostava poikkeama on myös viime 1960-luvulta vuosituhannen lopulle esiintynyt, mutta nyttemmin taittunut ”de-sivilisoitumisen” kausi, jolloin henkirikosten määrä kasvoi sekä USA:ssa, Kanadassa että Euroopassa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että elettiin vaurastumisen ja hyvinvoinnin lisääntymisen aikaa. Eräs mahdollinen selitys löytyy kulttuurisista muutoksista – jätän kiinnostuneen lukijan pohdittavaksi ja lopulta Pinkerin kirjasta katsottavaksi, miten nuorisokulttuuri, hippiliike ja Bob Dylan voidaan nähdä tämän väkivaltapiikin taustavoimina.

 
Pinker kuvaa väkivallan historiallista vähenemistä neljän ilmiökokonaisuuden kautta. Ensinnäkin fyysisen väkivallan oltua aiemmin arkipäiväinen ja hyväksyttävä tapa hankkia etuja ja selvittää keskinäisiä kalavelkoja (tästä esimerkkinä nenän leikkaamisen yleisyys kostotoimena keskiajalla), keskiajan taittuessa valtio alkoi rajoittaa väkivaltaa ja kaupankäynti astui ryöstelyn sijaan. Uusissa oloissa kuninkaan suosioon pääsemisen ehto ei ollut kuumakallemainen taisteluinto vaan taito miellyttää kuningasta, osoittaa vastuullisuutta ja hyviä käytöstapoja. Vähitellen nämä tavat levisivät säätyläisten (siitä nykyinenkin termi säälliset tavat) ja lopulta kaiken kansan käyttäytymisideaaleiksi. Hauska esimerkki on, miten nykyäänkin ruokaveitsien muoto ja niiden käyttöä koskevat tavat juontuvat ajalta, jolloin piti oppia, ettei veitsitappeluihin ryhtyminen ruokapöydässä ollut sopivaa. Vaikka sivilisoituminen ulottuu kaikkiin kansankerroksiin, väkivaltarikokset ovat vähentyneet erityisesti ylempien luokkien keskuudessa.

 
Toinen pitkäaikainen prosessi on ollut humanitaarinen kumous, eli raakojen ja väkivaltaisten kulttuuristen toimintojen väheneminen. Aiemmin ihmisten uhraaminen jumalille, kiduttaminen, teloitukset ja noitaroviot olivat arkipäiväisiä ja hyväksyttyjä, ja ihmiset katsoivat näitä tapahtumia väkivaltaviihteen tapaan. Uuden ajan alusta lähtien ihmiset alkoivat kuitenkin enenevässä määrin kokea myötätuntoa kärsivien puolesta ja vastenmielisyyttä väkivaltaa kohtaan. Humanisaation taustavoimana Pinker näkee yhteiskunnan yhteistoiminnallistumisen, itsekontrollin vahvistumisen ja lisääntyneen empatian sekä edistyneen kyvyn tarkastella asioita useista näkökulmista. Yhtenä selityksenä viimeksi mainituille muutoksille Pinker esittää kirjojen ilmestymisen ja niiden lukemisen lisääntymisen. Kirjojen avulla ihmiset oppivat näkemään elämää toisten näkökulmista.

 
Kolmas suuri väkivallan vähenemisen linja on sotien ja muiden joukkotuhojen kuolonuhrien väheneminen. Pinker osoittaa, että vaikka toinen maailmansota on tunnetuista sodista absoluuttisesti eniten kuolonuhreja vaatinut, niin ensimmäinen maailmansota sijoittuu vasta sijalle 13, ja kumpikin jää kauas kärjestä kun uhriluvut suhteutetaan kohteena olleen väestön määrään. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa Pinker katsoo kuvaavan luvun nolla. Ydinaseita on käytetty nolla kertaa, supervallat ovat taistelleet keskenään nolla kertaa, Länsi-Euroopan maat ovat taistelleet keskenään nolla kertaa. Kaiken kaikkiaan viime vuosisadan loppupuolelta näihin päiviin on jatkunut ”pitkä rauha”, jonka kestolle on esitetty monia selityksiä. Yksi Pinkerin kannattamista on ihmisten mentaliteetin muuttuminen ja se, että sota on täydellisesti menettänyt sankaruuden, ylevyyden ja miehuuden auran, joka siihen vielä viime vuosisadan alussa liitettiin. Muita ovat demokratian vahvistuminen sekä kansainvälisen yhteistyön ja kaupan lisääntyminen.

 
Samalla kun vauraissa kehittyneissä maissa sodat ovat vähentyneet, niitä edelleen käydään köyhimmissä maissa, ja ne ovat usein sisällissotia. Viime vuosisadalle olivat ominaisia valtavat, ideologisesti pohjustetut kansanmurhat, jotka ovat kuitenkin viime vuosikymmenten aikana vähentyneet totalitaaristen valtioiden vähenemisen myötä.

 
Uusin väkivaltaa vähentänyt kehityslinja on ihmisoikeuksien laajeneminen. Mustaihoisiin, naisiin, lapsiin ja homoseksuaaleihin kohdistuva väkivalta on vähentynyt sitä mukaa kun on yleistynyt ajatus, että ihmisoikeudet todellakin koskevat kaikkia. Itse asiassa on yllättävää, miten vähän aikaa on siitä, kun vaimon tai lapsen lyöminen on tullut paheksutuksi ja rangaistavaksi. Nyt ollaan jo käytännöllisesti katsoen yksimielisiä (periaatteessa) siitä, ettei mitään ihmisryhmää ole oikeutettua kohdella väkivaltaisesti, ja keskustelu on siirtynyt siihen, pitäisikö sama periaate ulottaa muihin eläimiin.

 
Kaiken kaikkiaan näyttää siis siltä, että väkivalta, joka oli ennen perusratkaisu monenlaisiin tarpeisiin, on muodostumassa entistä kartetummaksi ja paheksutummaksi jo lievimmissä muodoissaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ihmisistä olisi tullut pulmusia – ihmisellä on edelleen valmiutta väkivaltaan, mistä kertoo vakuuttavasti Jonathan Gloverin viime vuosisadan julmuuksia kuvaava teos Ihmisyys. Kuitenkin valmius ja keinot väkivallan välttämiseen ovat vahvistuneet.

 
Kirjan toisessa osassa Pinker siirtyy pohtimaan erilaisia teoreettisia selityksiä väkivaltaisen käyttäytymisen vähenemiselle. Hän erittelee yhtäältä tukevia ihmiselle ominaisia ”sisäisiä demoneja” ja toisaalta kirjalle nimen antaneita, väkivaltaa hillitseviä ”parempia enkeleitä”. Puhe demoneista ja enkeleistä on kuitenkin ehdottoman metaforista – Pinker näkee niin väkivaltaan johtavat kuin sitä hillitsevätkin tekijät evoluution ja kulttuurihistorian aivoprosesseihin ankkuroituvina tuotteina, ei metafyysisinä hyvän ja pahan voimina. Tämä osa kirjasta voisi olla sosiaalipsykologian perus- tai kertausoppikirja, sillä se käsittelee sosiaalipsykologian klassista tutkimusta, kuten Milgramin tottelevaisuuskokeita, Sherifin poikaleirikokeita ja Tajfelin minimaalisten ryhmien kokeita ihmisten väkivaltaisen käyttäytymisen tulkitsijoina. Klassista vangin dilemmaa Pinker käyttää havainnollistamaan erilaisia ihmisten välisiä asetelmia ja dilemman menestyksekkään ratkaisemisen edellytyksiä. Pinker näkee väkivallalle viisi erilaista päämotiivia: saalistus eli instrumentaalinen väkivalta, dominanssinhalu, kosto, puhdas sadismi sekä erilaiset ideologiat, joiden mukaan väkivallalla saavutetaan jokin parempi asiaintila. Toisaalta psyykessä piileskeleviä, kirjalle nimen antaneita ”parempia enkeleitä” ovat empatia, itsekontrolli, moraali ja tabut sekä viimeisenä, ja ehkä tärkeimpänä, järki.

 
Kirjan kokonaiskehys ja pääsanoma on valistuksen ylistys: järki ja sen tuottamat kulttuuriset ajattelutavat ja yhteiskunnalliset rauhaa edistävät järjestelmät ovat Pinkerin näkemyksen mukaan väkivallan vähenemisen perustavanlaatuinen syy. Ihmisryhmien essentialisoiva luokittelu, kunnian kulttuuri ja suuret ideologiat (hyvää tarkoittavatkin) ovat väkivallan kasvualusta, kun taas kyky näkökulmien vaihtoon ja pyrkimys win-win-ratkaisuihin hillitsevät sitä. Ihmiset ovat alkaneet oppia, että yhteistyö ja kaupankäynti tuottavat kaikille paremman tuloksen kuin ryöstäminen ja taistelu.

 
Nyt kun sotia ja niiden uhkia samoin kuin terrorismia on näköpiirissä huomattavasti enemmän kuin Pinkerin kirjoittaessa kirjaansa, herää kysymys mitä hän sanoisi nykyisestä ajasta. Pinker toistaa kirjassaan ainakin pariin kertaan, että hän kertoo ainoastaan sen, mitä tuolloisen tiedon valossa on tapahtunut kirjoitushetkeen mennessä eikä esitä enempää ennusteita kuin toimintaohjeita tulevaisuuden suhteen. Kenties Pinkerin kirjan voimakkaan edistysuskoinen henki olisi hitusen himmeämpi, jos kirja olisi kirjoitettu parin viime vuoden aikana. Toisaalta voi kuvitella, että sen pääsanoma olisi sama ja äänenpaino vielä voimakkaampi: vain pyrkimällä luottamukseen perustuvaan yhteistyöhön ja käyttämällä empatialla pohjustettua järkeä voimme pysyä väkivallan vähenemisen raiteella.

Lähde: Steven Pinker: The better angels of our nature. Why violence has declined. New York: Penguin Books 2011.

 

Advertisements
%d bloggers like this: