Mitä taloudesta ja varallisuudesta pitäisi ajatella?

Kirjoittanut Pekka Kuusela

”Jokainen kansa saa vuoden mittaan tekemästään työstä varat, jotka tarjoavat sille sen vuoden mitään kuluttamat elämän välttämättömyydet ja mukavuudet ja jotka koostuvat aina joko sen oman työn välittömistä tuloksista taikka siitä, mitä noilla tuloksilla muilta kansoilta ostetaan. Tästä seuraa se, että koska mainittuja työn tuloksia tai sitä, mitä näillä työn tuotoksella ostetaan, on joko runsaammin tai niukemmin suhteessa siihen, kuinka paljon väkeä on niitä kuluttamassa, kullakin kansalla on joko runsaammin tai tiukemmin elämän välttämättömyyksiä ja mukavuuksia, joita se tarvitsee.” (Smith 2015, 19)

Sitaatti on Adam Smithin (2015) Kansojen varallisuuden aloitus. Smith tarkentaa samalla heti jatkossa, että varallisuutta säätelee kaksi eri tekijää, nimittäin työn yleisesti vaatima taito, kätevyys ja harkinta sekä hyödyllisen työn tekijöiden suhde sellaisiin, jotka eivät tee hyödyllistä työtä. Smith arvelee lisäksi, että ”kansan nauttimien hyödykkeiden määrä on vahvemmin riippuvainen edellisestä kuin jälkimmäisestä” (s. 19) eli hän korostaa taitojen, kätevyyden ja harkinnan yleistä roolia työnteossa. Tätä kutsutaan modernisti osaamiseksi tai inhimilliseksi pääomaksi.

Otin kesälukemiseksi kirjastosta Adam Smithin (2015) vajaat tuhat sivuisen klassikkoteoksen, joka on nyt käännetty ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan suomeksi, sekä pankkiiri Björn Wahlroosin (2015) tuoreen Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta. Kumpikin teos on ajankohtainen näin vaalien ja uuden hallitusohjelman laatimisen jälkeen, sillä niiden sisältö käsittelee yleisessä mielessä kansakuntien varallisuuden syntymistä ja valtion roolia tässä yhtälössä. Smithin teoksessa on kyse ensimmäisestä laajasta kansantaloustieteellisestä yleisesityksestä, jossa hän tarkastelee työnjakoa, työn tuottavuutta, varallisuuden syntymistä, kaupankäyntiä ja valtion tehtäviä. Wahlroosin teos kommentoi puolestaan taloustieteen teorioita ja talouspolitiikan yleistä linjaa viimeisen sadan vuoden ajalta. Kritiikin kärkenä on ns. keynesiläisen talouspolitiikan kyky uudistaa EU:n maiden taloutta tilanteessa, jossa globaali talouskilpailu on vienyt niiltä roimasti kilpailukykyä. Nämä ovat samoja kysymyksiä, joista on taitettu peistä päivänpolitiikassa. Uuden hallituksen lyhyt ”strateginen ohjelma” tähtää erityisesti tuottavuuden parantamiseen, valtionvelan kasvun taittumiseen ja Suomen kilpailukyvyn kohentamiseen.

Smith (2015) pohtii etenkin Kansojen varallisuuden loppuosassa sitä, mitä valtion pitäisi rahoittaa ja mikä osuus valtiolla on varallisuuden kehityksessä. Valtion tehtäviksi jää tässä tarkastelussa lähinnä kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen ja hallitsijan edustuskulujen maksaminen, koska Smithin elinaikana valtiolla ei ollut kovin laajamittaista tehtävää yhteiskunnassa. Smith edusti ajattelussaan yleisellä tasolla talouden itseohjautuvuuden ideaa. Markkinat toimivat parhaiten ilman ulkopuolista ohjausta (ks. Mäentakainen 2006). Ajatus valtion laajemmasta vaikutuksesta työllisyystilanteeseen ja talouskasvun kiihdyttämiseen on sen sijaan lähinnä 1900-luvun alun tuote, kuten Wahlroos (2015) toteaa kirjassaan. Aiemmin talouden erilaisia häiriötilanteita ei hoidettu siis valtion toimesta, vaan toimenpiteistä vastasivat esimerkiksi Yhdysvalloissa tunnetut talousvaikuttajat ja heidän lähipiirinsä. Wahlroosin mukaan valtion ja keskuspankin talouspoliittisella ohjauksella on ollut merkittävä asema noin sadan vuoden ajan, joista neljännes on kulunut sotiin ja niiden jälkeisiin jälleenrakennuskausiin. Ajatus valtion aktiivisesta talouspoliittisesta roolista kiteytyy erityisesti Keynesin näkemyksiin. Hänen mukaansa valtion pitäisi elvyttää laskusuhdanteessa kysyntää omilla toimillaan ja vaikuttaa näin suotuisasti työllisyystilanteeseen.

Jos ajattelee Smithin (2015) ajattelua, sen historiallinen merkitys on siinä, että teoksessa hahmotetaan yleinen, koko yhteiskuntaa koskeva makrotaloudellinen näkökulma varallisuuden syntyyn ja kauppapolitiikkaan. Tarkastelu lähtee liikkeelle talouden yleisestä kysymyksestä eli siitä, mikä synnyttää varallisuutta, miten eri maiden varallisuuserot selittyvät sekä mikä rooli esimerkiksi yhteistyöllä, osaamisella ja työnjaolla on tuottavuuden kehitykselle. Smith pohtii teoksessaan myös luokittelua käyttö- ja vaihtoarvoon. Tällä hän viittaa tavaroiden tai tuotteiden hyödyllisyyteen ja niiden sisältämää mahdollisuutta muiden tuotteiden ostamiseen (s. 48). Näkemys vaikutti paljon myöhemmin taloustieteelliseen keskusteluun työnarvoteoriasta (esim. Ricardo ja Marx), vaikka Smithin käsitykset olivatkin tässä suhteessa käsitteellisesti ristiriitaisia, sillä Marxin mukaan Smith samaisti pääoman ja työvoiman. Smithin tekstin lukeminen on sinänsä kuitenkin jokaiselle tarpeellista perussivistystä, sillä hänen teostaan voidaan pitää ehkä taloustieteen tunnetuimpana teoksena, kuten teokseen esipuheen kirjoittanut taloustieteilijä Sixten Korkman toteaa. Paradoksaalista tai ei, Smithin ainoa kustannuslaskelma Kansojen varallisuudessa liittyy sillin ajoverkkokalastukseen, josta on erillinen liite.

Kuten todettiin, Wahlroosin (2015) teos on yleiseksi kannanotoksi suunnattu taloustieteellinen ja –poliittinen teos. Se kommentoi paljon viimeaikaista akateemista taloustieteellistä tutkimusta, käsittelee Euroopan ja Yhdysvaltojen lama-aikoja sekä pyrkii rakentamaan kriittisen kuvan vakiintuneina totuuksina omaksutuista talouspoliittisista doktriineista, erityisesti keynesiläisyydestä ja sitä lähellä olevista talouspoliittisista näkemyksistä, jotka painottavat valtion aktiivista roolia työttömyyden, ympäristösuojelun tai rahoitusmarkkinoiden ongelmien ratkaisussa. Wahlroosin tarkastelun ydin on siinä, että suunta on väärä, jos katsotaan taloustieteellisesti tarkemmin näiden ongelmien syntymistä ja dynamiikkaa. Valtion puuttumisen sijasta hän korostaa enemmän markkinoiden vapauttamista, ohjauksen vähentämistä ja markkinatalouden ulottamista sinne, missä sitä ei tavallisesti nähdä, kuten julkisesti kaikkien käytettävissä olevien resurssien (esim. maa, vesi ja ilma) hyödyntämiseen. Vaikka teos on kirjoitettu suurelle yleisölle, sen lähtökohtana on taloustieteen yleisestä teoriasta käyty väittely ja taloustieteellinen tutkimus. Laadullisesti teos on jotain yhtä totuutta painottavan pamfletin ja valikoidun taloustieteellisen argumentaation välimailta.

Tarkastelun kiinnostavin puoli on lamakausien dynamiikan erittelyssä. Nämä muistuttavat historiallisia tapausanalyysejä, vaikka ne jäävät historiallisesti pintapuolisiksi. Wahlroos (2015) esittää kyllä kiinnostavia tulkintoja ja tuo esille valikoidusti taloustieteellistä tutkimusta, mutta hänen johtopäätöksensä jäävät yhtäältä osin avoimiksi, eikä valtavirran kyseenalaistavaa kriittistä tutkimusta käydä kovin laajasti läpi. Monessa kohdin jää itse asiassa pohtimaan kirjoittajan suoraviivaisten näkemysten sijasta sitä, millaisia vaihtoehtoisia selityksiä ilmiöille on taloustieteellisessä tutkimuksessa esitetty. Makrotaloudellisten ilmiöiden yhteydessä taloustieteen kyky ennustaa tulevaa kehitystä näyttäytyy joka tapauksessa aika olemattomaksi, mistä ei välttämättä kannata syyttää taloustieteellistä tutkimusta sinänsä, vaan ehkä suhteellistaa asioita, kuten Wahlroos tekee. Kirjaan otetut esimerkiksi kertovat silti siitä, että Wahlroosin opinnot ovat vielä vakavasti keskeneräisiä esimerkiksi suuryritysten aiheuttamista ympäristöongelmista tai yhteisomistuksen hallinnasta, kun hän viittaa naiivisti myönteiseen sävyyn merialueiden tuhoamisesta vastuussa oleviin norjalaismiljardööreihin tai Nestlén kaltaiseen firmaan, joka on ollut tapetilla monista epäeettisistä toimistaan pohjavesien kapitalisoimisessa.

Kirjasta selviää joka tapauksessa, että taloustieteilijät ovat aktiivisia talouspoliitikkoja. He oikovat mutkia, kannattavat tiettyjä yhteiskunnallisia arvoja, tekevät vääriä johtopäätöksiä, ajavat omaa agendaansa ja valikoivat aineistojaan. Mallit eivät ole yhtä kuin todellisuus, ja monesta talouden ilmiöstä tiedetään loppujen lopuksi tutkimuksen valossa vähän. Jopa tunnetuilla talous- ja pankkivaikuttajilla on kirjan mukaan yleisesti heikot tiedot sellaisesta asiasta kuin inflaatio ja sen yhteydestä rahapolitiikkaan. Esimerkiksi nykymittapuin täysin epäakateemisen Keynesin historiallinen näkökulma ulottui vain vuosikymmenen pituiselle ajalle ja oli näin vahvasti kontekstuaalinen. Historiallisesta ja kontekstuaalisesta näkökulmasta Wahlroos suhteellistaa taloutta koskevia oletuksia. Esitys on rakennettu sellaisenaan vallitsevaa talouseetosta ja -ajattelua kritisoivien oletusten mukaan kymmeneksi teesiksi. Tällaisia ovat sellaiset käsitykset kuin ”menokuri tukahduttaa talouskasvun”, ”kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon”, ”alijäämät hoituvat veronkorotuksilla” tai ”tuloerot haittaavat talouskasvua” jne. Wahlroos pyrkii kumoamaan nämä käsitykset osoittamalla sen, miten esimerkiksi menokuri ei nostanut Yhdysvaltoja tai Iso-Britanniaa talouslamasta 1930-luvulla, vaan kultakannasta irrottautumisesta seurannut rahan ulkoisen arvon aleneminen ja siitä seurannut kilpailukyvyn parantuminen. Ilmeisesti hän kannattaa kontekstuaalisuuden vastaisesti jonkinlaista yleistä talouden ilmiöiden säännönmukaisuuksien teoriaa, vaikka tällaisesta on kyllä osin jo luovuttu (esim. Tony Lawsonin näkemykset).

Mielenkiintoinen näkökulma liittyy ajatukseen siitä, että ekologiset ongelmat eivät johdu ensi sijassa kapitalismista, vaan tiettyjen käyttöarvojen yhteisomistuksesta ja omistajien puuttumisesta (luku 2). Näkemys perustuu Garrett Hardinin tunnettuun tarkasteluun yhteislaitumien käytön ongelmista . Yhteisomistukseen perustuvaa resurssia käytetään käyttäjien kasvun myötä liikaa. Tämä johtaa katastrofaaliseen seuraukseen. Liian suuret karjalaumat kuluttavat yhteislaitumet loppuun tai valtamerien kalakantoja kalastetaan liikaa. Johtopäätös on, että maailma kaipaa enemmän kapitalismia, jos resurssien tuhlaukseen tai ympäristöongelmiin halutaan vaikuttaa. Ympäristötuhojen syy on siis Wahlroosin empiirisesti perustelemattoman naiivin tulkinnan mukaan yhteisöllinen omistus, sillä omistajat eivät ”hukkaa tai väärinkäytä omaisuuttaan muuten kuin vahingossa tai silkkaa taitamattomuuttaan” (s. 68). Näin ratkaisu maapallon ympäristöongelmiin olisi esimerkiksi siirtää valtamerien kalastusoikeudet säätiölle, joka huutokauppaisi sitten kalojen pyyntikiintiöt. Vastaavasti hiilidioksidiongelmat voitaisiin ratkaista asettamalla väestölle yläraja ja huutokauppaamalla lisääntymisoikeuksia nuorille pareille. Kuinka sitten tällaisia kansainvälisiä sopimuksia valtamerien käytöstä tai lisääntymisoikeuksien huutokaupasta syntyisi? Miten pitäisi suhtautua siihen, että Suomessa subventoidaan lisääntymistä lapsilisän muodossa? Siihen kirja ei anna mitään vastauksia, mutta Wahlroos itsekin pitää ehdotustaan lisäätymisoikeuksien huutokaupasta ongelmallisena, sillä hän näkee ihmisarvon itseisarvoksi sinänsä. Kaikki ei siis ole kaupan entiselle investointipankkiirillekaan.

Pitemmälle Wahlroos pääsee talouskasvun ja tuloerojen erittelyssä (luku 4). Siinä hän tekee historiallisesti kiinnostavan analyysin elintason kasvusta, kritisoi paljon julkisuutta saaneita taloustieteilijöitä (esim. Nobel-palkittu Stiglitz, Thurow ja Piketty). Näiden taloustieteilijöiden virhetulkinta on ollut siinä, että he ovat tulkinneet vähäiset tuloerot talouskasvun kannalta positiiviseksi asiaksi. Wahlroos pyrkii kuitenkin osoittamaan tarkastelussaan, että nämä näkemykset ovat suurelta osin virheellisiä eivätkä selitä talouskasvuun liittyviä seikkoja. Logiikka on tässä yhteydessä aika yksinkertainen. Talouskasvu lisää kansakunnan tuloja, joka lisää kaikkien käytettävissä olevia tuloja. Jos tuloeroja vähennetään varakkaiden verotusta kiristämällä, seurauksena on investointien ja rahoituksen väheneminen. Nykymaailmassa perityllä omaisuudella ei ole erittelyn mukaan lisäksi enää ratkaisevaa roolia, sillä varakkaimmat henkilöt ovat ansainneet tulonsa oman toimintansa kautta. Siten taloudellinen menestyminen on sidoksissa inhimilliseen pääomaan toisella tavalla kuin aikaisemmin eli mielikuvitukseen, havainnointi- ja oppimiskykyyn, kunnianhimoon, kurinlaisuuteen jne., eikä niinkään koulutukseen. Mitä mieltä olisi kieltää pieneltä eliitiltä Bentley-autojen, Wally-veneiden tai Gulfstream V-suihkukoneiden käyttöä, kun se hyödyttää kaikkia muitakin, kysyy Wahlroos retorisesti.

Smithin ja Walhroosin kirjat tarjoavat yhteiskuntatieteellisesti kiinnostavia näkökulmia ja ovat tärkeää luettavaa näinä Kreikka-draaman viikkoina. On kuitenkin syytä muistaa, että klassisen liberalismin isänä pidetyn Smithin ajattelumaailma on monipuolisempi kuin usein ajatellaan. Hän kannatti harkitsevaa ja huomaavasta asennetta ihmisten välisissä suhteissa ja käsitteli tuotannossaan myös moraalin mahdollistavaa sympatiaa ihmisten välisiin suhteisiin liittyvänä seikkana (ks. Mäentakainen 2006; Aaltola 2014, 23-24). Wahlroosin teos sisältää puolestaan pohdintaa monesta talouden peruskysymyksestä, vaikka teoksen argumentaation luonne vaihtelee monipolvisesta talousteoreettisesta pohdinnasta ajankohtaisten ilmiöiden värikkääseen kommentointiin. Eksoottiseksi Wahlroosin tekstin tekee se, että hän palaa aika usein teoksessaan Neuvostoliittoon ja sen taloudenpidon erityispiirteisiin. Syynä on se, että Suomi teki 1960- ja 1970-luvulla tiivistä kauppaa itäisen suurvallan kanssa ja hänen liikemiesisänsä vieraili usein maassa. Omaa rikastumistaan yhden prosentin eliitin jäseneksi hän selittää inhimillisen pääomansa yhtiöittämisellä pörssilistatuksi yhtiöksi ja sen myymisellä muutaman vuoden päästä voitollisesti. Tarina uusintaa vanhaa kulunutta ja jopa sadunomaista myyttiä varallisuuden kasautumisen alkuperästä, että älykkäät ja nokkelat ovat ansainneet rahansa omilla kyvyillään – ottakaa muut opiksi!

Yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella on pitkät sidokset taloustieteeseen. Nyttemmin neoliberalismin ja jonkinlaisen markkinafundamentalismin tuuli on vienyt ainakin julkisen keskustelun suuntaa selvästi toisaalle: vaurautta selitetään yksilövalinnoilla ja yhteiskunta nähdään tiettyjen piirien taholta lähinnä jonkinlaiseksi esteeksi taloudelliselle kehitykselle ja ympäristöongelmien ratkaisulle. Homo economicuksen ja sociologicuksen yhdistämisellä on ollut kuitenkin pitkä perinne yhteiskuntatieteissä. Monet taloussosiologian tai taloustieteen merkittävät tutkijat kannattavat monitieteistä lähestymistapaa talouden kysymyksiin. Esimerkiksi ympäristöongelmien tarkastelun osalta Elinor Ostrom (1990) on osoittanut, miten yhteisöt voivat hallita yhteisresurssien käyttöä sopimalla sen käytöstä ja estää näin yhteismaiden tragedian syntymisen. Hänen tutkimuksensa sisältävät yksityiskohtaisia tapausanalyysejä ja valottavat yksipuolisen demagogian sijaan sitä, miten yhteisöt voivat kehittää itsehallintoaan. Vastaavasti esimerkiksi Jens Beckert (2002, 2007, 2011) on tärkeällä tavalla kritisoinut neoklassista näkemystä tehokkuudesta sekä erittelyt hyödykkeiden arvon muodostumista laajemmin sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Beckertin mukaan markkinoiden toiminta ei ohjaudu vain yksilövalintojen kautta, vaan taloudelliseen toimintaan vaikuttavat myös makrososiaaliset rakenteet. Siten erilaisilla sopimisen, luottamuksen ja yhteistoiminnan muodoilla on yhteiskunnallisesti paljon taloudellista arvoa, joka olisi syytä muistaa taloudellisesti huonoinakin aikoina.

Kirjallisuus:

Aaltola, Elisa (2014). Empatia ja moraalinen toimijuus. Teoksessa Pekka Kuusela & Mikko Saastamoinen (toim.) Hyvän elämän sosiaalipsykologia. UNIpress, Kuopio, 19-36.
Beckert, Jens (2002). Beyond the Markets. Princeton University Press, Princeton.
Becker, Jens (2007). The Social Order of Markets. MPIfG Discussion Paper 07/15.
Beckert (2011). The Worth of Goods. Oxford University Press, Oxford.
Kyllönen, Simo, Lemetti Juhana, Noponen, Niko & Oksanen, Markku (toim.) (2011). Kiista yhteismaista. Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka. Niin & näin, Tampere.
Mäentakainen, Erkki (2006). Adam Smith ja ”näkymätön käsi”. Kansantaloudellinen aikakauskirja 102:4, 527-535.
Ostrom, Elinor (1990). Governing the Commons. Cambridge University Press, Cambridge.
Smith, Adam (2015). Kansojen varallisuus. Tutkimus sen luonteesta ja syistä. Kääntänyt Jaakko Kankaanpää. WSOY, Helsinki.
Wahlroos, Björn (2015). Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta. Otava, Helsinki.

***

Niko Noponen (2011) on suomentanut Hardinin artikkelin hänen ajatteluaan käsittelevään teokseen (ks. Kyllönen, Lemetti, Noponen & Oksanen 2011). Kirja valottaa ympäristöfilosofian näkökulmasta Hardinin näkemyksiä. Toimittajien laatima johdanto ja artikkelin käännös löytyy verkosta ilmaisversiona (http://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/hardin-yhteisladunten_tragedia-NETTI.pdf).

Advertisements
%d bloggers like this: