Innostuksesta katkeraan kilpailuun?

Kirjoittanut Mirja Määttä

Näin hallitset työelämän muutosta, otsikoi Kodin kuvalehti. Lukematta juttua tarkemmin voin sanoa, että tuskin siitä olisi apua pätkätyötutkijan työelämän hallintaan. Tutkijoiden työmahdollisuuksien väheneminen ja koveneva kilpailu tutkimusrahoituksesta ovat olleet esillä julkisuudessa ja kouriintuntuvasti se näkyy meidän tutkijoiden elämässä. Kuka pohtii mitäkin uutta koulutusta ja mahdollista uraa. Tieteentekijöiden liitto tiedotti tässä kuussa, että työttömiä tohtoreita on ensi kertaa yli 1000 ja tilanne pahenee hallituksen karsiessa yliopistojen ja Akatemian rahoitusta.

Tiukkeneva kilpailu rahoituksesta näkyy, tuntuu ja kuuluu myös yliopiston käytävillä. On jos jonkinmoisia viritelmiä ja heittäytymisiä rahan perässä. Tutkija elää usein veitsen terällä, eikä ahkerinkaan ja kannuksensa ansainnut tutkija aina saa rahoitusta, kun hylkäysprosentit ovat 90 prosentin luokkaa.

Tutkijan verkostoituminen, yhteistyökyky, partiolaismainen valmius ja tohkeisuus ovat kullan arvoisia tässä kilpajuoksussa. Rahoitushauissa onnistuvat saavat vaikkapa kuuden kuukauden pestin, ja jos oikein lykästää, vuoden tai jopa kolmen vuoden rahoituksen. Osa onnistumisista tarkoittaa apurahatutkijan epävarman aseman hyväksymistä. Vanha totuus projekteista kertoo, että käytännössä tutkija joutuu tekemään kolmea projektia kerrallaan: edellistä hanketta, nykyistä ja tulevaa. Lomia ei välttämättä ehdi pitämään.

Mutta tutkijana olen unelmien työssäni. Jo ennen yliopisto-opintoja arvelin, että olisi hienoa syventyä tutkimaan ja kirjoittamaan, maailmahan on kiinnostavia asioita täynnä. Graduvaihe ja osaava ohjaaja 90-luvun lopulla vahvisti, että tässäpä on kiinnostava työ. Laskiskelin tässä omaa työhistoriaani peratessani, että 13 vuotta on mennyt tutkijan tehtävissä ja siitä ehkä 85 – 90 % itse tutkimussuunnitelmin haetulla rahoituksella. Toki väitöskirjan ohjaajat, yliopistoyhteisö, tutkijakaverit ja kommentaattorit sekä tutkimuksen rahoittajat ovat tehneet tämän mahdolliseksi, yksinhän tutkimusta ei tehdä. Minua on lykästänyt niin innostavien tutkimusaiheiden, kollegojen ja työmahdollisuuksien suhteen. Työttömyyskausia on muutama, yhteensä noin kolme kuukautta. Olen erittäin tyytyväinen myös niihin 10 vuoteen, jotka sain työskennellä Itä-Suomen yliopistolla Kuopiossa. Työtä on siivittänyt kannustava ilmapiiri.

Viimeisin hankkeeni on ollut kahdeksan kuukauden pesti valtioneuvoston tutkimus- ja selvitysrahoituksella. Yhteiskunnan syrjällä -hanke oli yksi noin 40 ensimmäisestä tämän rahoitusmuodon hankkeesta. Nyt tämän hankkeen tuloksia vedetään yhteen ja paketoidaan kiireen vilkkaa loppuraportin muotoon. Hanke lähti tilaajan, erityisesti OKM:n, TEM:in ja STM:n, tuottamista selvityskysymyksistä, jotka osoittautuivat resurssien puitteissa liian laajoiksi, mutta hankkeen tavoitteen voi yksinkertaistaa seuraavasti: tavoitteena on nuorisotakuun suuntaaminen heikoimmassa asemassa olevia nuoria tukevaksi. Tähän tavoitteeseen kaikkien osallistuvien tutkimusorganisaatioiden (UEF, THL, DIAK, HDL) on ollut helppo yhtyä. Yhteistyö myös ohjaavan ministeriön, STM:n, kanssa on ollut värikästä ja suorapuheista ja sellaisena antoisaa.

Hankkeen tutkijajoukkoon on kuulunut kiinteästi yhdeksän henkeä ja löyhemmin muitakin. Joukko on ollut loistava, sitoutunut ja yhteistyö jatkuu varmaan eri muodoissa uudessakin tehtävässäni, valtakunnallista Ohjaamo-hankkeita koordinoivan Kohtaamon tutkijana Keski-Suomen ELY:ssä.

Tutkimukseen liittyvässä yhteistyössä ja verkostoitumisessa on paljon innostavia puolia. Toisaalta siinä on hassujakin puolia, jotka pitää vain niellä. Samaa rahoitusta tai työpaikkaa hakeneet, sellaisen pitemmän tai lyhyemmän saaneet tai rannalle jääneet kutsutaan usein yhteistyön jatkoja ideoimaan. Joku into ja palo teemaan yhdistävät tutkijoita, vaikka työelämätilanteet vaihtelevatkin loistavasta surkeaan. Yliopistoissa pätkätyötutkijat iloitsevat aina pikkuisista pätkistään ja apurahaonnistumisistaan, vaikka täydellä työllä ne on ansaittu. Joskus ihmettelen, miksi tutkijoiden asema yliopistoissa on niin epävarma, eikö se ole yliopiston keskeinen tehtävä opetuksen ohella.

Kun meillä yhteiskuntatieteiden laitoksella oli talvella pätkätyöläisille tarkoitettu ”valmennus” ja keskustelutilaisuus, jäi mieleen työvoimaneuvojan ohje: katkeraksi ei kannata ryhtyä, se ei työllistymistä auta. Mieleeni tulee kolme keinoa, joilla voidaan vähentää pätkätutkijoiden katkeroitumista.
1) Tutkimuksen ohjaajien ja opettajien on tehtävä näkyväksi tutkijan uraa suunnitteleville työn reunaehdot, epävarmuus ja ilot; ja ajettava tutkijoiden asioita hallinnon eri tasoilla. Tutkimus ja tutkijat tarvitsevat puoltajia, pelkkä tutkijoiden taistelutahto ei riitä.
2) Ajassa elävät ja liukkaasti toimivat tutkimusryhmät ja –verkostot parantavat tutkijoiden selviytymis- ja rahoitusmahdollisuuksia. On harmillista, jos verkostoitumista ei nähdä työhön kuuluvana välttämättömyytenä ja ilona.
3) Yliopiston tai tutkimuslaitoksen on oltava reilu ja läpinäkyvä päätöksissään. Hätäisesti ja piilossa tehdyt ratkaisut vähentävät tutkijoiden ja muiden työntekijöiden luottamusta oikeudenmukaisuuteen. Tarkasti profiloiva, itseään markkinoiva ja fiksu – ja siten hallinnon vaatimukset täyttävä – yliopisto saavuttaa varmasti jotain, mutta ei välttämättä vapaan tutkimuksen saralla.
Toivotan kesän lämpöä ja iloa!

 

Mainokset
%d bloggers like this: