Tippaleipää ja vappusimaa!

Kirjoittanut Pekka Kuusela

 

Tuotteliaana kirjailijana tunnettu Juha Seppälä tarkastelee uudessa teoksessaan Matka aurinkoon kriittisesti monia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia aihepiirejä. Itse teos on samalla poikkeus ja jatkumo Seppälän pitkällä, 1980-luvulla alkaneella kirjailijauralla. Poikkeus se on siksi, että romaanin päähenkilö on tällä kertaa nainen, 81-vuotias eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori Irma, jonka elämää, ajatuksia ja kokemusmaailmaa romaani peilaa suhteessa hänen lähipiiriinsä ja omaan menneisyyteensä. Jatkoa Seppälän aikaisempaan tuotantoon romaani on siksi, että se on ei-juonellinen tilanteiden mukaan etenevä teos, joka perustuu kertojanäkökulman jatkuvaan vaihteluun ja ihmisten välisten suhteiden sattumanvaraisuuteen. Alusta lähtien romaani etenee eri henkilöiden näkökulman kuvauksena, eikä sillä ole mitään erityistä juonta. Asiat vain tapahtuvat. Samalla teokseen sijoitetut lyhyet anonyymit kappaleet tekevät itsetietoisia irtiottoja romaanin fiktiivisestä maailmasta. Näin romaani on samaan aikaan myös itsensä fiktiona tiedostava kuvaus.

 
Seppälä tunnetaan lyhyen ja täyden lauseen kirjailijana. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että Seppälän kieli on tylyn lakonista, suoraa ja yksinkertaista, eikä asioita sen suuremmin pyöritellä. Tartuin Seppälän uuteen romaaniin vähän vaivaantuneena, kun kollega suositteli ja kehotti sivistämään itseään uudella kirjallisuudella, joka käsittelee ajankohtaisia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Epäilin, jaksanko kahlata sen läpi, kun luettavana on kaikenlaista muutakin pilvin pimein: opinnäytteitä, oman oppialan uutuuksia, uusia kiinnostavia artikkeleita jne. Matka aurinkoon vei kuitenkin mennessään enemmin kuin huomasinkaan. Kirja ei ole sen paremmin perinteinen sukuromaani tai ihmissuhdekuvaus, vaan jotain niiden väliltä ja vähän muustakin.
Päähenkilö Irma on biografiseen menetelmään perehtynyt kirjallisuudentutkija ja -opettaja, joka pohtii teoksessa elämäänsä, kirjoituksiaan, suunnittelee uusia teoksia ja palaa myös kirjallisuuden tutkimuksen maailmaan. Hänen elämänsä edustaa 1930-luvulla syntyneiden sukupolvea: työ on velvollisuus ja elämässä on kestettävä myös kielteiset asiat. Kuvaa synkentää edelleen se, että hänen avioliittonsa kuvataan kahden ventovieraan ihmisen väliseksi suhteeksi ja elämä muutenkin vailla myönteisiä piirteitä olevaksi. Irma järkeilee, että henkilökohtaista onnea ei ole välttämättä tavoitella, eikä sitä pidä kokea tärkeäksi elämässä:

 
”Avioliitto oli kuin mikä tahansa sijoitus: riskit toteutuisivat vasta jälkeenpäin. Ne realisoituvat siksi, että sitä solmittaessa ihminen useinkaan valitse oikean ja väärän eikä edes kahden, vaan useamman väärän väliltä.” (Seppälä 2014, 38.)

 
Irma ei silti ole katkeroitunut mistään, enemmän vain arkinen realisti, joka ei kanna mielessään turhia idealistisia kuvitelmia.
Irma on alkoholisoitunut ja hänen maailmansa täyttää lapsuuden, nuoruuden, oman avioliiton ja akateemisen uran vaiheiden tarkastelu. Romaani ei siitä huolimatta sijoitu yliopistomaailmaan, vaan on pikemminkin useamman sukupolven välisten suhteiden tarkastelu. Keskiössä ovat Irma, hänen tyttärensä Hannele, poikansa Alpo ja tyttärentytärensä Carita. Oikeastaan kaikkien elämää kuvataan synkin värein. Irma oli avioitunut sosiaalisesti alempaa luokkaa edustavan Heikin kanssa, jonka yleneminen kunnan apulaistalouspäälliköksi pelasti hänen avioliittonsa. Hannele taas onnettomasti avioliitossa Ossin kanssa, josta hänen eroaa. Eron jälkeen monia asioita elämässään yrittänyt ja yhtä monta kertaa epäonnistunut mies kuolee: hän koettaa luoda menestyksellistä uraa, mutta päätyy monien kokeilujen jälkeen grilliyrittäjäksi. Carita on heidän tyttärensä, joka lopettaa kommunikoinnin vanhempiensa kanssa yläasteikäisenä, kun perheen Urho-koira lopetetaan allergian takia.

 

Kiinnostavin puoli Seppälän romaania on eri sukupolvien kokemusmaailman ristiinvalottaminen, josta rakentuu mielenkiintoinen kuva yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muutoksesta. Irma edustaa romaanissa yhtenäistä minuutta ja työnsä kautta identiteettinsä rakentanutta sukupolvea, jolle nykyinen hyvinvointivaltion sukupolvi on miltei käsittämätön. Irman näkökulmasta Seppälä kirjoittaa kritiikkiä, jonka kohteena ovat erityisesti akateeminen kirjallisuustutkimus ja sen suuntaukset, vanhusten kohtelu ja nykykulttuurin ilmiöt. Tämä kritiikki on luonteeltaan ironista tarkastelua, joka kasvaa absurdeihin mittasuhteisiin, kuten Irman pojan maailman kuvaamisen tapauksessa. Aapo-poika epäonnistuu lähes kaikessa, mitä yrittää, mutta päättyy sitten jonkinlaiseksi menestyneeksi virtuaaliseksi nettikirjailijaksi, joka kirjoittaa monia teoksia yhtä aikaa ja pyörittelee jatkuvasti uusia ideoita mielessään. Kuvauksen voi lukea niin halutessaan kirjailijanroolin muutoksena nyky-yhteiskunnassa: kirjailijoista on ollut median moniottelijoita, jotka tekevät vähän kaikkea mahdollista tienatakseen elantonsa.

 

Vanhuuden kuva on romaanissa melko kolkko ja kylmä. Irma asettuu vastustamaan yhteiskunnan häneen osoittamaa kontrollia ja palveluja kohtaan:

 
”Hän ei ollut vanhus joka vietäisiin ulos kuin roskapussi, hänen ei halunnut että kotiavustaja kävisi kerran päivässä ovella seisomassa ja kysymässä hänen vointiaan. Hänen dosettiaan ei tultaisi täyttämään, hänen ranteeseensa ei kiinnitettäisi nöyryyttävää ranneketta, joka laukeaisi pienimmästä tärähdyksestä ja aiheuttaisi hälytyksen, väsyneellä äänellä lausuttuja tiedusteluja mikä hätänä, vangin pantaa. Hän ei päätyisi ’vanhusten tehokkaan kotihoidon’ uhriksi, hänen asuntonsa lukkoa ei sähköistettäisi eivätkä hoitajat avaisi hänen lukkoaan kännykällä.” (Mt., 106.)

 
Kuvaus kasvaa laajaksi kulttuurianalyysiksi vanhuuden nykyisestä tuottamisesta ja vanhuksien kohtelusta. Euroopan hurjinta tahtia harmaantuvassa Suomessa vanhuspalveluiden ja hyvinvointivaltion tilan kriittinen pohdinta Irman suulla on enemmän kuin paikallaan. Toivoa sopii, että romaanin ajatukset vanhusten itsemääräämisoikeuden säilyttämisen tärkeydestä kulkeutuisivat myös tulevien ministerien korviin.

 
Matka aurinkoon -romaania ei voi pitää siis sen enempää laajana aikakausikuvauksena kuin suvun vaiheiden kuvauksenakaan, vaan kyse on enemmänkin romaanin muodon ja erilaisten kerrontatapojen kokeilusta. Päähenkilöiden maailman kuvaus muuttuu romaanin puolivälin jälkeen niukemmaksi ja hahmot muuttuvat sisällöltään jotenkin olemattomiksi. Kerronta ei tässä mielessä oikein kanna loppuun saakka ja on vaikea sanoa, keitä päähenkilöt oikeastaan edustavat. Ovatko he romaanihahmoja, eri sukupolvien tai luokkien edustajia vai erilaisten yhteiskunnallisten ajattelutapojen kiteytymiä? Irma muistelee teoksen alkupuolella filosofi Paul Ricoeuria ja viittaa hänen ajatukseensa: ”Ilman sisäistä tarinaa ihmisellä ei ole sielua (mt., 26).” Irmalla on sielu, mutta on huomattavasti hankalampaa sanoa, onko hänen tyttärellään, pojallaan tai tyttärentyttärellään sellainen. Tällaista identiteetin rakentumisen historiallista muutosta nykykulttuurissa kirjassa sivutaan useampaan otteeseen.

 
Kulttuuri- ja yhteiskuntakriittinen kuvaus kristalloituu Irman pojan, Alpon elämänasenteen ja maailmankatsomuksen kuvauksessa. Alpo on elää tietokonepelien parissa, verkkomaailmassa ja uudessa taloudessa kuin kala vedessä. Hän tajusi jo varhain sen, että ”Mitään uutta ja itsenäistä kirjallisuutta ei ollut, vain vanhan toistoa tai uudelleen tulkitsemista, kaikki julkaistu perustui jo ennen kirjoitettuun ja ajateltuun (mt., 184).”Alpon kautta Seppälä välittää kuvaa Internetin, sosiaalisen median ja mediamaailman muutoksesta, joka on näkynyt yhteiskunnallisena ja kulttuurisena muutoksena. Internet hahmottuu hallinnan välineenä, sillä se tarjoaa alustan oklokratian (järjestäytymättömien väkijoukkojen) vihalle:

 
”Sosiaalinen nousu ja menestyminen kilpailuyhteiskunnassa pysyi porkkanana, jota kuljetettiin keskiluokkaan hamuavien edellä kehittyneen tietotekniikan vetämissä vaunuissa. Internet oli toteuttanut demokratian illuusion: se oli nostanut proletaarin porvarin tyhmyyden tasolle, jakamaan tämän arvot ja tavoitteet.” (Mt., 185.)

 
Itse pidin teoksen avoimesta, tilanteiden mukaan kehittyvästä kuvaksesta, jolla ei ole mitään päämäärää tai lopullista tavoitetta. Romaanin avaa Hannelen dialogi tuntemattoman naisen kanssa, joka kertoo miehensä kuolemasta. Paikalla kerrotaan olleen Malesiaan matkustaneiden Irman ja tämän tyttärentytär. Näin romaaniin sekoittuu kaiken muun lisäksi rikosromaanin aineksia. Miehen kuoleman poliisitutkinnan yhden sivun pituinen raportti on kirjan lopussa. Avoimeksi jää, onko tämä vain Aapon yksi hahmotelma romaanin käsikirjoituksen juoneksi, joita hän esittää lukemattomia romaanin kuluessa, vai mistä on oikeastaan kyse. Samanlainen pohdinta on tunnusomaista Seppälän romaanille alusta lähtien: ihmiset kertovat asioita, mutta tiedostavat samalla niiden merkityksen, tulevat tietoisiksi niiden sisällöstä omakohtaisesti. Irman suulla todetaankin, että ”…ihmiset eivät elä yksi kerrallaan, kukin vuorollaan, vaan toistensa lomassa, sikin sokin samassa sotkussa kuin tippaleipä.”

 
Olisiko tässä uusi paradigma henkilökohtaisten suhteiden sosiaalipsykologiselle tai sosiologiselle tutkimukselle?

Lähteet:
Seppälä, Juha (2014). Matka aurinkoon. Wsoy, Helsinki.

Mainokset
%d bloggers like this: