Kiusaamisen aikakauden sosiologiaa

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Amerikkalainen Texas A&M yliopiston sosiologian professori Stjepan Mestrovic on kirjoittanut ohuen kirjasen Postemotional bully, jossa hän pääosin klassikkososiologien ajatuksia keskusteluttaen etsii vastausta siihen, miksi tässä ajassa kiusaaminen (bullying) tuntuu olevan niin läsnä kulttuurissamme ja ihmisten arkikokemuksessa. Ilmiö on tuttu myös meillä. Media raportoi meille lähes päivittäin julmasta koulukiusaamisesta, työpaikkakiusaamisesta, sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisiin kohdistuvasta öykkäröinnistä ja niin edelleen. Eduskuntavaalien alla on esitetty huolta siitä, hakeutuuko kukaan itsesuojeluvaistoa omaava henkilö enää politiikan pariin, kun yhteisten asioiden ajamisesta saa palkinnoksi yksityiselämänsä läpivalaisua mediassa ja yleensä vielä sankollisen verbaalista kuraa niskaan sosiaalisessa mediassa. Miksi kynnys kiusata, simputtaa ja käyttää vahvemman oikeutta verbaalisesti tai fyysisesti on laskenut ajassamme, jossa väestö on koulutettua ja suhteellinen hyvinvointi vallitsee? Mestrovic pyrkii kirjasessaan pohtimaan tätä kysymystä.

Alkuun on todettava, että kirjassa viljellään taajaan Mestrovicin tuotannon keskeistä käsitettä postemotionaalisuus, ilman että sitä määritellään kunnolla. Ehkä kirjoittaja olettaa, että käsite on tunnettu. Hän argumentoi, että käsite kuvaa aikakautemme luonnetta paremmin kuin esimerkiksi vakiintuneet myöhäismodernin tai postmodernin käsitteet. Toisessa yhteydessä hän määritellyt käsitteen viittavan yhteiskunnan tilaan, jossa rationaalisuus, abstraktius ja kaupallisuus ovat muuntaneet ihmisten väliset suhteet ja tunneilmaisut läpeensä välineellisiksi ja keinotekoisiksi. Emootiot eivät ole sinällään kadonneet, mutta niiden funktio ihmisten välisessä kanssakäymisessä on muuttunut. Puhumme tunteista enemmän kuin koskaan ja tunneretoriikka on vahvasti läsnä esimerkiksi politiikassa ja mainonnassa. Emootioista on tullut objekteja, joita tuotetaan keinotekoisesti tunnetyössä ja markkinoinnissa. Ihmiset kommunikoivat emootioidensa kautta vaihdannan logiikan mukaisesti, ilman aitoutta ja tuoreutta. Ei siis ihme, että postemotionaalisuus on käytetty käsite esimerkiksi tosi-tv:n tutkimuksessa. Ilmiössä kiteytyy keinotekoinen ja manipuloitu tunteiden tuottaminen ja voimistaminen, joka näennäisesti yhdistää meitä, mutta joka on sisällöltään kylmää ja laskelmoitua.

Kirjan lukeminen oli minulle virkistävä klassikkososiologian kertauskurssi. Keskeiset klassikot, kuten Durkheim, Simmel, Weber,Mauss, Veblen, Riessman ja kumppanit esitellään lennokkaasti ja mukaan on mahdutettu kiinnostavia anekdootteja heidän elämästään. Toden totta, yhteiskuntatieteet ovat vasta hieman yli vuosisadan vanhoja ja ensimmäinen sukupolvi aloitti kirjoittamaan sosiologiaansa kuka mistäkin lähtökohdasta ja koulutustaustasta käsin. Muodolliset tutkinnot usein puuttuivat ja ihmisinä monet klassikot olivat omituisia ja hankaliakin ─ siis vanhan ajan yliopistopersoonia.

Modernisaatiota on yleensä tulkittu järjen ja sivistyksen voittokulkuna, joka edistää rauhanomaista yhteiskuntaa. Norjalais-amerikkalainen Thorstein Veblen, joka 1899 julkaisi kirjan Joutilas luokka, esitti tästä poikkeavan näkemyksen, jonka mukaan modernisaatiossa on kysymys vain eräästä barbarian muodosta, joka ruokkii ”saalistuskulttuuria”, vastakohtaa rauhanomaiselle kulttuurille. Modernisaatio vaatii edistyäkseen tätä häikäilemättömyyden kilpailullista kulttuurista ilmapiiriä, jonka Mestrovic tulkitsee samaksi kuin kiusaaminen, eli ”voiman tai vallan käyttämistä vahingoittamis- tai pelottelutarkoituksessa niitä kohtaan jotka ovat heikompia”. Mestrovic kuvaa, miten kiusaaminen, simputtaminen ja niihin liittyvät siirtymärituaalit ovat osa kulttuurimme meritokratiaa. Erilaisten statusten hankkiminen edellyttää erilaisia ”pääsykokeita”, joiden tarkoitus on testata kokelaan sietokykyä ja motivaatiota. Mitä korkeamman statuksen ammatti tai asema, sitä rankemmat pääsykokeet tai jopa julkinen nöyryyttäminen asemaan pääsemiseen liittyy. ”No pain, no gain” on esimerkki sanonnasta, jolla ilmiön legitimaatiota ilmaistaan ─ emmekä esimerkiksi luottaisi lääkäriin, jos emme olettaisi että hän on läpäissyt raskaan ja vaativan koulutuksen. Tämän ilmiön legitiimiyttä Mestrovic taas tulkitsee Marcel Maussin lahjan käsitteen kautta. Durkheimin sukulaispoika Mauss selitti yhteiskuntien koossa pysymistä lahjan käsitteen kautta. Lahjan käsitteeseen liittyy velvollisuus antaa, ottaa vastaan ja toimia sitten vastavuoroisesti niin, että kyseessä ei ole täysmittainen laskelmoitu vastine, ikään kuin velan maksu. Vastaamme kohteliaisuuksiin, työnantaja vastaa työpanokseemme palkalla ja turvallisuudella, lääketieteellisen pääsykokeisiin päntännyt saa yhteiskunnalta vastalahjaksi sosiaalisen statuksen. Lahjan logiikka synnyttää yhteiskuntaan sosiaalisia siteitä ja vastaavasti lahjan logiikan rikkominen rikkoo (lainaten nykyistä työelämätutkimusta) psykologisen sopimuksen. Nyt symmetriaa usein tulkitaan uusiksi, vaaditaan ihmisten välillä enemmän kuin on kohtuus ja ollaan antamatta takaisin. Mestrovicin eräs tulkinta siis on, että modernissa kiusaamisessa lahjan idea on vesittynyt ja ihmisten sekä instituutioiden välinen sanaton tasapaino on järkkynyt voimankäytön ilmapiirissä.

Klassikkokavalkadista ilmiön analysoinnissa tärkeäksi nousevat Max Weberin näkemykset modernisaatiosta rationaalisuuden kehittymisenä. Modernisaatiossa on weberiläisessä tulkinnassa kysymys rationaalisten prosessien voittokulusta: byrokratisoitumisesta, meriittien keräämisestä, standardisoitumisesta ─ siis prosesseista, jotka tekevät kaikista ilmiöistä järjellä selitettyjä, ennustettavia sekä yhdenmukaisia. Lumous ja karisma ovat kadonneet. Weber pohti karismaattisen auktoriteetin katoamista, siis kykyä vaikuttaa ihmisiin johtajana yksilön persoonallisuudella. Karisma vetoaa tunteisiin, ei järkeen. Modernin ajan auktoriteetti taas perustuu lakiin ja rationaalisuuteen. Mestrovicin postemotionaalisen tulkinnan mukaan karismaattiseen johtajuuteen on kyllä kaipausta, mutta karismaa pyritään tuottamaan keinotekoisesti. Barack Obama on karismaattisen puhujan maineessa, mutta puheita kirjoittaa leegio ammattimaisia puheenkirjoittajia ja tunnesidettä viestivä katsekontakti saadaan aikaan teleprompterin tuottamalla illuusiolla. Sanat, joita puheissa toistellaan, on huolellisesti testattu etukäteen kohderyhmäanalyyseilla. Weberin pessimistinen ennuste oli, että rationaalisuuden voittokulku tulee modernisaatiossa jatkumaan ja päädymme elämään rationaalisuuden ”rautahäkissä”, joka ilmenee syvänä merkityksettömyyden ja spontaaniuden puutteen tunteena elämässä. Ajatusta on nykyajassa kehitellyt sosiologi George Ritzer McDonaldisaatio -teesillään. Hampurilaisravintolaketjun logiikka on toimia globaalisti kaikkialla samalla tavalla: tehokkaasti, laskelmoitavasti, ennakoitavasti ja kontrolloidusti. Kuluttajalle ei saa missään tulla eteen yllätyksiä, vaan kaiken on toimittava sujuvasti ─ sanontaa lainaten ”kuin junan vessa”. Ritzerin teesin mukaan modernin maailman instituutioita kehitellään kaikkialla tämän periaatteen mukaisesti ja maailmasta on tulossa näin ollen tehokas ja ennustettava, mutta jokseenkin tylsä ja kylmä paikka. Eri ihmiset tulkitsevat tätä rautahäkkiä eri tavoin. Toisille on se samettinen häkki, juuri kuten pitääkin, toisille kuminen häkki, josta voi hetkeksi päästä karkuun, mutta jonne on aina palattava, ja useimmille kyseessä on todellinen rautahäkki, kylmä ja tunteeton maailma, jossa niin sanottu pieni ihminen jää tehokkaaksi viritetyn järjestelmän jalkoihin. Mestrovic viittaa paikoin yliopistojen McDonaldisaatioon, karismattomaan power point-luennointiin, opiskelijoiden asiakasmentaliteettiin sekä ”irrationaaliseen rationaalisuuteen” ─ tulkitsisin tätä suomalaisessa kontekstissa paineena merkityksettömään julkaisutehtailuun tai itseensä viittaaviin laatujärjestelmiin ─ jossa Veblenin näkemyksessä tieteen edistykseen liittyvä ”joutilas uteliaisuus” ei enää pääse kukoistamaan. Kuulostaa tutulta suomalaiseenkin yliopistokeskusteluun peilaten.

Kiusaamiseen liittyvän argumentoinnin kannalta ehkä keskeisin sosiologi Mestrovicille on David Riesman. Hän julkaisi 1950 bestsellerteoksensa The Lonely Crowd, jossa kuvattiin amerikkalaisen kulttuurin ihanteiden muuntumista sisäsuuntautuneesta individualismista toissuuntautuneeseen konformistisuuteen. Amerikkalaisessa kontekstissa individualismi ei herätä niin negatiivissävytteisiä konnotaatioita kuin ehkä meillä Euroopassa. Riesmannille sisäsuuntautunut yksilö oli henkilö, joka oli kasvanut omaa moraalista polkuaan tutkiskellen ja oli kykenevä toimivaan vastoin ryhmän tai yhteisön painetta silloin kun tulkitsi sen edustavan esimerkiksi vääristyneitä arvoja. Tällainen yksilö on Yhdysvalloissa nähty aina toimivan demokratian takeena. Huoli konformismista oli tyypillistä aikakauden kulttuurikritiikissä. Puhuttiin massayhteiskunnasta, firman miehistä, jotka lammasmaisesti tekivät kuten muutkin. Riesmanin teos upposi aikanaan otolliseen maaperään. Riesmanin tulkinnassa erilaisuus ja individualismi ruokkivat tarvetta yhteistyöhön ja erilaisuuden ymmärtämiseen ja vastaavasti konformistinen samanlaisuus ruokkii konflikteja, koska erilaisuus pyritään tukahduttamaan. Tässä on Mestrovicin mukaan selitys laumasieluiselle kiusaamismentaliteetille. Tämä prosessi on kiihtynyt sähköisen median, internetin ja sosiaalisen median yleistymisen myötä. Elämme yhä enemmän vertaisryhmien yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ulkopuolisella auktoriteetilla ei ole valtaa sanoa, että vertaisryhmä toimii väärin, epämoraalisesti tai kiusaten. Mestrovic liittyy auktoriteetin käsitteen kriisin kuvaajiin. Hän havainnoi ilmiötä erityisesti lasten ja nuorten sosialisaatiossa, jossa vanhempien auktoriteetti on korvautunut ”vertaisten tuomioistuimella”, jossa on tehtävä kuten kaikki muutkin ja tämä toteutuu sosiaalisen median ympäristöissä joihin vanhemmilla ei ole pääsyä tai ymmärrystä niiden toimintaperiaatteista. Vertaisryhmä on näennäisen kiva ja cool, mutta toimii myös oikukkaan tyrannimaisesti lynkkausryhmän mielialalla murskaten erilaiset.

Mestrovic esittelee aikamme kulttuurituotteissa yleistä näkemystä, jossa vanhemmat ovat toopeja ja pölvästejä, jotka eivät ymmärrä nuorten maailmaa, joten heiltä ei voi kysyä neuvoa ja heihin on syytä suhtautua kylmällä ironialla, kuten TV-sarjassa Modern Family. Mestrovic esittääkin, että Riesmanin toissuuntautuneesta konformismista on siirrytty postemotionaalisten vertaisryhmien aikaan. Niissä vallitsee näennäisen ystävyyden alla vihamielinen yhteistyö, ajatus siitä kuinka kukaan ei ole yksilönä korvaamaton, vaan jokainen on vaihdettavissa jos tarve vaatii. Kyseessä ei ole perheenomainen primaariryhmä saati tavoitteellinen sekundaariryhmä. Kyseessä on yksilöiden kokoelma, jossa postemotionaalisuutta ilmentää kuorrutettu primaariryhmistä lainaava ystävyys-, tunne- ja yhteisöllisyyspuhe, jota harjoitetaan sosiaalisessa mediassa tunteista ja yksityisyydestä avautuen, mutta jossa kaikki voivat hetkessä kääntyä yhtä vastaan. Kaikki intiimi, jota ystävyyden tavoittelussa jaetaan, voi muuntua hetkessä kiusaamisen välikappaleeksi. Se voi kääntyä vertaisryhmän viihteeksi, jota levitellään, vääristellään ja monistetaan sosiaalisessa mediassa. Tämä siksi, koska sosialisaatiossa ei ole kohdattu uskottavaa auktoriteettia, joka kertoisi ettei noin saa tehdä.

Mestrovicilla on siis hyvin pessimistinen käsitys sosiaalisesta mediasta. Marshall McLuhan ennakoi internetin tuloa 1960-luvun teoksissaan ja kuvasi siirtymää oraalisesta kulttuurista kirjalliseen kulttuuriin ja edelleen sähköiseen visuaaliseen kulttuuriin, joka voisi yhdistää ihmiskuntaa ja synnyttää maailmankylän. Mestrovicille se, että internet päätelaitteineen on kutistunut mukana kannettavaksi, ei ole yhdistänyt ihmiskuntaa, vaan yksilöinyt ihmiset yksinäisiksi saarekkeiksi, jossa virtuaalista postemotionaalista vertaisryhmää luullaan virheellisesti aidoksi yhteisöllisyydeksi. Hän kuvaa kuinka luennoilla opiskelijat hipelöivät hermostuneesti älykännyköitään, luennon päättyminen ei merkitse iloisesti puheensorinassa poistuvaa ryhmää, vaan hiljaa kulkevaa laumaa, jossa kuulokkeet laitetaan korville ja tarkastetaan älykännykästä mistä somepäivityksestä on jäänyt näinä hetkinä paitsi. Tutulta kuulostaa.

Eräs kriittisen hyökkäyksen kohde on Mestrovicille on postmodernismi. Postmodernin teorian peruskäsitteet dekonstruktio, desentrismi, simulaatio, ironia ja suurten kertomusten romuttuminen käydään kriittisessä valossa läpi. Dekonstruktio merkitsee kaiken purkamista ilman että mitään merkityksellistä pyrittäisiin rakentamaan tilalle. Mestrovicin esimerkkinä tästä on nykyinen taipumus ruotia historian merkkihenkilöiden persoonaa kriittisesti ja pyrkiä pudottamaan heidät jalustaltaan ja osoittaa kuinka hekin ovat saavutuksistaan huolimatta virheellisiä ja jopa epämoraalisia yksityiselämässään. Presidentti Obaman nopea siirtymä mediassa juhlitusta uuden ajan airueesta sisäpoliittisen julkisuuden sylkykupiksi toimii tästä esimerkkinä. Desentrismi taas merkitsee keskustan, siis tärkeiden asioiden, inflaatiota valintojen runsaudessa jota konsumerismi tuottaa. Tämä romuttaa merkityksellisyyden hierarkian. Postmodernismi merkitsee myös aitouden käsitteen romuttumista, kun kaikki ovat kopion kopioita. Ihmisten merkityksellisyys hämärtyy, joten ihmiset yrittävät tarrautua omaan merkitykseensä ”pienten asioiden narsismilla”, konsumerismiin perustuvalla erottautumisella. Personoituja kännykän kuoria harrastavat, hipsterivermeisiin pukeutuvat ja itsestään selfieitä räpsivät nykyihmiset eivät Mestrovicin mukaan ole narsisteja sanan alkuperäisessä merkityksessä. Kyseessä on vain epätoivoinen tarrautuminen siihen, että yksilöllä olisi edes jotakin merkitystä merkityksettömyyden ajassa, jossa merkitykset ovat hajaantuneet.

Mestrovicin kirjanen oli teoreettisen osansa ja tapausesimerkkiensä kautta viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Se on eräänlaista ”äreän vanhan miehen sosiologiaa”, tyylillisesti esimerkiksi lähellä Frank Furedia. Tähän tyylilajiin kohdistettu kritiikki on myös tämän kirjan suhteen paikallaan: miehen näkökulmasta kirjoitettua nostalgista konservatismia, jossa suurella pensselillä valikoitujen empiiristen esimerkkien kautta tehdään reippaita yleistyksiä eikä juuri pohdita onko maailman muutoksessa tai sosiaalisessa mediassa jotakin hyvääkin. Kirja muistutti hyvin klassikkososiologien ajankohtaisuudesta sekä herätti oivaltavalla tavalla pohtimaan auktoriteetin problematisoitumista sekä vertaisryhmän valtaa somekulttuurissa. Ratkaisua kiusaamista ruokkivaan kulttuuriimme ei juuri esitetty. Varsin pessimistisesti kirjoittaja toteaa, että elämme jo orwellilaisessa dystopiassa, jossa vertaisryhmä toimii isonveljen roolissa. Yksilöt voivat pohtia muutoksia arkisessa ympäristössään ja toiminnassaan. Heikkoja signaaleja muutoksesta voidaan etsiä tarkastelemalla erilaisten askeetikkojen elämää. Varsinaisen pallon muutoksen mahdollisuuden etsimisestä Mestrovic heittää meille muille.

Lähde:

Mestrovic, Stjepan G. (2015): The Postemotional Bully. London: Sage.

 

Mainokset
%d bloggers like this: