Onnellisuuden kontekstuaalisuudesta

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Onnellisuudesta on muodostunut viime vuosina varteenotettava tutkimusalue myös sosiaalitieteisiin. Käsite on tullut tärkeäksi pohdittaessa hyvinvoinnin olemusta, vertailua ja mittaamista. Onnellisuutta on alettu pohtia yksilötasoisesti, jolloin onnellisuuspuheen on nähty ilmentävän länsimaissa yleistä yksilökeskeisyyttä jopa siinä määrin, että kulttuurintutkija Sara Ahmed puhuu ”onnellisuuskäänteestä”, kulttuurisesta imperatiivista pyrkiä olemaan onnellinen. Sosiologien ja sosiaalipoliitikkojen keskuudessa onnellisuudesta on alettu puhua yhteiskuntapolitiikan yleisenä tavoitteena. Tärkeä alullepanija tälle keskustelulle on ollut brittiläinen taloustieteilijä lordi Richard Layard ja meillä Suomessa laitoksemme hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on ollut näkyvä keskustelija alueella, muun muassa Onnellisuuspolitiikka-kirjansa myötä. Kiteyttäen kyse on pohdinnoista, joissa onnellisuus asetetaan yhteiskuntapoliittiseksi tavoitteeksi sekä muodostetaan uusia hyvinvoinnin mittareita pelkkien taloudellisten indikaattoreiden, kuten esimerkiksi BKT:n sijaan, joissa huomioidaan kansalaisten onnellisuuden kokemus entistä paremmin. Onnellisuuden käsitteenä voi väittää näin ollen politisoituneen, jolloin ymmärrettävästi esimerkiksi Iso-Britanniassa onnellisuuteen liittyvästä keskustelusta on tullut paikoin hyvinkin kiivasta ja kriittistä. Esitetyn kritiikin mukaan kaikessa onnellisuuspuheessa on kyse joko rakenteellisen epätasa-arvon kysymysten häivyttämisestä ja uusliberalistisen yksilökeskeisen tarkastelutavan juurruttamisesta yhteiskuntapolitiikan perustaksi (ks. esim. Moloneyn kolumni). On alettu puhua psykologisesta hallinnasta tai valtiosta, jossa erilaiset yksilöiden onnellisuuteen tähtäävät ja heidän käyttäytymistään ohjaavat ohjelmat muodostuvat politiikan teon välineiksi (ks. esim. tämä blogi). Osa kritiikistä kohdistuu itse käsitteen määritelmälliseen ja tutkimusmenetelmälliseen ongelmallisuuteen. Voiko jotakin niin subjektiivista kokemusta kuin onni, muuntaa tieteellisesti mitattavaan muotoon, esimerkiksi survey-kyselyillä tavoitettavaksi ilmiöksi, ja onko ylipäätään mahdollista rakentaa yhteiskuntapoliittisia ohjelmia näin vaikeasti tavoitettavan käsitteen varaan. Muun muassa sosiologian merkittävä nimen Anthony Giddensin kirjoituskumppani Philip Sutton on kiinnittänyt tähän huomiota taannoisessa kolumnissaan.

Kroatialainen Luka Zevnik (2014) on tuoreessa kirjassaan Critical perspectives in happiness research : the birth of modern happiness tarkastellut onnellisuuden kulttuurihistoriaa länsimaissa. Zevnikin teosta voi luonnehtia monitieteiseksi tutkielmaksi länsimaisen onnellisuuskäsityksen historiallisesta rakentumisesta. Kirjalla on mittaa noin 150 sivua, mutta siihen on saatu mahdutettua varsin paljon asiaa. Zevnik kertoo, ettei halua itse määritellä onnellisuutta, vaan pikemminkin jäljittää sen määrittymisen polkuja erilaisissa tietorakenteissa ja ideologioissa, niin että ymmärtäisimme kuinka onnellisuudesta on aikojen saatossa muodostunut länsimaiselle kulttuurille keskeinen tavoite. Alussa esitetään lyhyt katsaus länsimaisen onnellisuustutkimuksen historiaan. Ei liene yllättävää, että merkittäväksi lähtökohdaksi nähdään antiikin filosofien, kuten Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen pohdinnat siitä, kuinka elämää tulisi elää. Filosofian tehtävänä on aina ollut pyrkimys onnellisuuden määrittelyyn, siihen mistä se kumpuaa ja kuinka se liittyy elämisen taitoon (art of living). Se mitä antiikissa käsitettiin onnellisuudeksi, liittyi pitkäjänteiseen ja intensiiviseen oman elämän kultivoimiseen, itsetarkkailuun ja harjoitteisiin – toisin sanoen hyveelliseen elämään. Tämän elämisen taidon harjoittaminen oli pääasiassa mahdollista rajatulle eliitille. Ajatuksena oli, että hyvä elämä on mahdollista saavuttaa tässä elämässä. Tämä näkemys kohtasi uuden tulkinnan kristinuskon yleistyessä. Sen näkemyksissä hyvän elämän saavuttaminen tämän puoleisessa muuttui valmistautumiseksi tuonpuoleiseen. Elämisen taidon teemat korvautuivat kristillisellä asketismilla ja pohdinnoilla synnin olemuksesta.

Onnellisuuden tutkimuksessa filosofia muodostaa perustan, jota aikanaan empiirisen tieteen edustajat alkoivat kritisoida epämääräisenä spekulointina, siis filosofointina tai uskonnon alueelle sijoittuvana asiana. 1960-luvulta alkaen alkoi muodostua onnellisuuden tiede (science of happiness), eli näkemykset siitä kuinka onnellisuutta voitaisiin tutkia täsmällisin käsittein ja operationalisoida sitä mitattavaan muotoon. Tämä tarjoaisi vastaavasti perusteltua tietoa niin maallikoille kuin poliitikoillekin, siitä mistä onni muodostuu ja kuinka sitä voitaisiin edistää. Zevnik pyrkii erittelemään onnellisuuden tieteen koulukuntia, todeten kuitenkin että onnellisuustutkimuksen ulottuvuudet limittyvät ja lomittuvat tavoilla, jotka vaikeuttavat selkeiden koulukuntajakojen tekoa. Eräs jakolinja on keskittyminen joko yksilöiden tai kollektiivien (esimerkiksi kansakuntien) onnellisuuden tarkasteluun. Yksilötasoisessa onnellisuustutkimuksessa keskeisin klassikko on amerikkalainen sosiaalipsykologi Ed Diener. 2000-luvulla läpi lyönyt, alun perin Martin Seligmanin muotoilema positiivisen psykologian suuntaus liittyy myös tähän tutkimusperinteeseen. Positiivisessa psykologiassa on pyrkimys rakentaa tieteellisesti perusteltua hyvän elämän ohjelmaa ja selvittää kuinka ihmisten vahvuudet ja hyveet saavat yksilöt ja yhteisöt kukoistamaan. Kollektiivisen tason onnellisuustutkimuksen tärkeä nimi on taas hollantilainen Ruut Veenhoven, joka on pariin otteeseen vieraillut täällä Kuopiossakin Juho Saaren vieraana. Veenhovenin näkemyksissä onnellisuustutkimuksen tavoitteena on edistää yleistä sosiaalista hyvinvointia, joka taas edellyttää tarkkoja mittareita, joiden avulla on mahdollista tehdä esimerkiksi yhteiskuntien välistä vertailua.

Toinen jakolinja tutkijoiden välillä muodostuu Zevnikin mukaan hedonistisen ja eudaimonisen onnellisuuskäsityksen perusteella. Käsitteet ovat peräisin antiikin ajalta. Hedonistisen onnellisuuden voi ymmärtää mielihyvän saavuttamisena ja kivun tai kärsimyksen välttämisenä. Eudaimoninen onnellisuustutkimus taas keskittyy elämän tarkoituksen ja merkityksen pohdintaan, eli eräänlaiseen itsensä toteuttamisen ideaalin saavuttamiseen. Zevnikin jaottelussa suuri osa empiirisen onnellisuustutkimuksen edustajista, kuten Diener tai Veenhoven, edustavat hedonistista onnellisuuskäsitystä. Heille onnellisuus näyttäytyy täsmällisemmän hyvinvoinnin käsitteen ilmentymänä. Diener toteaa, kuinka onnellisuus on pikemminkin hämärä arkikielen käsite, enemmän kansanviisauden alueelle kuuluva asia, kun taas teknisempi hyvinvoinnin käsite mahdollistaa erilaisten tutkimusmittareiden rakentamisen. Empiirinen onnellisuustutkimus onkin merkinnyt erilaisten lomaketutkimuksiin pohjaavien mittareiden laatimista. Pelkistäen kyseessä on kyselyn avulla kartoittaa mitkä kokemukset elämässä ovat miellyttäviä, mitkä taas epämiellyttäviä. Pyrkimyksenä on selvittää, mistä subjektiivinen hyvinvointi (subjective well-being, SWB) muodostuu. Sen komponentteina taas nähdään oleva elämäntyytyväisyys, positiivisen mielialan läsnäolo elämässä sekä negatiivisen mielialan poissaolo. Yhdessä näistä muodostuu kokonaisuus, jota voidaan nimittää onnellisuudeksi. Dienerin tutkimusohjelmassa aineistoa kerätään kyselylomakkeella, johon vastaajat arvioivat itse 1-7 portaisella asteikolla tuntemuksiaan elämästä – vastattavia kysymyksiä voivat esimerkiksi olla ”Olen tyytyväinen elämääni” tai ”Jos voisin elää elämäni uudelleen, en muuttaisi juuri mitään”. Itsearviointiin liittyy tunnettuja ongelmia, kuten muistamiseen liittyvät ongelmat tai psykologiset defenssit, joten Diener on pyrkinyt täydentämään mittauksia vaikkapa tutkimalla kuinka monta kertaa ihminen hymyilee päivässä. On huomioitavaa, että hedonistiselle tutkimussuuntaukselle kriittiset eudaimonisen onnellisuuskäsityksen edustajat ovat niin ikään pyrkineet rakentamaan omia mittareitaan, kuten Questionnaire of Eudaimonic Well-being (QEWB).

Kolmas tutkijoita jakava kysymys on, voidaanko onnellisuus ymmärtää universaaliksi asiaksi vai onko se lähtökohtaisen kulttuurisidonnainen ilmiö. Tämä jaottelu kiteytyy kysymykseen onko kansakuntien ja kulttuurien välisiä onnellisuusvertailuja sitten ylipäätään mahdollista tehdä? Universaalin näkemyksen edustajien mukaan onnellisuus pohjautuu ihmislajin evolutionaariseen olemukseen. Yksinkertaistaen voidaan esimerkiksi väittää, että nälkäänsä syönyt kylläinen ihminen kokee onnellisuutta kulttuurista riippumatta. Se miten ruokailu toteutetaan, vaihtelee toki kulttuureittain. On siis mahdollista kartoittaa ihmislajia yhdistäviä onnellisuuden lähteitä. Tämän näkemyksen puolestapuhuja on ollut muun muassa Valerie Tiberius. Toista laitaa taas edustavat Zevnikin mukaan erityisesti kulttuurisen psykologian ja antropologian edustajat, joista hän erityisesti siteeraa Shinobu Kitayamaa ja Hazel Markusta. Heidän näkemyksessään onnellisuus on kulttuurisidonnainen konstruktio. Se, mitä ”onnellisuus”, ”hyvinvointi”, ”ihmisyys” ovat, määrittyy aina suhteessa kulloiseenkin kulttuuriin ja sen käsitteistöön. Kitayama ja Markus näkevät, että subjektiivisen hyvinvoinnin kyselylomakkeet edustavat etnosentrismiä, eli pyrkimystä arvottaa ja mitata maailman eri kulttuureja vasten länsimaista ymmärrystä ja käsitteistöä, joissa edistys, liberalismi, tasa-arvo ja vapaus näyttäytyvät itsestään selvinä arvoina ja jotka perustuvat ihmisen käsitteellistämiseen ontologisen ja liberalistisen individualismin kautta. Pohjimmiltaan tässä on hyväntahtoinen pyrkimys, mutta kulttuurisesti sokea lopputulos. Eri kulttuureissa ja ihmisyhteisöissä onnellisuus määrittyy kielellisesti ja käsitteellisesti kovin eri tavoin, mikä tekee vertailevasta tutkimuksesta ongelmallista. Onnellisuutta tutkittaessa on siten ongelmana jos tutkija määrittelee ja antaa sitä käsittelevän kielen. Pikemminkin tulisi antaa ihmisten kertoa itse omalla kielellä ja käsitteistöllään siitä, onko onnellisuutta ylipäätään olemassa heidän kokemuksessaan. Tämä edellyttää etnografian tai strukturoimattoman haastattelun käyttöä metodeina. Vastaavasti Ed Diener tuomitsee tämän näkemyksen äärimmäisenä kulttuurirelativismina, eli näkemyksenä, jossa jokaista kulttuuria on arvioitava vain sen omaan käsitteistöön suhteuttaen. Diener toteaakin, että näkemys mahdollistaisi ”kauheiden yksilöiden ja sairaiden yhteiskuntien hyväksymisen”. Tähän taas kulttuurisen psykologian edustajien vastaus on ollut, että kulttuurirelativismissa ei ole kyse kaiken kattavasta doktriinista, vaan metodologisesta reflektion välineestä, joka edesauttaa monisyisempien tulkintojen tekemistä. Voi todeta, että tässä ääripäiden keskustelussa kiteytyy paljon viime vuosikymmenten ihmis- ja sosiaalitieteiden sisäisten keskustelujen jännitteistä.

Zevnik itse haluaa tarkastella onnellisuutta historiallisena ja valtaan liittyvänä käsitteenä. Tämän vuoksi hän tukeutuu ranskalaisen Michel Foucault’n käsitteistöön ja tutkimusmetodologiaan. Tätä käydään kirjassa läpi hyvin yksityiskohtaisesti ja Zevnik rakentaa argumentaatiota, jossa onnellisuus on historiallisesti katsoen hyvin länsimainen käsite ja se liittyy totuuden ja vallankäytön yhteenkietoutumiseen. Tässä näkemyksessä onnellisuudella on historia, mutta tämä historia ei ole singulariteetti, harmoninen kehityskertomus. Se rakentuu eri aikoina, eri paikoissa ja eri keskusteluissa. Zevnik paikantaa länsimaisen onnellisuuskäsityksen kannalta merkittäväksi taitekohdaksi 1600-luvun. Ennen sitä maanpäällinen onnellisuus, nautinto ja hyvän elämän tavoittelu muistuttivat ihmistä hänen perustavan laatuisesta heikkoudestaan. Ne olivat kaikuja perisynnistä ja mahdollisesti estivät pelastumisen taivaaseen. Onnellisuus oli jotakin, jonka ihminen kohtaisi pelastuttuaan tuonpuoleisessa. Renessanssin, uskonpuhdistuksen ja ensimmäisen polven valistusfilosofien myötä alkoi vähitellen yleistyä tulkinta, jossa maanpäällisen onnellisuuden, hyvän elämän ja menestyksen tavoittelu eivät olleet enää ristiriidassa pelastumisen mahdollisuuden kanssa. Ne alettiin tulkita jumalaisen rationaalisuuden ilmentyminä, mahdollisuuksina joita ihmisten tuli elämässä täyttää työnteon kautta. Ihmistä ei ollut luotu kärsimään tässä elämässä, vaan parhaansa mukaan tavoittelemaan hyvää elämää myös maan päällä. Zevnik käy tätä teologisen keskustelun murrosta läpi hyvin yksityiskohtaisesti.

Onnellisuus alkoi maallistua käsitteenä 1700-luvulla, kun valistusfilosofien ajatukset alkoivat yleistyä. Onnellisuus liittyi luonnon harmoniaan sekä utilitaristiseen ajatteluun, jossa kollektiivisen onnellisuuden tavoittelu hyödyttäisi myös yksilöitä. Universumi ei olisi enää taikauskon kautta rakentuva mysteeri, vaan looginen koneisto, jonka salaisuudet ihminen voisi järjellään selittää, purkaa ja koota uudelleen mieleisekseen. Adam Smith esitti ajatuksen taloudellisesta liberalismista, jossa yksilöiden onnellisuuden ja vaurauden tavoittelu voisi kumuloitua yhteiseksi hyväksi. Onnellisuuden tavoittelu nähtiin kuitenkin yksilön pidättäytymisenä aistinautinnoista järjen ja yhteisen hyvän nimissä. Onnellisuuden tavoittelusta alkoi vähitellen muodostua ihmisen elämää ohjaava imperatiivi, jonka toteutumisessa kuluttaminen oli luvallinen keino. Kuluttamisella alettiin vähitellen nähdä olevan myös muita kuin välittömään tarpeen tyydyttämiseen liittyviä funktioita. Heille, joille se oli mahdollista, siihen alkoi liittyä yhä enemmän unelmien toteuttamiseen liittyviä ulottuvuuksia.

Zevnikin iso teesi on nähdä modernisaatio aikakautena, jolloin kollektiivisen onnellisuuden tavoittelu tulee yhteiskuntien päämääräksi. Valistusajan perintö meille on ajatus, että ihmisten ponnisteluin yhteinen onni on mahdollista saavuttaa. Erilaiset poliittiset ideologiat tarjoavat tähän tavoitteeseen erilaista keinovalikoimaa. Vauraissa länsimaissa kehityskulku on johtanut onnellisuuden yksityistymiseen ja kytkeytymiseen intensiiviseen kuluttamiseen. Uus-foucault’laisessa hallinnan tutkimuksen kehyksessä tässä on kyse itsehallinnan tekniikasta, identiteettityöstä, jolla yksilöt määrittelevät itseään ja etsivät paikkaansa maailmassa. Ihmisten vapaus tulkitaan vapautena kuluttamiseen. Yhteiskuntamallissa, jossa onnellisuus liittyy jatkuvaan halun ruokkimiseen yhteiskunnan jatkuvuuden takuuna, on myös omat riskinsä. Zevnik päätyy toteamaan, että tilanne muodostaa monille yksilöille sisäisen jännitteen, jossa pakonomainen onnellisuuden tavoittelu synnyttää jatkuvan sisäisen epävarmuuden tilan. Joudumme koko ajan pohtimaan, voisikohan sittenkin olla vielä onnellisempi? Tämä jatkuva epäilyn prosessi johtaa vääjäämättä pettymyksen tunteisiin, joita taas yritetään lääkitä yhä intensiivisemmällä kuluttamisella. Zevnik toteaa, että olemme ajautuneet ongelmalliseen tilanteeseen. Kuluttamiseen liittyvän halun kuolettaminen tuottaisi laajamittaisesti toteutettuna ongelmia materialismille ja markkinataloudelle perustuvalle yhteiskuntamallillemme – joka taas itsessään on esimerkiksi ekologisesti kestämätön.

Zevnik toteaa, että hänen tekemänsä onnellisuuden historiallisen rakentumisen genealogia on tarpeellinen, jotta osaisimme kontekstualisoida tämän hetken keskustelut onnellisuudesta ja sen käsitteellistämisestä osaksi historiallista jatkumoa. Se antaa välineitä sen ymmärtämiselle, miksi juuri nyt on alettu puhua niin paljon onnellisuudestamme ja kuinka ymmärryksemme tästä käsitteestä rakentuu. Kirja oli minulle hyvin sivistävä lukukokemus.

***

Näin keskikesän aikaan ei voi olla ajattelematta, miten suomalainen[i] käsitys onnellisuudesta liittyy usein kulttuurituotteissamme juuri kesään. Onnellisuus on ollut meille usein juuri jotain kiellettyä, vaikeasti saavutettavaa ja saavutettuna muilta kätkettävää. Se koetaan näinä muutamina valoisuuden lataamina kesäöinä ja kun sen lähelle pääsee, on siinä läsnä jo katkeransuloinen menetyksen tunne. Suomalaiset taiteilijat ovat tämän usein hienosti tavoittaneet.

LÄHDE

Zevnik, Luka (2014). Critical perspectives in happiness research: the birth of modern happiness. London, Springer.

 

[i] Suomalaista onnellisuutta valottaa hyvin Sarianna Kiljusen tutkielma.

 

Mainokset
%d bloggers like this: