Motivaatio ja emootiot urheilussa – Mitä sosiaalipsykologit sanovat?

Kirjoittanut Pasi Hirvonen

Suurella ilolla ja innostuksella osallistuin 27.-28.5. Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksen järjestämään kansainväliseen Motivation & Emotions in Sports –foorumiin, johon oli kutsuttu puhujia ympäri maailmaa. Foorumin kaksipäiväiseen ohjelmaan kuului esityksiä kestoltaan puolesta tunnista tuntiin, joiden sisällöt vaihtelivat lasten ja nuorten motivoinnista liikuntakasvatuksessa aina liikunnan avulla toteutettavaan sosiomoraaliseen kasvatukseen ja huippu-urheilijoiden motivaatioon ja biopsykososiaalisiin tarkasteluihin. Teemat olivat siis sisällöllisesti liikuntakasvatuksen ja liikuntapsykologian tienristeyksessä.

Sosiaalipsykologin silmin mielenkiintoisinta sisältöä edustivat pohjoisamerikkalaisen liikuntakasvatuksen professorin Paul Wrigthin ja Birminghamin yliopiston liikuntapsykologian professorin Joan Dudan esitykset. Professori Wrightin esitys käsitteli niin sanottua TSPR-mallia (Teaching Personal and Social Responsibility), jonka tavoitteena on opettaa lapsille ja nuorille henkilökohtaista ja sosiaalista vastuuta urheilun ja liikunnan kontekstissa. Kyseinen malli on alkujaan liikuntakasvatuksen professorin Don Hellisonin määrittelemä, ja tunnetaan suomeksi vastuuntuntoisuuden mallina. Professori Wright edustaa yhdysvaltalaista TPSR-allianssia (http://www.tpsr-alliance.org/), jonka missiona on TSPR-mallin lähtökohtia hyödyntäen kouluttaa valmentajia, opettajia ja ohjaajia huomioimaan niitä erilaisia kasvatuksellisia keinoja joiden avulla voidaan tukea lasten ja nuorten itsenäistä päätöksentekoa, johtamista, vastuunkantoa sekä tavoitteiden asettamista liikunnan ja urheilun kontekstissa. TSPR-mallia soveltavia käytäntöjä on kehitetty nojautuen lukuisiin tutkimuksiin, joissa on hyödynnetty metodologisesti varsin runsaasti erilaisia lähestymistapoja aina kyselyistä havainnointiin ja itsearviointiin. Kyseisessä esityksessä käytiin läpi erityisesti mallin lähtökohtia sekä mallia hyödyntäneitä tutkimuksia. Mallin keskeisenä lähtökohtana ovat käsitykset yksilön sosio-emotionaalisesta oppimisesta (Social Emotional Learning, SEL), jossa tähdennetään yksilön kognitiivisia, behavioraalisia, henkilökohtaisia ja sosiaalisia toiminnan ulottuvuuksia. Opettamalla henkilökohtaista ja sosiaalista vastuuta nojautuen näihin lähtökohtiin voidaan TSPR-mallin onnistuneen soveltamisen tavoitteeksi asettaa sosiaalinen integraatio, taitojen siirtyminen kontekstista toiseen, voimaantuminen, hyvän opettaja-oppilas –suhteen kehittyminen sekä oman toiminnan reflektoinnin kehittyminen. Hieman idealistisesti voidaan tässä yhteydessä todeta, että liikunnan avulla voidaan oppia kontekstit ylittäviä, yleisiä elämänhallinnan taitoja. Kyseisen ajattelumallin taustalta löytyy siis sosiaalipsykologeillekin varsin tuttuja käsitteitä ja teoreettisia lähestymistapoja.

Toiseksi mielenkiintoiseksi esimerkiksi foorumin annista nostettakoon professorin Joan Dudan esitelmä tutkimusryhmänsä ”PAPA”-projektista ja sen keskeisimmistä löydöksistä. Kyseisen projektin (PAPA = Promoting Adolescent Physical Activity) tavoitteena on ollut pyrkiä ymmärtämään liikunnan parissa esiintyvää drop-out –ilmiötä motivaatioteorioiden valossa. Soveltamalla mitä moninaisimpia metodologisia lähestymistapoja projektin avulla tuotettujen alustavien tulosten valossa voitaneen todeta, että erityisesti kouluttamalla liikuntakasvattajia ymmärtämään paremmin sitä, mistä motivaatiossa on kyse, voidaan saavuttaa kehitystä erityisesti nuorten laadullisessa motivaatiossa. Professori Duda kritisoikin erityisesti sitä, kuinka motivaatio nähdään kovin usein ainoastaan määrällisenä atribuuttina – sitä joko on tai ei, vähän tai paljon – eikä niinkään laadullisesti vaihtelevana. Dudan mukaan laadullisen motivaation yksi keskeisimmistä komponenteista on keskittyminen liikunnallisissa aktiviteeteissa yhteiseen toimintaan eikä niinkään yksilöön tai egoon. Tämän ajattelumallin taustalla on vaikuttanut vahvasti Decin ja Ryanin itsemääräytymisteoria (Self-Determination Theory) motivaatiosta ja käyttäytymisestä. Projektissa tutkittiin muun muassa sitä, kuinka vertaiskoulutuksen saaneet valmentajat saivat aikaan parempia motivaatiotuloksia kuin valmentajat ja opettajat, jotka eivät olleet saaneet lainkaan koulutusta. Tätä tutkittiin esimeriksi yhden kilpailu- tai harjoituskauden kuluessa tietyin väliajoin. Tutkimuksen lähtökohtana on ollut kehittää teoriapohjaisia ja näyttöön perustuvia valmennuksen arviointimenetelmiä, jotka tähtäävät erityisesti nuorten liikuntamotivaation lisäämiseen.

Mutta miksi tällaisista teemoista kirjoitetaan sosiaalipsykologian oppiaineen blogissa? Koska fooruminen aiheina olivat motivaatio ja emootiot, on jokseenkin ilmeistä, että myös sosiaalipsykologeilla on tähän keskusteluun sanansa sanottavanaan. Erityisesti liikuntapsykologian kentällä on kvantitatiivisella ja kokeellisella tutkimuksella varsin vahva rooli, joskin laadullinen tutkimusote nousee ajoittain myös esiin. Erityisesti laadullinen tutkimus esimerkiksi sosiaalisen vuorovaikutuksen osalta sekä liikunta- ja urheilukulttuurin hahmottaminen laajempana järjestelmänä sekä osana liikkujien ja urheilijoiden identiteettityötä jäivät paitsioon osin siitä ymmärrettävästä syystä, että kyseiset tieteenalat hahmottavat ja luovat näköaloja nimenomaan yksilölliseen toimintaan. Näin ollen foorumin ydinviesti oli jokseenkin selvä: useimmat inhimilliseen toimintaan ja käyttäytymiseen liittyvät tekijät esimerkiksi ongelmatilanteissa on palautettavissa yksilöön. Tästä huolimatta esimerkiksi edellä esitettyjen esitelmien yhteydessä useat tutkitut Ilmiöt ja teemat todettiin realisoituvan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai sen tuloksena määrittelemättä sen tarkemmin sitä, mitä sosiaalisella vuorovaikutuksella oikeastaan tarkoitetaan. Lähinnä kyseinen käsite redusoitiin osaksi kommunikaation käsitettä. Kommunikaatio on jotain, mitä tulee hallita ja tarvittaessa opetella. Tässä olisi erittäin suurta tilausta erityisesti sosiaalipsykologisesti orientoituneelle, laadulliselle vuorovaikutustutkimukselle. Mielenkiintoisia tutkimuskysymyksiä olisivat esimerkiksi urheilijan ja valmentajan välinen vuorovaikutus, vuorovaikutus osana ryhmäilmiöitä sekä se, kuinka urheilijat tai valmentajat itse jäsentävät esimerkiksi motivaatioon tai emootioihin liittyviä merkityksiä. Toinen sosiaalipsykologisesti mielenkiintoinen teema onkin foorumin otsikossa esiintyvä emootion käsite urheilun ja liikunnan kontekstissa. Kyseisen foorumin yhteydessä emootiot nähtiin lähinnä yksilöllisinä toimintamekanismeina, joita voidaan kontrolloida ja jotka voidaan valjastaa, esimerkiksi huippu-urheilussa, osaksi optimaalista urheilusuoritusta. Tässäkin yhteydessä sosiaalisemmat näkemykset emootioista olisivat varmasti tervetulleita.

Dialogin nimissä lienee aiheellista myös pohtia sitä, mitä me sosiaalipsykologit voisimme oppia liikuntakasvatuksen ja liikuntapsykologian lähikollegoiltamme. Seuratessani foorumin esityksiä muutama teema tuli mieleen. Ensinnäkin, oli jokseenkin silmiinpistävää kuinka vahvasti miltei kaikissa esityksissä oli taustalla jonkinlainen pyrkimys interventioon tai laajemmin joko yksilöllisen tai yhteisöllisen toiminnan kehittämiseen. Useissa esityksissä vieroksuttiin erityisesti tieteellisen tutkimuksen tekemistä vain tieteellisen tutkimuksen vuoksi. Näin ollen varsinainen perustutkimus nähdään vain pienenä osana tai apuvälineenä vahvasti pragmaattiselle kehittämistutkimukselle. Samassa yhteydessä todettakoon esiteltyjen tutkimusten moninaiset teoreettis-metodologiset taustat. Esitellyistä tutkimuksista kävi varsin selvästi ilmi, että teoriatietoa tarvitaan, mutta se tulee nähdä ainoastaan tutkimuksen tai intervention lähtökohtana, jonka pohjalta, yhdessä tutkimustiedon kanssa, tuotetaan uutta, sovellettavaa tietoa ja käytänteitä. Ankkuroituminen kriittisiksi yhteiskuntatieteilijöiksi saattaa ajoittain langettaa sosiaalipsykologien harteilla turhankin tiukat reunaehdot aiheuttaen joko nojautumista dogmaattisesti johonkin yhteen teoreettiseen viitekehykseen tai irtisanoutumista teoreettisesti ja metodologisesti sitovista kahleista. Ehkäpä tämä on kuitenkin enemmän poikkeus kuin sääntö sosiaalipsykologien keskuudessa, mutta on tästä huolimatta ajankohtainen keskustelunaihe nyt ja tulevaisuudessa. Näiden teemojen lisäksi voi myös mainita tämänkaltaisten foorumien tervetulleen luonteen. Temaattisesti sidotut, muutaman päivän mittaiset paikalliset tieteenalafoorumit olisivat varmasti tervetulleita esimerkiksi sosiaalipsykologian päivien kaltaisten tilaisuuksien rinnalle.

Edellä esittelemiäni teemoja voisi punoa yhteen kyseisen foorumin aivan alussa toteutetun ryhmäkeskustelun kautta. Aivan foorumin alussa me osallistujat saimme tehtäväksemme kertoa vierustovereille meidän sen hetkisestä emotionaalisesta säätilasta sekä samalla esitellä itsemme muille. Esiteltyäni itseni ja raportoituani säätilani kerroin pienryhmän jäsenille forumiin osallistumisen perusteeksi kolme tekijää, joista yksi oli foorumin mitä sosiaalipsykologisimmat teemat. Tähän yksi ryhmämme jäsenistä totesi, etteihän näillä asioilla ole mitään tekemistä sosiaalipsykologian kanssa. Kyseinen urheilupsykologi huomautti samaan hengenvetoon, että toki vastuu asioiden ymmärtämisestä on kuulijalla. Seuraavana aamuna, ensimmäisen päivän luentojen jälkeen, kyseinen henkilö tuli kysymään, että olenko yhä sitä mieltä, että foorumin teemat liittyvät sosiaalipsykologiaan. Vahvistettuani aikaisemmat näkemykseni tulimme yhteisymmärrykseen siitä, että kenties nämä psykologiset ja sosiaalipsykologiset näkökulmat ovat kuin kolikon kaksi puolta – kummallakin on oma sanansa sanottavana kolikon ulkonäköön liittyen. Jäin kuitenkin pohtimaan tätä metaforaa, ja harkittuani nyt asiaa uudemman kerran foorumin sisältöihin liittyvien pohdintojen jälkeen huomaan, että ehkä kyse on turhan karkeasta jaottelusta. Erityisesti sosiaali- ja ihmistieteissä lienee aiheellista hahmottaa tätä yhteistä tutkimuskenttää esimerkiksi huonemetaforan keinoin. Kukin tieteenala valaisee jotain osaa huoneesta tietystä suunnasta jättäen aina jotain varjoon ja mahdollisuuden muille valaista samaa tilaa jostain toisesta ilmansuunnasta. Ja siinä missä osa valoista pyrkii valaisemaan katonrajasta koko huonetta, osa valaisimista on kohdistettu vain pieneen osaan huonetta.

 

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Dennis, A., Philburn, R. & Smith, G. (2013) Sociologies of Interaction. Polity Press.

Hellison, D. (2011) Teaching personal and social responsibility through physical activity. Human Kinetics.

Higger, M. & Chatzisarantis, N. (2005) Social psychology of exercise and sport. McGraw-Hill.

Jones, I., Brown, L. & Holloway, I. (2013) Qualitative research in sport and physical activity. Sage.

Foorumin ohjelman löydät täältä.

 

 

 

Advertisements
%d bloggers like this: