Yhteisöllisyydestä

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Vietin pääsiäisen tienoilla viikon ajan Pohjois-Italiassa ja matkalta jäivät erityisesti elämään havainnot italialaisen elämänmenon yhteisöllisyydestä. Tässä havainnoista päällimmäisiä:

– Matkustimme paljon paikallisbusseilla, ja erityisesti pitemmälle kulkevilla vuoroilla saattoi nähdä kuinka sosiaalista bussimatkustaminen voi olla. Busseissa oli samoin kuin Suomessakin kuskin yläpuolella kyltti joka kielsi puhumasta kuljettajan kanssa. Se ei kuitenkaan estänyt kuljettajaa pitämästä yllä jatkuvaa keskustelua etupenkeissä istuvien matkustajien kanssa – ja kiinnostavaan aiheeseen, esimerkiksi Argentiinan taloustilanteeseen, päästyä keskustelijoiden joukko saattoi laajeta taaempana istuviinkin. Sisään tulevia koulutyttöjä kuski tervehti sanoilla ciao bella ja koulupojat hän vastaanotti naurun kirvoittavalla säikäytyksellä (ilmeisesti tyyliä ”tämä lippu ei käy näin perjantaisin”); pois lähtiessään sekä tytöt että pojat saivat tehtäväksi viedä terveiset isälleen. Kaksi eri kuljettajaa pysäytti bussinsa tietyssä kohdassa pysäkkien välillä, nappasi pienen lahjapussin tavarahyllyltä ja nousi ojentamaan sen tienlaidalla seisovalle elämän kaltoin kohtelemalle naiselle halausten ja toivotusten kera. Ilmeisesti kuljettajat olivat jostain syystä ottaneet hänet suojatikseen.

– Pienessä kylässä asuessamme kävimme aamiaisella keskusaukion kahvilassa. Sinne näyttivät kokoontuvan koko kylän eläkeläiset aamupäiviksi vaihtamaan kuulumisia cappuccinokupin äärellä. Kauppojen pitäjät viettivät yhdessä aikaansa kuppilan terassilla pitäen silmällä puotiensa ovea. Posteljooni ojensi lähetyksen vastaanottajalle käteen jos tämä sattui tulemaan vastaan.

– Vasta viimeisenä päivänä löysin kylän pienen ruokakaupan, johon mahtui kerralla ehkä viisi asiakasta vuoroaan odottamaan. Ostokset pyydettiin myyjältä, joka kertoi asiakkaalle myymistään tuotteista mistä ne ovat tulleet ja mitä niistä voi tehdä (basilikanippua roikottaen: tämä vain kulhoon ja öljyä ja suolaa päälle ja brum brum niin saat pestoa); vuoroa joutui odottamaan, mutta eipä se haitannut kun samalla saattoi jutella toisten jonottajien kanssa. Minäkin sain kuulla selonteon edelläni seisovan signoran selkäkivuista ja osasin ilmehtiä myötätuntoisesti. Kun vuoroni tuli, myyjärouva vaihtoi englanninkielelle ja selvitti oitis mistä tulen ja kauanko vielä viivyn, opetti minut sanomaan hyvää pääsiäistä italiaksi, lahjoitti rasian sisilialaisia mansikoita ja toivotti tervetulleeksi uudestaan. Kymmenessä minuutissa sain tunteen kuulumisesta porukkaan.

– Pääsiäislauantaina olimme Bergamon kaupungissa illallisella suuressa paikallisten suosimassa ravintolassa. Paikka oli tupaten täysi suuria, iloisia, kovaäänisiä, kaikenikäisistä koostuvia seurueita. Asiakkaiden tunnelma tuntui olevan katossa, ja henkilökunnan tunnelma taivaassa: miespuolisten tarjoilijoiden joukko hoiti valtavan asiakasmäärän moninaiset ruoka- ja juomatilaukset puikkelehtien ahtaissa pöytien väleissä kuin tanssiaskelin, kohdellen jokaista asiakasta kuin ainoaa ja pitäen keskinäistä tunnelmaansä yllä pienillä vitseillä, olalle taputuksilla ja jopa pikaisilla halauksilla.

Ihan tällaista ei ollut meillä Pieksämäellä, joutui siippanikin toteamaan.

Tiedämme aina vain paremmin, kuinka onnellisuutta, hyvinvointia ja terveyttä edistävää yhteisöllisyys, sosiaalinen pääoma ja sosiaalinen tuki voivat olla. Kunpa tietäisimme myös miten niitä voisi kasvattaa, niin Pieksämäellä kuin muuallakin Suomessa! Emme tietenkään voi loihtia itsellemme Italian pitkää kulttuurihistoriaa, lempeää ilmastoa tai välimerellistä temperamenttia. Voisimme kuitenkin korvata näitä omaksumalla tietoisesti tavan rakentaa sosiaalisuudelle edellytyksiä ja varoa sitä romuttavia kehityskulkuja.

Kun muistelen oman, vieläkin kylämäisen asuinalueeni (Tampereen Viinikan) muutoksia viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, huomaan muutosten olleen järjestään yhteisöllisyyttä heikentäviä – ja hyvin tavanomaisia. Pikkukaupat, joissa ennen vaihdettiin kuulumisia niin kauppiaan kuin toisten asiakkaidenkin kanssa, ovat kadonneet, samoin kioski, jonka luukulle äijät kokoontuivat jättämään veikkauskuponkeja ja arvioimaan viimeisiä urheilu-uutisia; lopetettu on myös pieni huoltoasema, jonka kahvilassa eläkeläismiehet tapasivat toisiaan. Ja mihin ovat hävinneet nuoret, jotka kerääntyivät kesäiltaisin istumaan, ja kieltämättä myös metelöimään, kirkon viereiselle kiviaidalle? Kirjasto on sentään näihin aikoihin asti ollut yhteisöllisyyden kannattelija – toivottavasti jatkossakin, vaikka sen hengen luonut, vuosikymmenien ajan Viinikan lasten aikuistumista rakkaudella seurannut pitkäaikainen kirjastonhoitaja Marke on nyt jäänyt eläkkeelle. Naapureiden kesken syntyneet ystävyydet ovat joka tapauksessa pysyviä ja kävelyterapiaa annetaan ja saadaan naapuri-ystävien kanssa tehdyillä lenkeillä.

Tenttikirjoihimme pitkään kuulunut Derek A. Milnen teos Social Therapy käsittelee erilaisia keinoja tuottaa ongelmista selviytymistä helpottavaa ja muutenkin elämänlaatua kohottavaa sosiaalista tukea. Milne korostaa sitä, miten paljon sosiaalista tukea tuotetaan ja jaetaan arkisissa kohtaamisissa – kampaajakäynneillä, pubeissa, puistoissa ja kaduilla – ja miten erilaiset sosiaalisiin käytäntöihin ja arkkitehtoniseen suunnitteluun liittyvät ratkaisut voivat edistää ihmisten välisiä kohtaamisia. Kohtaamiset voivat olla tutustumisen ja ystävyyden alkuja, mutta niillä on arvoa sellaisinaankin.

Ammoin tutkin gradussani sitä, miten tehdastyöntekijöiden keskinäisten tuttavuus- ja ystävyyssuhteiden muodostuminen ja niiden myötä halu vaikuttaa työpaikan asioihin riippuivat työntekijöiden mahdollisuuksista jutella keskenään ja tehdä yhteistyötä työpäivän kuluessa. Nämä mahdollisuudet riippuivat sekä käytetystä teknologiasta että tavasta, jolla työt oli järjestetty. Siitä pitäen olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että yhteisöllisyys on jotain joka syntyy luontevimmin ikään kuin jonkun muun asian – graduni tapauksessa raudan valamisen ja muokkaamisen – sivutuotteena. Ja siksi se myös uhkaa hävitä silloin kun keskitytään liian tehokkaasti olennaiseen.

Vai onko niin, että sähköinen some voi korvata fyysisen elämän sosiaalisuuden?

Advertisements
%d bloggers like this: