Koululuokka pienoisyhteiskuntana?

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun (2013) tekemä etnografinen tutkimus ysiluokkaisten yhteisöllisyydestä on kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa, oli sitten kiinnostunut etnografisen kenttätyön toteuttamisesta, koulumaailmasta omana yhteisönään, nuorisotutkimuksesta tai nuorten koulutuksellisesta valikoitumisesta peruskoulun jälkeen toisen asteen koulutukseen. Kirja on kirjoitettu itse asiassa ihan kaikille asiasta vähänkin innostuneille, siis jopa opettajille, vanhemmille ja oppilaille itselleen. Mitään erityistietoja se ei vaadi, sillä tutkimuksessa vältetään liiallista akateemisuutta tai oppineisuuden osoittamista. Siinä dokumentoidaan yhden vuoden pituisen etnografisen havainnoinnin tulokset kansantajuiseen muotoon sekä tehdään ymmärretäväksi ysiluokkaisten elämän sosiaalisten suhteiden ratoja. Kirjan perusteella koulusta välittyy uudenlainen yhteisöllinen kuva paikkana ja oppilaiden oman toiminnan kenttänä. Virallisessa kasvatustieteellisessä tutkimuksessa on tuotu tätä puolta olemattoman vähän esille, eikä oppilaita ole juuri tarkasteltu suoraan ilman välitystä sellaisiin käsitteisiin kuin oppimisympäristöt, opetustyylit tai ammatillinen pedagogiikka, kuten tekijät viittaavat. Kirjan erinomainen puoli on juuri siinä, että se tekee näkyväksi sitä, mitä koululuokassa tapahtuu oikeasti ohi virallisen koulukulttuurin tai pedagogisen ajattelun.

Kirja on itse asiassa hyvin sosiaalipsykologisesti virittynyt. Lähtökohtana on Gregory Batesonin tunnetut ajatukset yhteisöjen kehämäisistä vuorovaikutussysteemeistä, jotka ovat kaksisuuntaisia. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että prosessit voivat olla ”kiihtyviä ja itseään ruokkivia vuorovaikutuksellisia prosesseja ja niiden tasapainotiloja” (emt. 14). Käytännössä tämä merkitsee sitä, että mielenkiinto on erilaisissa oppimisen sosiaalisissa tiloissa ja luokan sisäisissä ryhmäprosesseissa, joista itse asiassa tiedetään suhteellisen vähän eikä niitä ole ylipäänsä kovin paljon tutkittu. Kulttuuris-yhteiskunnallisia valikoitumisprosesseja on tarkastelu sinänsä paljon sosiologisessa koulututkimuksessa, ja perinteen yksi klassikko on Paul Willisin tunnettu tutkimus siitä, miten työväenluokkaiset lapset sijoittuvat yleensä työväenluokkaisiin töihin. Hoikkalan ja Pajun tutkimuksessa on mukana myös yhteiskuntaluokkia koskeva näkökulma (W- ja M-tyypit eli working class– and middle class-luokittelu), mutta analyysissä avataan tätä laajempi näkökulma siihen, millainen yhteisö ysiluokkalaisten muodostama yhteisö on koulun sisällä. Ilman pitkäaikaista osallistumista luokan arkeen tällainen tutkimus ei olisi ollut mahdollista.

Kirja etenee alun jälkeen koulun toiminnan ja ajallisen järjestyksen selvittelyyn, joka tuo esille ehkä itsestäänselviltä tuntuvia asioita päivittäisistä rutiineista mutta jotka ovat samalla kuitenkin olennainen osa ysiluokkalaisten arkea. Vaikka tietotekniikkaa ja verkkoa käytetään yhä enemmän koulutyössä, tekijät korostavat sitä, että ”koulun tekniikka ja teknologiaa ovat istumajärjestykset, aikajärjestykset ja niitä ohjaavat opetussuunnitelmat, pulpetit, istumisen ja kävelemisen vuorottelu, äänen käytön kiellot sekä pakot” (emt. 60). Vastaavasti oppitunti voidaan nähdä yksisuuntaisen didaktisen vuorovaikutuksen sijasta vuorovaikutteisena pelinä, näytelmänä tai neuvotteluna, johon eri osapuolet – opettaja ja oppilaat – osallistuvat. Oppilaiden pukeutuminen tai toiminta koulutunnilla ei sekään ole mitenkään sattumanvaraista, vaan enemmänkin pragmaattisten valintojen ohjaamaa: huppari on Suomen olosuhteissa helppokäyttöinen vaate, kun taas kännykkää voi pitää kirjoittajien mukaan lähinnä oppilaille yleiskoneena, jota käytetään moneen tarkoitukseen, kuten musiikin kuunteluun, kuvien ottamiseen, yhteydenpitoon tai pelaamiseen. Sen käyttö ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen häiritsevää oppitunneilla tämän tutkimuksen havaintojen mukaan, vaikka julkisuudessa usein toisin väitetäänkin.

Millainen kuva sitten välittyy kirjan perusteella ysiluokkalaisten yhteisöllisyydestä? Mikä on sille tyypillistä? Kuten kirjoittajat viittaavat teoksensa lopussa (emt. 224), yhteisöllisyyden käsite on osin epäonnistunut eikä anna oikein välineitä ymmärtää sitä, mitä ihmisten välillä modernissa yhteiskunnassa tapahtuu tai millaisia yksilöiden väliset suhteet ovat[1]. Jos koululuokan yhteisöllisyydestä pitäisi kuitenkin jotain sanoa, yllättävintä Hoikkalan ja Pajun tutkimuksessa on ehkä koulun ja kodin välisten yhteyksien heikkous. Yhteyden puute näkyy juhlatilaisuuksiin tai vanhempainiltoihin osallistumisessa: niihin ei tulla eikä niissä avata suuta. Ala- ja yläasteen välillä on tutkijoiden mukaan olennainen ero. Ala-asteella vanhemmat ovat kohtuullisen aktiivisesti mukana koululaisten arjessa, kun taas yläasteella suhde muuttuu etäiseksi ja yhteisiä tilaisuuksia on vähän. Myös luokanvalvojan suhde oppilaisiin on täysin toinen kuin luokanopettajan, sillä tämähän ei opi tuntemaan oppilaita kovin hyvin, jos yhteisiä tunteja on vähän. Siten oppilaiden koulumaailma ja koti vanhempineen kulkevat ikään kuin omalla radallaan, joskin omat havaintoni ovat osin toisensuuntaisia pienemmän paikkakunnan koulun osalta. Tätä koulun ja vanhempien vuorovaikutuksen kohtaamattomuutta tekijät pohtivat tutkimuksessaan pariin otteeseen.

Tekijät esittävät tärkeitä huomioita myös koulun ja paikallisyhteisön suhteesta sekä koululuokan sisäisistä hierarkioista. Koulu ei ole enää mikään paikallisen elämän keskus eikä ylipäänsä mitenkään avoin yhteisö suhteessa muihin yhteisöihin. Seurakunnalla, vanhempainyhdistyksen aktiiveilla, urheiluseuroilla ja esimerkiksi paikallisilla yrityksillä on oma paikansa koulun arjessa, muttei mitenkään suuri. Sen sijaan mielenkiintoisempi puoli liittyy siihen, miten nuoret itse käyttävät hyvinkin yksityiskohtaisia luokitteluja toisistaan ja toimivat tietyn statusjärjestelmän mukaan. Kirjaan sisältyykin hyvin yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus oppilaiden käyttämistä kategorisoinneista, jolla he kuvaavat toisiaan, erilaisia sosiaalisia tyyppejä ja luokkansa sisäistä jakautumista eri ryhmiin (emt. 125-171). Analyysin kiinnostavin puoli on siinä, että tämä sosiaalisten suhteiden ja statuksen määrittämä järjestelmä elää koulussa omaa elämäänsä opettajan virittämän pedagogisen kehän ohessa. Tutkijat kehittävät lisäksi erityisen pääomien muotojen teorian (fyysinen pääoma eli ulkonäkö, läppäpääoma eli huumorintaju, pokkapääoma eli lähinnä rohkeus ja kokemuspääoma), joka selittää koululuokan ryhmien ja suhteiden muodostumista.

Tällaista sosiaalipsykologisesti sävyttynyttä tutkimusta ei ole tietääkseni tehty nykykoulun ryhmäprosesseista aikaisemmin. Sille sopiva rinnastus löytyy lähinnä Knut Pippingin tunnetusta sosiologisesta tutkimuksesta Komppania pienoisyhteiskuntana, jonka hän teki omien havaintojensa pohjalta jatkosodan vuosina 1941-1944.  Pippingin teoksessa on kyse epävirallisen suhdejärjestelmän toiminnasta rintamaolosuhteissa, siitä miten sotilaat toimivat keskenään levossa, taisteluissa ja työssä. Siihen viittaavat myös Hoikkala ja Paju positiivisena mallina. Tietyssä mielessä he itse määrittelevätkin oman tutkimuksensa Pippingin ohella Matti Koskenniemen tutkimusotteen jatkajaksi eli hänen Koululuokan pienoisyhteiskunta-tutkimuksensa seuraajaksi, sillä Koskenniemi sovelsi ensimmäisenä tarkkaa havainnointia ja sosiometriaa koululuokan tutkimuksessa. Tästä näkökulmasta nykykoulu ei ole mikä tahansa paikka, vaan ajassa ja tilassa tapahtuvien vuorovaikutuksellisten prosessien jäsentämä monimutkainen ja osin erikehäinen paikka. – Kukahan tekisi vastaavan tutkimuksen yliopistosta ja osallistuisi vaikkapa lääketieteen tai yhteiskuntatieteen opiskelijoiden arkeen ensimmäisen lukuvuoden ajan? Mitä se paljastaisi yliopisto-opiskelun yhteisöllisyydestä?

 

Hoikkala, Tommi & Paju, Petri (2013). Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

 

 


[1] Yhteisötutkimuksesta kiinnostuneen kannattaa katsoa Päivi Thitzin tuore väitöskirja ”Seurakunta osallisuuden yhteisönä”, jossa tarkastellaan vastaavaa kysymystä yhteisöllisyydestä seurakunnan kontekstissa.

Mainokset
%d bloggers like this: