Ihan pikaisesti pari sanaa ajasta

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Syksy on kääntynyt lopuilleen, enkä ole kevään jälkeen kirjoittanut mitään tähän blogiin. Hiukan jo mietin mistä moinen johtuu, mutta sitten törmäsin tamperelaisen sosiaalipsykologiystäväni Oili-Helena Ylijoen kirjoittamaan artikkeliin ”Boundary-work between work and life in high-speed university”. Siinä se selitettiin selvällä englanninkielellä: ei ainoastaan minulle vaan yliopistolaitokselle ja oikeastaan koko kapitalistiselle maailmalle on ominaista ajan kiihtyminen –  yhä enemmän pitäisi tehdä yhä nopeammin. Yliopistomaailmassa tämä ilmenee niin, että tutkijoiden ja opettajien työhön ilmaantuu jatkuvasti uusia tehtäviä ja vaatimuksia: rahoituksen hankinta, julkaisupaineisiin vastaaminen, muutosten suunnittelu ja niihin sopeutuminen vaativat aina vain enemmän työtä; perustutkinto-opetuksen ja jatkokoulutuksen kehittämistä ei sovi unohtaa; lisäksi uusia pitäisi-lukea-julkaisuja ilmestyy kiihtyvään tahtiin ja tiede kehittyy vauhdilla jossa ei tahdo pysyä perässä. ”Ahne yliopisto” käyttää hyväksi yliopistoihmisten perinteistä tapaa suhtautua työhön kokoaikaisena roolina pikemmin kuin tiettyjen tuntimäärien rajaamana elämän osana.

Välitön reaktio aikapaineisiin ovat moninaiset keinot pysyä vauhdin mukana. Vaikka oma työni yliopistolla ei olekaan aivan kiireisimmästä päästä, huomaan itsekin entistä useammin silmäileväni paneutumisen sijaan, vilkaisevani abstraktin koko artikkelin lukemisen sijaan, poimivani kirjasta vain sen minkä varmasti tarvitsen, turvautuvani Wikipediaan josta saan tietoa valmiiksi pureskeltuna. Juoksen käytävällä, torjun kyselijöitä kiireeseen viitaten, naputan pöytää jos tietokone hidastelee. Jos on minuutti joutoaikaa, luen puhelimesta meilit; jos viisi, kirjoitan viestin tai pari. Vien mennessäni, tuon tullessani; kuntoilen kävelemällä työmatkat ja hoidan kävellessä puhelinasiat. Jos kokouksessa on tyhjäkäyntiä, kirjoitan samalla tekemislistoja, joita käytän jos ehdin myöhemmin kaivaa ne esiin.  Olen karsinut ei-aivan-välttämättömiä tekemisiä.  Vapaa-aikakaan ei välttämättä ole vapaata aikaa, vaan aikatauluttaminen ja kiireen tuntu luonnehtivat usein myös sitä.

Jatkuva ja koko ajan vaativammalle tasolle nouseva aikatetriksen pelaaminen (mahdollisimman suuren tekojen määrän tunkeminen lennossa mahdollisimman lyhyeen aikaan) on tietysti kuormittavaa, mutta lisäksi se ei voi olla vaikuttamatta työn laatuun. Paljon aikaa menee sähläämiseen eli kiireen vuoksi syntyneiden virheiden korjaamiseen. Hidasta ajattelua vaativat ideat jäävät syntymättä. Oili-Helena siteeraa Robert Hassania, joka sanoo aikapaineen johtavan ”lyhenneajatteluun”, ja Arlie Hochschildiä, joka väittää kiireen olevan ”kansan oopiumia” eli keino tukahduttaa kriittisiä, yhteiskunnallista todellisuutta kyseenalaistavia ajatuksia.

Oili-Helena kuitenkin korostaa muihinkin yliopistotyön tutkijoihin tukeutuen, että akateemisen maailman perinteet eivät noin vain anna periksi muutosten edessä. Yliopistoihmisillä on strategioita, joiden avulla he säilyttävät toimijuutensa aikapaineiden suhteen; näitä ovat esimerkiksi pyrkimys varata aikaa ”todelliselle työlle” eli tutkimukselle ja opetukselle, päätös pysyä poissa hallintotehtävien täyttämistä asemista sekä työn ja muun elämän erottaminen toisistaan. Yksi oman työn arvokkuuden puolustamisen keino on varata aikaa mielekkäälle tekemiselle, joka ei asetu millekään ”tulosalueelle” – sellaiselle kuin blogitekstin kirjoittaminen.  Ja lukija, jos olet nähnyt minut ja joukon kollegoja istumassa kahvikupin äärellä hervottomasti nauraen, olet nähnyt yhden keinon unohtaa kiire hetkeksi.

Vaikka emme pystyisikään ratkaisevasti hidastamaan ajan pyörän vauhtia, on välttämätöntä silloin tällöin edes väliaikaisesti irrottautua siitä.  Oili-Helenan ja toisen tamperelaiskollegan Tarja Aaltosen kanssa vietämme aika ajoin ”ajatonta aikaa”, jolloin heittäydytään keskustelun vietäväksi kelloa vilkuilematta. Viime vuosina suurta innostusta yliopistoihmistenkin keskuudessa herättänyt tietoisuustaitoharjoittelu ohjaa sekin hallittuun hetkelliseen irrottautumiseen ajan tyranniasta.   Ehkäpä harjoittelu voi tuottaa kyvyn asennoitua aikaan perisavolaisella tavalla: ”aekoo piisoo ja iästä (=idästä) nousoo lissää”.

 

Lähde: Oili-Helena Ylijoki: Boundary-work between work and life in the high-speed university. Studies in Higher education 38 (2) 242-255.

Mainokset
%d bloggers like this: