Miten tieteellisen kirjoittamisen taidot opitaan?

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Michael Billigin (2013) tuore kirja jatkaa tavallaan siitä, mihin Alvessonin yhteiskunta- ja kulttuurikriittinen erittely jää yliopistomaailman kuvaamisessa. Billigin tarkastelun keskiössä on se, miten sosiaalitieteilijät oppivat tieteellisen kirjoittamisen taidot ja millainen kirjoittaminen on tyypillistä erityisesti keskustelunanalyysissä, sosiologisessa teoriassa ja kokeellisessa sosiaalipsykologiassa. Billigin tarkoituksena on kiinnittää huomiota erityisesti siihen, millaista kieltä sosiaalitieteilijät käyttävät teksteissään ja millainen kuva niistä välittyy kuvattavista ilmiöitä. Kirjan yleinen havainto on se, että sosiaalitieteilijöiden kirjoitustaidot eivät ole hyvällä tolalla ja että tieteellisissä artikkeleissa ja kirjoissa pitäisi olla enemmän tietoisia niistä vaaroista, jotka liittyvät substantiivitautiin, passiivimuotoon, tekijöiden häivyttämiseen tai prosessien tai ilmiöiden kuvaamiseen ikään kuin itsenäisinä, itsestään tapahtuvina asioina. Billig paljastaa pienillä koomisilla huomioillaan tämän mahtipontisen kielen tyhjyyden. Tässä mielessä hänen analyysinsä liittyy yliopistoperinteiden ja –kulttuurin rappiokuvausten pitkään ketjuun, joskin ironisella ja lempeällä tavalla.

Kirja on samanaikaisesti hauska ja terävä analyysi tieteellisen kirjoittamisen tilasta. Billig lähtee liikkeelle itse omasta opiskeluajastaan ja siirtymisestään Henri Taijfelin väitöskirjaohjattavaksi. Tieteellinen ura ei ollut hänelle mitenkään itsestäänselvä asia, sillä tieteellisten tekstien käsitemaailma oli tuntunut hänestä aina vaikealta eikä hän ole myöhemminkään päässyt eroon tästä tunteesta. Tieto on ehkä yllättävää, sillä Billig on ollut itse urallaan tuottelias tutkija, joka on kirjoittanut merkittäviä teoksia esim. retorisesta sosiaalipsykologiasta, Freudin tapausanalyyseistä, nationalismista ja kriittisen psykologian historiallisista edeltäjistä. Teokset ovat tyylillisesti hallittuja ja viimeisteltyjä töitä, jotka jäävät varmasti merkkiteoksiksi eurooppalaisessa sosiaalipsykologiassa ja esimerkiksi psykoanalyysiä ja Freudin tuotantoa käsittelevien tutkimusten joukossa. Hänen teoksensa tuovat mieleen Erving Goffmanin, William Jamesin tai jopa itsensä Freudin tekstien tuottaman nautinnon, joka perustuu niiden viimeisteltyyn muotoon.

Mitä sitten huonon kirjoittamisen oppiminen tarkoittaa käytännössä sosiaalitieteissä? Billig pohtii asiaa useammassakin mielessä. Hän lähtee liikkeelle akateemisen maailman muutoksesta: kirjoittaminen ja julkaiseminen voidaan nähdä kiinteäksi osaksi yliopistossa työskentelyä ja siitä nimenomaan maksetaan tutkijoille ja opettajille. Tämä yksinkertainen tosiasia tarkoittaa siis sitä, että tieteellinen kirjoittaminen ei perustu korkeisiin ihanteisiin tai totuuden etsintään sinänsä, vaan se on palkattua työtä, josta maksetaan. Muutos on tapahtunut vähitellen, mutta se on muuttanut perusteellisesti tieteellisen kirjoittamisen käytäntöjä. Seurauksena on ollut massajulkaiseminen, joka tarkoittaa sitä, että nykyiset yliopistotutkijat ja -opettajat julkaisevat huomattavasti enemmän kuin aiemmat akateemiset sukupolvet. Muutos on ollut määrällisesti suuri: 1960-luvulla vain noin puolet amerikkalaisista yliopisto-opettajista oli julkaissut edellisten kahden vuoden aikana jotain. Tanskassa sen sijaan professoreilta edellytetään nykyään neljää kv-artikkelia vuosittain. Ihme ei oikeastaan olekaan se, että yliopistossa tai yliopistojen paremmuusjärjestyksissä ei muusta puhutakaan kuin julkaisumääristä, ei tutkimuksen sisällöstä sinänsä.

Kirjansa alussa Billig analysoi muutosta ja tuo esille historiallisia tietoja siitä, mitä massajulkaiseminen on tarkoittanut yliopistoille. Tieteellisen kielen oppimisen tarkastelu sen sijaan syventää kiinnostavalla sitä, miten jatko-opiskelijat oppivat oman tieteenalansa vaatimat puhe- ja kirjoitustaidot. Billig pureutuu asiaan ottamalla esimerkkejä siitä, millaista kieltä opettajat suosivat opiskelijoiden tenttivastauksissa ja miten jatko-opiskelijat omaksuvat oikean tieteellisen ilmaisumuodon. Erittelyn perusteella opettajat suosivat substantiivitäyteistä kirjoittamista, ja jatko-opiskelijat puolestaan oppivat erilaisissa puhetilanteissa tieteellisen ilmaisun muodon, kuten seminaareissa, ohjaustilanteissa, kongresseissa tai osallistuessaan työryhmiin. Olennaista oppimisessa on tietyn tieteellisen lähestymistavan kielen omaksuminen, jonka myötä sosiaalistutaan käyttämään oikeaa kieltä. Käytännössä tämä omaksutaan omilta opettajilta. Samaa sosiaalistumista tarkasteli jo 1990-luvun lopulla väitöskirjassaan Oili-Helena Ylijoki (1998), joka kuvaa ilmiötä akateemiseen heimoon sosiaalistumisena.

Mitä sitten tieteellinen kieli oikeastaan on? Yleisellä tasolla voi sanoa, että tieteellisen kielen tunnusomainen piirre on substantivointi (suorittaa tutkimus vs. tutkia jne.). Tämä tarkoittaa sitä, että asiat ilmaistaan verbien sijasta substantiivin, substantiiviyhdistelmien tai monien substantiivien ketjujen avulla. Billig tuo tarkkakatseisessa erittelyssään esille, että tämä on kuitenkin suhteellisen uusi kirjoitustyyli tieteellisessä proosassa ja että sitä voi myös pitää monessa mielessä ongelmallisena. Tarkkuuden tavoittelun sijasta tuloksena voi olla epätarkka ilmaisu, kuten vaikkapa käsite prosessierot (process differences), joka voi tarkoittaa vaikkapa eri prosesseja, eroja prosessissa tai eroja prosessien välillä. Tästä ei olekaan kovin pitkä matka siihen, mitä tarkoitetaan käsitteellisesti sosiaalisella kategorisoinnilla (social categorization), joka on kognitiivisen sosiaalipsykologian keskeinen käsite. Onko kyse sosiaalisesta ilmiöstä vai kohdistuuko se sosiaalisiin asioihin? Onko kategorisointi sosiaalista luokittelua vai mitä? Billig tuo kiinnostavasti esille sen, ettei ole yksiselitteistä, miten asia pitäisi tulkita, vaikka käsite voi tuntua onnistuneelta. Oma lisänsä sopassa on se, että Taijfelin näkemys eroaa nykytutkijoiden tulkinnoista.

Billigin tarkastelun oivaltava puoli on se, että hän onnistuu tuomaan esille tieteellisen kirjoittamisen käytännöistä puolia, jotka ovat vaipuneet unohduksiin tai joita ei välttämättä nähdä nykyhetkessä. Kirja perustuu epätavallisiin lähteisiin: tuntemattomiin filosofeihin, englanninkielen kehitystä koskeviin tutkimuksiin, kielitieteilijöiden havaintoihin kielenkäytön muutoksista, tieteellistä kirjoittamista koskeviin lehtiin, tunnetuihin artikkeleihin ja esimerkiksi sosiaalitieteiden sanakirjoihin. Näistä poimitut esimerkit tuovat esille sen, miten passiivista on muodostunut tieteellisessä kirjoittamisessa hallitseva käytäntö, miten tekijä pyritään usein piilottamaan kuvauksessa tai miten tieteelliseen kirjoittamiseen kuuluu outojen lyhenteiden käyttö. Parhaimmillaan Billig on tuodessaan esille näitä sosiaalitieteellisen kirjoittamisen kirjoittamattomia sääntöjä, jotka ohjaavat artikkelien julkaisemista. Pahimmillaan tämä johtaa erityisesti sosiologisessa tutkimuksessa siihen, että tutkijat luovat substantivoimalla uusia tutkimuskohteita, jotka näyttävät liikkuvan omalla voimallaan ilman toimijoita, kuten modernisaatio tai globalisaatio.

Entäpä tilanne meillä Suomessa? Tätä tekstiä viimeistellessäni sain sattumalta postissa Gaudeamukselta uuden toimitetun artikkelikokoelman Niklas Luhmannin sosiologisesta ajattelusta. Sen mukaan Luhmann ajatteli, että ”modernin yhteiskunnan systeemillä ei ole huippua tai keskusta, moderni yhteiskunta on maailmanyhteiskunta, ja se ei muodostu elävistä, tietoisista ihmisistä, vaikka nämä ovatkin yhteiskunnan edellytys”  ja ”että yhteiskunta koostuu kommunikaatiosta ja että ihmiset ovat vain kommunikaation kantajia tai toteuttajia” (Jalava 2013, 8). Mitä tämä näkemys sitten tarkoittaa? Toimija on kommunikaatio, eivätkä ihmiset ole eläviä, vaikka ovatkin yhteiskunnan edellytys. Sopii kysyä, mikäköhän yhteiskunta tämä oikein on? Vastaako se arkikokemustamme? Kuvauksen perusteella voi ihmetellä, mitä sosiaalitieteet oikeastaan tutkivat ja millaisia sosiaalitieteen tutkimat ilmiöt ovat. Luhmannin ajattelu on varmaasti tärkeää, mutta siihenkin saisi lisää järkevyyttä Billigin ohjeita noudattamalla eli käyttämällä aktiivimuotoa, luopumalla substantiiviketjuista, tuomalla toimijat esille, poistamalla kummitusmaisetprosessikuvaukset ja ilmaisemalla asiat yksinkertaisilla peruskäsitteillä ammattislangia välttäen.

Lähteet:

Billig, Michael (2013). Learn to Write Badly. How to Succeed in the Social Sciences. Cambridge: Cambridge University Press.

Jalava, Janne (2013). Niklas Luhmannin systeemiteoria ja tieteellinen ajattelu. Teoksessa Jalava, Janne (toim.) Yhteiskunnan järjestelmät. Helsinki. Gaudeamus, 7-17.

Ylijoki, Oili-Helena (1998). Akateemiset heimokulttuurit ja noviisien sosialisaatio. Tampere: Vastapaino.

Mainokset
%d bloggers like this: