Työn ja työelämän uudet metaforat?

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Psykiatri Eero Riikonen (2013) pohtii uudessa kirjassaan Työ ja elinvoima työelämän muutosta ja työhyvinvointiin liittyviä käsityksiä. Kirjan voi nähdä avaukseksi pohdintaan, joka suhtautuu kriittisesti vallitseviin ajattelutapoihin ja joka hakee vauhtia ei-välineellisestä tarkastelusta. Riikosen kirjan keskeinen väite on, että työn, työelämän ja työhyvinvoinnin tarkastelua ohjaa hänen mukaansa tuottavuutta korostava teknis-lääketieteellinen logiikka, jossa työtä tarkastellaan yksinomaan välineellisestä näkökulmasta.  Tämä tarkoittaa järjen ja ajattelun ylikorostamista tunteiden ja kokemusten sijasta. Sen sijaan Riikosen tilalle ehdottama elinvoiman kehys lähtee liikkeelle enemmän toimijoiden omasta aktiivisuudesta ja heidän subjektiivisista kokemuksistaan. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että työhyvinvoinnissa huomioidaan enemmän sosiaaliset ja yhteisölliset kysymykset, joka liittää erittelyn sosiaalipsykologisesti mielenkiintoiseen suuntaan.

Riikosen teosta on vaikea asettaa suoraan yhteen kategoriaan. Kyse on työtä, työelämää ja työhyvinvointia käsittelevästä pamfletista, joka hyödyntää monipuolisesti sosiaalitieteellistä (psykologia, sosiologia, sosiaalipsykologia, antropologia ja taloustiede) tutkimusta ja jossa käytetään runsaasti esimerkkejä arkielämästä. Omakohtaisuus ja kirjoittajan esseistis-kolumnistiseksi nimeämä tyyli on tietoinen valinta, jolla tavoitellaan ”sulkeutumattomuutta” ja yksiselitteisten johtopäätösten tekemistä. Ne jätetään lukijalle. Kirjasta onkin turha lopullisia totuuksia, joka tekee siitä ehkä liian vakavalle lukijalle turhauttavan.  Erilliset esseet analysoivat monipuolisesti työelämän muutosta ja elinvoimaan liittyviä ulottuvuuksia, jotka kattavat joka tapauksessa ison kentän kysymyksiä yksilötasolta yhteiskuntaan. Tietyt teemat palaavat jatkuvasti esille, kuten välineellisyys ja sen kirot. Kirjoittaja antaa periksi myös sulkeumattomuuden idean välttämiselle aivan kirjan lopussa, jossa vedetään yhteen teoksen kantavia teemoja. Sisällöllisesti tuskin olisi ollut ongelmallista tehdä tällaisia tilinpäätöksiä jo matkan varrella.

Mistä sitten Riikosen analyysissä on kyse? Lyhyesti sanottuna kysymys on kapitalistisen talouden tuottavuusajattelulle perustuvan teknis-lääketieteellis-byrokraattisen ajattelun kritiikistä. Riikonen ei kuitenkaan määrittele sen tarkemmin sitä, mitä tämä ajattelumalli oikeastaan tarkoittaa. Onko siis kyseessä tietty työhyvinvoinnin ajattelutapa, diskurssi tai tieteenperinne? Kirjan sisällön perusteella sillä tarkoitetaan lähinnä terveydenhuoltoa ja työelämää koskevien näkemysten yleistä suuntaa, joka oletetaan perustuvan tuottavuudelle, tehokkuudelle ja välineelliselle ajattelulle. Sen rinnalle tuodaan uuden työn luonteenpiirteiden kuvaus, joka perustuu nykykapitalismin muutosta koskevaan analyysiin. Kuvauksessa Riikonen (2013, 102-111) käsittelee laajasti erityisesti italialaisen yhteiskunta-aktivistin Franco Berardin näkemyksiä semiokapitalismista. Tämä talouden analyysi on luonteeltaan aikakausidiagnoosi, joka jää suhteellisen yleiselle tasolle. Riikonen sen sijaan pyrkii kirjoittamaan auki semiokapitalismin arkiset ulottuvuudet työelämässä.

Elinvoiman käsite on uudistermi, jolla Riikonen (2013, 269-271) haluaa uudistaa työtä ja työhyvinvointiajattelua. Ehkä etukäteen kehitysbiologisia konnotaatioita sisältävän termin käyttöä Riikonen perustelee sillä, että se on yksilötasoista inspiraatiota ja lyhytaikaista suuntaamatonta energisaatiota kuvaavan innostuksen käsitteen sijasta parempi. Syitä on lähinnä kolme. Elinvoima on ensinnäkin positiivinen käsite, toiseksi siihen liittyy osaaminen ja kompetenssi sekä kolmanneksi ilolla on kiinteä yhteys elinvoiman käsitteeseen. Lisäksi Riikonen perustelee käsitteen käyttökelpoisuutta sillä, että se on sisällöltään suhteellisen neutraali järjen tai tunteiden painottamisen suhteen tai erilaisiin sosiaalisiin toimintoihin (kilpailu, pelit tai leikit). Käsitteellä haetaan siis uutta suuntaa työn, työelämän ja työhyvinvoinnin käsittämiselle tarjoamalla metaforaksi leikkiä, harrastamista ja taiteellista toimintaa puurtamisen tai yksitoikkoisen taloudellisen tehokkuuden sijaan.

Miten pitäisi suhtautua Riikosen esittämään elinvoiman käsitteeseen ja uuden työn analyysiin? Mitä uutta pohdinnat tuovat ja ratkaisevatko ne työelämän yleisiä kysymyksiä? Riikosen kirjan ongelma on osin yleisyystasossa ja hänen itsensäkin mainitsemassa omakohtaisuudessa, joka vie tarkastelun paikka paikoin hyvällä ja pahalla tavalla absurdiin suuntaan. Kirja on kuin päättymätön laaja fresko, jossa hypätään teemasta toiseen. Kirjan ehkä merkillisin näkemys on anarkistisuutta ihannoiva romanttinen kuva kreikkalaisesta yhteiskunnasta, joka perustuu kirjoittajan omiin turismikokemuksiin. Sen mukaan muilla olisi opittavaa kreikkalaisesta mentaliteetista. Sopii kysyä, mitä ihmettä Suomella, monta kertaa maailman parhaaksi maaksi valitulla valtiolla, on opittavaa velkasaneerausta odottavasta konkurssi- ja korruptiotaloudesta, jossa poliisi- ja oikeuslaitos tai verotusjärjestelmä ei toimi, julkisen sektorin ongelmista puhumattakaan.  Vastaavasti ei ehkä kannattaisi tehdä uuden työn analyysiä muotisuunnittelija Paul Smithiä käsittelevän televisiodokumentin pohjalta.

Työ ja elinvoima on teoksena ideoiden sulatusuuni, jota kannattelee edellä kuvattu yleinen juonirakenne vaihtoehtoisen metaforan etsinnästä. Mitään yksiselitteistä johtopäätöstä siitä ei löydy edes silti työhyvinvoinnin osalta. Kirjan monet yksityiskohdat kaipaisivat tarkennuksia ja analyyttisempää otetta. Kaksijakoiset käsitteet tekevät erittelystä yksioikoisen. Monissa paikoin päädytään liioittelemaan muutosten suuruutta, uuden ajattelun tarvetta ja nykyisen työelämän kehnoutta ilman tutkimustietoa. Vastaavasti pohdinnat yhteisöelämän muuttamisesta ovat melko eksoottisia ja utopistisia. Tutkimustiedon valossa esimerkiksi uusi työ on todellinen ilmiö ja siihen liittyy joustavuuden lisääntyminen, mutta tästä ei pidä tehdä mitään dramaattista johtopäätöstä. Joustavuudella voi olla erilaisia asteita. Jos elinvoiman käsitteellä puolestaan haetaan subjektiivisuutta, tunteita, arkisia kokemuksia tai leikkiä painottavaa näkökulmaa työelämän muutoksen analyysiin, käsite ei ole välttämättä sisällöllisesti kovin selkeä. Sen sijasta voisi olla paikallaan puhua vaikkapa vain toimijuudesta, jota sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa on pohdittu paljon aivan viime vuosiin saakka.

Kirja on pamfletti sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä lukiessa tuli monta kertaa mieleen ruotsalaisten sosiaalipsykologien ja psykologien muutama vuosi sitten laatima teos Work Without Boundaries (Allvin ym. 2011), joka käsittelee itse asiassa samoja kysymyksiä kuin Riikosen analyysi mutta joka pureutuu syvemmälle työelämän rakenteiden muutokseen, uuteen työhön ja sen vaatimuksiin sekä stressikokemuksiin.  Tämän tulkinnan mukaan uuden työn erityispiirre on siinä, että ulkoinen kontrolli on siirtynyt sisäiseksi, joka aiheuttaa uutta pahoinvointia työelämässä. Samaan yhteyteen liittyy monia työelämän rakenteellisia muutoksia, kuten työn joustavuuden lisääntyminen sekä työn ja perhe-elämän yhdistämisen dilemmat. Allvin ym.  tulkitsevat stressiteorioiden sisältöä tästä näkökulmasta kiinnostavasti ja pitävät myös psykobiologista tarkastelua tärkeänä. Riikonen (2013, 258-263) tuo esille kirjassaan saman tarpeen uudistaa työstressin tarkastelua ja painottaa muutoksessa samoja piirteitä, mutta yksityiskohtaisempi tutkimusaineistoihin ja työhyvinvointiteorioihin perustuva analyysi sen sijaan jää valitettavasti puuttumaan.

PS. Luin Riikosen kirjan rinnalla Sixten Korkmanin (2012) enemmän oppikirjan muotoon kirjoitettua yleistajuista teosta Talous ja utopia. Kirjojen diagnoosit Euroopan ja Suomen nykytilasta ovat kuin kahdesta eri maailmasta. Kummassakin on kysymys kuitenkin talouden ja yhteiskunnan kehittämiseen liittyvistä utopioista. Omat pisteeni menevät kokonaiskuvan tasolla Korkmanille, joka tuo esille maltillisen kuivassa asiapitoisessa erittelyssään talouden kehityksen pitkän aikavälin, Suomen hyvinvointiyhteiskunnan erityispiirteet ja suhteuttaa Suomen mallia myös muihin Euroopan maihin. Sitä voi suositella hyvänä johdantona talouden toiminnan ymmärtämiseen.

Lähteet:

Allvin, Michael ym. (2011): Work without boundaries. London: Wiley.

Korkman, Sixten (2012): Talous ja utopia. Jyväskylä: Docendo.

Riikonen, Eero (2013): Työ ja elinvoima. Eli miksi harrastukset, leikki ja taide ovat siirtymässä työn ja työhyvinvointiajattelun ytimeen? Helsinki: Osuuskunta Toivo.

Mainokset
%d bloggers like this: