Juutalaisvainot sosiaalisen identiteetin teorian valossa

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Viime päivät olen viettänyt lukien yhteiskuntatieteiden klassikot -luentokurssin luentopäiväkirjoja. Joissakin niistä esitettiin pohdintoja  juutalaisvainoista oman luentoni aiheen, Henri Tajfelin kehittämän sosiaalisen identiteetin teorian pohjalta. Teorian mukaan ihmisillä on taipumus itsetuntonsa pönkittämiseksi korostaa oman ryhmänsä (sisäryhmän) paremmuutta toiseen (ulkoryhmään) nähden.

Saksan valtaväestön suhde juutalaisiin on ollut yksi äärimmäinen ja ehkä länsimaiden historian laajakantoisin sisäryhmä – ulkoryhmä -asetelma. Vaikka Tajfelin teoria ei yksinään riitäkään selittämään juutalaisvainoja, se kuitenkin valaisee osaa niiden taustalla vaikuttaneista prosesseista. Tajfelin oma juutalaistausta on varmastikin ollut henkilökohtaisena pontimena hänen ryhmien välisiä suhteita koskevalle kiinnostukselleen.

Luentopäiväkirjoja lukiessani mieleeni palautui hiljattaisen Berliinin-matkani merkittävin oppimiskokemus, vierailu Jüdische Museumissa. Museo kertoo 2000 vuoden ajalta nykyisen Saksan alueella asuneiden juutalaisten historiaa. Tällaisena kokonaisuutena tarina hahmottui mieleeni:

 Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella juutalaiset, kristityt ja myöhemmin muslimit elivät sulassa sovussa. Ristiretkien aikaan juutalaisia alettiin pitää uskonnollisina vihollisina, ja heitä alettiin systemaattisesti sulkea ”sisäryhmän” eli kristittyjen muodostaman yhteiskunnan ulkopuolelle.  Juutalaisilta kiellettiin pääsy käsityöläisten kiltoihin (ilmeisesti myös maaomaisuus?), joten heille tarjoutui lähinnä marginaalisia ammatteja. Myöhäiskeskiajalla juutalaiset toimivat usein kulkukauppiaina, ja perheiden isät kiersivät pitkiä viikkomatkoja karjaa kaupitellen. Elämäntavan ylläpitämisessä heitä auttoivat juutalaisten keskinäiset verkostot ja sapattina kokoontunut tiivis yhteisö. Juutalaisuuteen liittyi vahva sivistystahto – sana synagoga tarkoittaa myös koulua. Sosiaalisen identiteetin teorian kielellä sanoen juutalaisten oman sisäryhmän vahvuus auttoi heitä selviytymään ulkoryhmän vihamielisyydestä huolimatta.

Uudelle ajalle siirryttäessä juutalaisten sulkeminen pois yhteiskunnan keskeisistä ammateista jatkui. Koska kristityiltä oli kielletty rahan lainaaminen korkoa vastaan, pankkitoiminta muodostui juutalaisten mahdollisuudeksi vaurastua. Tästä hyvästä he saivat rahanahneen koronkiskurin leiman. Juutalaisia eteni  suhteellisen paljon myös tieteellistä koulutusta vaativiin tehtäviin. Kuitenkin vain murto-osa juutalaisista oli keskiluokkaa, saati rikkaita. Tämä kehityskulku tarkoitti, että juutalaisten sisäryhmä eriytyi sosiaalisesti.

Sosiaalisen identiteetin teorian mukaan epätasaisessa ryhmien välisessä tilanteessa alakynteen joutuneiden yksi mahdollinen strategia on pyrkiä yksilöllisesti siirtymään korkeammassa asemassa olevaan ryhmään. Monet vauraat juutalaissuvut häivyttivät uskonnollisen taustansa ja elivät kulttuurisesti kristillisyyttä ja juutalaisuutta yhdistävällä tavalla. Osa heistä kääntyi kristinuskoon ja muutti nimensä saksalaiseksi, pyrkien näin karistamaan pois juutalaiset juurensa. Heistä jotkut – kuten saksalaiseksi mielletty runoilija Heinrich Heine – onnistuivatkin tässä loikkaamisessa, mutta useimpien kohtaloksi jäi rooli  ”kristityksi kääntyneenä juutalaisena” eli ei täysin kumpaankaan ryhmään kuuluvana. Yksilöllisen siirtymisen strategia ei siis aina onnistu. Yksi tapa korjata tilannetta on muuttaa kahtiajaon ulottumattomiin – Saksan juutalaisten keskuudessa maastamuutto erityisesti Yhdysvaltoihin olikin hyvin yleistä jo 1800-luvulla.

Toinen mahdollinen selviytymisstrategia alakynteen joutuneille on kohottaa omanarvontuntoaan vahvistamalla omien kulttuuristen piirteidensä arvostusta ryhmän sisällä. Juutalaisten sisäisen kulttuurin lujittaminen ja kehittäminen palvelivat juuri tätä tarkoitusta. Kolmatta keinoa, pyrkimystä aktiivisesti muuttaa sisä- ja ulkoryhmän välistä epätasapainoa, eivät juutalaiset koskaan toden teolla ottaneet käyttöön, ehkä siksi että asetelma oli lähtökohdiltaan niin epätasainen.

Ranskan vallankumouksen jälkeen levisi ajatus yhtäläisestä ihmisarvosta, ja juutalaisillekin alettiin vaatia ja myöntääkin samoja yhteiskunnallisia oikeuksia  – sosiaalisen identiteetin teorian termein nostettiin aatteellisesti esiin ylemmän tason kategoria ”ihmiset”, johon aiemmat sisä- ja ulkoryhmä sisältyisivät. Erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen Weimarin tasavallassa juutalaisia alkoi nousta yhteiskunnallisesti merkittäviin asemiin, mikä horjutti aiempaa vähemmistö-enemmistö-asetelmaa . ”Kultaisella 1920-luvulla” juutalaisia oli näkyvästi esillä kulttuurielämässä ja ajan poliittisissa liikkeissä. Saksalaisten mieliin vuosisatojen aikana juurtunut käsitys juutalaisista alempiarvoisina ihmisinä ei kuitenkaan hetkessä hälvennyt. Kun 1930-luvun alun taloudellinen lama sitten syöksi Saksan taloudelliseen kurimukseen, asiasta oli helppo syyttää juutalaisia, jotka olivat alkaneet menestyä ”liian” hyvin. Juutalaisviha sytytettiin uudestaan, nyt ei niinkään uskonnolliselta vaan puhtaasti rasistiselta pohjalta. Juutalaisten ryhmä pyrittiin hävittämään Saksan maaperältä kokonaan, ja tämä pyrkimys toisen maailmansodan aikana käytännöllisesti katsoen toteutuikin.

Viime vuosikymmeninä Saksassa on tehty paljon natsimenneisyyden käsittelemiseksi, koetusta on otettu oppia ja Saksan juutalaisten määrä on tasaisesti noussut. Jüdische Museumin tämänhetkinen vaihtuva näyttely pyrkii tekemään tutuksi juutalaista kulttuuria ja siten vahvistamaan kansanryhmien välistä ymmärrystä. Juutalaisvastaisuus, puhumattakaan kansanryhmiin kohdistuvasta vihamielisyydestä yleisemmin, ei kuitenkaan ole maailmasta hävinnyt.

Vaikka Tajfelin teoria ryhmien välisten erontekojen  synnystä onkin saanut paljon vahvistusta, se ei tarkoita, että vihamielisyydeksi yltyvät vastakkainasettelut olisivat ihmiseen sisäänrakennettujen impulssien väistämättömiä seurauksia. Vastakkainasettelujen yltyminen vihaksi edellyttää tietoista poliittista lietsontaa. Toisaalta myös vastakkainasettelujen yltymisen estäminen ja niiden purkaminen on mahdollista. Siinä sosiaalipsykologisesta tutkimuksesta on hyötyä – mutta tiedon lisäksi tarvitaan myös moraaliin pohjautuvaa tahtoa.

Advertisements
%d bloggers like this: