Katsaus kahteen oppikirjaan

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Sosiaalipsykologian perusoppikirjat ovat tärkeä ajankuva siitä, kuinka tieteenalaa käsitteellistetään ja tulkitaan. Oppikirjoja lukemalla saamme kuvaa, mitä niiden kirjoittajat pitävät sosiaalipsykologiana, kuinka he määrittelevät tutkimuskohteen, keskeiset käsitteet ja mitä he pitävät suotavana teoreettisena lähestymistapana. Oppikirjoja voi myös lukea pohtimalla sitä, mitä niistä on jätetty pois tai esimerkiksi  mitkä monista sosiaalipsykologian teoreettisista koulukunnista koetaan mainitsemisen arvoisiksi – mitkä taas jäävät marginaaliin tai vaietaan tyystin.

Niin kutsutussa sosiaalipsykologian kriisikeskustelussa  1970-luvun alkupuolella, rakentuivat sosiaalipsykologiaa määrittävät koulukuntajaot. Tämä keskustelu on dokumentoitu monissa kirjoissa. Kokeellista, ”amerikkalaista” sosiaalipsykologiaa kritisoimaan syntyi kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti orientoituneempia lähestymistapoja, joissa korostettiin uudella tavalla kielenkäytön tutkimusta, tutkimuksen yhteiskunnallisen relevanssin merkitystä sekä tieteenalan historiallisen itsereflektion tärkeyden näkemistä. Koulukuntajakona puhutaankin Science (luonnontiede) vs. culture jaottelusta, joka tosin pitää sisällään vielä lukuisia erillisiä lähestymistapoja sekä  tutkimussuuntauksia. Perusoppikirjoissa tämä koulukuntaisuus yleensä ratkaistaan niin, että tekijät esittelevät jompaakumpaa suuntausta ja kuittaavat muut näkemykset sivuhuomautuksena tai jättävät niistä kertomisen tyystin pois. Kyseessä on tällöin eräänlainen puhtauden vaaliminen tai ”oikean sosiaalipsykologian” paaluttaminen.

Viime vuosina on alkanut ilmestyä oppikirjoja, joissa tätä kahtiajakoa yritetään ratkaista kertomalla avoimesti kummankin suuntauksen lähtökohdista ja tutkimustuloksista. Parhaimpina esimerkkeinä tästä ovat esimerkiksi Wendy Stainton Rogersin ja Paul Dickersonin kirjat, joissa eri tutkimusalueisiin liittyviä näkökulmia kuljetetaan rinnan ajatuksella ”tätä ilmiötä voi tulkita näin, mutta myöskin näin”. Suomessa, meillä Kuopiossakin käytössä oleva, Eero Suonisen ja kumppaneiden kirjoittama teos Arjen sosiaalipsykologia on taas keskittynyt tarkastelemaan arkea ja sen ilmiöitä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa samoissa kansissa puhutaan sosiaalipsykologisista ilmiöistä tuomalla kirjan lukuihin kognitiivisia, psykodynaamisia ja diskursiivisia tulokulmia ilman että niiden mahdollisista ristiriitaisuuksista tai käsitteellisestä yhteensovittamattomuudesta tehdään numeroa. Kirjan painotus on arjen ilmiöiden rikkaassa analyysissa ja antaa varmasti lukijoilleen ajankohtaisen ja monipuolisen kuvan sosiaalipsykologian mahdollisuuksista kertoa arkielämästämme pintaa syvemmältä.

Työpöydälleni on nyt kulkeutunut kaksi tuoretta perusoppikirjaa. Ensimmäinen on Brendan Gough’n, Majella McFaddenin ja Matthew McDonaldin Critical Social Psychology (Palgrave 2013). Kirjan ensimmäinen laitos ilmestyi kymmenkunta vuotta sitten ja tässä uudessa laitoksessa uutena kirjoittajana on australialainen McDonald, joka sivumennen sanoen on väitellyt epifaneista, äkillisistä elämänkulun käänteistä. Nimensä mukaisesti kirja edustaa kriittistä sosiaalipsykologiaa, eli ottaa vahvasti kantaa tieteenalan sisäänrakennettuun ideologisuuteen  ja nostaa vallan käytön tematiikan keskeisesti esille. Vallan käsitettä lähestytään niin marxilaisesta traditiosta kuin foucault’laisesta tulkinnasta käsin. Voi kai todeta, että nämä pohdinnat ovat olleet luonnontieteellisesti orientoituneessa kokeellisessa sosiaalipsykologiassa tyystin sivussa. Kirjan kantavana teemana on herätellä pohtimaan itsekriittisesti missä määrin myös sosiaalipsykologinen tiedonmuodostus on osa yhteiskunnallista sosiaalista kontrollia. Esimerkiksi  sosiaalinen vaikuttaminen, ennakkoluulot, rasisimi, sukupuoli-identiteetit ja kriittinen terveystutkimus ovat luvuissa käsiteltäviä teemoja. Tässä uudessa laitoksessa  uutena teemana on nostettu esiin kriittinen työn sosiaalipsykologia. Työhön liittyvää sosiaalipsykologista tutkimusta tehdään Suomessakin paljon. Tässä kirjassa teemaa tarkastellaan neo-marxilaisen kehyksen (esim. Bravermanin työprosessiteoria ja Ritzerin McDonaldisaatio-teesi)  kautta. Tämä on jokseenkin jopa hykerryttävää luettavaa, onhan niin suuri osa nykyisestä sosiaalipsykologisesta työn tutkimuksesta nähtävissä uusliberalistiseen työkulttuuriin sopeuttamisen pohdintoina. Kaiken kaikkiaan, jos lähestyt sosiaalipsykologisia ilmiöitä kriittinen kylki edellä, älä sivuuta tätä perusoppikirjaa.

Toinen pöydälleni kulkeutunut kirja venytti hieman kielitaitoni rajoja, mutta pääasioista sain selvää. Kyseessä on tanskalainen Michael Hviid Jacobsenin, Erik Laursenin ja Jan BrÖdslev Olsenin toimittama kirja Socialpsykologi – en grundbok til et fag . Kirjaan on kirjoittanut laaja joukko tanskalaisia sosiaalipsykologeja, sosiologeja, psykologeja ja kasvatustieteilijöitä. Täytyy todeta, että kirjan sisällön perusteella tulee hyvin tuttu ja kotoinen olo! Näinhän me täällä Kuopiossakin sosiaalipsykologiaa ymmärrämme ja opetamme. Pääjuonteena kirjassa on tulkita sosiaalipsykologiaa kulttuurisen lähestymistavan, esim. symbolisen interaktionismin ja narratiivisen tutkimuksen linssien kautta. Sekaan sitten kyytipojaksi hieman kriittistä Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikkiä ja Honnethin inspiroimaa pohdintaa aikamme sosiaalipatologioista, esimerkiksi masennuksesta. Kirjaa selatessa tuli useamman kerran ahaa-elämys, että ”tuostahan minä itse asiassa puhuin itsekin viime viikolla luennollani”. Varmaan tämä tuttuuden tunne tulee siitä, että kirjoittajilla vaikuttaa olevan samanlaisia mielenkiinnon kohteita, kuin mitä meilläkin täällä Kuopiossa, eli ihmisen tarkastelu lähtökohtaisen yhteiskunnallisena olentona.

Täytyy palata taas perusoppikirjojen esittelyyn jahka niitä pöydälleni taas ilmaantuu.

Advertisements
%d bloggers like this: