Hoivan ja yritystoiminnan välissä

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Maaliskuun alussa väitteli Tampereen yliopistossa Kirsi Hasanen aiheenaan kysymys siitä, miten hoivayrittäjät sovittavat yhteen hoivaan ja yrittäjyyteen liittyviä kulttuurisia merkityksiä (Narrating care and entrepreneurship). Väitös oli sosiaalipsykologian alaa, mutta liittyy vahvasti myös naistutkimukseen ja hyödyntää yhteiskuntapolitiikan piirissä tehtyä hoivan yhteiskunnallista tutkimusta.

Hoivayrittäjien määrä on kahtena viime vuosikymmenenä voimakkaasti kasvanut ja hoivayritykset ovat muodostuneet vakiintuneeksi osaksi hyvinvointipalvelujärjestelmää. Siksi myös siihen kohdistuva tutkimus on ollut Suomessa melko runsasta – Itä-Suomen yliopistossa tutkimusaluetta edustavat mm. Sari Rissanen ja Anneli Hujala. Hasasen tutkimuksen erityispiirre on se, että hän tarkastelee hoivayrittäjyyttä yrittäjien omasta näkökulmasta.

Hoivayrittäjyys on kiinnostava yhteiskuntatieteellisen tarkastelun kohde muun muassa siksi, että siinä kohtaavat toisensa yhtäältä hoiva naisten luonnollisina pidettyihin taitoihin pohjautuvana, matalastatuksisena ja työväenluokkaisena mutta samalla kutsumukseen perustuvaksi nähtynä työnä ja toisaalta yrittäjyys maskuliinisena, keskiluokkaisena, voitontavoitteluun tähtäävänä ja siten usein myös moraalisesti arveluttavana pidettynä toimintana. Hasasen tavoitteena on tarkastella sitä, miten hoivayrittäjiksi ryhtyneet naiset kutovat yhteen näitä ristiriitaisia elementtejä. Aineistonaan hänellä on 33 naispuolisen hoivayrittäjän omalämäkerralliset kirjoitukset.

Työn teoreettis-metodologisen taustan muodostaa David Hermanin edustama kognitiivinen narratologia, jota on kehitetty ensisijaisesti kirjallisuudentutkimuksessa, mutta jolla on selviä yhtymäkohtia sosiaalipsykologian konstruktionistiseen teoretisointiin. Hasanen tulkitsee hoivayrittäjien kertomuksissaan kommentoivan hoivayrittäjyyteen liittyvää ”narratiivista ympäristöä” eli kulttuurista merkitysmaisemaa. 

Kirsi Hasanen löytää kertomusjoukosta kolme tarinatyyppiä. Ensimmäisessä korostuu päähenkilön minuuden jatkuvuus: hoivayrittäjyyteen päätyminen on looginen päätepiste jo lapsuudessa alkaneelle kehityskululle. Hoivayrittäjänä toimiminen antaa mahdollisuuden minuuden toteuttamiseen. Toisessa ryhmässä puolestaan korostetaan häiriöitä tai katkoksia, jotka sysäävät elämän uudelle, hoivayrittäjyyteen johtavalle polulle. Näiden kertomusten ajallinen polku on mutkitteleva ja haarautuva, ja siten ennustamaton, vaihtoehtoja sisältävä ja ristiriitainen.  Hoivayrittäjyys näyttäytyy näille kertojille heidän alkuperäistä identiteettiään haastavana asiana. Kolmanteen ryhmään sijoitetut kertomukset keskittyvät muita enemmän arvioimaan hoivayrittäjyyteen liittyviä kokemuksia, sen hyviä puolia ja ongelmakohtia. Yhteistä kaikille on Hasasen mukaan pyrkimys esittää hoivan ja yrittäjyyden yhdistelmä ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä. 

Hasanen erittelee myös ”narratiivista ympäristöä” eli niitä kulttuurisia odotuksia, joita kertomusten voi tulkita kommentoivan. Narratiivisena ympäristönä hahmottuvat niin yhteiskunta, ”yleinen käsitys” kuin asiakkaatkin. Hoivayrittäjä saattaa korostaa omaa ammatillista erityislaatuaan, yrittäjäksi (ostopalvelujen tuottajaksi) ryhtymisen välttämättömyyttä toimeentulon hankkimiseksi tai yrittäjyyttä ainoana mahdollisuutena toteuttaa omaa (naisellista) hoivaajan kykyä. Osassa kirjoituksia verrattiin julkista ja yksityistä hoivaa tai suoranaisesti pyrittiin selittämään tai puolustamaan hoivayrittäjänä toimimista. Yhteistä näille hyvinkin erilaisille jäsennyksille on sen perustelu miksi kirjoittaja ei halua odotuksenmukaisesti tehdä hoivatyötä palkkatyönä sekä erottautuminen käsityksestä, että hoivayrittäjyydessä olisi ensisijaisesti kyse rahan hankkimisesta.

Hasasen tulkinnan mukaan hoivayrittäjien on vaikea luonnehtia positiotaan, koska se on toisiaan hylkivien elementtien yhdistelmä, jolle ei ole kulttuurisesti hyväksyttyä jäsennystä.  Hoivayrittäjä ei ole varsinainen hoivaaja mutta ei varsinainen yrittäjäkään. Vaikka yrittäjyyttä työnantaja-asemineen ja ”paperitöineen” kirjoituksissa kerrottiin vierastettavan, on toisaalta huomattava, että ainakaan sitaateista päätellen kirjoittajat eivät tutkijoiden tapaan eksplisiittisesti jäsennä yrittäjyyttä maskuliinisena asiana vaan lähinnä implisiittisesti ei-feminiinisenä.

Kirjansa päätösluvussa Hasanen rakentaa tuloksistaan synteesin. Sen sanoma on, että hoivayrittäjien identiteetissä pyrkimys hyvään hoivaan on ensisijainen, itsestään selvä, jatkuva ja luovuttamaton elementti, kun taas yrittäjyys näyttäytyy monin tavoin epämukavuutta aiheuttavana, mutta hyvän hoivan toteuttamisen kannalta välttämättömänä hoivan tarjoamisen muotona. Näin kirjoitukset asettuvat osaksi hoivan laatua koskevaa julkista keskustelua. Laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin sijoitettuina tulokset viittaavat Hasasen mukaan siihen, että vaikka varsinaista taloudellista menestystä korostavaa yrittäjyysajattelua hoivayrittäjien piirissä kaihdetaankin, näyttävät kirjoitukset usein olevan linjassa uusliberalistisen minuuden toteuttamisen ja viime kädessä sen tuotteistamisen ideaalien kanssa.

Kirsi Hasasen väitöskirja on kiinnostava paitsi hoivayrittäjyyden tutkimuksena myös esimerkkinä siitä, miten yksilöt rakentavat omaelämäkertojaan suhteissaan yhteiskunnallisiin ehtoihin ja merkitysjärjestelmiin. Omaa yksilöllistä kertomustaan rakentaessaan hoivayrittäjät sekä hyödyntävät olemassa olevia narratiivisia resursseja että luovat uusia.

Kuten vastaväittäjänä toiminut Itä-Suomen yliopiston psykologian professori Katri Komulainen väitöstilaisuudessa totesi, Hasasen tutkimus ja sen tulokset ovat erittäin ajankohtaisia. Vaikka työn aihepiirinä oleva hoivayrittäjyys on väitöstutkimuksen aineistonkeruun jälkeen muuttunut kansainvälisten hoivayritysten vallatessa hoiva-alaa, ovat Hasasen työssään esiin nostamat hoivan ja yrittäjyyden jännitteet myös uudessa tilanteessa vähintään yhtä vahvoja.

Advertisements
%d bloggers like this: