Arjen aineistoja

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Sosiaalipsykologiksi luettava tanskalainen Svend Brinkmann on tullut tunnetuksi tuotteliaana tutkijana. Suhteellisen nuoresta iästä huolimatta, hänen julkaisuluettelonsa on vaikuttava näky. Tuotannossaan hän on pohtinut muun muassa miten psykologisia tieteitä voi tarkastella moraalitieteinä sekä eritellyt sitä, kuinka identiteetit rakentuvat länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa. Hänen teoreettiset näkemyksensä ammentavat pragmatistisesta filosofiasta, Rom Harre’n sosiaalipsykologiasta sekä eurooppalaisen nykysosiologian virtauksista. Laaja lukeneisuus yhdistyy usein tarkkanäköisiin havaintoihin nykykulttuurin arkisista ilmentymistä. On yleensä opettavaista jo pelkästään tutustua hänen tekstiensä lähdeluetteloihin.

Brinkmann on kirjoittanut ahkerasti myös laadullisista tutkimusmenetelmistä. Tällä saralla hänet voi nähdä edesmenneen työtoverinsa Steinar Kvalen työn jatkajana. Viime vuoden puolella ilmestynyt menetelmäkirja Qualitative Inquiry in Everyday Life – Working with Everyday Life Materials kiteyttää oivallisella tavalla Brinkmannin teoreettis-metodologista lähestymistapaa. Hän kirjoittaa tehneensä tämän kirjan selviytymisoppaaksi tutkijoille ja opiskelijoille tilanteisiin, joissa tutkimusta täytyy tehdä rajallisten ajallisten ja taloudellisten resurssien vallitessa. Taustaksi voi todeta, että tanskalaisissa yliopistoissa vallitsee käsittääkseni varsin tiukka tulosohjauskulttuuri, jonka vuoksi yliopistotutkijoille on määritelty tiukat määrälliset julkaisuvelvoitteet. Tanskalaisten tutkijoiden tiuha julkaisutaajuus selittyy osin tällä. Brinkmannin artikkeleissa lähestymistapana on usein valottaa hänen tutkimustyönsä pitkää kaarta, esimerkiksi pohdintoja moraalista tai identiteettien ja kulttuurin tilan yhteyksistä erilaisilla arkielämästä kumpuavilla empiirisillä esimerkeillä. Kyseessä ei siis useinkaan ole pitkäkestoisesti kerätyn ja laajamittaisen empiirisen aineiston analyysi, vaan episodimaiset havainnot arjen ilmiöistä ja tilanteista, joita tulkitaan valitun teoreettisen viitekehyksen kautta. Käsillä olevan kirjan luvut pohjautuvat hänen julkaistuihin artikkeleihin, joiden syntyä hän valottaa hyvin lukijaystävällisellä, keskustelevalla kirjoitustyylillä.

Kirja koostuu yhdeksästä luvusta, joista ensimmäisessä kolmessa hän pohtii laadullisen tutkimuksen teoreettisia ja epistemologisia lähtökohtia. Keskeinen kehotus on katsella ympärillemme ja havainnoida kuinka rikasta dataa meidän arkielämämme on täynnä. Vaarana omasta arjesta ammentavassa tutkimusotteessa on tietynlainen ohuus, omaelämäkerrallinen tilittäminen ja teoreettinen suppeus. Brinkmann kehottaakin C. Wright Millsin hengessä sosiologiseen mielikuvitukseen, siis syvempään reflektioon siitä, kuinka arkemme kertoo meille yhteiskunnan rakenteista, siitä mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu.

Kirjan lopuissa luvuissa käydään läpi tutkimusesimerkkejä aineistojen hyödyntämisestä. Esittelyt aineistot ovat itsereflektio tai – tarkkailu, arjen keskustelut, mediamateriaalit, elokuvat ja tv-ohjelmat sekä kirjallisuus. Itsetarkkailussa esitellään fenomenologista tutkimustraditiota, pyrkimystä pureutua syvemmin siihen, mitä pidämme itsessämme itsestään selvyytenä. Tämä voi merkitä muistiinpanojen tekemistä omista tunnetiloista, esimerkiksi tilanteista joissa tunnemme häpeää. Havaintoja omasta itsestä tulisi suhteuttaa tutkimuskirjallisuuden antiin, esimerkiksi sosiaalipsykologisiin teorioihin ihmisen toiminnasta eri tilanteissa. On myös mahdollista harjoittaa systemaattisesti ajatusharjoituksia siitä, mitä tapahtuisi jos toimisinkin eri tilanteissa toisin kuin yleensä tapaan toimia. Luku arjen keskusteluista kannustaa vastaavalla tavalla reflektoimaan käymiämme arkisia vuorovaikutustilanteita hyödyntämällä esimerkiksi diskurssi- tai keskustelunanalyysiin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Myös arjen keskustelut voivat näin toimia dialogisen oppimisen ja muutoksen välineinä.

Mediamateriaalien käsittelyssä Brinkmann esittelee muun muassa internet-yhteisöjen tarkastelua sekä nostaa tapausesimerkkinä esille median välityksellä seuraamansa lehdistötilaisuuden, jossa kansallissankarin statusta nauttinut ammattipyöräilijä Bjarne Riis tunnusti käyttäneensä urallaan dopingia. Brinkmann analysoi tapausta hyödyntämällä Rom Harre’n positioanalyysia ja pohtimalla sitä osana länsimaisen kulttuurin tunnustustradiota, jolla on syvät historialliset juuret. Ei voi olla pohtimatta, millaista syyllisyyden ja syyttömyyden positiointia voisi saada esille analysoimalla suomalaista dopingkeskustelua.

TV-ohjelmista nostetaan esille tosi-tv-genre. Analyysin kohteena on sinkkujen paritusohjelma Paradise Hotel, sen tanskalainen versio. Ohjelman kuvastoa, sukupuoliasenteita ja moraalisia valintoja tarkastellaan jälleen suhteessa postmodernin teoriaan, mutta myös suhteessa Kierkegaardin eksistentiaaliseen filosofiaan. Erityisesti Brinkmannia kiinnostaa häpeättömyyden ja häpeän käsitteet. Mielenkiintoisella tavalla tarinalinjassa tulee esille paratiisi ja sieltä karkotus -kertomus, joka on meille tuttu muun muassa uskonnollisista teksteistä. Toisaalta Brinkmann pohtii, voiko meillä olla minuutta ilman häpeää. Häpeämätön käytös tosi-tv-ohjelmassa voi kestää hetken, mutta sen jättämä häpeä ohjelman jälkeen voi olla kestävää, pohdiskelee Brinkmann.

Kirjallisuutta tarkasteleva luku pureutuu erityisesti pohtimaan sitä, voiko romaanikirjallisuus parhaimmillaan olla yhtä validi kuvaus todellisuudestamme, kuin parhain sosiaalitieteellinen tutkimusraportointi. Luvun alussa eritellään faktan ja fiktion välistä suhdetta, sitä kuinka tämä suhde on muuttunut laadullisen tutkimuksen piirissä niin kutsun representaation kriisin yleistyessä. Tiivistettynä voi todeta, että tiedekirjallisuutta ja fiktiokirjallisuutta voidaan pitää toisistaan täysin erillisinä tyylilajeina, mutta viime vuosikymmeninä on yleistynyt ajatus, että fiktiosta voidaan ammentaa tyylillisiä keinoja esimerkiksi monipuolistamaan tapaa, jolla tietoa representoidaan tutkimusraporteissa (ks. taannoinen työryhmäesitykseni). Kolmas vaihe, mistä Brinkmann on luvussa kiinnostunut, on ääripostmodernitulkinta, jossa fakta ja fiktio asetetaan samalle viivalle, parhaimmillaan yhtä hyväksi informaatioksi siitä, millainen meidän yhteiskuntamme ja elämämme siinä on. Onko siis romaanikirjailija tutkija? Esimerkkinä käytetään ranskalaista romaanikirjailijaa Michel Houllebecq’ia ja hänen tuotantoaan. Houllebecq’n lohduttomat kuvaukset länsimaisten markkinayhteiskuntien tilasta, hänen kvasisosiologisen lakoninen tyyli sekä provosoiva tapa kuvata seksuaalisuutta, vanhenemista tai vaikkapa etnisten ryhmien välisiä suhteita, on poikinut valtavan määrän analyysikirjallisuutta hänen tuotannostaan paitsi kirjallisuustieteilijöiden (ks. esim.) myös yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa. Brinkmannin analyysista välittyy syvä vaikuttuneisuus Houllebecq’in taidoista vaikkei hän myönnäkään allekirjoittavansa tämän pessimististä ihmiskuvaa.

Kaiken kaikkiaan Brinkmannin kirja arjen tutkimusaineistoista on ollut hyvin virkistävää luettavaa. Se ei ole perinteinen metodologinen keittokirja resepteineen, vaan ajattelemaan haastava matka myös kirjoittansa tiedekäsitykseen, jonka punaisena lankana on kyky laaja-alaiseen monitieteisyyteen ja tarkkanäköiseen arjen havainnointiin. Pahimmillaanhan akateeminen elitismi kehottaa meitä sulkemaan silmämme arjen banaaleilta yksityiskohdilta, vaikkapa tältä parjatulta tosi-tv:ltä. Brinkmann ottaa erilaiset populaarikulttuurin muodot avoimesti vastaan ja kykenee kytkemään ne mielenkiintoisesti filosofian, kasvatustieteiden, sosiaalipsykologian ja sosiologian klassisiin ja nykyisiin keskusteluihin. Suosittelen.

Lähde

Brinkmann, Svend (2012). Qualitative Inquiry in Everyday Life. Working with Everyday Life Materials. London: Sage.

Advertisements
%d bloggers like this: