Sininen kirja – millainen kirja ja kenelle?

Kirjoittanut Pekka Kuusela

Pitkään arviointitutkimusta harrastaneena ja työelämätutkimuksesta kiinnostuneena julkkisfilosofi Pekka Himasen laatiman kansallisen pelastussuunnitelman eli Sinisen kirjan lukeminen on aika hämmentävä kokemus. Julkisuudessa on keskusteltu lähinnä Himasen saamasta suuresta, 700 000 euron rahoituksesta ja hänen tieteellisestä pätevyydestään tutkijana. Polttopisteessä on ollut se, että tutkimushanke ei joutunut vertaisarviointiprosessiin, vaikka kyseessä oli suuren kokoluokan rahoituksesta ajatellen tutkimusrahoituksen määriä Suomessa.  Tästä voi olla samaa mieltä, mutta vielä enemmän kohua herättää raportin sisältö nimenomaan Suomen tulevaisuutta koskevana selvityksenä. Syy on se, että dokumentti on outo ajatellen sitä tiedeyhteisön edustajan pohdintana, kun sisältö on lähes olematon.

Mutta millainen on kohua herättänyt Himasen Sininen kirja, jonka alaotsikkona on Suomen kestävän kehityksen malli? Onko ylipäänsä kyse kirjasta? Seuraavassa pohdin kirjan sisältöä ja arvioin sen merkitystä yleisellä tasolla tietynlaisena ohjelmateoriana[1] Suomen hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Huomautettakoon samalla, etten ole aiemmin perehtynyt Himasen tuotantoon.  Tähän on yksinkertainen selitys: hänen tuotantonsa ei ole näkynyt millään tavalla yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa eikä tilanne ole muuttunut Sinisen kirjan julkaisemisen jälkeen.

Ensimmäiseksi julkaisua katsoessa miettii sitä, mikä raportti tämä oikeastaan on ja kenelle se on suunnattu. Vaikka julkaisua nimitetään kirjaksi, itse en oikein osaisi hahmottaa sitä kuitenkaan sellaiseksi. Jos julkaisulle miettii kategoriaa, kyse olisi ehkä lähinnä poliittisesta ohjelmaluonnoksesta ja mielipidetekstistä, joka pyrkii olemaan yleisluontoinen esseemäinen erittely kolmesta toisiinsa liittyvästä teemasta. Nämä ovat (1) talouden kehitys, (2) hyvinvointivaltion tila ja (3) kehityksen ekologiset ehdot. Teemat on kiteytetty kestävään ekologisuuteen, kestävään hyvinvointivaltioon ja kestävään talouteen.  Loppupäätöksenä on arvokkaan elämän mallin luonnos, joka on Himasen rakentama eettinen kehys.

Vaikka julkaisu on kirjoitettu yhtenäiseen muotoon, se on kaikkea muuta kuin tieteellinen tutkimus. Ongelma on tässä yhteydessä lähinnä siinä, että teksti ei perustu mihinkään primaariaineistoon tai edes viittaa systemaattisesti tehtyyn tutkimukseen, vaan etenee kevyen ilmavasti jonkinlaisena lintuperspektiiviin pohjautuvana metatarkasteluna em. teemoista. Tekijä itse viittaa parhaan tieteellisen tiedon pohjalta tehtyyn jäsennykseen, mutta nurinkurista on, että mitään erityistä tieteellistä tutkimustietoa julkaisun pohjana ei ole, lähinnä muutamia yleisluontoisia havaintoja kehityksen suunnasta ja eri puolilta poimittuja näkemyksiä. Siten raportti kertaa moneen kertaan julkisuudessa olleita asioita, kuten hyvinvointivaltion rahoituskriisin ja sen syyt. Mitään erityistä lisää Himanen ei tähän tutkimukseen tuo, lähinnä kierrättää, lainaa ja toistaa jo vaalidebateissakin esille tulleita käsityksiä.

En tulostanut Himasen julkaisua verkosta, enkä itse asiassa jaksanut edes lukea hänen tekstiään läpi kunnolla. Näin käy suhteellisen harvoin. En silloin tee mitään kirja-arviota, koska julkaisu on liian heikko kommentoitavaksi. Samaa suosittelen muillekin: Sininen kirja kannattaa ladata, vilkaista ja unohtaa. Raportilla ei ole mitään erityistä merkitystä sisällön tai edes käsittelytavan osalta. Kiinnostavin osa Himasen pohdintaa ovat ehkä hänen eettiset pohdintansa arvokkaasta elämästä, jotka nekin kuitenkin perustuvat lainatavaraan, Senin[2] ja Rawlsin tuotantoon sekä onnellisuuspsykologiaan. Jos kyseessä olisi aito kontribuutio aikaisempaan tarkasteluun, siihen ei riitä aikaisemman tutkimuksen valikoitu referointi.  Tässä mielessä Himasen tieteelliset ansiot jäävät valitettavan vähäiseksi, ja jos kyseessä on kansainvälisen tutkijaryhmän yhteistyöhön perustuva raportti, kuten Himanen esittää, silloin tämä kansainvälinen tutkijaryhmä on kyllä pahasti pihalla.

Ohjelma-arvioinnin näkökulmasta esitetty ohjelma on teoria siitä, mitä tulee tapahtumaan, ja itse ohjelman pitäisi perustua hyvin tarkasti tehtyyn tutkimukseen. Hyvä ohjelmateoria on sellainen, joka kuvaa kohdettaan monipuolisesti, yksityiskohtaisesti ja perustelee oletuksensa. Lisäksi se ottaa huomioon toimintaympäristön muutokset. Tällaista sisältöä Himasen väliraportilla ei siis ole. Ongelma on siinä, että kaikki hänen esittämänsä tulkinnat ekologisesta kestävyydestä, hyvinvointivaltion kehityksestä tai talouden tulevaisuudesta ovat aika yleisiä ja epämääräisiä. Ylipäänsä voisi miettiä sitä, kannattaako tällaista Suomen mallin kuvausta edes tehdä näin laaja-alaisena, kun ohjelmateorian sisältö jää auttamatta yleiseksi ja täsmentymättömäksi. Tätä olisi kannattanut miettiä jo selvityksen toimeksiannossa, sillä vertaisarviointiprosessi olisi tuonut varmasti tämän esille.

Sinisen kirjan aikaansaama kohu kertoo ehkä loppujen lopuksi enemmän siitä, miten heikoissa kantimissa Suomessa on julkisten selvitystöiden protokolla. Tilaajan eli tässä tapauksessa VNK:n intressi ei voi olla koskaan pelkässä innostuksessa, kiireessä tai kaveruussuhteissa, kuten julkisuudessa on tullut esille. Jos tilaaja olisi miettinyt enemmän tällaisen selvityksen tekemistä asiantuntijuuden kannalta, tekijöiksi olisi valikoitunut heti aivan muut tahot, vaikkapa suomalaisten tutkijoiden ryhmä, joilla on kansainvälisiä tutkijoita parempi tuntemus Suomen mallin tilasta. Koomista on, että Himasen raportissa ei ole mainittu sanallakaan – ei tekstissä eikä lähteissä – sosiaalipoliittista ja sosiologista tutkimusta suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, kuten Juho Saaren tai Raija Julkusen monia julkaisuja. Mediafilosofin[3] sosiaalista älyä on kai sitten esittää alemmuuskompleksisille VNK:n edustajille julkisuudessa silmänkääntötemppu, jossa kaikki tärkeät kysymykset verhotaan romanttiseen elämänfilosofiseen kuorrutukseen ja suurin kansainvälisiin auktoriteetteihin pohtimatta kontekstia. Ihan ohjeeksi voisi suositella, että kannattaa luottaa oman tiedeyhteisön kompetenssiin enemmän. Parasta tutkimusta Suomen mallista tehdään Suomessa.

Ei kai tuottajaa eli Himasta voi kuitenkaan syyttää, jos tilaaja eli valtio ei vaadi mitään.

Lähteet:

Alkin, Marvin C. (ed.) (2013). Evaluation Roots. A wilder View of Theorist’s Views and Influences. London:  Sage.

Himanen, Pekka (2012). Sininen kirja. Suomen kestävän kehityksen malli. http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf

Pihlström, Sami (2001). Filosofin käytännöt. Pragmatismin perinteen vaikutus suomalaisessa filosofiassa 1900-luvulla. Kuopio: Oy UNIpress Ab.

Sen, Amartya (2000). Luentoja etiikasta ja taloustieteestä. Kuopio: Oy UNIpress Ab. Suomentanut Juha Räikkä.


[1] Hyvän kuvan arviointitutkimuksen suuntauksista löytyy esim. Marvin C. Alkinin (2013) toimittamasta laajasta perusteoksesta, jossa esitellään myös ohjelma-arviointia yhtenä klassisena traditiona.

[2]  Amartya Senin (2000) ajattelusta saa kuvan esimerkiksi hänen suomennetusta kirjastaan Luentoja etiikasta ja taloustieteestä.

[3]  Sami Pihlström (2001, 110-160) on pohtinut kirjassaan Filosofin käytännöt kiinnostavalla tavalla Esa Saarisen ja Pekka Himasen toimintaa. Pihlström korostaa tarvetta syvempään reflektioon siitä, mitä filosofia on ja miten filosofin tulisi toimia. Tästä voi olla samaa mieltä.

Advertisements
%d bloggers like this: