Performatiivisuus psykologiassa ja sosiaalitieteissä

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Oman tieteenalansa uusiin avauksiin osallistuvat opiskelijat, opettajat ja tutkijat saavat kokea huimaavan tunteen:  edessä aukeaa näkymä uudenlaiseen tietämiseen, uudenlaiseen tapaan toimia tutkijana ja uudenlainen mahdollisuus muuttaa maailmaa paremmaksi tutkimuksen avulla. Ajan kuluessa uuden lumo usein vähintäänkin hiukan hiipuu tai muuttaa muotoaan, mutta yleensä jotain olennaista jää jäljelle ikään kuin ajatuksen liikkeen kantavaksi pohjavireeksi.

Syksyllä ilmestynyttä Anja Riitta Lahikaisen, Eero Suonisen, Irmeli Järventien ja Marko Salosen Sosiaalipsykologian sukupolvet –artikkelikokoelmaa lukiessa näkee hyvin, miten tieteenalalla on melko lyhyinkin aikavälein syntynyt uusia avauksia,  jotka ovat suunnanneet ja siivittäneet niistä innostuneiden sosiaalipsykologien tutkimustyötä. Tuoreimpana sosiaalipsykologinen innostus ja uuden näköalan tuottama huimaus näkyy Marko Salosen artikkelissa Vaarallista sosiaalipsykologiaa, jossa hän haastaa sosiaalipsykologian muuttamaan maailmaa. Salonen viittaa artikkelissaan mm. Kenneth ja Mary Gergenin artikkeliin performatiivisesta sosiaalitieteestä. Kiinnostuneena etsin artikkelin netistä – onpa hauska nähdä ovatko vanhat tutut Mary ja Kenneth onnistuneet keksimään taas jotain uutta.

Kenneth Gergen on sosiaalipsykologiassa jo ”vanha kettu”, joka on jo vuosikymmenien ajan sinnikkäästi etsinyt sosiaalipsykologialle uudenlaisia lähtökohtia (ks. Nikander 2001). Jo 1970-luvulla hän julkaisi kumouksellisen artikkelin Social Psychology as History, jossa hän argumentoi sosiaalipsykologisten ilmiöiden olevan historiallisesti muuttuvia ja siksi luiskahtavan yleispäteviä totuuksia etsivien otteesta. Hiukan myöhemmin hän propagoi ajatusta, että (sosiaali)psykologisia teorioita ei tulisi vertailla niiden saaman empiirisen tuen vaan niiden tuottamien uusien ideoiden perusteella. Gergenin oma ajattelu onkin innostanut suurta joukkoa sekä tutkijoita että terapian piirissä toimivia. Parhaiten tunnettu Gergen on konstruktionistisesta ajatuksestaan, että (sosiaali)psykologiassa pitäisi yksilön mielen sisäisten tapahtumien sijasta tarkastella ihmisten välisiä suhteita, joissa erilaiset yksilöpsykologisina pitämämme ilmiöt syntyvät eli konstruoituvat.

Performatiivisuus psykologiassa ja sosiaalitieteissä –artikkelissaan Gergenit eivät itse asiassa esitä uusia omia avauksia, vaan luovat katsauksen viime vuosina suosiotaan kasvattaneeseen tapaan esittää tutkimuksen tuloksia taiteen ilmaisukeinoin, kuten runoina, teatterina, videoina, jopa esinemäisessä muodossa. Tällaisia kokeiluja on tehty useiden sosiaalipsykologian lähitieteenalojen piirissä, kuten naistutkimuksessa.  Mary Gergen on itse yksi varhaisista uudenlaisten tiedekirjoittamisen tapojen etsijöistä. Samaa sukua ovat myös yleistyvät visuaaliset tiedonhankinnan menetelmät, kuten valokuvan ja videon käyttö aineistona.

Performatiivisella esittämistavalla pyritään ilmaisemaan tutkimuksen tuloksia siten, että ne ovat laajankin yleisön ymmärrettävissä ja puhuttelevat yhtä hyvin sydäntä ja kehoa kuin aivoja. Se luo malleja sosiaaliselle toiminnalle ja tekee näkyväksi tutkimusaiheeseen liittyviä eettisiä latauksia. Performatiivinen esittämistapa ei julista totuutta vaan kutsuu näkemään todellisuuden monitulkintaisena ja horjuttaa perinteisen tieteen auktoriteettia. Se tuo eloa akateemisille näyttämöille, rikkoo tieteenalojen välisiä rajoja ja yhdistää tiedettä ja taidetta.

Äärimmäisenä esimerkkinä uudenlaisesta esittämistavasta artikkelissa kerrotaan Bournemouthin yliopistossa hyväksytystä Zoë Fizgerald Poolen väitöskirjasta. Sen fyysinen olomuoto oli puinen laatikko, jonka sisällä oli kahdeksi värikkääksi kirjaksi sidottuna runomuotoisia haastatteluanalyysejä, visuaalisia materiaaleja sisältäviä DVD-levyjä sekä muuta esineistöä.

Performatiivinen tieteenteko ei ole upouutta, vaan se on kehittynyt varhaisten esimerkkien pohjalta vähitellen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.  Se on noussut postmoderniin ajattelutapaan liittyneestä tieteellisten konventioiden rikkomisesta.  Performatiivisuus on selvästikin nyt tekemässä todellista läpimurtoa. Oma arvioni on, että tämä liittyy yleistyvään pyrkimykseen siirtyä seuraava askel eteenpäin ”kielellisen käänteen” suuntaamasta kielen merkitystä korostavasta sosiaalitieteestä samalla säilyttäen konstruktionistinen viitekehys. Tai ehkä voi sanoa niinkin, että kielelliseen käänteeseen liittyvästä epäluulosta kielen totuudenvälittämistehtävän suhteen on vain lyhyt askel siihen, että kielen käytölle tutkimustuloksien esittämisessä etsitään vaihtoehtoja.

Kuten Gergenit toteavat, performatiivisuus tuottaa päänvaivaa akateemisen maailman laadunvartijoille: millaisin kriteerein tulisi arvioida esimerkiksi edellä kuvattua puuarkku-väitöskirjaa? Arviointikriteereiksi on ehdotettu sellaisia kuin kulttuurinen merkittävyys, kommunikoivuus ja esteettinen laatu, sillä perinteiset (laadullisen tutkimuksen jo muutenkin haastamat) reliabiliteetin, validiteetin ja tilastollisen yleistettävyyden ideaalit eivät siihen sovi. Performatiivinen tutkimus ei myöskään helposti toteuta tiedon kasautumisen ihannetta, mutta performatiivisuuden puolustajat sanovat sen olevankin muuttuvien sosiaalisten ilmiöiden kohdalla epämielekäs tavoite. Muuttuvassa maailmassa tietokin on rakennettava aina alusta.

Itä-Suomen yliopistossa performatiivisen sosiaalitieteen ideoita ovat tehneet tunnetuksi ainakin terveysjohtamisen tutkijat Anneli Hujala ja Sanna Laulainen mm. hallinnon tutkimuksen päivien työryhmässä, ja piakkoin yliopistolla vieraileva Samantha Warren opettaa heidän kutsumanaan visuaalisten ja esteettisten menetelmien käyttöä.

En usko enkä edes toivo, että performatiivisuudesta tulisi sellainen ”käänne”, joka suuntaisi kaikki tutkijat etsimään taiteellisia ilmaisuja tutkimuksensa tuloksille. Vielä vähemmän uskon tai toivon, että ei-kielelliset tai poeettiset ilmaisutavat koskaan täysin korvaisivat tieteellistä asiaproosaa. Kuitenkin arvostan lämpimästi sitä, että tieteellisen tutkimuksen ilmaisutapojen kirjoa määrätietoisesti lavennetaan, tieteellisiä konventioita koetellaan, ajatusrutiineja rikotaan ja tieteenteon vaatimaa uudistumisintoa sekä maailman parantamisen eetosta vaalitaan.

Luetut:

Gergen. Kenneth & Gergen, Mary (2011) Performative social science and psychology. Forum Qualitative social research 12(1), Art.11.

Lahikainen, Anja Riitta, Suoninen, Eero, Järventie, Irmeli & Salonen, Marko (2012) Sosiaalipsykologian sukupolvet. Tampere: Vastapaino.

Nikander, Pirjo (2001) Kenneth Gergen. Konstruktionistinen ja postmoderni sosiaalipsykologia. Teoksessa Hänninen, Vilma, Ylijoki, Partanen, Jukka & Ylijoki, Oili-Helena (toim.) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Tampere: Vastapaino.

PS. Gergeneiden artikkelin julkaissut Forum Qualitative Social Research on online-open access –aikakauslehti eli vapaasti verkossa luettavissa. Lehti on monipuolinen ja aidosti kansainvälinen – suosittelen!

Mainokset
%d bloggers like this: