Tulevaisuuden Suomi – simpanssi- vai bonoboyhteiskunta?

Kirjoittanut Vilma Hänninen

Tarkastelin hiljattain erästä kirjoitushankettani varten verkosta saatavien tietojen valossa eri maiden kansalaisten odotettavissa olevan elinajan pituuksia. Numerot kertoivat, että yleisesti ottaen maan bruttokansantuote ja eliniän pituus kulkevat käsi kädessä. Kuitenkin esimerkiksi USA sijoittuu vauraiden maiden välisessä elinajanodote-kilpailussa huomattavasti heikommin kuin sen bruttokansantuotteen perusteella voisi odottaa. Tämä havainto johdatti minut lukemaan uudelleen Richard Wilsonin ja Kate Pickettin alun perin vuonna 2009 julkaistun kirjan The spirit level – why equality is better for everyone. Vaikka kirja on ilmestynyt suomeksikin yli kymmenen vuotta sitten ja siitä on kirjoitettu tuolloin arvosteluitakin, päätin ”upata” sen eli nostaa sen uudelleen esiin, koska sen viesti on Suomessa tänään ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Kirjan esittelyn taustaksi todettakoon, että Wilkinson ja Pickett ovat huippuluokan englantilaisia epidemiologeja, jotka ovat vuosikymmenien ajan tutkineet terveyteen ja sairauteen vaikuttavia yhteiskunnallisia tekijöitä. Heitä luotettavampia tilastoaineistojen tarkastelijoita ja tulkitsijoita on vaikea kuvitella.

Taustaksi tarkastelulleen Wilkinson ja Pickett esittävät kuvion, joka osoittaa, että matalimmat elinajan odotteet löytyvät niiden maiden joukosta, joissa bruttokansantuote/henkilö on matalin, mutta että kun bruttokansantuote/henkilö ylittää n. 20000–30000 dollaria, ei vaurauden lisäys enää tuota suurta lisäystä keskimääräiseen elinikään.

Kirjan pääargumentti on yksinkertainen: kun tarkastellaan kehittyneitä eli vauraita maita, hyvinvointi riippuu pikemmin tulonjaon tasaisuudesta kuin tulojen suuruudesta. Eli maan kaikkien kansalaisten hyvinvointi on sitä korkeammalla tasolla, mitä tasaisempi on sen tulonjako:  rikkaimmatkin tasa-arvoisen maan kansalaiset voivat paremmin kuin rikkaimmat epätasa-arvoisen maan kansalaiset. Tätä argumenttia tekijät toistavat lukuisien yksinkertaisten diagrammien avulla. Niissä esitetään vauraiden maiden sijoittumista koordinaatistoon, jossa vaaka-akselina on tulonjaon tasaisuus ja pystyakselina vuoroin mitä erilaisimpia hyvinvointia kuvaavia mittaustuloksia yhteisön hyvinvoinnista kansalaisten mielenterveyteen ja elinikään.  

Kuviot ovat lähes monotonista luettavaa: niistä ilmenee, että mitä tasaisempi on maan tulonjako, sitä korkeampi on odotettavissa oleva elinikä, sitä vähemmän siellä on tilastoituja terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia, sitä paremmin lapset voivat, sitä korkeampi on kansalaisten luottamus toisiin ihmisiin, sitä parempi on naisten asema, sitä vähemmän on vakavia mielenterveysongelmia, huumeidenkäyttöä, sairaalloista lihavuutta, teiniraskauksia, henkirikoksia, lasten joutumista näkemään konflikteja, ja sitä vähemmän on vankeja; sitä paremmat ovat matematiikan ja lukutaidon oppimistulokset ja lasten mahdollisuudet nousta parempaan asemaan kuin vanhempansa. Myös kansalaisten innovatiivisuudesta kertova patenttien määrä on korkeampi tasa-arvoisissa maissa. Silloin kun tietoja on saatavilla, Wilkinson ja Pickett esittävät vastaavanlaisia kuvioita USA:n eri osavaltioista, samantapaisin tuloksin.

Pohtiessaan sitä, miksi tasa-arvoisuus lisää kaikkien, siis myös parempiosaisten, hyvinvointia, Wilkinson ja Pickett hakevat apua epidemiologisen tilastotiedon ulkopuolelta psykologian, sosiaalipsykologian ja kädellistutkimuksen teorioista. He tulkitsevat, että ihmisille on lajina kehittynyt kyky yhtäältä luoda tasa-arvoon perustuvia kumppanuussuhteita ja toisaalta taistella asemasta epätasa-arvoisissa, hierarkkisissa suhteissa. Tulonjaon epätasaisuus tuottaa jatkuvaa kamppailua sosiaalisesta asemasta, sillä aseman perusteella määräytyy erilaisten resurssien saatavuus. Hierarkkisuus vaatii jatkuvaa keskinäisten statusasemien tarkkailua ja varautumista asemasta käytäviin kamppailuihin. Tämä tuottaa epäluuloa, oman aseman menettämisen pelkoa ja ahdistusta. Tasainen tulonjako puolestaan tukee ystävyyttä, anteliaisuutta, vastavuoroisuutta, yhteistyötä ja resursseista yhdessä nauttimista ­– seikkoja, jotka ovat olleet metsästäjä-keräilijäyhteisöjen elinehtoja. Epätasa-arvoisuus ja tasa-arvoisuus vaikuttavat terveyteen monin tavoin. Stressitutkimus on osoittanut muun muassa, että sosiaalinen kilpailu on ehkä voimakkain stressihormoni kortisolin tuotannon käynnistäjä, ja että toisaalta sosiaalinen tuki suojaa ihmisiä sairauksilta.

Wilkinson ja Pickett vertaavat ihmisyhteisöjä evolutiivisten esivanhempiemme simpanssien ja bonobojen yhteisöihin. Simpanssien yhteisöt ovat kyllä järjestäytyneitä eivätkä vailla moraalikoodia, mutta ne ovat edellä kuvatulla tavalla hierarkkisia ja jatkuvan statuskamppailun leimaamia. Bonobojen yhteisöt puolestaan ovat tasa-arvoisia ja jakamiseen perustuvia. Kirjoittajat kertovat, että uusin geenitutkimus osoittaa ihmisillä olevan hiukan enemmän yhteisyyttä bonobojen kuin simpanssien kanssa – että ”our common ancestor may have had a preference for making love rather than war”.

Eriarvoisuuden vähentämisen keinoja pohtiessaan Wilkinson ja Pickett toteavat, että mitään suurta yksittäistä muutosta, kuten tuloerot hävittävä vallankumous, ei voi pitää mahdollisena eikä eettisenä ratkaisuna. Toisaalta tuloerojen muodostuminen ei myöskään ole ihmisten selkien takana tapahtuva tai satunnaisten pienten askelten tuottama prosessi: tasa-arvoisuus kehittyy systemaattisen toiminnan, ihmisten päätösten tuloksena. Wilkinson ja Pickett esittävät, että tulojen suhteellinen tasa-arvoisuus voi seurata joko siitä, että ihmisten bruttotuloissa ei ole suuria eroja (kuten Japani), tai siitä, että tuloeroja tasataan tulonsiirroin (kuten Pohjoismaat). Välittömimmin tulonjaon tasoittamista koskevia päätöksiä tekevät hallitukset, mutta demokraattisissa maissa päättäjiä ovat myös äänestäjät antaessaan tukensa tietylle politiikalle, ja hallituksen päätöksiin vaikuttavat kansalaiset.

Suomi, tasa-arvoisuus ja hyvinvointi

Kuvioita katsoessa suomalaisen mieli täyttyy ylpeydellä, johon osa kuvioista kuitenkin tuo säröä. Mielihyvää tuottaa nähdä Suomi yhtenä neljästä tulonjaoltaan tasa-arvoisimmasta maasta (muut ovat Japani, Norja ja Ruotsi). Wilkinsonin ja Pickettin oletusta tasa-arvon ja hyvinvoinnin yhteydestä seuraten Suomi sijoittui kirjan kirjoittamisen aikoihin kärkitiloille myös huomattavassa määrässä muita hyvinvoinnin osoittimia, kuten yleinen terveys- ja sosiaaliongelmien määrä, lasten hyvinvointi (sija 1), lapsikuolleisuuden ja huumeiden käytön vähäisyys, luottamus toisiin ihmisiin ja naisten asema. Patenttien määrän suhteen Suomi oli ykkösenä, samoin luku- ja matematiikan taidoissa.

Joissakin kohdissa Suomi kuitenkin poikkeaa muista tulonjaon tasaisuuden kärkimaista eli Japanista, Norjasta ja Ruotsista. Suomessa tehtiin enemmän henkirikoksia muihin tasa-arvoisiin maihin verrattuna ja omistettiin enemmän aseita kotitaloutta kohden kuin missään tarkastelun kohteena olleessa maassa. Myös suomalaisten elinajan odote on jossain määrin matalampi kuin tuloerojen valossa voisi olettaa. Oma lisäykseni: eliniän odotteen suhteellinen mataluus liittynee suomalaisten miesten esim. Ruotsia suurempaan sydän- ja verisuonitautikuolleisuuteen. 

On syytä muistaa, että Wilkinsonin ja Pickettin käyttämä tilastotieto on yli 15 vuotta vanhaa. Suomen asema Pisa-tulosten huipulla on jo mennyttä, ja kaikilla muillakin mittareilla on voinut jo tähän mennessä tapahtua muutoksia puoleen tai toiseen. Ylpeys vaihtuu kouraisevaksi huoleksi, kun tajuaa, miten valtava aarre meillä on menetettävänä ja kun alkaa miettiä, mihin kohtaan Suomi sijoittuu tulevaisuudessa, kun nykyiset eriarvoisuutta kasvattavan politiikan seuraukset ovat toteutuneet. Voisivatkohan Wilkinson ja Pickett vielä tulevaisuudessa kirjoittaa, että ”tärkeä osa sitä, miksi sellaiset maat kuin Ruotsi, Suomi ja Norja sijoittuvat hyvin UNICEFin lasten hyvinvoinnin indeksillä on, että niiden hyvinvointijärjestelmät ovat pitäneet perheiden suhteellisen köyhyyden määrän matalana”?

Simpanssit ja bonobot eroavat toisistaan siksi, että ne ovat evoluution myötä kehittyneet lajeina erilaisiksi. Ihmisillä on mahdollisuus valita. Haluammeko muistuttaa jatkuvasti statusasemista ja resursseista kilpailevaa simpanssiyhteisöä vai hyvät asiat keskenään sovussa jakavaa bonoboyhteisöä?

Korkeakouluharjoittelu valtiolla Tuomioistuinvirastossa

Kirjoittanut Iina Kauppinen

Se oli eräs maaliskuinen aamupäivä, kun sain kauan haaveilemani puhelun ”Moikka Iina, me haluttaisiin sinut meille harjoittelijaksi”. Se vaati lopulta viisi haastattelua, neljä katkeraa pettymystä, mutta vain yhden onnistumisen. Mitä tein viimeisellä kerralla toisin? No ainakin opettelin todella sanoittamaan osaamiseni ja perustelemaan sen, mitä mahdollisuuksia minä ja sosiaalipsykologia voi tehtävälle tarjota. Siis vinkki teille jokaiselle kanssatoverille: ensinnäkin uskokaa itseenne, olkaa itsevarmoja ja opetelkaa sanoittamaan osaamisenne. Sosiaalipsykologia koetaan selvästi kiinnostavana, tietous siitä on kuitenkin ehkäpä verrattain vielä tuntematonta, jonka vuoksi on todella tärkeää haastattelutilanteessa osata sanoittaa sosiaalipsykologian asiantuntijan potentiaali.

Aloitin viiden kuukauden harjoittelujaksoni toukokuussa 2023 Tuomioistuinvirastossa. Kyseessä on vuonna 2020 perustettu virasto, jonka tehtävänä huolehtia siitä, että tuomioistuimet kykenevät käyttämään tuomiovaltaa laadukkaasti ja että tuomioistuinten hallinto on tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti järjestetty. Virastossa on kolme osastoa vastuualueinaan talous, kehitys ja hallinto, joista viimeiseen minun harjoitteluni kuului, nimikkeenä HR-harjoittelija. Olen koko opintojeni ajan ollut kiinnostunut työelämän hyvinvoinnista ja sen kehittämisestä, jonka vuoksi harjoittelu erityisesti työhyvinvointiin liittyvien HR-tehtävien parissa tuntui luontevalta valinnalta.

Ensimmäisenä päivänä kävin keskustelun harjoitteluohjaajani kanssa tulevasta harjoittelujaksosta ja sain kertoa mitä minä toivoisin harjoittelustani saavani. Tämän keskustelun pohjalta pääasiallisiksi tehtävikseni muodostuivatkin uuden kehityskeskustelumallin ja -ohjeistuksen työstäminen, sekä viraston työsuojelun toimintaohjelmaan sisältyvän työhyvinvointisuunnitelman tuottaminen. Näiden tehtävien lisäksi pääsin osallistumaan myös erilaisten yhteenvetojen tekemiseen.

Yhtenä merkittävänä tehtävänäni oli siis uuden kehityskeskustelumallin ja ohjeistuksen kehittäminen Tuomioistuinviraston, mutta myös koko tuomioistuinlaitoksen hyödynnettäväksi. Kehityskeskusteluiden tavoitteena on ensinnäkin arvioida edellisen kauden suoritusta ja sopia seuraavan kauden tavoitteista, mutta myös keskittyä työntekijän kehittymiseen ja siihen liittyviin edellytyksiin. Halusin luoda ratkaisukeskeiseen ajatteluun perustuvan mallin, jossa keskitytään siis erityisesti voimavarojen ylläpitämiseen ja edistämiseen ja motivaation vahvistamiseen, ei niinkään ongelmien osoittamiseen, mihin kehityskeskustelut voivat usein ajautua. Kun pohdin sitä, miten kehityskeskustelusta rakennetaan työntekijälähtöinen ja myönteinen kokonaisuus, mieleeni tuli hyödyntää opinnoissani tutuksi tullutta Decin ja Ryanin (2000) itsemääräämisteoriaa. Itsemääräämisteorian mukaan ihmisellä on kolme perustarvetta: autonomian, kykeneväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet. Näiden tarpeiden toteutuessa syntyy omaehtoista motivaatiota, jonka on havaittu johtavan sinnikkäämpään ja laadukkaampaan toimintaan. Teorian vuorovaikutusympäristönä kehityskeskusteluissa toimii esihenkilö, jonka tehtävänä on luoda olosuhteet, jossa omaehtoinen motivaatio voi kasvaa työntekijälähtöisesti.

Kehityskeskustelumallissa autonomian kokemusta lähdin hakemaan sen kautta, että työntekijä saa aidosti olla vaikuttamassa siihen, millaisia työtehtäviä hänelle osoitetaan sekä miten ja missä työtä tehdään (tiettyjen tehtäväkuvaan liittyvien reunaehtojen mukaisesti).

Kykenevyyden tarpeen toteutumista lähdin tavoittelemaan sillä, että kehityskeskusteluissa pysähdytään pohtimaan edellytyksiä tavoitteiden saavuttamiselle. Kykenevyyden tarpeen toteutumisessa työnantajalla on tärkeä rooli onnistumisen kokemuksen syntymisessä, ensinnäkin ohjaten seuraavan kauden tavoitteita sellaisiin raameihin, että ne on mahdollista saavuttaa. Lisäksi työntekijälle tulisi tarjota mahdollisuus tarpeen mukaan kehittää itseään esimerkiksi erilaisin koulutuksin tai kurssein, jotka vahvistavat hänen osaamistaan ja tukevat tavoitteiden saavuttamista. Kykenevyyden tarpeen toteutuminen vaatiikin esihenkilöltä taitoa samalla tukea työntekijän autonomian kokemuksen syntymistä antamalla hänelle tilaa vaikuttaa seuraavan kauden tavoitteisiin ja kuitenkin ohjata tavoitteita niin, että ne parhaiten mahdollistaisivat myös työntekijän kokemusta onnistuneesta suoriutumisesta.

Yhteenkuuluvuuden tarpeen täyttäminen osaltaan toteutuu jo kahdessa edellisessä: työntekijä otetaan aidosti mukaan päätöksen tekoon, joka vahvistaa tunnetta työyhteisöön kuulumisesta arvostettuna jäsenenä. Tämän lisäksi kehityskeskusteluissa on tärkeää ohjata työntekijää ymmärtämään hänen ja hänen työnsä merkitys työyhteisössä.

Toisena isompana tehtävänäni oli kehittää Tuomioistuinviraston työhyvinvointisuunnitelmaa, joka pohjautui Työterveyslaitoksen vuonna 2022 tekemän tutkimuksen tuloksiin. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää suomalaisten tuomioistuinten hyvinvointia ja työoloja. Tutkimuksen teoria pohjautui jälleen opinnoista tuttuun Bakkerin ja Demeroutin (2017) työn vaatimusten ja voimavarojen malliin. Mallia on erityisesti hyödynnetty työhyvinvointia ja siihen vaikuttavia tekijöitä tutkittaessa. Mallissa erotetaan kolmenlaisia työhyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä: työn voimavaroja, työn haastevaatimuksia ja työn estevaatimuksia. Työhyvinvointisuunnitelmassa hyödynsin tutkimuksessa esiin nousseita työn voimavaratekijöistä pohtien sitä, kuinka näitä tekijöitä voidaan tuomioistuintyössä konkreettisin toimin ylläpitää ja edistää. Keskityin työnvoimavaroihin siitä syystä, että työn myönteiset voimavarat voivat tukea työhyvinvointia ja synnyttää työnimua silloinkin, kun työ on kuormittavaa tai esimerkiksi jatkuvien muutosten kohteena (Bakker yms. 2007).

Nautin harjoittelustani, se opetti minulle paljon ja ennen kaikkea vahvisti uskoa itseeni asiantuntijana. Oli todella palkitsevaa nähdä viiden vuoden opintojen tulos käytännössä. Muistan yhä, kun tuoreina opiskelijoina meille kerrottiin, kuinka olemme tulevia asiantuntijoita ja kuinka jossain vaiheessa huomaamme ajattelumme kehittyneen yhteiskunnalliseen ja sosiaalipsykologiseen muottiin. Parhaiten tämän huomaa ehkäpä siirryttäessä ns. ”kuplan ulkopuolelle”, tässä tapauksessa työyhteisöön, jossa valtaosan koulutustausta oli jokin muu kuin yhteiskuntatieteet. Oikeustieteellisen ja hallintotieteellisen koulutuksen käyneiden lisäksi virastossa työskenteli mm. psykologian, kasvatustieteen ja kauppatieteen asiantuntijoita. Olikin ilo huomata, kuinka ajatuksiini sosiaalipsykologian asiantuntijan alkuna suhtauduttiin avoimesti, niitä arvostettiin ja ajatuksistani tahdottiin myös oppia. Moniammatillinen työyhteisö voi todellakin parhaimmillaan olla rikkaus, jonka myötä syntyy monialaista osaamista ja asiantuntijuutta. Juuri sitä, mistä Mönkkönen, Kekoni, Timperi ja Miettinen blogitekstissään edellä kirjoittivat.

LÄHTEET

Bakker, A., Hakanen, J., Demerouti, E., & Xanthopoulou, D. (2007). Job resources boost work engagement, particularly when job demands are high. Journal of Educational Psychology, 99(2), 274–284.  https://doi.org/10.1037/0022-0663.99.2.274

Deci, E. & Ryan, R. (2000). The “what” and “why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological inquiry, 11(4), 227–268.  https://doi.org/10.1207/S15327965PLI1104_01

Mäkiniemi, J. & Hakanen, J. (2022) Hyvinvointi ja työolot tuomioistuimissa 2022. Helsinki: Työterveyslaitos.

Moniammatillinen vuorovaikutus ja oppiminen tutkimuskohteena

Kirjoittanut: Kaarina Mönkkönen, Taru Kekoni, Tiina Timperi ja Anna Miettinen

Miksi moniammatillinen vuorovaikutus on kiehtova tutkimuskohde?

Nykyisin puhutaan paljon yhteistyön ja vuorovaikutuksen merkityksestä. Nopeasti muuttuvassa työelämässä tarvitaan yhä enemmän kykyä tehdä yhteistyötä sekä taitoa arvioida omia vuorovaikutustaitoja. Moniammatillista yhteistyötä ja eri toimialojen integraatiota korostetaan lainsäädännössä, useissa kansallisissa ohjelmissa sekä eri alojen hallinnollisissa uudistuksissa. Julkisten palvelujen rakenneuudistusten myötä moniammatillista yhteistyötä sosiaali-, terveys- ja sivistyssaloilla on pyritty lisäämään. Myös tutkimusnäyttöä on siitä, että asiakas saa sitä koordinoidumman palvelun, mitä tiiviimmin ratkaisemme asioita yhdessä. Lisäksi uudenlaisilla monialaisilla työskentelytavoilla on saavutettu merkittäviä tuloksia asiakkaiden tai heidän perheidensä tilanteissa (esim. Bates ym., 2019; Bergström ym., 2023; Ekornes & Øye, 2022)

Moniammatillisia käytäntöjä on tutkittu sosiaali- ja terveysaloilla 1960-luvulta lähtien, mutta 1990-luvulta alkaen sen tutkimus on eri tieteenaloilla lisääntynyt merkittävissä määrin (Kekoni ym., 2019).  Tutkimusryhmässämme olemme 2020-luvun taitteesta saakka pohtineet sosiaali-, terveys ja sivistysalojen yhteistyön kysymyksiä erityisesti vuorovaikutuksen näkökulmasta. Vuorovaikutusta katsomme yhteistyön luonteen, ammatillisen identiteetin ja oppimisen näkökulmista (esim. Mönkkönen ym., 2021; Timperi, 2022; Kekoni & Miettinen, 2022). Tässä kirjoituksessa pohdimme, miten moniammatillista yhteistyötä, siihen liittyvää vuorovaikutusta ja näiden oppimista voi tutkimuksellisesti tarkastella. Monet yhteiskuntatieteiden klassikot ovat kulkeneet vierellämme muistuttelemassa, että relationaalisuus on ollut jo kauan keskeinen osa sosiaalipsykologista ihmiskuvaa, vaikka se on noussut useiden alojen keskusteluun vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Vaikuttavaa moniammatillista yhteistyötä ei voida yksin paikantaa yksilöön tai tiettyihin työmenetelmiin, vaan mitä suurimmissa määrin se paikantuu eri toimijoiden välisiin suhteisiin ja vuorovaikutuksen laatuun. Myös eri terapiamenetelmiä vertailevassa tutkimuksessa on todettu, että menetelmän toimivuuden ratkaisee ennen kaikkea se, millainen suhde terapeutin ja asiakkaan välille syntyy ja miten vuorovaikutusta rakennetaan yhdessä. (esim. Goldsmith ym., 2015, Bergström ym., 2023.) Moniammatillisuuden, monitoimijaisuuden tai monialaisuuden käsitteiden lisäksi suomalaisessa keskustelussa puhutaan myös ammattien välisestä työskentelystä sekä jaetusta asiantuntijuudesta.

Vaikka tietoisuus yhteistyön ja vuorovaikutuksen merkityksestä on lisääntynyt, moniammatilliseen vuorovaikutukseen liittyy paljon yleisesti tunnistettuja haasteita. Yhteistyössä voi syntyä helposti omien työkäytänteiden puolustelua ja omiin blokkeihin asettumista, jolloin myös professionaalinen siiloutuminen on väistämätöntä. Myös monilla aloilla ymmärrys toisten ammattilaisten työtehtävistä on usein heikkoa (esim. Syväjärvi & Pietiläinen, 2018, Kekoni ym., 2019; Leinonen, 2023). Vielä on myös matkaa siihen, että moniammatillinen yhteistyö juurtuisi kiinteäksi osaksi palvelukäytäntöjä eikä sitä miellettäisi vain työmuodoksi, joka otetaan käyttöön ainoastaan silloin kun tilanne on jo kriisiytynyt (Timperi, 2022).

Moniammatillista työtä tehdään asiakastilanteissa, verkostokokouksissa, erilaisissa hoito- ja palvelusuunnittelukokouksissa, kehittämispalavereissa, tuotekehitystiimeissä tai johdon foorumeissa. Myös erilaiset virtuaalisen yhteistyön muodot ovat lisääntyneet. Jotkut tiimeistä muotoutuvat satunnaisesti tietyn asian ympärille toimien vain sen ajan, kunnes ongelma on ratkaistu. Osassa on kyse intensiivisemmästä työskentelystä esimerkiksi yhteisen asiakkaan asioissa. Makrotasolla tutkimuksessa tarkastellaan yhteistoiminnan määrää tai yhteistyön muotoja, jolloin vuorovaikutuksen tarkastelu kohdistuu siihen, miten yhteistyöstä puhutaan tai keiden kanssa sitä tehdään (esim. Maksniemi ym., 2023). Mikrotasolla kiinnitetään huomio sanojen sävyyn, ilmeisiin, asemoitumiseen, puhetapoihin tai yhteiseen tiedon rakentamiseen jne. (esim. Mönkkönen ym., 2022; Juhila ym., 2021; Mönkkönen & Kekoni, 2020). Tässä kirjoituksessa puhumme moniammatillisuudesta sekä monialaisuudesta. Jälkimmäinen on hiukan laajempi käsite, joka kattaa eri alojen ammattilaisten lisäksi myös esimerkiksi keskenään yhteistyötä tekevät hallinnon- tai koulutusalat.

Miten moniammatillista kohtaamista voidaan tarkastella?

Rihmasto ja liminaalitila

Kun moniammatillista työtä tarkastellaan vuorovaikutuksen näkökulmasta, on kyse myös yhteisestä tiedonmuodostuksesta (Edwards, 2011; Juhila ym.,2021, Mönkkönen et al., 2022). Tämä näkökulma on ollut kuitenkin suhteellisen vähäisessä roolissa moniammatillisuutta koskevissa tutkimuksissa, vaikka onkin selkeästi kasvava kiinnostuksen kohde. Nostamme tässä esiin kaksi erilaisesta teoriaperustasta nousevaa käsitettä, joita ei juurikaan ole käytetty moniammatillisuuden tarkastelussa, mutta jotka ovat avanneet meille uusia ulottuvuuksia monialaisen tiedonmuodostuksen tutkimiseen. Nämä käsitteet ovat filosofien Gilles Deleuzen ja Quattarin (1978) jäsentämä rihmastotieto sekäantropologi Viktor Turnerin (2007) liminaalitilan käsite. Filosofit Gilles Deleuzen ja Felix Quattar puhuvat kahdenlaisesta tiedosta. Positivistisesta tieteenfilosofiasta syntynyt tiedon käsitys on eräänlaista puutietoa. Puu kasvaa ylöspäin, sillä on juuret, joiden rihmastoissa tuo tieto on ajan saatossa syntynyt. Tätä voisi analogisesti verrata siihen, että pyrimme ymmärtämään moniammatillisuutta yhden ammattilaisen tai ammattikunnan näkökulmasta tai asiaa katsotaan vain jonkin yksittäisen, selittävän muuttujan kautta. Moniammatillinen rihmasto on elävä ekosysteemi, joka on kytkeytynyt muihin rihmastoihin. Toisin kuin puun, sen kasvusuunta on horisontaalisesti laajeneva. Deleuzen ja Quattarin käsitteissä rihmasto edustaa verkostomaista ajattelutapaa, jolla ei ole alkua eikä loppua, ja jossa jokainen katkos voi olla yhtämerkittävä. Tästä näkökulmasta myös vuorovaikutuksessa erilaiset episodit, eleet, puheenvuorot, katseet ja sanat kytkeytyvät toisiinsa muodostaen aina uudenlaisen yhteyden, joka ei koskaan ole täysin samanlainen kuin vastaavat vuorovaikutustilanteet aiemmin. Rihmaston käsite avaa ymmärrystä verkostoissa syntyvään tiedon luonteeseen. Tällainen tieto on luonteeltaan emigranttia tietoa, joka rakentuu ja kehkeytyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. (Deleuze & Quattari, 1978; Telivuo, 2015).

Toinen käsite, liminaalitila, tuo näkökulmia yhteisen tiedon rakentumisprosessiin.  Antropologi Victor W. Turner (1920–1983) kehitti käsitteen rituaalisen käyttäytymisen tulkintaan. Sana tulee latinan kielen sanasta ’limen’, joka tarkoittaa kynnystä. Se kuvaa ikään kuin ovenpielessä seisoskelua, hetkeä, jossa ei enää olla aivan ulkona, muttei ei oikein vielä sisälläkään käsiteltävässä asiassa. Välitilassa ajattelumme sijoittuu kahden tai useamman näkökulman (esim. kahden kulttuurin, erilaisen tietämisen) väliin. Turnerin mukaan jossakin rituaalisessa vaiheessa ollaan ikään kuin ei-kenenkään maalla, jossa murretaan eräänlaista henkilökohtaista ylemmyyttä ja rikotaan totuttuja asemia luomalla yhteisyyttä ihmisten välille. Liminaalitilan käsite on tuttu erityisesti taiteen tutkijoille, mutta sitä on käytetty myös organisaatiotutkimuksissa (Konttinen ym., 2013). Rituaaliprosessi etenee kolmen vaiheen kautta: ensin joudutaan pois olemassa olevasta tilasta, sitten astutaan välitilaan, jossa rikkoutuvat aiemmat oletukset, ja lopussa palataan takaisin vakaaseen järjestykseen (Turner, 2007). Moniammatillisen tiedonmuodostuksen kannalta tämä merkitsee, että erilaisista orientaatioista ja kulttuurieroista kumpuavat jännitteet eivät ole ongelmia, vaan juuri niissä syntyvissä jännitteissä voi syntyä uusi yhteinen ymmärrys, mikäli yhteistyö pääsee kehittymään. Tästä näkökulmasta yhteistyössä eteen tulevat haasteet avaavat karnevalistisesti (Bahtin, 1995) tietä uusille, yhteisille tulkinnoille haastaen myös aiempaa ammatti-identiteettiä.

Triggerit ja dialogiset hetket

Tutkimme lähisuhdeväkivalta-simulaatiotapahtumaa suunnittelevan moniammatillisen ryhmän prosessia toimintatutkimuksellisesta näkökulmasta (Mönkkönen, Hyvärinen, Kekoni, Jaakkola & Tiilikainen, 2022). Neljä kuukautta kestäneessä suunnitteluprosessissa tutkijoiden lisäksi oli mukana väkivaltatyötä tekevä kriisityöntekijä, sosiaalityöntekijä, päihdetyöntekijä, lääkäri sekä näyttelijä. Huomasimme, että yhteinen tiedon rakentaminen sujuu ongelmitta niin kauan, kun ryhmässä lähinnä kootaan tietoa ja luodaan kokonaiskuvaa esimerkiksi eri ammattilaisten ja toimialojen palveluista, rooleista ja käytänteistä. Eriäänisyyttä syntyy vasta, kun ryhdytään ratkomaan asiaan liittyviä yksityiskohtia. (Mönkkönen, Hyvärinen, Kekoni, Jaakkola & Tiilikainen, 2022.) Tämä on tunnistettu laajemminkin erilaisten yhteisöjen muutosprosesseissa (Väisänen 2012). Suunnittelussa nousi esiin kolme triggeriä, jotka synnyttivät vahvoja tunteita ja vastakkaisia näkökulmia keskusteluun. Nämä kysymykset liittyivät siihen, kuka voi olla lähisuhdeväkivaltaa kohdannut asiakas, miten salassapitoon liittyvät säädökset otetaan huomioon moniammatillisessa yhteistyössä sekä asettuuko ammattilainen uhrin vai tekijän puolelle. Jokaisen ammattilaisen tulkintaa määritti luonnollisesti heidän pitkä työkokemuksensa sekä työtehtävän luonne.  Tutkittavassa ryhmässä oli toisia arvostava tunnelma, mikä mahdollisti, että suunnittelutyössä päästiin siirtymään liminaalitilasta eteenpäin kohti yhteisen ymmärryksen aluetta. Eräässä toisessa tutkimuksessa havaitsimme, että vaativassa kriisitilanteessa voi syntyä eettisiä ristiriitoja ja keskenään jännitteisiä näkökulmia siitä, mikä on oikea ja väärä ratkaisu tilanteessa toimimiseen. Jälkeenpäin tilannetta yhdessä reflektoidessa ymmärrys toisen työn lähtökohdista kuitenkin syvenee, ja juuri dilemmojen kautta kyetään rakentamaan yhteistä ymmärrystä tilanteessa toimimiseen vaikuttavista tekijöistä (Mönkkönen, Silen-Lipponen, Kekoni & Saaranen 2021).

Olemme tutkineet myös psykiatrisen avohoidon moniammatillisen tiimin vuorovaikutusta palaverissa, jossa mukana oli nuori aikuinen asiakas, tämän läheinen, sosiaalityöntekijä, terapeutti ja lääkäri (Mönkkönen & Kekoni, 2021; ks. Myös Arajärvi ym., 2023). Aineisto oli tuotettu asiakkaan hoidon arviointivaiheen kolmessa monialaisessa tapaamisessa. Samoin kuin edellä kuvatussa tutkimuksessa, aluksi yhteinen tiedonrakentaminen näyttäytyi tiedon palasten keräämisenä, ”tilkkutäkin rakentamisena” asiakkaan elämästä. Ensimmäisessä palaverissa asiakkaalle esitettiin etenkin työskentelyn alkuvaiheessa runsaasti (n.130) kysymyksiä, mikä sai meidät kysymään, onko tällainen keskustelu dialogista. Tämä oli ymmärrettävissä, sillä työskentelyn tavoitteena oli luoda mahdollisimman tarkka kuva asiakkaan sen hetkisestä elämäntilanteesta ja oireilusta sekä tämän pohjalta vahvistaa potilaan diagnoosi ja hoitosuunnitelma. Keskustelussa oli kuitenkin monia muitakin ulottuvuuksia. Prosessin edetessä keskustelusta oli myös havaittavissa hyvin intensiivistä vastavuoroista kohtaavaa läsnäoloa eli ”dialogisia hetkiä” (Shotter & Katz 1999; Helin 2011). Nämä olivat keskustelun kohtia, joissa syntyi erityinen yhteys asiakkaan ja ammattilaisten välille. Yhteisessä keskustelussa ammattilaiset eläytyen ’resonoivat’ asiakaan tunteisiin jakaen tämän kuvaamia kokemuksia hyvin intensiivisellä tasolla. Vuorovaikutuksen luonne kuitenkin vaihtui kolmannessa tapaamisessa, jossa oli mukana myös asiakkaan äiti. Asiakas ja hänen äitinsä pyrkivät haastamaan lääkärin esittämää diagnoosia, jolloin keskustelun painopiste oli äidin ja lääkärin välisessä, hiukan jännitteisessä keskustelussa. Moniammatillisen palaverin dynamiikka voi muuttua yhden palaverin aikana yksisuuntaisesta vuorovaikutuksesta dialogisempiin hetkiin ja yksittäinen seikka voi heilauttaa muuttaa tilanteen dynamiikkaa tai kääntää keskustelun suuntaa.  Lisäksi ammattilaisilla on hyvin erilaisia kommunikatiivisia keinoja rakentaa vuorovaikutusta myönteiseen suuntaan ja hyödyntää toistensa asiantuntijuutta (ks. Jaakkola 2023).

Miten arvioida moniammatillisen yhteistyön ja oppimisen laatua ja luonnetta?

Matalan kynnyksen kumppanuus ja yhteistyön eri muotoja

Tiina Timperi ja tutkijakollegat (2023) ovat tarkastelleet matalan kynnyksen yhteistyölle merkityksellisiä tekijöitä. Matalan kynnyksen yhteistyö on ei-lakisääteistä toimintaa, ja se tarjoaa pääsyn palveluihin ilman byrokraattisia esteitä (Bulling, 2016; Phoenix ym., 2021). Vuorovaikutuksen näkökulmasta monialaisessa yhteistyössä tasapainotellaan yhtäältä yksilön autonomian ja toisaalta palvelukeskeisen kumppanuuden välissä (Horwath & Morrison, 2007). Horwath ja Morrison (2007) kuvaavat tätä kumppanuutta jatkumona, jonka toisessa ääripäässä on epämuodollinen kommunikaatio, jossa eri alojen ammattilaiset vaihtavat tietoa keskenään yksittäisistä asiakastapauksista. Jatkumon toisessa päässä taas ovat virallisesti luodut rakenteet, jonka puitteissa toimitaan kumppanuusperiaatteen mukaisesti yhdessä suunnitellen ja toteuttaen palveluita. Ristiriita syntyy, mikäli yksilölle tulee tunne siitä, ettei yhdessä tuotettu palvelu vastaa hänen henkilökohtaisia intressejään (Ødegård, 2006; Strype ym., 2014) tai yhteistyö ei ole muutoin mielekästä. Vuorovaikutuksessa ilmenevät ennakko-oletukset tai epätasavertainen asema asiantuntijuudessa tai vuorovaikutuksen osapuolina ovat tekijöitä, jotka heikentävät yhteistyötä.

Moniammatillista yhteistyötä voidaan tarkastella myös yhteistyön eri muotojen näkökulmasta. Muun muassa Stone ja Charles (2018) erittelevät yhteistyön muotoja vuorovaikutuksen näkökulmasta ja kuvaavat erilaisia tapoja olla vuorovaikutuksen osapuolina yhteistyössä. Näissä tavoissa on keskeistä, miten aktiivisesti ja kuinka laajalla rintamalla kukin toimija osallistuu vuorovaikutukseen toisten toimijoiden kanssa jakaen asiantuntijuuttaan ja kantaen vastuuta yhteisestä prosessista – aina tilanteen kartoituksesta yhteisten toimenpiteiden vaikuttavuuden arviointiin asti (myös Friend & Cook, 1990; Friend ym., 2010; King-Shears ym. 2015; Pfeiffer, 2019). Myös Mönkkönen ja Kekoni (2020) ovat havainnollistaneet moniammatillista vuorovaikutusta kuvaavassa hypoteettisessa mallissaan yhteistyön kehittymistä ja eritelleet yhteistyön tiiviyden eri tasoja. Alimmalla yhteistyön tasolla eri toimijat kokoontuvat löyhänä yhteenliittymänä (ketju). Yhteistyön kehittyessä ammattilaiset kokoontuvat yhteisen asiakkaan asioiden äärelle, mutta kukin tiukasti omassa ammattipositiossaan. Yhteistyön edelleen kehittyessä voidaan saavuttaa moniammatillisen yhteistyön muoto, jota voidaan kuvata intensiivisenä tiimityönä. Tällöin asiantuntijuuksien rajat hälvenevät ja kunkin ammattilaisen positio laajenee yhteisen osaamisen alueelle. Tällöin moniammatillisessa tiimissä kyetään tuottamaan laaja-alaista, yhdessä rakennettua, uutta tietoa. Timperi tutkijakollegoineen rakensi kyselymittarin, jossa pyrittiin huomioimaan nämä erilaiset yhteistyön muodot ja niiden ilmeneminen eri ammattialoilla. Tämän tutkimuksen empiirisiä tuloksia emme saaneet vielä tähän mukaan.

Vuorovaikutuksen merkitys eri palvelualoja yhdistävänä tekijänä on kiistaton. Aiempi tutkimus osoittaa, että tiukasti vain omaan toimialaan sidottu työskentely luo kuilua ammattilaisten väliseen yhteistyöhön. Oman organisaation tai ammattialan ulkopuolinen asiantuntijuus jää tällöin hyödyntämättä, yhteistyötoimijoiden näkökulmat voivat kaventua ja kompleksisisiin haasteisiin tarttuminen oikea-aikaisesti tai ennaltaehkäisevästi jää tekemättä. (Bronstein, 2003; Hood ym., 2017; Mäntylä ym. 2021.) Kanste ym. (2016) nostavat esiin, miten tietoisuus muista palveluista, ammattilaisten yhteistyötaidot ja mielekäs yhteistyö ovat positiivisesti linkittyneet yhteen. Yhteistyöosapuolten avoin kommunikaatio ja tietojen vaihto eivät pelkästään edistä tietoa eri palveluista, vaan myös luottamuksen rakentumista eri ammattilaisten välillä, mikä edelleen vie yhteistyöprosessia eteenpäin. Rakentava vuorovaikutus luo pohjan hyvälle integraatiolle, jossa eri yksiköiden sulautuminen yhteen synnyttää uudenlaisen yhteistyöidentiteetin ja kumppanuuden. Tämä kumppanuus edistää yhteisen näkökulman muodostamista ja sitä kautta yhteisen päämäärän saavuttamista. Samalla se palvelee kunkin yhteistyöosapuolen henkilökohtaisten intressien toteutumista, ja näkyy varmasti tyytyväisyytenä niin yhteistyöhön kuin saatuihin palveluihin (Lackie & Tomblin Murphy, 2020; Ødegård, 2006).

Monialaisen identiteetin kehittyminen

Anna Miettinen tutkii väitöskirjassaan monialaisen identiteetin rakentumista. Tässä esitämme hänen tutkimuksestaan lähinnä moniammatilliseen identiteettiin liittyvää tutkimuskeskustelua, sillä empiiriset tutkimustulokset eivät ehtineet tähän kirjoitukseen. Ammatillista identiteettiä usein tarkastellaan pelkästään oman alan ammatti-identiteetin kautta ja monialaisen identiteetin merkitys eri alojen yhteistyössä on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta viime aikoina. Kun eri ammattiryhmiä tuodaan yhteen, alkaa vuorovaikutuksessa rakentua uusi ymmärrys itsestä ja omasta suhteesta työhön sekä siitä, miten se ilmenee sisäryhmää laajemmissa kokonaisuuksissa. Tällainen sosiaalisissa suhteissa tapahtuva identiteettityö sisältää jatkuvaa neuvottelua ja erilaisilla jännitteisillä alueilla navigoimista (ks. esim. Bamberg 2011). Aiempien tutkimusten perusteella (ks. esim. Reinders & Krijnen, 2023; Khalili ym. 2013) käsitys itsestä suhteessa työhön ja muihin ammattilaisiin on merkittävä tekijä monialaisessa yhteistyössä. Monialainen identiteetti on vielä varsin uusi käsite, eikä sille ole vakiintunutta määritelmää (Tong ym. 2020) tai suomennosta. Kansainvälisessä kirjallisuudessa monialaiseen identiteettiin viitataan yleensä käsitteellä interprofessional identity ja sen rakentumista selitetään sosiaalisen identiteetin teorian (Tajfel & Turner, 1986) kautta ryhmäjäsenyyksiin perustuvana sosiaalisena prosessina (Tong ym. 2021). Monialaisuuden yhteyttä identiteettiin tarkastellaan usein suhteessa ammatilliseen identiteettiin. Ammatillisen ja monialaisen identiteetin yhdistelmästä puhutaan kaksoisidentiteettinä (Khalili ym. 2013), laajennettuna ammatillisena identiteettinä (Reinders ym. 2018; Shinkaruk ym. 2022) tai integroituna monialaisena identiteettinä (McGuire ym. 2020). Edellisiä tutkimuksia kooten monialaisella identiteetillä voidaan tarkoittaa, että yksilö ymmärtää ammattien välisen yhteistyön edut, kunnioittaa omaa ja muiden alojen erityisosaamista sekä kokee kuuluvansa omaan ammattiryhmään ja monialaiseen yhteisöön.

Moniammatillista identiteettiä on lähestytty muun muassa monialaisuuteen sosiaalistumisen viitekehyksen (Khalili ym. 2013) kautta, jossa monialaista osaamista ja identiteettiä rakennetaan tuoden eri aloja oppimiaan yhdessä. Viitekehyksen kehittäjän Hossein Khalilin ym. (2013) mukaan monialaisuudelle voidaan altistaa oppimisen avulla vaiheittain. Aluksi murretaan monialaisen yhteistyön esteet, eli luodaan oppimiseen sellainen ympäristö, jossa osallistujat ovat tasaveroisia ja voivat turvallisesti oppia muista. Tavoitteena on, ettei muiden alojen enää koeta ’uhkaavan’ omaa ammatillista identiteettiä, vaan se pikemminkin tuo siihen uuden asiantuntijuus ulottuvuuden. Seuraavassa vaiheessa edesautetaan ammatillisten roolien ymmärtämistä ja vahvistetaan eri alojen yhteistyötä monialaisten oppimistilanteiden ja –tavoitteiden avulla pyrkien jaettuun tiedonmuodostukseen. Tavoitteena on, että yhteistyön harjoittelun ja muiden osaamisen arvostamisen myötä kuulumisen tunne laajenee kattamaan oman ammattialan lisäksi myös monialaisen yhteisön. Tämän ajatellaan muodostavan kaksoisidentiteetin, eli ammatillisen ja monialaisen identiteetin yhdistelmän. Prosessin myötä valmiudet monialaiseen yhteistyöhön kasvavat ja alojen väliset siilot madaltuvat. Khalili ja Price (2022) ovat esittäneet, että monialaisuuteen sosiaalistuminen on koko työkulttuuria läpileikkaava prosessi, jota voi tukea esimerkiksi järjestelmätasolla rakenteiden ja resurssien suunnittelulla, ammattitasolla alojen sisäisiä käytäntöjä kehittämällä sekä yksilötasolla ymmärrystä muista aloista lisäämällä.

Miksi monialainen oppiminen on hyödyllistä?

Moniammatillisuutta on tärkeä harjoitella sekä opiskeluaikana että jo valmistuneena ammattilaisena käytännön työssä. Edellä kuvatun moniammatillisen identiteetin kehittymisen osalta on tärkeää, että opintoja tehdään mahdollisimman varhain monialaisesti. Kyse ei ole taidosta, joka tulee ammatillisen koulutuksen kylkiäisenä ikään kuin itsestään, vaan taito syntyy tilanteissa, joissa tietoisesti kiinnitetään huomio tapaan olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Monitieteinen koulutus, jossa eri alojen ammattilaiset oppivat yhdessä ilmiöistä ja toimintatavoista, jotka ovat usealle tieteenalalle yhteisiä, on yksi keino juurruttaa moniammatillista osaamista osaksi tulevaisuuden ammattiosaamista.

Itä-Suomen yliopistossa on toteutettu jo kahdeksan vuoden ajan erilaisia monitieteisiä opintojaksoja, joissa useassa oppiminen kohdentuu moniammatillisen vuorovaikutuksen oppimiseen. Monitieteisten opintojaksojen kehittämisessä, suunnittelussa ja toteuttamisessa olemme tehneet laajaa yhteistyötä sekä UEF:issa että alueen muiden oppilaitosten kanssa. Mukana monitieteisillä opintojaksoilla tai opetustapahtumissa on ollut yliopisto-opiskelijoita sosiaalityöstä, erityispedagogiikasta, hoitotieteestä, psykologiasta, sosiaalipsykologiasta, farmasiasta, oikeustieteestä, lääketieteestä, hammaslääketieteestä ja puheterapiasta sekä ammattikorkeakoulujen sosionomi-, sairaanhoitaja-, ensihoitaja- ja fysioterapeuttikoulutuksesta. Monitieteisissä opettajaryhmissä on myös tuotettu tutkimusaineistoa ja toteutettu monialaisia tutkimuksia muun muassa aiemmin tässä kuvaamastamme moniammatillisesta tiedon muodostuksesta (Mönkkönen ym. 2022; Mönkkönen & Kekoni 2021), oppimiskokemuksista monialaisissa opinnoissa (Kekoni ym. 2021, 2022) moniammatillisen simulaatio-oppimisen menetelmistä (Mönkkönen ym. 2023; Kekoni ym. 2021; Saaranen ym. 2020), eettisistä ristiriitatilanteista (Mönkkönen ym. 2021) ja monitieteisestä klinikkaoppimisesta (Kekoni ym. 2022).

Myös pitkään ammattityötä tehneet opiskelijat ja ammattilaiset ovat kokeneet hyödylliseksi moniammatillisen oppimisen, sillä silloin tulee kiinnitettyä huomio hyvin pieniinkin vuorovaikutuksen osatekijöihin. Eräässä moniammatillisessa simulaatiossa osallistuja kiteytti näkökulman moniammatillisesta oppimisesta seuraavasti:

Tämä tilaisuus opetti minua ymmärtämään vielä syvemmin, että kaikilla ammattiryhmillä on erilaiset näkökulmat asioihin ja täten myös erilaiset intressit. Poliisit nähdään esimerkiksi inhimillisesti ajateltuna hyvin tunteettomina toimiessaan tällaisessa tilanteessa, mutta se johtuu nimenomaan heidän erilaisesta ammattilaisroolistansa ja heidän osastaan tässä kaikessa. (Tutkimusaineistoa, Mönkkönen, Silen-Lipponen, Kekoni & Saaranen 2021).

Moniammatillisessa oppimisessa osallistujat kokevat tärkeänä, että he saavat mahdollisuuden ottaa harjoituksissa itselleen vieraamman, esimerkiksi toisen ammattilaisen roolin. Eräässä simulaatiossa esimerkiksi psykologian opiskelija halusi toimia sosiaalityöntekijän roolissa, ja sosiaalityön opiskelija puolestaan psykologin roolissa, jolloin molemmat kokivat saavansa tärkeän kokemuksen sekä toisen roolissa toimimisesta, myös siitä, millaisena oman alan ammattirooli näyttäytyy muiden ammattilaisten perspektiivistä katsottuna.

Monialaiseen oppimiseen liittyvät tutkimuksemme osoittavat, että opiskelijat kokevan monialaisen oppimisen hyödylliseksi ja vaikuttavaksi. Kuten WHO:n (2010) määritelmä monialaisesta oppimisesta kuuluu, opiskelijat kokevat oppivansa monialaisilla jaksoilla yhdessä, toisiltaan ja toisistaan, jolloin oma ammatillinen näkökulma laajenee. Monialaisessa oppimisessa opiskelijat kuvaavat oppivansa sekä oman että toisten tieteenalojen osaamisesta ja toimintatavoista (Kekoni ym. 2022; Kekoni ym. 2021). Ryhmässä oppiminen on tehokasta, sillä silloin jokaisen oppijan otettava vastuuta paitsi oman alansa osaamisesta, myös muiden ryhmän jäsenien ja heidän osaamisensa huomioimisesta (Kekoni ym. 2022; Kekoni & Miettinen 2022). Asiakaslähtöisen ajattelun oivaltaminen on myös yksi monialaisen oppimisen keskeiseksi koettu hyöty. Asiakaslähtöisyyden toteutumista simulaatioharjoituksissa havainnoidaan esimerkiksi siten, saako asiakas palaverissa tilaa, millaista toimijuutta hänelle mahdollistetaan sekä miten hänen esittämiinsä ajatuksiin tartutaan keskustelussa (Mönkkönen ym. 2024). Yhdessä työskennellessään opiskelijat oppivat, että monialainen työote hyödyttää paitsi asiakasta myös työntekijää. Lisäksi opitaan, että vastuuta voidaan jakaa eri ammattilaisten kesken, eikä kenenkään tarvitse kantaa yksin vastuuta, ajoittain raskaasta ja vaativasta, asiakastyöstä (mm. Kekoni ym. 2021, 2022; Mönkkönen ym. 2021).

Monialaisessa oppimisessa myös vuorovaikutusta harjoitellaan monialaisissa opiskelijaryhmissä, jolloin opiskelijaryhmän moniaisuus tuo vuorovaikutuksen oppimiseen selkeän lisäarvon. Esimerkiksi monialaisesti toteutettu simulaatio-oppiminen tarjoaa mahdollisuuden harjoittelun tai havainnoin kautta ymmärtää vaativiakin asiakastilanteita ja yhteistä ongelmanratkaisua vuorovaikutustilanteina, joissa rakennetaan yhteistä ymmärrystä tilanteesta ja sen vaatimasta toiminnasta. Oppiminen edellyttää kuitenkin sitä, että oppimisympäristöt on rakennettu emotionaalisesti riittävän turvallisiksi. Tunteiden olemassaoloa ja merkitystä monialaisessa oppimisessa tuleekin vahvistaa, sillä niiden kautta syntyy yleensä vahvoja oppimiskokemuksia. Simulaatio-oppimisessa toteutettavan draaman on hyvä olla todentuntuinen, tunteita herättävä ja riittävän haastava, jotta osallistuja pääsee havainnoimaan, kokemaan ja ratkaisemaan näitä vaativia tilanteita jo opiskeluaikana. Usein opintojaksoilla käsitelläänkin hyvin emotionaalisesti koskettavia teemoja, jotka vaativat ammattilaisilta hyvin sensitiivistä työotetta ja eri ammattilaisten asiantuntemusta. Simulaatiossa tällaisia aiheita ovat olleet esimerkiksi lapsen kuoleman kohtaaminen, lähisuhdeväkivalta, nuoren viiltely, päihteet ja äitiys,

Moniammatillisessa oppimisessa integroidaan usein erilaisia tiedonlajeja (esim. teoreettinen, käytännöllinen ja sosiokulttuurinen tieto), jolloin tietystä ilmiöstä on mahdollista oppia saman oppimistapahtuman aikana sekä teoreettista tietoa että harjoitella siihen liittyviä käytännön taitoja aidoissa tai todentuntuisissa toimintaympäristöissä (esim. Kekoni ym. 2021; Kekoni & Miettinen 2022).  Samaan aikaan kehittyy opiskelijan monialainen identiteetti, eli opiskelija alkaa nähdä itsensä paitsi oman alansa edustajana, myös tärkeänä osana monialaista ammattilaisryhmää. Myös moniammatillisessa osaamisessa integroituvat yksilön tieto eri ilmiöistä ja toimijoista, taito olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa sekä kyky reflektoida omaa osuutta yhteistyökokonaisuudessa. Moniammatillinen osaaminen on keskeinen työelämätaito, jossa rakennetaan jaettua asiantuntijuutta. Se heijastuu myönteisyytenä ammattilaisten keskinäiseen yhteistyöhön, mikä näkyy puolestaan koordinoidumpina ja sitä kautta vaikuttavampina palveluina.

Lähteet:

Bahtin M., 1995. Francois Rabellais – keskiajan ja renesanssin nauru. Suomentanut Tapani Laine. Helsinki: Taifuuni.

Bamberg, M. 2011. Who am I? Narration and its contribution to self and identity. Theory & Psychology 21(1), 3­­–24. https://doi.org/10.1177/0959354309355852

Bates, S., Mellin, E., Paluta, L., Andersson-Butcher, D., Vogeler, M. & Sterling, K. (2019). Examining the influence of interprofessional team collaboration on student-level outcomes through school-community partnerships. Children and Schools, 41(2), 11–120.  https://doi.org/10.1093/cs/cdz001

Bergström, T., Seikkula, J., Gaily‑Luoma, S., Miettunen, J. & Kurtta, M. 2023. A 5‑Year Suicide Rate of Adolescents Who Enrolled to an Open Dialogue‑Based Services: A Nationwide Longitudinal Register‑Based Comparison. Community Mental Health Journal JYX – A 5-Year Suicide Rate of Adolescents Who Enrolled to an Open Dialogue-Based Services : A Nationwide Longitudinal Register-Based Comparison (jyu.fi)

https://doi.org/10.1007/s10597-023-01106-0

Bronstein, L. R., Anderson, E., Terwilliger, S. H., & Sager, K. (2012). Evaluating a model of school-based health and social services: An interdisciplinary community-university collaboration. Children & Schools, 3(3), 155–165. https://doi.org/10.1093/cs/cds004

Bulling, I. S. (2017). Stepping through the door – exploring low‐threshold services in Norwegian family centres. Child & family social work, 22(3), 1264-1273. https://doi.org/10.1111/cfs.12343

Edwards, A. 2011. “Building common knowledge at the boundaries between professional practices: Relational agency and relational expertise in systems of distributed expertise”. International Journal of Educational Research, 50(1): 33– 9. DOI: https://doi.org/10.1016/j.ijer.2011.04.007

Ekornes, S. & Øye, R. (2022). Inter-professional collaboration for the promotion of Public Health and Life Skills in upper secondary school – a Norwegian case study. International journal of school & educational psychology, 10(4), 527-539. https://doi.org/10.1080/21683603.2021.1915216

Friend, M., Cook, L., Hurley-Chamberlain, DeA. & Shamberger, C. (2010). Co-Teaching: An Illustration of the Complexity of Collaboration in Special Education. Journal of educational and psychological consultation, 20(1), 9-27. https://doi.org/10.1080/10474410903535380

Friend, M. & Cook, L. (1990). Pragmatic issues in the development of special education consultation programs. Preventing School Failure, 35(1), 43-46.

Goldsmith, L. P., S. W. Lewis, G. Dunn & R. P. Bentall (2015). Psychological treatments for early psychosis can be beneficial or harmful, depending on the therapeutic alliance: an instrumental variable analysis. Psychological Medicine 45:11, 2365–2373.

Hood, R., Price, J., Sartori, D., Maisey, D., Johnson, J., & Clark, Z. (2017). Collaborating   across the threshold of interprofessional expertise in child safeguarding. Journal of Interprofessional Care, 31(6), 705–713.

Horwath, J., & Morrison, T. (2007). Collaboration, integration and change in children`s   services: Critical issues and key ingredients. Child Abuse & Neglect, 31 (1), 55–69. https://doi.org/10.1016/j.chiabu.2006.01.007

Jakkola J., (2023) Multimodaalisen vuorovaikutuksen rakentuminen moniammatillisessa ja sensitiivisessä asiakaskeskustelussa. Näkökulmia ammattilaisten vuorovaikutuksesta. Pro gradu tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, sosiaalipsykologia.

Juhila, K., & Dall, T., & Hall, C., & Koprowska, J. 2021. Interprofessional Collaboration and Service User Participation. Analysing Meetings in Social Welfare. UK: Bristol University Press. DOI: https://doi.org/10.1332/policypress/9781447356639.001.0001

Kanste, O., Halme, N., & Perälä, M.-L. (2016). The collaboration management and   employee views of work and skills in services for children and families in Finnish   municipalities, Nordic Journal of Working Life Studies, 6(1), 61.

Khalili, H., Orchard, C., Laschinger, H. K. S., & Farah, R. 2013. An interprofessional socialization framework for developing an interprofessional identity among health professions students. Journal of Interprofessional Care, 27(6), 448–453. https://doi.org/10.3109/13561820.2013.804042

Khalili, H., & Price, S. L. 2022. From uniprofessionality to interprofessionality: dual vs dueling identities in healthcare. Journal of Interprofessional Care, 36(3), 473–478. https://doi.org/10.1080/13561820.2021.1928029

Kekoni T., Mönkkönen K., Silen-Lipponen M., Tiihonen Miia, Saaranen T. 2021. Moniammatillinen suursimulaatio opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta. Janus 4 (29), 366–385. Moniammatillinen suursimulaatio opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta | Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti (journal.fi)

Kekoni T.,, Kainulainen A., Tiilikainen E., Mäki-Petäjä-Leinonen A., Mönkkönen K., Vanjusov Heidi 2022. Integrative learning through the interdisciplinary Social Law Clinic — learning experiences of law and social work students” which you submitted to Social Work Education https://doi.org/10.1080/02615479.2022.2102163

Kekoni, T. & Miettinen, A., 2022. Integroituvaa, monialaista työotetta oppimassa monialaisen käytännönopetuksen keinoin. Teoksessa Minna Kesänen & Riikka Niemi (toim.): Tutkiva sosiaalityö -verkkojulkaisu: Ympäristö ja rakenteet sosiaalityössä. Talentia-lehti ja sosiaalityön tutkimuksen seura, 120–132.

King-Sears, M., Janney, R., Snell, M. E., Renberg, J., Hamberger, R., Ainsworth, M.,   Alt, L., Avila, K., Barry, C., & Dunaway, M. (2015). Collaborative teaming. Brookes Publishing.

Konttinen, Tiina & Houni, Piia & Karten, Helena & Toivonen, Heikki (2013) Liminaalitilan käsite työn muutosten jäsentäjänä. Aikuiskasvatus 4, 252–26.

Lackie, K., & Tomblin Murphy, G. (2020). The impact of interprofessional collaboration on productivity: Important considerations in health human resources planning. Journal   of Interprofessional Education and Practice, 21(2), 100375.

Leinonen, J. (2023). Monitoimijainen yhteistyö hyvinvoinnin yhdyspinnoilla. Focus Localis, 51(2), 62–68.

Maksniemi, M., Kekoni, T. & Vornanen, R. (2023) Yhteistyöverkostot vuorovaikutuksen vaihtoalueina perhesosiaalityön ja lastensuojelun sosiaalityön palvelutarpeen arvioinnissa. Hallinnon tutkimus 42 (4), 392-407.

McGuire, L. E., Stewart, A. L., Akerson, E. K., & Gloeckner, J. W. 2020. Developing an integrated interprofessional identity for collaborative practice: Qualitative evaluation of an undergraduate IPE course. Journal of Interprofessional Education & Practice, 20, 100350. https://doi.org/10.1016/j.xjep.2020.100350

Mäntylä, N., Karjalainen, V., Refors Legge, M. & Pernaa, H.-K. (2021). Pukki kaalimaan vartijana: kuka valvoo peruskouluja? Kunnallisalan kehittämissäätiön Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu, nro 111. Helsinki: KAKS – Kunnallisalan kehittämissäätiö.

Mönkkönen, K., Koponen, J., Kekoni, T., Kallinen, K. & Salmi, A. (2023). Pienryhmäsimulaatiot moniammatillisen vuorovaikutuksen oppimisessa. Hyväksytty Kasvatuksen numeroon 1/24.

Mönkkönen K., Hyvärinen M-L., Kekoni Taru, Jaakkola J., Tiilikainen E., 2022. Moniammatillinen tiedonmuodostus – neuvottelua välitilassa. Janus.

Mönkkönen K., Kekoni T., 2021. Constructing shared understanding in an interprofessional client session. Nordic Social Work Research. https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/2156857X.2021.1947877

Mönkkönen K., Silen-Lipponen M., Kekoni T.,, Saaranen T., 2021. Interprofessional understanding of ethical dilemmas: Learning experiences of simulation learning in social welfare and health care education. The Journal of Social Work Values and Ethics, Vol. 18 (2)  10-018-206-JSWVE-2021.pdf

Ødegård, A. (2006). Exploring perceptions of interprofessional collaboration in child mental health care. International journal of integrated care, 6(4), 1-13.

Pfeiffer, D. L., Pavelko, S. L., Hahs-Vaughn, D. L., & Dudding, C. C. (2019). A national   survey of speech language pathologists’ engagement in interprofessional collaborative   practice in schools: Identifying predictive factors and barriers to implementation.   Language, Speech, and Hearing Services in Schools, 50 (4), 639–655. https://doi.org/10.1044/2019_LSHSS-18-0100

Phoenix, M., Dix, L., DeCola, C., Eisen, I. & Combpell, W. (2021). Health professional–educator collaboration in the delivery of school‐based tiered support services: A qualitative case study. Child: care, health & development, 47(3), 367-376. 

Reinders, J.-J., & Krijnen, W. 2023. Interprofessional identity and motivation towards interprofessional collaboration. Medical Education. https://doi.org/10.1111/medu.15096

Reinders, J., Krijnen, W., Goldschmidt, A., van Offenbeek, M., Stegenga, B., & van der Schans, C. P. 2018. Changing dominance in mixed profession groups: Putting theory into practice. European Journal of Work and Organizational Psychology, 27(3), 375–386. https://doi.org/10.1080/1359432X.2018.1458712

Shinkaruk, K., Carr, E., Lockyer, J. M., & Hecker, K. G. 2022. Exploring the development of interprofessional competence and professional identity: A Situated Learning Theory study. Journal of Interprofessional Care, ahead-of-print, 1–10. https://doi.org/10.1080/13561820.2022.2140129

Strype, J., Gundhus, H. I., Egge, M., & Ødegård, A (2014). Perceptions of interprofessional collaboration. Professions and Professionalism, 4 (3), 1–16.

Shotter, J., (1993). Cultural Politics of Everyday Life. Buckingham: Open University Press.

Syväjärvi A., & Ville., (toim. 2023). Inhimillinen ja tehokas sosiaali- ja terveys johtaminen. Tampere: Tampere University Press. Syvajarvi_&_Pietilainen_OA.pdf (tuni.fi)

Tajfel, H. & Turner J. C. 1986. The social identity theory of inter-group behavior. In Worchel, S. & Austin, W. (Eds.) Psychology of intergroup relations, Chicago: Nelson-Hall, 7–19. 

Telivuo, J., 2015. Rihmasto. Teoksessa Kai Erikson (toim.) Verkostot yhteiskuntatutkimuksessa. Helsinki: Gaudeamus.

Timperi, T. (2022). Sote-integraation edellyttämä monialainen osaaminen: Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita 2022:22. Sosiaali- ja terveysministeriö.

Tong, R., Brewer, M., Flavell, H., & Roberts, L. D. (2020). Professional and interprofessional identities: a scoping review. Journal of Interprofessional Care,ahead-of-print, 1–9. https://doi.org/10.1080/13561820.2020.1713063

Tong, R., Brewer, M., Flavell, H., & Roberts, L. D. (2021). Facilitating interprofessional identity development in healthcare students through dedicated interprofessional placements. Journal of Interprofessional Care,ahead-of-print, 1–9. https://doi.org/10.1080/13561820.2021.1883564

Työn autonomian yhteys työn imuun – Työn tuunaamisen rooli yhteyden välittäjänä yliopistohenkilöstöllä

Kirjoittanut Eetu Inkeroinen

Työelämälle (ja elämälle yleisesti) on ominaista jatkuva muutos. Muutokset työnkuvissa ovat tarkoittaneet uudenlaisten työhyvinvointia koettelevien uhkatekijöiden eli työn vaatimusten muodostumista (Seppälä ym., 2021). Tämä tarkoittaa, että organisaatioiden sekä työntekijöiden on pystyttävä vastaamaan työhyvinvoinnin uhkiin. Uhkiin varautuminen ei samalla riitä, vaan organisaatioiden on kyettävä kehittämään henkilöstön aitoa hyvinvointia.

Työn muutokset ja tietyt työn piirteet koettelevat myös yliopistosektorin työntekijöitä. Esimerkiksi digitalisaatio on lisännyt yliopistohenkilöstön työn nopeatempoisuutta ja vähentänyt sosiaalista kanssakäymistä (Sutela, Pärnänen & Keyriläinen, 2019, s. 88–89, 158). Myös työkuorman ja työhön liittyvien konfliktien on havaittu aiheuttavan heikentynyttä työhyvinvointia yliopistosektorilla (esim. Bos, Donders, Bouwman-Brouwer & Van der Gulden, 2009). Toisaalta yliopistosektorin on havaittu olevan useissa tutkimuksissa työnantajasektoreista hyvinvoivin (Sutela & Lehto, 2014, s. 75–77; Sutela, Pärnänen & Keyriläinen, 2019, s. 141–143).

Millaisia keinoja yliopisto-organisaatioilla ja yliopistohenkilöstöllä sitten on vaatimusten vähentämiseksi ja työhyvinvoinnin kokemusten lisäämiseksi? Kvantitatiivisessa pro gradu -tutkielmassani tutkin Itä-Suomen ja Oulun yliopiston henkilöstä kerätyllä aineistolla työn autonomian yhteyttä työn imuun ja työn tuunaamisen roolia tämän yhteyden välittäjänä. Tutkielman oletuksena oli, että työn autonomia eli itsenäisyys erillisenä työn piirteenä olisi jo itsessään työn imua ennustava tekijä ja työntekijän työn yksilöllinen muokkaaminen eli työn tuunaaminen välittäisi yhteyttä.

Työn imu

Työn imu on työhyvinvoinnin myönteinen kuvaaja, joka ei liity tiettyyn työtehtävään tai tapahtumaan, vaan on työntekijän suhteellisen pysyvä ja myönteinen tunne- ja motivaatiotila, jossa tämä kokee tarmokkuutta, omistautuneisuutta ja uppoutuneisuutta (Schaufeli, Salanova, Gonzalez-Roma & Bakker, 2002). Työn imun tunnetta voidaan siis pitää aidon työhyvinvoinnin kuvaajana. Työn imun tutkimusta yliopistohenkilöstön keskuudessa ovat tehneet esimerkiksi Meng ja Sun (2019) ja Innstrand (2022; 2023) tutkimusryhmineen.

Työn autonomia

Työn autonomian käsitteellä viittasin gradussani työn piirteeseen eli konkreettiseen työn ominaisuuteen. Työn autonomia nähdään organisatorisen työn muotoilun tuloksena ja sitä pidetään olennaisena psykososiaalisena voimavarana työntekijälle. (Hackman & Oldham, 1980; Karasek, 1979.) Konkreettisena työn piirteenä työn autonomia liittyy mahdollisuuteen aikatauluttaa työtä, tehdä päätöksiä työhön liittyen ja valita sopivat työtavat (Morgeson & Humphrey, 2006). Työn autonomian on myös havaittu ennustavan työn imua (esim. Altunel, Kocak & Cankir, 2015; Petrou ym., 2012).

Työn tuunaaminen

Työn tuunaaminen eli työn yksilöllinen muokkaaminen on työntekijälähtöistä oman työn optimoimista itselle sopivaksi. Työtä tuunaamalla työntekijä pyrkii muokkaamaan ja työnsä rajoja ja työtehtäviä sekä hahmottelemaan työtään uudestaan. Tähän työntekijä pyrkii erilaisin fyysisin, kognitiivisin ja sosiaalisin toimin. (Hakanen, Harju, Seppälä, Laaksonen & Pahkin, 2012, s. 12–13; Wrzesniewski & Dutton, 2001.) Työn tuunaamisen tutkimus jakautuu karkeasti kahteen teoriaperinteeseen. Useimmin työn tuunaaminen on käsitteellistetty työn vaatimusten ja voimavarojen -mallin (TV-TV) kautta, jolloin työtä tuunaamalla työntekijä pyrkii lisäämään työn energisoivia voimavaroja ja vähentämään kuormittavia työn vaatimuksia. Lopulta tämä optimointi edistäisi työn imua. (Tims & Bakker, 2010.) Alkuperäisen vähemmälle huomiolle jääneen määritelmän mukaisesti työn tuunaaminen jakautuu puolestaan 1) työtehtävien tuunaamisen, 2) kognitiivisen tuunaamisen ja 3) sosiaalisten suhteiden tuunaamisen ulottuvuuksilla, joiden avulla työntekijä pyrkii lisäämään työnsä merkitystä ja saavuttamaan myönteisen työidentiteetin (Wrzesniewski & Dutton, 2001).

Hypoteesit

Gradussa yhdistelin molempia teorioita niin, että oletin työn tuunaamisen tapahtuvan alkuperäisen määritelmän mukaisesti työtehtäviä, kognitioita ja sosiaalisia suhteita tuunaamalla. Tuunaamisen seurausta olisi puolestaan työn imu, kuten TV-TV-mallin kautta käsitteellistetyssä työn tuunaamisessa. Oletin aiempiin tutkimuksiin pohjaten, että työn autonomia olisi itsessään olennainen työn piirre työn imun kannalta ja se myös ennustaisi työn tuunaamiseen ryhtymistä. Näin tutkimushypoteeseiksi muodostuivat: 1) työn autonomia on positiivisesti yhteydessä työn imuun, 2) työtehtävien tuunaaminen välittää työn autonomian ja työn imun yhteyttä, 3) kognitiivinen tuunaaminen välittää työn autonomian ja työn imun yhteyttä ja 4) sosiaalisten suhteiden tuunaaminen välittää työn autonomian ja työn imun yhteyttä.

Työn autonomia ennusti työn imua ja työn tuunaamista yliopistohenkilöstöllä

Tutkimustulokset osoittivat, että työn autonomia oli Itä-Suomen ja Oulun yliopiston suomenkieliselle henkilöstölle tärkeä työn piirre, sillä se ennusti työn imua suoraan. Ensimmäinen tutkimushypoteesi sai siis tukea. Tulos tuki aiempien tutkimusten tuloksia työn autonomian roolista työn imun kannalta (esim. Altunel ym., 2015; Halbesleben, 2010, s. 109; Petrou ym., 2012). Työn autonomia myös ennusti työtehtävien tuunaamista, kognitiivista tuunaamista ja sosiaalisten suhteiden tuunaamista, kuten oletin.

Työtehtävien tuunaamisen ja kognitiivisen tuunaamisen rooli yhteyden välittäjänä

Tulokset osoittivat, että työn tuunaamisen strategioista työtehtävien tuunaaminen ja kognitiivinen tuunaaminen ennustivat työn imua ja ne myös tällöin välittivät työn autonomian ja työn imun yhteyttä. Toinen ja kolmas tutkimushypoteesi pitivät näin ollen paikkansa. Sosiaalisten suhteiden tuunaaminen ei puolestaan ennustanut työn imua ja näin ollen se ei välittänyt työn autonomian ja työn imun välistä yhteyttä. Neljäs tutkimushypoteesi ei siis pitänyt paikkaansa. Teoreettinen oletus työn tuunaamisen strategioiden yhteydestä työn imuun ja näiden välittävästä roolista täyttyi vain osittain, sillä sosiaalisten suhteiden tuunaaminen ei ennustanut työn imua tutkimuksen aineistossa (Ghani ym., 2019; Letona-Ibanez ym., 2021; Mäkikangas, 2020; Van Wingerdern & Poell, 2017).

Lopuksi

Johtopäätöksiä muodostettaessa on mainittava, että tutkimus toteutettiin poikkileikkausasetelmalla, jolloin en voi olla varma havaittujen yhteyksien kausaalisesta suunnasta. Lopulta on mahdollista, että työn imuisempi työntekijä tuunaa työtään aktiivisemmin ja työtä tuunaamalla lisää työnsä autonomiaa. Esimerkiksi Hakanen (2008) ja Tims (2015) kollegoineen ovat havainneet työn imun spiraalimaisen toiminnan, jossa työn imuiset työntekijät tuunaavat työtään yhä sopivammaksi, kun samalla pahoinvoivat työntekijät eivät kykene työn tuunaamiseen ja työstä tulee yhä kuormittavampaa.

Pro gradu -tutkielmani osoitti, että yliopisto-organisaatioiden ja yliopistojen johdon kannattaa panostaa työn muotoilussaan työn autonomian lisäämiseen, sillä tämä ennustaa työn imua yliopistohenkilöstössä. Työn autonomia mahdollistaa myös yliopistohenkilöstön työn tuunaamisen strategioiden hyödyntämisen ja työtehtävien tuunaaminen ja kognitiivinen tuunaaminen myös välittävät työn autonomian ja työn imun välistä yhteyttä. Tutkielman tuottaman tiedon avulla yliopisto-organisaatiot voivat kehittää työn organisointia vastaamaan alati muuttuvan työelämän tuottamiin työhyvinvoinnin uhkiin, eikä ainoastaan vastaamaan uhkiin, vaan kehittämään henkilöstön aitoa työhyvinvointia. Toivottavasti tulokset innostavat myös työntekijöitä tuunaamaan työtään proaktiivisesti itselleen sopivaan suuntaan.

Lähteet

Altunel, M. C., Kocak, O. E., & Cankir, B. (2015). The effect of job resources on work engagement: A study on academicians in Turkey. Educational Sciences, 15 (2), 409–417. doi.org/10.12738/estp.2015.2.2349.

Bos, J. T., Donders, N. C. G. M., Bouwman-Brouwer, K. M., Van der Gulden, J. W. J. (2009). Work characteristics and determinants of job satisfaction in four age groups: university employees’ point of view. International Archives of Occupational and Environmental Health, 82, 1249–1259. doi.org/10.1007/s00420-009-0451-4.

Ghani, A., Kaliappen, N. & Jermsittiparsert, K. (2019). Enhancing Malaysian SME employee work engagement: The mediating role of job crafting in the presence of task complexity, self-efficacy and autonomy. International Journal of Innovation, Creativity and Change, 6 (11), 1–18.

Hackman, J. R. & Oldham, G. R. (1980). Work redesign. Reading, Mass.: Addison-Wesley.

Hakanen, J., Harju, L., Seppälä, P., Laaksonen, A. & Pahkin, K. (2012). Kohti innostuksen spiraaleja. Innostuksen spiraali – innostavat ja menestyvät työyhteisöt tutkimus- ja kehittämishankkeen tuloksia. Helsinki: Työterveyslaitos.

Hakanen, J., Perhoniemi, R. & Toppinen-Tanner, S. (2008). Positive gain spirals at work: From job resources to work engagement, personal initiative and work-unit innovativeness. Journal of Vocational Behavior, 73 (1), 78–91. doi.org/10.1016/j.jvb.2008.01.003.

Halbesleben, J. R. B. (2010). A Meta-analysis of work engagement: Relationships with burnout, demands, resources and consequences. Teoksessa A. B Bakker & M. P. Leiter (toim.), Work engagement: A handbook of essential theory and research. (s. 102–117). New York: Psychology Press.

Innstrand, S. T., Banks, C., Maslach, C. & Lowenstein, C. (2023). Healthy universities: Exploring the relationship between psychosocial needs and work-related health among university employees. Journal of Workplace Behavioral Health, 1–24. doi.org/10.1080/15555240.2023.2194026.

Innstrand, S. T., Christensen, M., & Helland, E. (2022). Engaged or obsessed? Examining the relationship between work engagement, workaholism and work-related health via work-home interaction. Scandinavian Journal of Work and Organizational Psychology, 7 (1), 1–14. doi. org/10.16993/sjwop.138.

Karasek, R. A. (1979). Job demands, job decision latitude, and mental strain: implications for job redesign, Administrative Science Quarterly, 24 (2), 285–308. doi.org/10.2307/2392498.

Letona-Ibañez, O., Martinez-Rodriguez, S., Ortiz-Marques, N., Carrasco, M. & Amillano, A. (2021). Job Crafting and Work Engagement: The Mediating Role of Work Meaning. International Journal of Environmental Research and Public Health, 18 (10), 5383. doi.org/10.3390/ijerph18105383.

Meng, Q. & Sun, F. (2019). The impact of psychological empowerment on work engagement among university faculty members in China. Psychology research and behavior management, 12, 983–990. doi.org/10.2147/PRBM.S215912.

Morgeson, F. P. & Humphrey, S. E. (2006). The work design questionnaire (WDQ): Developing and validating a comprehensive measure for assessing job design and the nature of work. Journal of Applied Psychology, 91 (6), 1321–1339. doi.org/10.1037/0021-9010.91.6.1321.

Mäkikangas, A. (2020). Työn tuunauksen kyselymenetelmien validiteettitarkastelu ja yhteydet työhyvinvointiin. Psykologia, 55 (02-03), 101–119.

Petrou, P., Demerouti, E., Peeters, M. C. W., Schaufeli, W. B. & Hetland, J. (2012). Crafting a job on a daily basis: Contextual correlates and the link to work engagement. Journal of Organizational Behavior, 33 (8), 1120–1141. doi.org/10.1002/job.1783.

Schaufeli, W.B., Salanova, M., Gonzalez-Romá, V., & Bakker, A.B. (2002). The measurement of engagement and burnout: A confirmative analytic approach. Journal of Happiness Studies, 3, 71–92. doi.org/10.1023/A:1015630930326.

Seppälä, P., Rivinoja, T., Virkkala, J., Punakallio, A., Velin, R., Lapveteläinen, N., Hirvonen, M. & Hakanen, J. (2021). Työn imua työtä tuunaamalla: voiko työn tuunaamista oppia verkkovalmennuksen avulla ja onko sillä laajempia työhyvinvointi- ja terveyshyötyjä? Helsinki: Työterveyslaitos.

Sutela, H. & Lehto, A-M. (2014). Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus.

Sutela, H., Pärnänen, A. & Keyriläinen, M. (2019). Digiajan työelämä – työolotutkimuksen tuloksia 1977–2018. Helsinki: Tilastokeskus.

Tims, M. & Bakker, A. B. (2010). Towards a new model of individual job redesign. SA Journal of Industrial Psychology, 36 (2), 1–9. doi.org/10.4102/sajip.v36i2.84.

Tims, M., Bakker A. B. & Derks, D. (2015). Job crafting and job performance: A longitudinal study, European Journal of Work and Organizational Psychology, 24 (6), 914–928. doi.org/10.1080/1359432X.2014.969245.

Van Wingerden, J. & Poell, R. F. (2017). Employees’ perceived opportunities to craft and in-role performance: The mediating role of job crafting and work engagement. Frontiers in Psychology, 8, 1876. doi.org/10.3389/fpsyg.2017.01876.

Wrzesniewski, A., & Dutton, J. E. (2001). Crafting a job: Revisioning employees as active crafters of their work. Academy of management review, 26 (2), 179–201. doi.org/10.5465/amr.2001.4378011.

Multimodaalisen vuorovaikutuksen rakentuminen moniammatillisessa ja sensitiivisessä asiakaskeskustelussa – Näkökulmia ammattilaisten vuorovaikutuksesta

Kirjoittanut Jenni Jaakkola

Itä-Suomen yliopistossa järjestettiin vuonna 2020 etäsuursimulaatio, joka käsitteli lähisuhdeväkivaltaa kokeneen asiakkaan kohtaamista ja auttamista moniammatillisesti. Etäsuursimulaatio oli suunniteltu opetuskäyttöön ja sen tavoitteena oli saada katsojat pohtimaan moniammatillisuutta, puheeksi ottamista ja varhaisen tuen tarjoamista. Esiintyjät pyrkivät simulaatioesityksessään mahdollisimman onnistuneeseen moniammatilliseen asiakasvuorovaikutukseen. Tästä johtuen kiinnostuin niistä vuorovaikutuksen keinoista, joilla kukin näihin tavoitteisiin pyrki pääsemään.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin siis etäsuursimulaatiossa videoitua 46 minuutin mittaista moniammatillista ja sensitiivistä asiakaskeskustelua, jossa olivat mukana asiakasta esittävä näyttelijä, sosiaalityöntekijä, päihdetyöntekijä, kriisityöntekijä ja lääkäri. Huomion kohteena oli sekä ammattilaisten välinen vuorovaikutus että ammattilaisten ja asiakkaan välinen vuorovaikutus. Minua kiinnosti vuorovaikutuksen kokonaisuus, joten tavoitteenani oli selvittää, millaisia multimodaalisen vuorovaikutuksen keinoja ammattilaiset käyttävät ja millaisten multimodaalisesti rakentuvien vuorovaikutuksen ulottuvuuksien kautta ammattilaiset pyrkivät rakentamaan onnistunutta moniammatillista vuorovaikutusta ja onnistunutta asiakasvuorovaikutusta.

Tarkastelemani suursimulaatio on uudenlainen simulaatio-oppimisen menetelmä, jossa ammattilaiset ja näyttelijät toteuttavat simulaation osallistujille, minkä jälkeen katsojat reflektoivat tapahtumia (Kekoni ym., 2021). Simulaatiossa oppimisen ajatellaan tapahtuvan yhteistoiminnassa itse tekemisen ja kokemisen kautta (Dreifuerst, 2009), mutta myös havainnointi simulaatiossa tuottaa oppimistuloksia (Stegmann ym. 2012). Simulaation avulla on mahdollista parantaa opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja (Pearson & McLafferty, 2011) ja esimerkiksi suursimulaatio on todettu tehokkaaksi tavaksi opettaa moniammatillisuutta (Kekoni ym. 2021; Silen-Lipponen ym. 2021).

Vuorovaikutustutkimus on keskeinen osa sosiaalipsykologiaa. Tarkastelun kohteena voi olla kahden ihmisen välinen vuorovaikutus tai ryhmässä tapahtuva vuorovaikutus. (Pirttilä-Backman ym. 2014, s. 11, 21–22.) Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimi mikrososiologi Erving Goffmanin käsitykset sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Goffman määritteli vuorovaikutuksen ainutlaatuiseksi toiminnaksi, jossa kaksi tai useampi henkilö ovat fyysisesti läsnä toistensa kanssa. Nykyisin vuorovaikutusta voi tapahtua myös esimerkiksi puhelimen tai sähköpostin välityksellä (Goffman, 1983), mutta merkityksellistä on se, että vuorovaikutus vaikuttaa aina osallistujien käyttäytymiseen niin, että ensimmäisen toiminta säätelee toisen tulevaa toimintaa ja toisin päin (Goffman, 1971, s. 26). Goffman painotti vuorovaikutuksen vastavuoroisuutta ja luonnehti vaihtojen myötä rakentuvaa vuorovaikutusta termillä vuorovaikutusjärjestys. Vuorovaikutusjärjestys ei ole sattumanvaraista vaan vuorovaikutuksen taustalta on löydettävissä melko universaaleja ja jaettuja yhteisön sääntöjä, jotka mahdollistavat sujuvan vuorovaikutuksen. (Goffman, 1983.)

Tutkimuksessani kiinnostuksen kohteena oli vuorovaikutuksen kokonaisuus. Videoaineistosta olikin mahdollista tarkastella vuorovaikutusta monipuolisesti. Sosiaalipsykologit tekevät usein jaon verbaaliseen ja nonverbaaliseen vuorovaikutukseen (Suoninen, 2014, s. 33–34). Nonverbaaliseksi viestinnäksi määritellään kaikki se informatiivinen käyttäytyminen, joka ei ole kielellistä. Näitä ovat muun muassa ilmeet, eleet ja katseet. Verbaalista ja nonverbaalista viestintää ei tule kuitenkaan täysin erottaa toisistaan, sillä ne toimivat yhteistyössä keskenään. (Hall & Knapp, 2013, s. 6.) Nykyisin ajatellaankin, että kaikki vuorovaikutus on multimodaalista, sillä vuorovaikutuksen aikana tapahtuu useita eri toimintoja (Norris, 2004, s. 1–2). Multimodaalinen vuorovaikutus on vuorovaikutusta, jossa henkilöt hyödyntävät erilaisia keinoja tullakseen ymmärretyksi (Kääntä & Haddington, 2011, s. 11).

Tarkastelin työssäni ammattilaisten välistä vuorovaikutusta moniammatillisuuden näkökulmasta ja asiakkaan ja ammattilaisten välistä vuorovaikutusta sensitiivisen asiakastapaamisen näkökulmasta. Tutkimuksessani korostuivat institutionaalinen ja moniammatillinen vuorovaikutus. Institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimuksessa kiinnostus kohdistuu virallisia instituutioita kohtaan (Raevaara & Sorjonen, 2001, s. 11–12). Sosiaali- ja terveydenhuollossa tapahtuvaa vuorovaikutusta on tärkeää tarkastella, sillä onnistuessaan se parantaa avun tarjoamista, asiakkaan hoitoon sitoutumista ja tyytyväisyyttä hoitoon (Martin & DiMatteo, 2013, s. 833). Institutionaalisen vuorovaikutuksen erottaa arkivuorovaikutuksesta muun muassa vakiintunut rakenne, vuorovaikutuksen epäsymmetrisyys ja päämäärä tai tehtävä, jota organisaation edustaja suorittaa (Drew & Heritage, 1992, s. 22–53).

Monitoimijainen ja toisinaan monimutkainenkin sosiaali- ja terveydenhuolto edellyttää myös toimivaa yhteistyötä eri ammattilaisten välillä (Kekoni ym., 2019, s. 15). Asiakkaiden ongelmat ovat yhä monisyisempiä ja niiden ratkaisemiseen tarvitaan usean ammattilaisen osaamista (Isoherranen 2012, s. 25, 30, 38). Hyvän hoidon edellytyksenä nähdäänkin nykyisin eri tahojen toimiva yhteistyö ja yhteistyötaidot (Mönkkönen, 2018, s. 109). Voidaan puhua myös dialogisuudesta, eli vastavuoroisesta vuorovaikutuksesta (Kekoni ym., 2019, s. 16).

Halusin tarkastella vuorovaikutusta sen monipuolisimmillaan. Analyysimenetelmäksi valikoitui multimodaalinen vuorovaikutustutkimus, joka pohjautuu keskustelunanalyysiin ja sen käytäntöihin (Kääntä & Haddington, 2011, s. 20). Keskustelunanalyysissä ollaan kiinnostuneita vuorovaikutuksen rakenteista ja resursseista, joiden avulla vuorovaikutus muodostuu sujuvaksi (Ruusuvuori, 2001, s 383–397). Kiinnostus voi kohdistua siihen, miten keskustelut jäsentyvät, millaisia toimintoja niissä tehdään tai miten toiminnot muotoillaan (Vatanen, 2023). 2000-luvulla keskustelunanalyysissä on tapahtunut multimodaalinen käänne ja multimodaalinen vuorovaikutustutkimus on yleistynyt (Nevile, 2015). Keskustelunanalyysin tavoin multimodaalinen vuorovaikutustutkimus pyrkii kuvaamaan sitä, mitä vuorovaikutustilanteessa tapahtuu (Norris, 2004, s. 4). Multimodaalinen vuorovaikutustutkimus kuitenkin huomioi vuorovaikutuksen kokonaisuutena eli puheen lisäksi huomioidaan havaittavissa oleva nonverbaalinen toiminta, jonka avulla ihmiset pyrkivät tulemaan ymmärretyksi (Kääntä & Haddington, 2011, s. 11–34). Norrisin (2004, s. 148) mukaan vuorovaikutusta voi ymmärtää syvällisesti vain silloin, jos huomioi myös nonverbaalista viestintää ja vuorovaikutuksen yksityiskohtia.

Aineistoni tarkastelu kohdistui keskustelun neljään kokonaisuuteen, jotka ovat aloitus, puheeksi otto, väkivallasta keskustelu sekä jatkotoimenpiteistä sopiminen ja lopetus. Kokonaisuuksista valitsin 14 lyhempää periodia lähempään tarkasteluun. Näistä periodeista tunnistin ammattilaisten käyttämiä multimodaalisen vuorovaikutuksen keinoja. Yleisimmät keinot olivat sanavalinnat, minimipalautteet, katse ja nyökyttely. Sanojen avulla pystyttiin jakamaan tietoa ja puheenvuoroja kytkettiin edellisiin puheenvuoroihin. Sensitiivistä aihetta lähestyttiin kiertoilmaisuilla, mutta toisinaan aiheen vakavuutta painotettiin käyttämällä suoraan väkivalta-termiä. Sanojen avulla myös kannustettiin ja toisen osaamista tunnustettiin. Moniammatillisuutta rakennettiin puhumalla me-muodossa. Sanojen lisäksi minimipalautteet osoittautuivat merkittäviksi. Niillä osoitettiin ymmärrystä ja samanmielisyyttä. Myös taukojen ja hiljaisuuden avulla osoitettiin, että kuunnellaan ja lähestytään aihetta varoen.

Ammattilaisten nonverbaalisista toiminnoista katse osoittautui tärkeäksi. Katseella tarkkailtiin toisten reaktioita ja osoitettiin sitoutumista keskusteluun. Katseen avulla luotiin myös yhteyttä ja osoitettiin, kelle puhe oli suunnattu. Ilmeitä käytettiin sen sijaan vähäisesti ja ne olivat hienovaraisia. Ammattilaisten ilmeet olivat pääosin vakavia. Ainoastaan asiakkaan kertoessa kokemuksistaan ammattilaiset saattoivat kurtistaa tai nostaa kulmiaan hämmästyksen tai harmistuksen merkiksi. Pään nyökyttely oli yleisimmin käytetty ele. Ammattilaiset nyökyttelivät osoittaakseen, että kuuntelevat, ymmärtävät ja ovat samaa mieltä. Sen sijaan asentojen vaihtoja tai tilaa ei juurikaan hyödynnetty. Ammattilaiset istuivat paikallaan ja ainoastaan nojautuivat toisinaan asiakasta kohti puhuessaan tälle.

Tunnistettujen multimodaalisten vuorovaikutuskeinojen avulla löysin aineistostani viisi asiakasvuorovaikutuksen ulottuvuutta ja viisi moniammatillisen vuorovaikutuksen ulottuvuutta, joilla ammattilaiset pyrkivät rakentamaan onnistunutta vuorovaikutusta. Nämä ulottuvuudet olivat asiakasvuorovaikutuksessa vertaisena kohtaaminen ja yhteyden luominen, sensitiivinen puheeksi ottaminen, asiakkaan kuuleminen ja asiakas asioidensa asiantuntijana, ymmärryksen osoittaminen ja tunteiden huomioiminen sekä kannustus ja toivon herättely. Moniammatillisessa vuorovaikutuksessa ulottuvuudet olivat roolit ja asiantuntijuus, vallan ja vastuun vuorottelu, yhteinen tiedonmuodostus, yhteishengen luominen sekä rakentava samanmielisyys ja erimielisyys.

Asiakasvuorovaikutuksessa tasavertaista kohtaamista ja yhteyttä luotiin muun muassa hymyilemällä, esittäytymällä tuttavallisesti ja nojautumalla katsekontaktiin. Aktiivisella kuuntelulla ammattilaiset osoittivat kiinnostuksensa asiakasta kohtaan vertaisena vuorovaikutuskumppanina. Sensitiivinen puheeksi ottaminen näkyi siinä, että vaikeita aiheita lähestyttiin vähitellen kiertoilmaisuja käyttäen ja kysymyksiä perustellen. Ammattilaiset antoivat asiakkaalle aikaa ja tukivat tarvittaessa vaikeiden aiheiden sanoittamisessa. Asiakkaan kuuleminen ja pitäminen omien asioidensa asiantuntijana ilmeni niin, että asiakasta kohdeltiin asiantuntijana, joka tietää parhaiten omasta tilanteestaan ja jonka toiveet otetaan huomioon. Katseet ja minimipalautteet osoittivat, että ammattilaiset kuuntelivat tarkasti. Ymmärryksen osoittaminen ja tunteiden huomioiminen näkyi sen sijaan sillä, että ammattilaiset seurasivat asiakkaan reaktioita ja osoittivat ymmärrystä katseella, nyökkäilyllä ja minimipalautteiden avulla. Asiakkaan tilanteeseen asetuttiin ilmaisemalla ymmärrystä. Kannustus ja toivon herättely olivat usein sanallista kannustamista, mutta ammattilaiset myös nyökkäilivät kannustavasti ja kertoivat mahdollisista tarjolla olevista palveluista toivoa herätellen.

Moniammatillisessa vuorovaikutuksessa roolit ja asiantuntijuus tulivat esiin, kun ammattilaiset vaihtoivat sujuvasti roolejaan esimerkiksi kuuntelijasta puheeksi ottajaan. Roolit tehtiin näkyväksi myös pukeutumisella ja esittäytyessä. Toisen asiantuntijuus tunnistettiin osoittamalla kysymyksiä tietylle ammattilaiselle. Vallan ja vastuun vuorottelu oli koko ajan läsnä. Ammattilaiset tarkkailivat, milloin kenenkin on mahdollista puhua ja vastuuta siirrettiin toiselle katseen ja nimeämisen avulla. Toisaalta asiakkaan auttamisesta otettiin yhteisvastuu. Yhteinen tiedonmuodostus näkyi siinä, että ammattilaiset pyrkivät kokoamaan ja prosessoimaan tietoa yhdessä. Ammattilaiset esittivät myös tulevaa suunniteltaessa erilaisia ideoita, joita haastettiin tai myötäiltiin. Yhteishengen luomisessa katsekontaktit ja hymyt toivat ammattilaisia lähemmäs toisiaan. Jo tapaamisen alussa ammattilaiset puhuivat me-muodossa ja korostivat yhteistyön tärkeyttä. Samanmielisyyttä osoitettiin nyökyttelyn ja minimipalautteiden avulla. Puheenvuoroja liitettiin edellisiin puheenvuoroihin ja samanmielisyyttä osoitettiin myös sanallisesti. Erimielisyydet ratkaistiin hienotunteisesti perustelemalla omaa kantaa.

Tutkielmani osoitti, että moniammatillinen vuorovaikutus kietoutui asiakasvuorovaikutukseen luoden yhdessä kokonaisuuden, joka vaati ammattilaisilta usean eri asian huomioon ottamista samanaikaisesti. Osallistujat rakensivat vuorovaikutusta, joka eteni asiakkaan tahdissa, mutta kuitenkin ammattilaisten määrittämällä tavalla.

Pro gradu -tutkielma on löydettävissä kokonaisuudessaan osoitteesta: http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20230839

Vuosittainen simulaatio-oppimistapahtuma järjestetään taas 11.10.2023 klo 12–16. Aiheena on Lähisuhdeväkivallan puheeksi ottaminen ja varhainen tuki. Tilaisuus on kaikille avoin. Ilmoittautuminen 4.10.2023 klo 12 mennessä. Ilmoittaudu täältä: https://link.webropolsurveys.com/Participation/Public/8f2ec8b7-587d-4896-b9dd-592fa499b91f?displayId=Fin2869081

Lähteet:

Drew, P. & Heritage, J. (1992). Talk at work: interaction in institutional settings. Cambridge: Cambridge University Press.

Dreifuerst, K. T. (2009). The essentials of debriefing in simulation learning: a concept analysis. Nursing Education Perspectives 30 (2), 109–114.

Goffman, E. (1971). Arkielämän roolit. Oikeille jäljille rooliviidakossa. (Suom. E. Puranen). Porvoo: WSOY. (Alkuperäinen teos julkaistu 1959.)

Goffman, E. (1983). The interaction order. American sociological associatioin, 1982 Presidental address. American Sociological Review 48, 1–17.

Hall, J. A. & Knapp, M. L. (2013). Welcome to the handbook of nonverbal communication. Teoksessa J. A Hall & M. L. Knapp (toim.), Nonverbal communication (s. 3-8). Boston: De Gruyter Mouton.

Isoherranen, K. (2012). Uhka vai mahdollisuus – moniammatillista yhteistyötä kehittämässä. Akateem-inen väitöskirja. Helsinki: Unigrafia.

Kekoni, T., Mönkkönen, K., Hujala, A., Laulainen, S. & Hirvonen, J. (2019). Moniammatillisuus käsit-teinä ja käytänteinä. Teoksessa K. Mönkkönen, T. Kekoni & A. Pehkonen (toim.), Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla (s. 15–46). Helsinki: Gaudeamus.

Kekoni, T., Mönkkönen, K., Silen-Lipponen, M., Tiihonen, M. & Saaranen, T. (2021). Moniammatillinen suursimulaatio opiskelijoiden oppimisen näkökulmasta. Janus 29 (4), 366–385.

Kääntä, L. & Haddington, P. (2011). Kieli, keho ja vuorovaikutus. Multimodaalinen näkökulma sosiaa-liseen toimintaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Martin, L. R., & DiMatteo, M. R. (2013). Clinical interactions. Teoksessa J. A. Hall & M. L. Knapp (toim.), Nonverbal communication (s. 833–858). Boston: De Gruyter Mouton.

Mönkkönen, K. (2018). Vuorovaikutus asiakastyössä: asiakkaan kohtaaminen sosiaali- ja terveys-alalla. Tallinna: Gaudeamus.

Nevile, M. (2015). The embodied turn in research on language and social interaction. Research on Language and Social Interaction 48 (2), 121–151.

Norris, S. (2004). Analyzing multimodal interaction: a methodological framework. New York: Routledge.

Pearson E & McLafferty I. (2011). The use of simulation as a learning approach to nontechnical skills awareness in final year nurse students. Nurse Education in Practice 11 (6), 399–405.

Pirttilä-Backman, A-M., Suoninen, E., Lahikainen, A. R. & Ahokas, M. (2014). Arjen sosiaalisuus. Teoksessa E. Suoninen, A-M. Pirttilä-Backman, A. R. Lahikainen & Ahokas (toim.), Arjen sosiaalipsykologia (s. 11–28.) Helsinki: Sanoma Pro.

Raevaara, L. & Sorjonen, M-L. (2001). Lääkärin kysymykset ja potilaan vastaukset. Teoksessa M-L. Sorjonen, A. Peräkylä & K. Eskola (toim.), Keskustelu lääkärin vastaanotolla (s. 49–69). Tampere: Vastapaino.

Ruusuvuori, J. (2001a). Harvey Sacks. Arkielämän metodit ja keskustelunanalyysi. Teoksessa V. Hänninen, J. Partanen & O-H. Ylijoki (toim.), Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä (s. 383–405). Tam-pere: Vastapaino.

Silen-Lipponen, M., Korvenoja, M., Välimäki, T., Aura, S., Mönkkönen, K. & Saaranen, T. (2021). Sosiaali- ja terveysalan suursimulaatio – kokemuksia moniammatillisen yhteistyön oppimisesta. Tutkiva Hoitotyö 19 (1), 20–27.

Stegmann, K., Pilz, F., Siebeck, M. & Fischer, F. (2012). Vicarious learning during simulations: Is it more effective than hands-on training? Medical Education 46, 1001-1008.

Suoninen, E. (2014). Päivittäinen vuorovaikutus. Teoksessa E. Suoninen, A-M. Pirttilä-Backman, A. R. Lahikainen & Ahokas (toim.), Arjen sosiaalipsykologia (s. 29–88.) Helsinki: Sanoma Pro.

Vatanen, A. (2023). Keskusteluanalyysi. Teoksessa J. Vuori (toim.), Laadullisen tutkimuksen verkko-käsikirja. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Haettu 16.4.2023 osoitteesta https://www.fsd.tuni.fi/fi/palvelut/menetelmaopetus/kvali/teoreettis-metodologiset-viitekehyk-set/keskustelunanalyysi/

Kuopion yliopiston sosiaalipsykologia ja savon murre

Kirjoittanut Anja Riitta Lahikainen, sosiaalipsykologian emeritaprofessori, Tampereen yliopisto

Saanen kertoa muutaman muiston ajoilta, jolloin sosiaalipsykologian pääaineopetus aloitettiin silloisessa Kuopion yliopistossa. Minut kutsuttiin sosiaalipsykologian apulaisprofesorin virkaan vuonna 1989. Kutsu oli hyvin mieluinen. Helsingin yliopisto ja sen sosiaalipsykologian laitos olivat antoisia työympäristöjä, ikävöin kuitenkin kotikaupunkini Kuopion tunnelmaa ja maisemaa.

Yllättävä havainto Kuopion yliopiston  opiskelijoihin  tutustuessani oli savon murteen aito käyttö opetusryhmissä ja keskusteluissani opiskelijoiden kanssa. Murre tuntui välittömästi kotoisalta. Toki opiskelijajoukko tuli laajalta alueelta Suomea ja opettajatoverini olivat etupäässä kotoisin muualta kuin Savosta ja virallisissa yhteyksissä puhuttiin kirjakieltä. Osa opiskelijoista puhui ”selevee savvoo” opetustilaisuuksissa ja vastaanotoilla. Se tuntui hyvin rentouttavalta.  Stressi jäi Helsinkiin kiireestä huolimatta. Savon kieltä koskevaa ylellisyyttä ei ollut opettajien kokouksissa, koska suurin osa opettajista oli ulkopaikkakuntalaisia.

Ystäväni sosiologi Juuso Salokoski ehdotti, että voisin pitää sosiaalipsykologian peruskurssin savoksi. Pidinkin osan peruskurssin ensimmäistä luentoa näytteeksi savoksi ja kysyin sitten opiskelijoilta, miltä kuulosti. Eräs opiskelija totesi vaivautuneena, että ”kauhealta”. Peruskurssi meni sitten yleissuomenkielellä.

Päätin kirjoittaa pienen peruskurssin sosiaalipsykologiasta savoksi tehdäkseni sosiaalipsykologiaa tunnetuksi kuopiolaisille ja laajemminkin savolaisille. Pidin sen paikallisradiossa puolen tunnin mittaisina oppitunteina. Ne tulivat ulos aikaisin, aamulypsyn aikaan, kertoivat sukulaiseni.

 Esimerkiksi johtajuudesta juttelin Kuopion paikallisradiossa näin:

”Työ ootta kuullunna ku sanotaa, että ”jookossa tyhmyys tiivistyy”. Jos immmeisjookkoo ei kukkaa ruppee paementammaan, se suattaa männä iha harhapolulle eikä sen tekeleistä oo taekoo.

Johtaja ilimestyy itestään selevästi, ku immeiset lyöttääntyy yhtee. Siinä näättää käävän sillä laella, että joku nostaa piätään vähä muita ylemmäks. No, sosijaalisykolooki het ruppee uattelemmaa, että mistee on kysymys. Kukkaan ja mikkään se pomon pyöräöttää? Onkoon se se porukka vae tullooko se mielteko vua jollekkii toesten perrään ruveta kahtelemmaa. Jottii on ehken Herran lahjana suanna ihmeteltävee ossoomista siinä miärin, että muijen ee auta muuta ku mykistyvä tämmösen harvinaisuuven hännyksen heiluttajaks.

Mutta nepä sosijaalisykolookit ouvatkii tehneet numeroo semmosistai hupiveikoista ja ilivehtijöestä, jota eivät ies näätä urakoehin ryhtyvän vuan jotka ikkäänku lorvehtii muijen mukana ja huolehtiivat etteivät nuamat mää liijan vakaviksi totisen työn teossa. Niitä sanotaan ”tunnejohtajiks”. Semmosilla on tärkee paekka porukassa. Kukkaan se nyt vuan työn taotta immeisten parriin männöö. Sitä pittää suaha pittee lystijäkkii immeisten kanssa.”

Elämänhallintaa

Kirjoittanut Mikko Saastamoinen

Vuosien saatossa olen esitellyt täällä norjalaisen professori Ole Jacob Madsenin tuotantoa. Psykologian professorina hän on ollut erityisen kiinnostunut psykologisten tieteiden kulttuurisesta roolista länsimaissa ja tarkastellut yhteiskuntien psykologisoitumista ja terapeuttisen kulttuurin yleistymistä. Hänen uusin kirjansa Life skills and adolescent mental health : can kids be taught to master life? (Routledge, 2023), on alun perin ilmestynyt norjaksi vuonna 2020. Sitä on innoittanut samana vuonna Norjassa voimaan astunut opintosuunnitelmauudistus kouluissa, jonka mukaan kouluopintoja läpileikkaaviksi teemoiksi tulevat jatkossa terveys- ja elämäntaidot, kestävä kehitys sekä demokratia ja kansalaisuus. Perinteisten lukemisen, laskennan ja liikunnan lisäksi nämä nähdään oleellisina teemoina kuluvan vuosisadan tulevien haasteiden kohtaamiseen elämänkulussa. Ärhäkkään sävyyn kirjoitetussa kirjassa Madsen problematisoi elämäntaitojen ja elämänhallinnan opettamista ohjelmallisesti lapsille ja nuorille. Miksi tällaiset asiat nähdään koulujen opetettavaksi asiaksi? Ulrich Beckin taannoista ajatusta mukaillen, tässä kehityskulussa ratkaistaan rakenteellisen tason ongelmia yksilötason ratkaisuilla. Rakenteellinen ongelma vauraissa länsimaissa on lasten ja nuorten mielenterveyden haasteet ja oirehtiminen laajamittaisesti.

Vauraan Norjan ratkaisu on opettaa lapsille koulussa psykoedukaatiota ja terveitä selviytymisstrategioita, jotka ehkäisisivät ahdistusta, masennusta, syömishäiriöitä ja itsetuhoista käytöstä. Kuten Madsen tuo esille, tämä taitokasvatus ei ole norjalainen keksintö, kuten eivät ole lasten ja nuorten laajalle levinneet ongelmatkaan. Isossa-Britanniassa kouluihin on tuotu erilaisia itsetuntemusta lisääviä terapeuttisia sisältöjä jo 2000-luvulta alkaen. Siteerattu brittiopettaja toteaa seurauksena, että ”nuoret haluavat tietää enemmän omasta itsestään kuin ympäröivästä maailmasta”. Brittiläistä kehityskulkua on kritisoitu varsin paljon kasvatustieteellisessä ja sosiologisessa tutkimuksessa. Ruotsissa on seurattu Norjan mallia ja kaiken tämän mallimaa on Madseninkin mukaan luonnollisesti Suomi. Olemme tunnettu PISA-menestyjä, meillä mennään koulun suhteellisen myöhäisellä iällä, meillä on suhteellisen vähän stressaavia pakollisia tasokokeita, kotiläksyjä annetaan maltillisesti ja opettajan ammatti on kautta vuosikymmenten ollut arvostettu akateeminen tutkinto. Suomalaisessa opetussuunnitelmassa on terveystieto niminen oppiaine, jossa norjalaisten nyt lanseeraamia elämäntaidollisia sisältöjä opetetaan. Meillä on myös kouluun integroitu kouluterveydenhuolto, jollaista ei monissa verrokkimaissa ole tässä muodossa. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, toteaa Madsen ja tuo esille kriittisiä suomalaisia äänenpainoja, joiden mukaan järjestelmämme on yliherkkä seulomaan ja medikalisoimaan lasten ongelmia, mikä on johtanut lastenpsykiatrian resurssikriisiin. Tämä taas johtaa siihen, että varakkaammat perheet hakevat apua lastensa ongelmiin yksityisiltä palveluntuottajilta, mikä on synnyttänyt epätasa-arvoisen tilanteen maahamme. Suomi on vuosikymmenten kuluessa onnistunut vähentämään esimerkiksi nuorten itsemurhia, mutta ahdistus, masennus, stressi ja itsetunnon ongelmat korostuvat kouluterveyskyselyissä.

Lapset ja nuoret voivat siis erilaisten indikaattoreiden mukaan henkisesti pahoin monissa vauraan pohjoisen maissa. Vastaus on ollut kehittää koulujen opetussisältöjä, niin että lapsille tulisi omaan terveyteen, tunteisiin ja käyttäytymiseen liittyvää lukutaitoa, joka auttaa selviämään ongelmallisista tilanteista ja ennakoimaan asioita, aivan kuten kirjoitetun tekstin lukutaitokin auttaa elämässä. No mitäs pahaa tässä sitten on? Madsen on kriittinen yksilölähtöiselle lähestymistavalle, jossa monimutkaiset rakenteelliset ongelmat, jotka vaikuttavat elämäämme, pelkistetään yksilötasoisiksi taidon vajeiksi, joita voitaisiin korjata erilaisilla taitoharjoitteilla. Ongelmia sälytetään liikaa lasten ja nuorten itsensä harteille, ilman että huomioidaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvia usein kohtuuttomia kulttuurisia odotuksia sekä heidän erilaisia lähtökohtiaan. Taitopuhe on neutralisoiva tapa käsitteellistää usein poliittisen tason prosesseista juontuvia ongelmia.

Madsen etenee tarkastelussaan elämänhallinnan (life-mastery) käsitteen epäselvyyteen. Sen piiriin sisältyy positiivisen ja kognitiivisen psykologian piiristä tulevia käsitteitä kuten resilienssi, coping ja mindfulness. Coping, selviytyminen, voi viitata täsmällisempiin rajattuihin tilanteisiin, kuten pärjäämiseen tentissä tai sitten laajempaan vastoinkäymisten selättämiseen, kuten sairastumiseen tai ihmissuhteiden muutoksiin. Norjassa elämänhallintaa on juurrutettu erilaisilla hankkeilla eri kouluissa ja eri ryhmille. Käytännössä elämänhallinta vertautuu fyysiseen harjoitteluun. Samalla tavoin kuin puntteja nostamalla lihakset kasvavat, kehittyy myös elämänhallinnan kyky erilaisilla mieleen kohdistuvilla ajatusharjoitteilla ja itsetutkiskelulla, joita tehdään joko yksin tai ryhmätehtävinä. Kouluihin on siis tuotettu elämäntaito (self-help) oppeja, joita kohdistetaan ohjelmallisesti lapsiin ja nuoriin. Näiden lukuisten ohjelmien vaikuttavuutta on myös pyritty selvittämään niin Norjassa kuin muissakin maissa erilaisilla seurantatutkimuksilla. Madsen käy niiden antia läpi. Tulos on, että ei niistä nyt haittaakaan sinällään ole, pientä kohennusta ne saavat aikaan mielenterveyteen, mutta ei juuri mitään syvempää tai pitkäkestoista vaikusta ole saatu aikaan. On toki huomioitava, että tutkimuksiin liittyy metodologisia rajoitteita ja tulevina vuosina on odotettavissa laajempiin otoksiin ja erilaisiin menetelmiin pohjautuvaa tutkimusta. Madsen kuitenkin jo pohjustaa, että mielenterveyden kysymykset eivät ole mikään mekanistinen ja yksinkertainen asia, vaan niihin liittyy ihmisen käsitteellistämisen ja kulttuurisen normatiivisuuden hyvin monisyisiä ulottuvuuksia.

Saksalainen filosofi William Dilthey (1833 – 1911) oli ensimmäisten joukossa kiinnostunut psykologian asemasta tieteenä luonnontieteiden ja käsitteelliseen ajatteluun perustuvien ihmistieteiden rajalla. Edellisessä ilmiöt pyritään purkamaan pieniin osiin ja saamaan selvää osien välisistä suhteista ja vaikutuksista. Jälkimmäisessä pyritään kontekstualisoimaan jokin ilmiö osaksi jotakin laajempaa yhteyttä, esimerkiksi historiaa, kulttuuria tai ideologiaa. Madsen viittaa elämänhallinnan käsitteellisen määrittelyn ongelmallisuuteen psykologiassa, jossa se pelkistyy erilaisiksi osakäsitteiksi, joita edistetään harjoittelemalla. Laajemmalla kontekstualisoivalla käsiteanalyysilla voitaisiin saada vastauksia siihen, miksi elämänhallinta on ilmestynyt nyt voimallisesti koulujen opetusohjelmiin tässä historiallisessa hetkessä. Seuraavia ulottuvuuksia tuodaan esille:

1. Elämänhallinta ehkäisevänä orientaationa.

Terveyden edistämisessä ja psykologiassa on viime vuodet korostettu ennaltaehkäisevää työotetta. Hoito ja sen etsiminen perustuu sairastuneen yksilön aloitteellisuuteen etsiä apua. Ennaltaehkäisyssä taas kohteena ovat terveet ihmiset, joilta ei kysytä, vaan joihin kohdistetaan toimenpiteitä. Kyseessä on usein hyvät tarkoitusperät, mutta oikeutuksesta ja keinoista tulee usein keskustelua. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvan elämänhallinnan kouluttamisen kontekstissa tavoitteet ovat hyvät, mutta on myös esitetty, että samoja positiivisia mielenterveysvaikutuksia koulussa olisi saavutettavissa esimerkiksi lisäämällä taideaineita tai liikuntaa opetusohjelmiin. Elämäntaito ja -hallintakoulutus saa aikaan itseään toteuttavan ennusteen, opettamalla intensiiviseen itsetarkkailuun ja oman itsensä kuvailemiseen diagnostisella psykiatrisella käsitteistöllä. Tästä seuraa, että kaikenlaisia pahanolon tunteita aletaan itsediagnosoida milloin milläkin tautiluokituksesta löytyvällä diagnoosilla. Tavoitteena on ollut ennaltaehkäistä mielenterveyden ongelmia ja kohentaa resilienssiä, mutta se onkin yliherkistänyt nuoret itsetarkkailuun ja sanoittanut tuntemukset diagnostisella kielellä.

2. Huolet ja huolipuheet

Toiseksi Madsen tuo esille erilaisia huolia ja huolipuheita. Raportointi lasten ja nuorten erilaisista ongelmista on Norjassa saanut aikaan kansanliikkeen, että asioille pitää tehdä jotakin. Kyseessä on aito huoli tulevasta sukupolvesta ja erityisesti poikien syrjäytyminen on ollut laajalti myös sikäläisessä keskustelussa esillä ja myös tyttöjen hyvinvointi tuntuu heikkenevän vuosi vuodelta kyselyissä. Elämänhallintaopit ovat eräs vastaus tähän yleiseen laajaan huoleen, että nuoruus ei olekaan enää sama huoleton ajanjakso kuin se monen keski-ikäisen muistoissa on. Vastaus esitettyihin ongelmiin on psykologia. Madsenin tuotannon pääteemoja on ollut kuvata psykologian professionaalista ja kulttuurista menetyskulkua niin Norjassa kuin globaalistikin. Psykologinen imperialismi viittaa ammattikunnan erinomaisesti onnistuneeseen viestintään, siitä että hyvä elämä on nimenomaan hyvää mielenterveyttä. Hyvä mielenterveys ja itsetuntemus ehkäisevät myös muita ongelmia, kuten kiusaamista. Tätä viestiä on laajasti välitetty populaarikulttuurissa läpi kehittyneiden maiden. Tämä hyvän elämän perusta on perustelu myös koulujen opetusohjelmien psykologisoinnille, kuvaa Madsen. Norjan sisäpoliittinen ilmapiiri tuodaan myös esille. Elämänhallintaa kouluihin on ajanut erityisesti kristillis-demokraattinen liike, joka on liittänyt sen näkemyksiinsä kristillisistä arvoista, osana välittävämpää yhteiskuntapolitiikkaa, jossa kritisoidaan liiallista kilpailullisuutta nuorten keskuudessa. Madsenin tulkinta on, että pyrkimyksenä on ollut ujuttaa liikkeelle sopivaa sekulaarimpaa arvokasvatusta kouluihin. Madsen on aiemmissakin teksteissään tarkastellut uskonnon ja psykologian kietoutuvaa suhdetta norjalaisessa yhteiskunnassa.

Myös pedagogiikan kehittäminen vastaamaan nopeasti muuttuvan maailman haasteita on puoltanut elämäntaito – ja hallintateemojen tuloa kouluihin. On esitetty, että asioiden pänttääminen ei enää kannata, koska se mitä koulussa omaksutaan tietona, ehtii jo vanhentua aikuisuuteen siirryttäessä. Huomiota on siten syytä siirtää erilaisiin metataitoihin, kuten itsetuntemukseen ja tunnetaitoihin. Tätä keskustelua on meillä Suomessakin ymmärtääkseni paljon. Psykologinen ja terapeuttinen orientaatio nähdään työkaluina, joilla tuotetaan henkisesti hyvinvoivia kansalaisia, jotka kykenevät luomaan itsensä uudelleen alituisesti muuttuvassa nykymaailmassa. Kritiikki tätä ajattelutapaa kohtaan on vastaavasti tuonut esille, kuinka terapeuttinen pedagogiikka tuottaa historiattomuutta ja narsistista itsekeskeisyyttä, jolla ei tuoteta pohjaa yhteisten sosiaalisten ongelmien ratkaisemiselle.

3. Uusliberalismi, yksilöllistyminen, itsehallinta

Madsen käy läpi kehityskulkuja, joiden myötä kehittyneissä maissa hallinnan muodoksi on tullut yksilöiden itsehallinta. Yksilö on yhteiskunnan perusyksikkö, jonka odotetaan hallitsevan elämänkulun riskejä ennakoimalla, suunnittelemalla ja tekemällä valintoja. Tämän tyyppinen ihmiskäsitys on uusliberalistisen yhteiskuntamallin perusta. Elämänsä suhteen aktiivinen kansalainen hallitsee itse itseään eikä täten sido yhteiskunnan resursseja tekemään näitä asioita hänen puolestaan, perustelu kuuluu. Konkreettisesti aktiivisen itsehallinnan oppiminen edellyttää erilaisia kognitiivisia metataitoja, jotka edistävät itsekontrollia ja pitkäjänteisyyttä elämän eteenpäin viemisessä. Itsekontrolli on muodostunut keskeiseksi selittäväksi tekijäksi yksilön menestykselle elämässä. Erityisesti Walter Mischelin vaahtokarkkikoe, jossa testataan kykyä viivästyttää palkintoa ajallisesti itsekontrollin voimin, on popularisoinut tätä ajatusta. Madsen toistaa aiemminkin esittämänsä kritiikin tätä klassikkokoetta kohtaan. Kyseessä ei ole niinkään erot tahdonlujuudessa, vaan koehenkilöinä olevien lasten järkeilyt koko touhun järkevyydestä ja siitä voiko karkkia lupaaviin aikuisiin luottaa. Kokeen myöhemmät replikaatiot ovat herättäneet keskustelua asetelman ongelmista ja siitä, voiko kokeen tuloksilla ennustaa asioita. Yhtä kaikki, näkemys siitä, että koulussa voitaisiin ohjelmallisesti opettaa itsekontrollia, uppoaa kulttuurisesti otolliseen maaperään.

Kirjan loppupuolella Madsen pohdiskelee, mistä nuorten yleistyneissä mielenterveyden ongelmissa voisi olla kyse. Huomiot ovat tuttuja suomalaisestakin keskustelusta. Kaikilla tuntuu olevan kiire ja jo lapsen pitäisi kovin varhain tietää mitä haluaa ja mitä pitää tehdä, että pääsee elämässä haluamaansa päämäärään. Tämä pitää tietää yksilönä eikä haahuiluun ja etsiskelyyn juuri rohkaista. Koettu stressi ja sosiaalinen vertailu siis altistaa mielenterveyden ongelmille. Lapset ja nuoret eivät ole kuitenkaan mikään homogeeninen ryhmä. Osaa stressaa kotoa tuleva paine olla täydellinen ja kova suorittamaan. Toisilla elämän laatua heikentää köyhyys, perheen sisäiset ongelmat, koettu väkivalta, sairaudet ja vaikkapa vähemmistöstressi erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksista. Mielenterveyden ongelmat voidaan nähdä myös epäpoliittiseksi häivyttäväksi puheeksi, jolla häivytetään perimmäiset epätasa-arvoon, talouteen ja ideologiaan kytkeytyvät juurisyyt pahoinvoinnille. Tähän kysymykseen pelkkä metakognitiivisten taitojen kouluttaminen ei ole aina riittävä ratkaisu. Madsen tuo esille Nikolas Rosen ja muutaman muun kirjoittajan näkemyksiä psykologisen asiantuntijuuden roolista yksilöllisen hallinnan kulttuurin ylläpidossa. Madsenin ehdotus on tuottaa enemmän sosiaalipsykologista näkökulmaa lasten ja nuorten mielenterveyden edistämisen ohjelmiin. Tämä tarkoittaisi ihmisen näkemistä relationaalisena, vuorovaikutteisena olentona, jolloin huomio kiinnittyisi enemmän lasten keskinäisiin suhteisiin yhteisössä sekä lasten ja aikuisten vuorovaikutussuhteiden kehittämiseen. Katsetta ei pitäisi kohdistaa jatkuvasti omaan itseen ja sisimpään, vaan maailmaan, ympäristöön ja muihin ihmisiin. Elämäntaitoihin pätee sama kuin onnellisuuteen: jos onnea etsii, tulee yleensä pettymyksiä ja se alkaa tuntua suorittamiselta. Onni tulee muiden merkityksellisten asioiden ja ihmissuhteiden sivutuotteena, ilman etsimistä. Myös elämäntaidot karttuvat parhaiten elämällä lapsen ja nuoren elämää ilman suorittavaa pyrkimystä.

**

Madsenin tulkinta edustaa monitieteistä ja moniulotteista näkemystä lasten ja nuorten lisääntyneistä mielenterveyden ongelmista. Hän pyrkii asettamaan ilmiötä historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Koetut ongelmat ovat todellisia, mutta niiden syissä ja muodoissa on eroa. Osaan auttaa välitön psykiatrinen hoito, osaa voisi ennaltaehkäistä vaikkapa määrätietoisempi puuttuminen lapsiköyhyyteen. Tutkimus ja keskustelu mielenterveyden teemoista on vilkasta niin meillä kuin muuallakin. Osa tutkijoista näkee ilmiön pitempänä trendinä ja osa tuo esille esimerkiksi koronapandemian aiheuttamia haasteita. Tunnetut yhdysvaltalaiset sosiaalipsykologit Jonathan Haidt [ks. TÄMÄ] ja Jean M. Twenge [ks. TÄMÄ] näkevät lasten ja nuorten mielenterveyskriisin suoraviivaisesti teknologiaan ja sukupolvisuhteisiin liittyvänä asiana. Lasten ja nuorten mielenterveys alkoi heikentyä samaa tahtia sosiaalisen median yleistymisen kanssa. Molemmat ovat pyrkineet puheenvuoroillaan vaikuttamaan lainsäädännön kehittämiseen, esimerkiksi ikärajojen tiukempaan sääntelyyn sosiaalisessa mediassa. Sosiaalinen media ylikorostaa sosiaalista vertailua ja ruokkii esimerkiksi kiusaamista ja tämä on haitallista herkässä kehityksellisessä iässä oleville nuorille. Toisaalta he ovat tuoneet esille, kuinka X- ja Y-sukupolvien vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa ylisuojelevasti, jolloin valmiuksia resilienssiin ei ole entisessä määrin päässyt kehittymään. Kanadalainen sosiaalipsykologi James E. Côté [ks. TÄMÄ ja TÄMÄ] taas esittää eriksonilaiseen kehityspsykologiaan tukeutuen, että erilaiset nuoruuteen kuuluvat kehitykselliset kriisit tulkitaan väärin ja niitä psykiatrisoidaan liikaa. Nuoruusiässä kukin joutuu pähkäilemään kuka oikein on suhteessa muihin ja mitä voisivat olla elämän tavoiteltavat päämäärät. Helppoa tämä ei nyky-yhteiskunnassa ole ja tähän tarvitaan pikemminkin sosiaalista tukea ja ohjausta, kuin vaikkapa lääkehoitoa. Madsen taas edustaa enemmän eurooppalaista tulkintaa, jossa ilmiötä pyritään selittämään moniulotteisesti. Vaikeaa asiaan on harvoin helppoja, yksiselitteisiä vastauksia.

Lähde

Madsen, Ole Jacob. (2023). Life skills and adolescent mental health : can kids be taught to master life? (First edition.). Routledge.

Sosiaalipsykologisia näkökulmia toiseuteen

Kirjoittanut: Satu Venäläinen, Eerika Finell & Jari Martikainen

Mitä toiseuttaminen on? Toiseuttaminen viittaa sosiaalisiin erontekoihin. Se pohjautuu ajatukseen siitä, että ihmisiä voidaan jaotella sen mukaan, vastaavatko he ihannetta hyvästä ihmisestä ja onko heillä oikeus tulla kohdelluksi hyvin.

Toiseuttaminen voi koskettaa ketä tahansa. Se voi olla satunnaista ja tilannesidonnaista, tai se voi koskettaa tiettyä ihmisryhmää toistuvasti. Toiseuttamisen seuraukset ja ilmenemismuodot voivat olla monentasoisia. Se voi ilmetä jokapäiväisissä arkielämän kohtaamisissa tai äärimmäisissä väkivaltateoissa. Toiseutta tuotetaan myös silloin, kun oman ryhmän identiteettiä ja paremmuutta rakennetaan eriarvoistavan erottelun varaan, eli suhteessa muihin ryhmiin, joista erottaudutaan positiivisesti.

Toiseuttamisen tarkastelu on sosiaalipsykologian ydintä: se on läsnä tutkimuksissa, jotka käsittelevät muun muassa stereotypioita ja ennakkoluuloja, ’syntipukki-efektiä’, sosiaalisten identiteettien dialogista rakentumista sekä diskursiivisten merkityksenantojen funktioita. Historiallisesti toiseuttamisen analysointi on ollut keskeinen tavoite useissa sosiaalipsykologian klassikkotutkimuksissa ja on siten syvällisesti vaikuttanut sosiaalipsykologian tieteenalan kehittymiseen.

Vaikka toiseuttaminen kuuluu usean tieteenalan ydinkäsitteisiin, sosiaalipsykologinen tarkastelukulma on erityinen, koska siinä tyypillisesti painottuu toiseuttamisen monitasoisuus. Kuten alla olevien esimerkkien kautta valotamme, sosiaalipsykologia mahdollistaa toiseuttamisen samanaikaisen tarkastelun yksilöiden, yhteisöjen sekä laajemman sosiokulttuurisen kontekstin tasoilla.

Tässä blogissa esittelemme lyhyesti kolme eri näkökulmaa toiseuttamisen tutkimukseen. Blogikirjoituksemme pohjautuu toiseuttamista käsitelleeseen Sosiaalipsykologian Savumerkkejä -webinaariin, joka toteutettiin 17.3.2023. Ensimmäisessä esimerkissä toiseuttamista tarkastellaan Ukrainan pakolaisia esittävien uutiskuvien kautta. Toisessa esimerkissä sitä tarkastellaan seksuaaliselle häirinnälle annettujen merkitysten avulla. Kolmannessa esimerkissä huomion kohteena ovat sisäilmaongelmista oireilevien kokemukset toiseuttamisesta.

Esimerkki 1: Toiseus ja pakolaisia esittävät uutiskuvat

Jari Martikainen ja Inari Sakki tarkastelevat tutkimuksessaan, miten dehumanisoivat (epäinhimillistävät) uutiskuvat rakentavat mielikuvaa pakolaisten toiseudesta. Uutiskuvat – ja mediakuvat yleensä – ovat merkittävä kommunikaatiomuoto, sillä ne välittävät tietoa nopeasti ja vetoavat tunteisiin. Tästä syystä ne ovat myös tehokkaita vaikuttamisen välineitä.

Martikainen ja Sakki analysoivat tutkimuksessaan Helsingin Sanomissa 2015–2016 julkaistuja Euroopan ”pakolaiskriisiin” liittyviä uutiskuvia. He tunnistavat uutiskuvista useita toiseuttavia kuvailmaisun keinoja, jotka rakentavat pakolaisista mielikuvaa eurooppalaisten hyvinvointia ja turvallisuutta uhkaavina toisina, eurooppalaista hyvinvointijärjestelmää hyväksikäyttävinä toisina tai eurooppalaisten avun ”armoilla” olevina toisina. Tutkimuksessa tunnistetaan myös kaksi humanisoivaa (inhimillistävää) kuvailmaisun keinoa, jotka kuvaavat joko yksittäisten pakolaisten ja perheiden elämää Euroopassa, tai ihmisten arkea pakolaisten kotimaissa. Näissäkin kuvissa rakennetaan toiseutta, sillä Euroopan ulkopuolelta tulleet pakolaiset kuvataan usein erillään eurooppalaisista, ja arjen kuvaaminen pakolaisten kotimaissa pikemminkin ehdottaa palaamisen kotimaahan olevan turvallista kuin rakentaa ymmärrystä pakolaisten kulttuurisista juurista.

Martikaisen ja Sakin tutkimus on sosiaalipsykologista mediatutkimusta, jossa huomio kohdistuu pakolaisuuden uutiskuvien toiseuttavaan kuvalliseen ilmaisuun. Yksityiskohtaisen kuva-analyysin avulla tutkimus tarjoaa avaimia kriittiseen kuvanlukutaitoon – sen ymmärtämiseen, että toiseus ei ole pakolaisen tai pakolaisryhmän ominaisuus, vaan konstruktio, jota rakennetaan myös mediakuvien kautta.

Esimerkki 2: Toiseus ja seksuaalinen häirintä

Viime vuosina paljon huomiota saanut seksuaalinen häirintä on sosiaalista toimintaa, jossa toiseus saa monia muotoja niin häirinnän kokemisen kuin sille annettujen merkitysten kautta. Seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen on toiseuttava kokemus, joka heikentää omanarvontuntoa ja luottamusta muihin ihmisiin. Häirintä rikkoo sosiaalisia siteitä myös heikentämällä osallisuuden kokemusta, eli tuntemusta ryhmäkuuluvuudesta ja sen mahdollistamaa uskoa ihmisen omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Seksuaalinen häirintä kohdistuu korostuneesti naisiin ja tyttöihin sekä erilaisiin vähemmistöihin kuuluviin ihmisiin, ja siten ylläpitää sukupuoleen ja sen kanssa risteäviin sosiaalisiin kategorisointeihin perustuvaa toiseutta myös laajemmalla, yhteiskunnallisella tasolla.

Toiseksi, myös seksuaaliselle häirinnälle annetut merkitykset voivat toimia toiseuttamisen välineinä. Useina eri aikakausina tehdyissä tutkimuksissa on nostettu esiin sitkeitä sosiaalisia käytäntöjä, joiden myötä seksuaalisen häirinnän haavoittavuutta saatetaan vähätellä ja sitä kohdanneita, tyypillisesti naisia, asetetaan vastuuseen tapahtuneesta ja yleisemminkin häirinnältä välttymisestä. Tällä tavoin tulkittuna seksuaalinen häirintä ymmärretään yksilöiden ongelmana, eikä sen ratkaisemisen nähdä edellyttävän yhteiskunnallisia muutoksia. Tällöin vahvistuu seksuaalisen häirinnän valta tuottaa sosiaalisesti eristäviä vaikutuksia ja toiseuteen liittyviä tunteita, kuten häpeää ja arvottomuutta.

Toiseuttavien merkityksenantojen rinnalle on kuitenkin yhä vahvemmin noussut viime vuosina vastustusta, etenkin digitaalisessa mediassa suurta huomiota osakseen saaneiden kampanjoiden kuten #metoo:n myötä. Satu Venäläisen tuore tutkimus tarkastelee nuorten kokemuksia ja tulkintoja seksuaalisesta häirinnästä #metoo-aikakautena. Yhdessä Sanna Aaltosen ja Ann Phoenixin kanssa toteutetussa osatutkimuksessa Venäläisen tutkimukseen vuonna 2021 osallistuneiden nuorten merkityksenantoja peilattiin Aaltosen vuonna 2000 keräämään aineistoon. Analyysin pohjalta todettiin, että yhteiskunnallista muutosta peräänkuuluttavat näkemykset luonnehtivat vahvemmin nuorten näkemyksiä vuonna 2021 kuin vuonna 2000. Vuonna 2000 painotettiin nuorten naisten omaa neuvokkuutta ja taitoja seksuaaliselta häirinnältä välttymisessä, ja seksuaalista häirintää kuvattiin vain harvoin sukupuoleen perustuvaan eriarvoisuuteen kytkeytyvänä. Vuonna 2021 seksuaalisen häirinnän yhteiskunnallista normalisointia ja sitä kohdanneiden vastuuseen asettamista puolestaan vastustettiin vahvasti, ja häirinnän nähtiin usein olevan tiiviisti yhteydessä sukupuoleen pohjautuviin eriarvoisuuksiin.

Kokonaisuudessaan vuoden 2021 aineistosta käy kuitenkin myös ilmi, että seksuaalisen häirinnän kokemukset ovat yhä vahvasti toiseuttavia ja varjostavat useiden nuorten sosiaalista kanssakäymistä. Seksuaaliseen häirintään nivoutuva toiseus ja sen vastustus toteutuvatkin dynaamisessa, rinnakkaisessa suhteessa toisiinsa.

Esimerkki 3: Toiseus ja sisäilmaongelmat

Toiseuttaminen on keskeinen teema myös ympäristöuhkien näkökulmasta. Vaikka ympäristöuhat ensisilmäyksellä ilmenevät ihminen-ympäristö suhteen säröilyinä, usein ne haurastuttavat nimenomaan ihmisten välisiä suhteita. Tämä koskee erityisesti sellaisia ympäristöuhkia, joiden taustalta on tunnistettavissa ihmisen toiminta ja joiden vaikutukset saattavat tulla esiin vasta pitkän ajan kuluttua.

Sisäilmaongelmat ovat yksi tällainen ympäristöuhan muoto. Sisäilmaongelmilla tarkoitetaan tässä tilannetta, jossa sisäilmaympäristön oletetaan olevan jollain lailla haitallinen rakennuksen käyttäjien hyvinvoinnille. Sisäilmaongelmat voivat olla kiistanalaisia, jolloin kaikki rakennuksen käyttäjät tai viranomaiset eivät välttämättä tunnista ympäristöongelmien olemassaoloa. Oireilevan henkilön näkökulmasta tämä voi tarkoittaa sitä, että hänen kokemustaan ei uskota ja ongelma paikannetaan ympäristön sijaan oireilevaan – hänet toiseutetaan. Kuten Eerika Finellin ja Tuija Seppälän tutkimus osoittaa, tämä toiseuttamisen kokemus voi olla oireilevalle tuskallisempi kuin itse oireilu. Tutkimukseen osallistuneet saattoivat palata vuosien jälkeen muistelemaan yksityiskohtaisesti toiseuttamisen kokemuksia. Vastaavan kaltaisia havaintoja on tehty myös muiden ympäristöuhkien ja -katastrofien yhteydessä.

Toiseuttaminen koetaan usein vahvasti epäoikeudenmukaisena. Epäoikeudenmukaiseksi koettu kohtelu heijastuu hyvinvointiin. Eerika Finellin ja Jouko Nätin tutkimus osoittaa, että mikäli työntekijät sekä kokivat työpaikkansa sisäilmaympäristön haitallisena että raportoivat epäoikeudenmukaista kohtelua (syrjintää), heidän yli kymmenen päivän sairauspoissaolot olivat pitemmät kuin niillä työntekijöillä, jotka kokivat sisäilmaympäristönsä haittaavana mutta eivät olleet kokeneet syrjintää. Sairaspoissaolot olivat lyhyimmät niillä työntekijöillä, jotka eivät olleet kokeneet kumpaakaan stressitekijää. Aineistoina toimivat rekisteriaineisto Kelan sairauspoissaoloista ja Tilastokeskuksen Työolo-aineisto vuosilta 1997–2013.

Lopuksi

Toiseuden tutkimus on sosiaalipsykologiassa elinvoimaista, ja ammentaa myös muilta tieteenaloilta, kuten esimerkiksi neurotieteistä, filosofiasta ja kulttuurintutkimuksesta. Toiseuttamisen tutkimus on tärkeää, sillä sen avulla pystytään tunnistamaan ja muuttamaan toiseuttamisen edellyttämiä prosesseja ja käytäntöjä.
Kuten yllä olevat esimerkit osoittavat, toiseutta voi muodostua monenlaisissa sosiaalisissa kohtaamisissa. Korostuneimmin sitä muodostuu kuitenkin tilanteissa, joihin liittyy konflikti tai joissa ryhmärajat, identiteetit tai etuoikeudet koetaan uhatuiksi.

Toiseuttaminen tarkoittaa ihmisten välisten erojen korostamista, minkä vuoksi sen vastavoimana toimii yhteenkuuluvuus. Yhteenkuuluvuutta voidaan vahvistaa korostamalla yhteisiä identiteettejä, tavoitteita ja arvoja ihmisten erottelemisen ja eriarvoistamisen sijaan. Monitasoinen sosiaalipsykologinen tutkimus voi antaa avaimia yhteenkuuluvuutta tukevien käytäntöjen vahvistamiseen niin yksilöiden kuin yhteiskunnan tasolla. Nykyajan monitahoisten sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja maailmanlaajuisten haasteiden edessä tämä on ensiarvoisen tärkeää.

Kirjoittajat

Eerika Finell työskentelee sosiaalipsykologian professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen viimeaikainen tutkimuksensa tarkastelee ryhmien välisiä kohtaamisia ja sisäilmaongelmien psykososiaalisia seurauksia erityyppisillä aineistoilla.

Jari Martikainen työskentelee sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen viimeaikainen tutkimuksensa tarkastelee pakolaisuutta, vihapuhetta ja populistista kommunikaatiota visuaalisten ja multimodaalisten aineistojen kautta.

Satu Venäläinen työskentelee sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen viimeaikainen tutkimuksensa tarkastelee nuorten kohtaamaa seksuaalista häirintää ja sukupuoleen kytkeytyvän väkivallan ja eriarvoisuuksien merkityksellistämistä etenkin digitaalisissa konteksteissa.

Lähteet

Finell, E. & Seppälä, T. (2018). Indoor air problems and experiences of injustice in the workplace: A quantitative and a qualitative study. Indoor Air, 28, 125–134. https://doi.org/10.1111/ina.12409

Finell, E. & Nätti, J. (2019). The combined effect of poor perceived indoor environmental quality and psychosocial stressors on long-term sickness absence in the workplace: A follow-up study. International Journal of Environmental Research and Public Health, 16, 4997. https://doi.org/10.3390/ijerph16244997.

Martikainen, J. & Sakki, I. (2021). Visual (de)humanization: Construction of Otherness in newspaper photographs of the refugee crisis. Ethnic and Racial Studies, 44(16), 236–266. https://doi.org/10.1080/01419870.2021.1965178.

Venäläinen, S., Aaltonen, S. & Phoenix, A. (2023). Making Sense of Sexual Harassment Over Time: Young Women’s and Nonbinary People’s Accounts in 2000 and 2021. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, DOI: 10.1080/08038740.2023.2207041.

Tanssiva kanssatutkijuus

Kirjoittanut: Hanna Pohjola & Pirkko Hämäläinen

Viime vuosina lisääntynyt kanssatutkijuus yhteiskunta- ja terveystieteissä on tuonut tutkimusmenetelmien joukkoon uudenlaisen näkökulman tutkimukseen osallistuvien positiosta, osallisuudesta ja tasavertaisuudesta. Kanssatutkimuksessa tutkimukseen osallistuviin ihmisiin suhtaudutaan oman elämänsä asiantuntijoina ja tasavertaisina tutkimuskumppaneina. Tällöin tutkimuksen lähtökohtana ovat ihmisten itse määrittämät tutkimusongelmat, tutkimusprosessille asetetut toiveet ja kaikkien osapuolten intressit huomioon ottava aktiivinen kumppanuus. (Kulmala, Spišák & Venäläinen 2023.) Perinteisen tutkijan ja tutkittavan (eli objekti- ja subjektiasetelman) roolien muuttuessa ja muuntuessa kanssatutkijuuden näkökulma on myös haastanut pohtimaan sitä millaista tietoa tutkimuksissa tuotetaan ja kuka tiedon tuottamiseen voi ja saa osallistua (ks. esim. Park 2006; Kulmala, Spišák & Venäläinen 2023).

Polkuja kanssatutkijuuteen on useita ja näiden polkujen moninaisuus mahdollistaa hyvinkin erilaisia työskentelytapoja kurottautua kohti kokemuksellista tietoa; kenties jopa haastaa traditionaalisen käsityksen siitä mitä on tieto ja tietäminen. Tässä blogikirjoituksessa tuomme esiin kanssatutkijuuden ulottuvuutta taiteissa ja erityisesti tanssitaiteellisessa prosessissa. Keskeistä kirjoituksessamme on lähestyä kanssatutkijuutta erityisesti ruumiillisesta, ei-kielellisestä kokemuksesta, käsin. Tulkitsemme tanssillista kanssatutkijuutta ja sen mahdollisuuksia tutkimusmenetelmänä Itä-Suomen yliopiston ja Neuroliiton yhteisen tutkimusesimerkin avulla.

Kanssatutkijuus taiteessa – Uskallus uuteen!

Kulmala ym. kiteyttävät oivallisesti elettyyn elämään liittyvän kokemuksellisen tiedon ja kanssatutkijuuden nivoutumisen toisiinsa. Heidän mukaansa elettyyn elämään ja siitä nouseviin kokemuksiin nojaavan moninäkökulmaisen tietämisen tunnustaminen on kanssatutkimuksellisen prosessin avain, jossa kyseessä on ihannetilanteessa koko tutkimusprosessin ajan kestävä tutkimuskumppanuus ja tiedon tuottaminen yhdessä tutkimukseen osallistuvien kanssa. (Kulmala ym. 2023, 11) Taiteellinen työskentely ja taiteelliset prosessit ovat lähtökohdiltaan hedelmälliset kanssatutkijuutta ajatellen.

Osallistavat menetelmät ovat olleet yleisiä taiteissa, taiteellisessa tutkimuksessa ja osallistavissa (yhteisö)taideprosesseissa. Esimerkiksi ns. Arts-Based Research (ABR) on jo vakiintunut omaksi tutkimussuuntaukseksi, jossa tutkittavia asioita ja ilmiöitä lähestytään taiteen keinoin: tällöin prosessi yhdistää luovan taiteellisen työskentelyn tutkimukseen (ks. lisää esim. Barone & Eisner 2012; Leavy 2018; Herron, Bar & Skinner 2022). Kanssatutkijuuden on tässä yhteydessä tarkoitus olla erityisesti metodista tutkimustoimintaa samaan aikaan, kun se on taiteellista toimintaa ja oppimista (Kotilainen & Olkkonen 2017, 25). Tällöin taiteissa ja taiteellisessa prosessissa ilmenevän kanssatutkijuuden ytimessä on taiteen tekeminen sekä mahdollisuus löytää ja muodostaa jotain uutta ja kenties vielä näkymätöntä.

Mutta mikä tässä prosessissa on keskeistä? Milloin ja miten symbolisesti ”astutaan” kohti tätä kollektiivista uutta ja vielä tunnistamatonta?

Kyse on uskalluksesta astua. Tyhjään. Sivuun. Ehkä jopa taakse. Pudottautua vapauteen. Uskalluksesta uuteen, luovaan heittäytymiseen.

Teatteriohjaaja Anne Bogartin mukaan kyse taiteellisessa prosessissa on tiivistetysti rohkeudesta ja suuntavaiston hukkaamisesta; näin alkaa jokainen suuri matka. On päästettävä irti arkipäiväisistä tavoista, sillä Bogartin mukaan taide, kuten elämäkin, ymmärretään kokemuksen eikä selityksen kautta. Voimme pystyttää olosuhteet, jossa tämä kokemus voi tapahtua. Jokainen luova teko sisältää hypyn tähän tuntemattomaan. (Bogart 2004, 79–80, 123.) Tämä on tunnusomaista myös kanssatutkijuudessa.

Tanssin äärellä kanssaihmisyyteen

Taiteellisessa prosessissa kanssatutkijuus rakentuu hienovaraisesti asteittain ja tieto muotoutuu taidetta tehdessä, prosessin aikana (ks. esim. Bradbury-Jones & Taylor, 2013). Tärkeää taiteellisessa prosessissa on dialogisuus ja reflektion merkitys, merkityksellinen kohtaaminen. Taide onkin jatkuvaa vuorovaikutusta. Taide, taiteelliset prosessit ja taideterapia voivat olla esimerkiksi myös kuntoutumisen prosesseissa olennaista (ks. lisää esim. Fancourt & Finn 2019; Erkkilä & Rankanen 2020).

Yhdessä taiteen äärelle asettuminen on myös silta ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. Tällöin ihmisen kohtaaminen on myös kanssaihmisyyttä. Kun taideteos ei kutsu neuvomaan tai arvioimaan, voi taiteessa päästä kokemusten ja havaintojen jakamiseen sekä ymmärryksen lisäämiseen, mahdollisesti jopa tunteiden totuuteen. Taide voi olla siis tie sekä itseen että yhteisöön. (Bardy 1998, 52–60.)

Taiteen tekemisen kautta voidaan mahdollistaa yhteys sanattomiin kokemuksiin, virtaavaan luovuuteen ja uuden löytämiseen. Ennen kaikkea taide yhdistää tekijänsä ruumiilliseen tietämisen tapaan, ontologiaan, siihen mikä on. Esimerkiksi tanssiessa voidaan tuoda läsnä oleviksi ne asiat, joita ei ole halunnut, kyennyt tai voinut kohdata aiemmin. Kyseessä on siis henkilökohtainen kokemus, jolle ei ole olemassa yhtä ja oikeaa tulkintaa, vaan tulkinta riippuu aina kokijasta. Merkityksellistä on etenkin se, että tanssiessa voimme ikään kuin ”asuttaa” kehomme uudelleen: tutkia mahdollisesti esimerkiksi sairauden myötä muuntunutta tai muuttuvaa kehoa kehittyneen kehotietoisuuden avulla. Kokemus fyysisestä toimintakyvyn rajoituksesta voi siis muuttua tanssiessa kokemukseksi kehon kykyisyydestä. (Pohjola et al. 2019.) Huomionarvoista on myös se, että fyysisen toimintakyvyn heikentyessä sairauden edetessä, taiteellinen ilmaisukyky ja ilmaisuvoima voi jopa kasvaa (Pohjola, Sivak & Åström 2023).

Tanssiessa voi ja saa kokea juuri sen mikä kyseisessä hetkessä on tärkeää. Tällöin on läsnä myös ääretön ja sanaton: taiteen kosketus pyhyyteen ja paradoksit, jotka vapauttavat. Tässä ohikiitävässä hetkessä soittajasta tulee musiikki, tanssijasta tulee tanssi. Ei ole eroa näkyvän ja näkymättömän välillä. Kokemus ylittää sanat ja ulottuu sinne, minne sanat eivät voi yltää. (Pohjola 2021, 68–69)

Tanssista voimaa

Tanssista Voimaa -sopeutumista tukeva kaksiosainen kurssi järjestettiin syksyllä 2022 ja se toteutettiin yhteistyönä Itä-Suomen yliopiston ja Neuroliiton kanssa. Kurssi oli tarkoitettu MS-tautia tai harvinaista neurologista sairautta sairastaville. Kurssille osallistui kaksitoista osallistujaa ja aiempaa kokemusta tanssimisesta ei tarvittu. Neuroliiton sopeutumista tukevien kurssien tavoitteena on erityisesti osallistujan toimijuuden, osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen lisääminen. Toinen tärkeä osa on kuntoutujan identiteetin rakentamisen mahdollistaminen: puhutaanko osallistujasta sairastavana vai toimijana. Keskeinen kysymys onkin siis se määrittävätkö ihmistä hänen rajoitteensa vai kaikki se, mikä hänelle on mahdollista. Nämä edellä mainitut teemat ovat kanssatutkijuuden ja -ihmisyyden ytimessä.

Tanssista Voimaa -kurssin aikana sisältönä olivat tanssiminen ja sen erityisenä fokuksena eletty ja ruumiillinen kokemus kerronnallisena eli narratiivisena muotona. Narratiivisuuteen suuntauduttiin erityisesti toivotusta tulevaisuudesta käsin: kirjallista kirje tulevaisuudesta -menetelmää (engl. narrative futuring tai letter from future; ks. lisää esim.  Cortes Arevalo ym. 2020; Sools 2020; Hänninen ym. 2021) muokattiin tanssiin soveltuvaksi ja sen avulla valmistettiin tanssi-improvisaatioon nojaava digitaalinen pienoistanssiteos 3D-liikekaappausmenetelmällä yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston Teknillisen Fysiikan laitoksen kanssa (ks. teos, https://www.youtube.com/watch?v=Xws5jkKioLk; ks. myös Akateeminen vartti-podcast, https://www.uef.fi/fi/artikkeli/akateeminen-vartti-podcast-tanssista-voimaa-itseilmaisuun). Lisäksi osallistujat valmistivat soolotanssiteoksen välitehtävänä kurssien osajaksojen väliajalla.

Käytännön tasolla Tanssista voimaa-kurssin sisältöä lähdettiin rakentamaan jo etukäteen kanssatutkijuuden mahdollistamiseksi: kurssin sisältö rakennettiin joustavaksi niin, että sen oli mahdollista ohjautua osallistujien esittämien toiveiden ja asettamien tavoitteiden kautta. Taidetanssi nostettiin kurssilla tapahtuneessa työskentelyssä tavoitteen sijaan menetelmäksi tutkia omaa kehollisuutta ja ei-sanallista kokemusmaailmaa. Esimerkiksi kurssin ohjaajien koreografioiman liikkeen sijaan kurssilaiset tuottivat oman, tutkivan, liikkeen kautta oman kokemusmaailmansa asiantuntijuutta. Koreografisemmissa liikesommitelmissa tanssijoilla oli vapaus ja mahdollisuus edetä annetun liikemateriaalin kanssa toivomallaan tavalla omista lähtökohdista käsin, ikään kuin ”asuttaa” liikemateriaali omalla ja ainutlaatuisella tavallaan. Näin osallistujat ja ohjaajat keskenään loivat yhteisen ei tietämisen -tilan, jossa osallistujan on mahdollisuus löytää uusi kieli, jolla ilmaista itseään ilman toimintakyvyn rajoitteita. Tästä yhdessä luodusta tilasta syntyi polku taiteen äärelle ja kanssaihmisyyteen, jonka keskiössä oli kehollisen läsnäolon äärelle asettuminen.  Tällöin kehollisen läsnäolon kautta voidaan kenties tuoda jopa ei- sanalliset ja ei- tajunnalliset asiat julki ja tajunnan piiriin – itselle ja toisille (ks. lisää esim. Damasio 1999; Anttila 2009).

Tällöin ei ole pakko sanallisesti repiä auki tai selittää puhki teostaan tai itseään liian paljastavasti. Samalla vahvistuu kyky kohdata maailmaa, ja tällöin pystyy suomaan itselleen oikeuden ja ehdottomasti myös tarpeen olla juuri minä. (Sava & Vesanen-Laukkanen 2004, 134)

Lopuksi

Olemme kuvanneet tässä blogikirjoituksessa tanssitaiteellista tutkimusta, jossa kanssatutkijuus toteutui tutkimuksellisena menetelmänä, koreografisena prosessina. Tässä prosessissa osallistujat nähtiin ennen kaikkea asiantuntijoina ja tanssitaiteen tekijöinä tasavertaisessa vuorovaikutuksessa kurssin ohjaajien kanssa. Tämänkaltainen tutkimuksen tapa luo mahdollisuuden kurottautua uuteen kokemukselliseen tietoon. Erityisesti taiteen kautta mahdollistuu yhteys ei-kielelliseen ja ruumiilliseen tietämisen tapaan, ontologiaan, siihen mikä on. Tämä voi rakentua dialogisessa vuorovaikutussuhteessa (ks. lisää esim. Buber 1999), jossa voi ja saa olla paljas ja keskeneräinen, mutta paradoksaalisesti koetussa hetkessä kokea olevansa myös valmis, riittävä ja läsnä.  Se voi olla siltana kohtaamiseen, jaettuun kanssaihmisyyteen.

Taidetanssissa jokaisen osallistujan yksilöllinen liike voi vapautua ja kokemus itsestä vahvistua. Vaikka aiemmin on saattanut kokea olevansa vähemmän fyysinen ja liikkuva ihminen, tanssin avulla liike voi saada aivan uuden suunnan, jolloin omat mahdollisuudet ja kyvykkyydet pääsevät aivan uuteen valoon. Tämä voi välittyä myös ns. siirtovaikutuksena kuntoutujan arkeen. Tanssi mahdollistaa myös ei-sanallisen vuorovaikutuksen ryhmässä, jolloin osallistujan toimijuus ei ole sidottu kognitiiviseen pystyvyyteen kuten esimerkiksi kielelliseen taitavuuteen tai sujuvuuteen.  Tällöin tanssiminen mahdollistaa siis ns. koherentin kokemuksellisen tavan tuottaa narratiivisuutta, jota muutoin voitaisiin pitää ns. rikkoutuneena tai ei-lineaarisena narratiivina (ks. lisää esim. Hydén & Brockmeier 2008). Tämä on erilaisissa sairauksissa, ylipäätään elämässä, arvokasta. Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sillä kokemukset tulee elää, eikä niitä tule hallinta: tällöin kokemus on kuultavissa, kirjoitettavissa ja luettavissa (Frank 1991, 10). Ja erityisesti, tanssittavissa.

Rahoitus

Koneen Säätiön rahoittama Tarinallinen tanssi elämän murtumissa -tutkimushanke (HP), Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos

Kirjoittajat

Hanna Pohjola on monitieteisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen dosentti, tanssitaiteen tohtori, tanssipedagogi, terveystieteiden maisteri (liikuntalääketiede) ja fysioterapeutti. Parhaillaan hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamana apurahatutkijana ja yliopistontutkijana Itä-Suomen yliopistossa. Pohjolan koulutus-, työ- ja tutkimustaustassa keskeistä on taide ja monitieteisyys, joiden kautta kurotetaan kohti laajempaa ja kokonaisvaltaisempaa näkemystä hyvinvoinnista.

Pirkko Hämäläinen on Neuroliiton kuntoutussuunnittelija ja fysioterapeutti. Hän on opiskellut näyttelijäntyötä Teatterilaboratorio ECS:ssä sekä tanssi- ja liiketerapiaa Roiha-instituutissa. Hän toimii Neuroliitossa mm. taide- ja kehollisuusteemaisten sopeutumista tukevien kurssin vastuusuunnittelijana ja -ohjaajana.

Kirjallisuus

Anttila, E. (2009). Mitä tanssija tietää? Kehollinen tieto ajattelun ja oppimisen perustana. Aikuiskasvatus 29(2), 84–92.

Bardy, M. (1998). Sosiaalityö, taide ja kanssaihmisyys. Teoksessa Haverinen R., Simonen L., & Kiikkala I. (toim.), Kohtaamisia sosiaali- ja terveysalan areenoilla. Stakes Raportteja 221 (s. 52–61). Helsinki: Stakes.

Barone, T., & Eisner, E.W. (2012). Arts based research. Los Angeles: SAGE.

Bogart, A. (2004). Ohjaaja valmistautuu. Seitsemän kirjoitusta taiteesta ja teatterista. Helsinki: Like.

Bradbury-Jones, C., & Taylor, J. (2015). Engaging with children as co-researchers: challenges, counter challenges and solutions. International Journal of Social Research Methodology 18(2), 161–173. doi: 10.1080/13645579.2013.864589

Buber, M. (1999). Minä ja Sinä (3s. painos). Porvoo: WSOY.

Cortes Arevalo, V.J., Verbrugge, L., Sools, A., Brugnach, M., Wolterink, R., van Denderen, P., Candel, J., & Hulscher, S. (2020). Storylines for practice: A visual storytelling approach to strengthen the science‑practice interface.  Sustainability Science 15(4), 1013–1032. doi: 10.1007/s11625-020-00793-y

Damasio, A. (1999). The feeling of what happens: Body and emotion in the making of consciousness. New York: Harcourt Brace & Company.

Erkkilä, J., & Rankanen, M. (2020). Kun sanat eivät riitä – luovat terapiat. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 136(18), 2062–2067.

Fancourt, D., & Finn, S. (2019). What is the evidence on the role of the arts in improving health and well-being? A scoping review. Haettu https://www.euro.who.int/en/publications/abstracts/what-is-the-evidence-on-the-role-of-the-arts-in-improving-health-and-well-being-a-scoping-review-2019

Frank, A. (1991). At the will of the body: Reflections on illness. Boston: Houghton Mifflin.

Herron, R., Bar, R., & Skinner, M. W. (2022). Dance, ageing and collaborative Arts-Based Research. London: Taylor and Francis.

Hydén, L-C., & Brockmeier, J. (2008). Health, illness and culture: Broken narratives. New York: Routledge.

Hänninen, V., Pohjola, H., Tarvainen, M., Hätilä, J., Korhonen, H., Rovamo, H., & Sools, A. (2021). Kirje tulevaisuudesta -menetelmä. Teoksessa Ryynänen S., & Rannikko A. (toim.), Tutkiva mielikuvitus: Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä (s. 132–153). Helsinki: Gaudeamus.

Kotilainen, S., & Olkkonen, S. (2017). Nuoret dokumenttiteatterin tekijät kanssatutkijoina.
Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 3(1), 22–36. doi: 10.17409/kpt.63279

Kulmala M., Spišák S., & Venäläinen S. (toim.) (2023). Kanssatutkimus: Ihanteet ja käytännöt. Tampere: Tampere University Press. Haettu https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-042-7

Kulmala, M., Spišák, S., Venäläinen, S., Laiho, M., Hakala, K., & Rättilä, T. (2023) Mitä on kanssatutkimus? Teoksessa Kulmala M., Spišák S., & Venäläinen S. (toim.), Kanssatutkimus: Ihanteet ja käytännöt (s. 11–31). Tampere: Tampere University Press. Haettu
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-042-7

Leavy, P. (2018). Handbook of arts-based research. New York: The Guilford Press.

Park, P. (2006). Knowledge and participatory research. Teoksessa Reason, P., & Bradbury, H.
(toim.), Handbook of action research (s. 83–93). London: Sage.

Pohjola, H., Vartiainen, P., Karjalainen, P.A., & Hänninen, V. (2019). The potential of dance art in the recovery from a stroke: A case study. Nordic Journal of Dance 10 (1+2), 32–43.                                 doi: 10.2478/njd-2019-0004

Pohjola, H. (2021). Tanssi, sisäinen tarina ja sairausnarratiivit. Musiikki 51(4).                                                                           doi: 10.51816/musiikki.113251

Pohjola, H., Sivak, E., & Åström, Å. (2023). Performing with Parkinson’s: Leaving traces. Nordic Journal of Dance (painossa).

Sava, I., & Vesanen-Laukkanen, V. (toim.). (2004). Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Sools, A. (2020). Back from the future: a narrative approach to study the imagination of personal futures. International Journal of Social Research Methodology 23(4), 451–465.                                            doi: 10.1080/13645579.2020.1719617

Sosiaalipsykologian savumerkkejä noussut jo kymmenen vuotta

Kirjoittanut: Vilma Hänninen, Pekka Kuusela ja Mikko Saastamoinen

Savumerkkejä -blogia sen alusta asti lukenut sosiaalipsykologi Nikolas Alvela viestitti jokunen viikko sitten Mikko Saastamoiselle siitä, että blogi täyttää 27.2.2023 kymmenen vuotta ja että tämän ajallisen merkkipaalun voisi huomioida jotenkin. Tässä siis huomioimme.

Vilma

Muistan kuin eilisen aurinkoisen helmikuun päivän, jolloin istuin lievää flunssaa potien kotini kirjoituspöydän ääressä. Kun flunssa esti vakavan työnteon, käytin aikaani sen miettimiseen, mitä ”akateemista iloa” tuottavaa voisimme (Itä-Suomen yliopiston) sosiaalipsykologian porukalla ryhtyä tekemään. Keksin, että voisimme perustaa blogin, jonka kautta välittäisimme ajatuksiamme paitsi toisillemme myös laajemmalle lukijakunnalle. Tämä oli minulle aika lailla hyppy tuntemattomaan, sillä en ollut juuri lainkaan edes lukenut blogeja enkä koskaan kirjoittanut blogitekstiä. Arvelin, että opettajakollegani Pekka Kuusela ja Mikko Saastamoinen olisi helppo saada blogihankkeeseen mukaan – ja oikein arvelinkin.

Mikko on vuosien mittaan paitsi itse kirjoittanut blogiin myös houkutellut ja patistellutkin muita kirjoittamaan, toiminut teknisenä toimittajana ja seurannut blogin lukijakuntaa kävijälukujen valossa. Mikon blogitekstit ovat välittäneet ajankohtaista keskustelua minuudesta ja identiteetistä suhteessa aikamme kulttuuriin. Pekka on ollut ahkera blogitekstien tuottaja, joka on kunnostautunut erityisesti kaunokirjallisuuden (sosiaali)psykologisten ulottuvuuksien luotaajana. Minäkin kirjoittelin alkuvaiheissa aika usein, mutta myöhemmin oma aktiivisuuteni on vähentynyt, ensin työ- ja myöhemmin eläkeläiskiireiden vuoksi. Aiheinani olivat aluksi usein yhteiskunnassa havaitsemani ilmiöt, joita tarkastelin sosiaalipsykologian silmälasien kautta. Myöhemmin blogi on tarjonnut kimmokkeen sulatella aiheiltaan järeiden ihmisyys-kirjojen sisältöä tekstiä tuottamalla. Kirjoittajina ovat olleet myös myöhemmin opettajakuntaan liittyneet Pasi Hirvonen, Mervi Issakainen, Eemeli Hakoköngäs ja Jari Martikainen sekä lukuisat sosiaalipsykologian opiskelijat.

Alun perin ehdotin, että blogitekstit voisivat sijoittua kolmeen tyyppiin: ”tätä luin tänään”, ”tuoretta tietoa” ja ”sosiaalipsykologisia ilmiöitä”. Tekstit ovat enimmäkseen sijoittuneet kahteen ensimmäiseen lokeroon. Me UEFin sosiaalipsykologian opettajat olemme kirjoittaneet useimmiten ”tätä luin tänään” -tyyppisiä tekstejä eli esitelleet ja pohtineet ajatuksiamme virittäneitä kirjoja ja artikkeleita. Opiskelijat puolestaan ovat esittäneet ”tuoretta tietoa” kirjoittamalla vastavalmistuneista graduistaan, ja blogi onkin osoittautunut erinomaiseksi tavaksi saada laajan yleisön tietoon gradujen kiinnostavia, mutta harmillisen usein ulkopuolisille tuntemattomaksi jääviä tuloksia.

Pekka

Savumerkkejä-blogia on ollut kiinnostavaa tehdä ja lukea vuosien varrella. Blogi-teksteistä on löytynyt ajankohtaisia kirjavinkkejä, pohdintoja arkielämän ilmiöistä ja tietoa opiskelijoiden tekemistä pro gradu -tutkielmista. Nämä ovat päivittäneet omaakin tietoisuutta uusista teemoista, sysänneet lukemaan äskettäin ilmestyneitä tutkimuksia ja jättäneet jälkensä myös arkipäivän ihmettelynä. Tässä mielessä tekstien monipuolisuus ja erilaisuus on viehättänyt ainakin minua, eikä kirjoituksissa ole käytetty turhan abstraktia kieltä, vaan pyritty lisää ymmärrystä kiinnostavista sosiaalipsykologisista ja sosiaalitieteellisistä ilmiöistä.

Itse olen kirjoittanut etupäässä uutta tutkimuskirjallisuutta ja romaaneja koskevia blogitekstejä. Niissä olen pyrkinyt avaamaan ajankohtaisten kaunokirjallisten tekstin sisältöä tulkitsemalla niitä sosiaalipsykologisen tutkimuksen näkökulmasta. Ajatuksena on ollut esitellä niitä laajemmalle yleisölle ja siten ehkä myös lisätä kiinnostusta teoksia kohtaan. Tutkimuskirjallisuuden esittely on puolestaan pohjautunut siihen, millaisia teoksia on vuosien mittaan eksynyt työpöydälle tai mitä olen lukenut pelkästä kiinnostuksesta erilaisia suuntauksia kohtaan. Vuoden aikana on yleensä tullut kirjoitettua muutama teksti.

Blogi-tekstien luokittelu Vilman esittämällä tavalla erilaisiin luokkiin on onnistunut. Internetin blogi-tekstejä tulee luonnollisesti luettua muutenkin päivittäin, kun mielipidekirjoittelu tai lyhyiden, ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvien tekstin tuottaminen on siirtynyt niihin. Muistan blogin alkuvaiheessa epäilleeni sitä, miten pitkään tämä kirjoitusmuoto tulee elämään tai onko sillä lainkaan kiinnostusta Kuopion ulkopuolella. Blogin suosio tuli ainakin minulle yllätyksenä, ja tuntuu, että tällaisille pohdinnoille on aidosti tarvetta. Muistan myös saaneeni muutaman kerran sähköposteja lukijoita kiinnostaneista aiheista, ottipa joskus yhteyttä myös erään kirjailijan pitkäaikainen harrastajakin puhelimella, kun oli löytänyt työnumeroni sattumalta. Siitä seurasi pitkä keskustelu, jossa vaihdoimme mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Blogille on siis todellakin tarvetta, ja se on ehkä poikennut blogitekstien valtavirrasta vähän perusteellisimmilla analyyseillään.

Mikko

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, mahtaako kukaan lukea meitä. Blogin uumenista löytyvät tilastotiedot antavat tämän seuraamiseen oivalliset välineet. Onhan meitä luettu!

Kymmenessä vuodessa näyttökertoja on tullut: 77,615

Vierailuja: 43,738

Kirjoituksia olemme julkaisseet 102 kappaletta.

Yleisin ajankohta lukea meitä on tiistai-iltapäivä kello 14.

Eniten vieraita kävi elokuun 7. päivä 2017, jolloin blogiamme luki päivässä 521 lukijaa.

Kolme luetuinta kirjoitusta vuosikymmenen aikana ovat:

1. Kehollisen läsnäolon ja ajattelun filosofiaa (kirjoittanut Pekka Kuusela 28.3.2013)
2. Maalliset rituaalit (kirjoittanut Mikko Saastamoinen 4.3.2017)
3. Uupumus ja yhteiskunta (kirjoittanut Mikko Saastamoinen 7.8.2017)

Kuluneen vuoden kolme luetuinta kirjoitusta ovat:

1. Maalliset rituaalit (kirjoittanut Mikko Saastamoinen 4.3.2017)
2. Evakko, siirtolainen, pakolainen? Sotapakolaisuuden ymmärtäminen historian valossa (kirjoittanut Eemeli Hakoköngäs 16.3.2022)
3. Tunnepohjainen vastakkainasettelu: Keskustelu suomalaisten ”Isis-äitien” kohtalosta (kirjoittanut Helenor Ojapõld 14.3.2022)

Meitä luetaan myös muualla. Näyttökertojen kärkikolmikko on:

1. Suomi: 73 435
2. Yhdysvallat: 1846
3. Alankomaat: 376

Voi kai todeta, että kiinnostusta Savumerkkejä kohtaan on ollut!

Vilma, Pekka & Mikko

Nikolas Alvela totesi savumerkkien syntymäpäivästä muistuttaneessa viestissään, että kymmenen vuoden ikä on harvinaisen pitkä tieteelliselle blogille. Voimme siis varmaan olla kymmenenvuotiaaseemme tyytyväisiä. Malja ja hyvän tulevaisuuden toivotukset Savumerkeille – ja kiitokset lukijoillemme kiinnostuksesta!